Verkkoelämä taideteoksena

Kuuntelin eilen Pekka Himasen Elämä taideteoksena luennon suorana lähetyksenä Helsingin yliopiston luentosalista. Kolme tuntia kului nopeasti ja pääsin ajattelevaiseen tilaan mikä vaikuttaa edelleen. Voisiko ja millä tavoin myös verkkoelämä toteutua taideteoksena? Sehän on osa minun elämääni.

Edellisessä postissa löysin käsitteet asua ja vierailla verkoissa. Asukkaat ovat tavallaan vallanneet paikat ja rakentaneet omat norminsa, oman kielensä ja osa välineistä onkin laadittu asukkaille (twitter, FB). Diginatiivi käsite on yleisessä käytössä ja sen avulla syyllistetään meidät muut, syntymävuotemme on jotenkin väärä. Tästä natiiviajattelusta siirryin asukas-valikoiva vierailija analogiaan joka sopii paremmin. Miten siis verkoissa elää ja vierailla taideteosta rakentaen?

Himanen on filosofian lisäksi upea psykologian opettaja, hän auttaa tiedostamaan omaa kehityshistoriaansa jota kautta tavoitteetkin löytyvät. Hän tekee sen aidosti omana itsenään, muuten se ei toimisikaan. Hän etsii hyviä kysymyksiä ja toimii mallina luovasta intohimosta itse. Se tarttuu kuunnellessa: vuorovaikutus tapahtuu kuulijan mielessä ja vaikutus jatkuu tilanteen päätyttyä. Muistan edelleen Pekan luennon kesällä 2007 verkko-opettajien jazz-seminaarissa Porissa. Jotkut esimerkit olivat samoja mutta niiden työstäminen ei ole päättynyt mielessäni eikä hänenkään mielessään.

Video on nimenomaan tunnelman välittäjä ja sellaisena pedagogisesti perusteltu. Tunnelmaa ei voi selittää se pitää kokea ja sen voi tuoda videon kautta tilanteeseen. En voi välttyä ajattelemasta että tämä liittyy syvä-pinta-tasojen erotteluun. Tiedostan vaarana pinnalliseen siirtymisen ainoana normina, jossa videot ja musiikki ovat viihdettä ja kaiken pitää vaihtua nopeasti hetkestä toiseen. Emme kai anna verkkoelämän ajautua tähän, vain tähän?

Verkossa asuminen on mahdollista myös syvemmillä tavoitteilla kuin itsen viihdyttäminen ja elämän pakeneminen. Tämä on painava lause minulle ja se oli kiva löytää. Alan entistä tietoisemmin rakentaa verkkoelämää, jossa tavoite löytyy global dignity liikkeen ja menossa olevan digni.fi toiminnan kautta. Tämä elämä alkaa omien pelkojen kohtaamisella ja rohkeuslihasten jatkuvalla harjoittamisella. Se merkitsee myös oman kritiikin filosofian rakentamista: selvittää miten ottaa vastaan jatkuvan arvonkiellon ja estämisen. Verkko-opettajan arkipäivää viimeiset viisi vuotta on ollut kuunnella miten me kunnon ihmiset kohtaamme pullakahvin ääressä eikä missään ihme virtuaalissa. Siihen on tottunut, siihen on turtunut, mutta olen myös vieraantunut lähiyhteisöstä sen vuoksi – koska henkisen tuen on saanut verkoissa: toisissa blogeissa, sometu keskusteluissa, webinaareissa, globaalissa opiskelussa.

Verkkoihin lisää viisautta olisi myös voinut olla otsikkoni. Epäilemättä jatkan näistä teemoista lopun elämääni. Kiitos Pekka Himanen että olet olemassa ja kiitos kaikki ystäväni joiden kannattelemana jaksan ylläpitää luovaa intohimoani.

(Tässä kohden pitää aina kunnon ihmisille kertoa että joo, on mulla ihan hyvä puoliso – tuolla se kuorsaa, ja on kaksi lasta kuten kunnon suomalaisilla on. Sanon aina verkko-opena että en tule viemään pois niitä puolisoita sieltä sohvalta olkaa ihan rauhassa).

Oliko tuossa sulkumerkeissä verkkoelämän herättämät syvät pelot vai mitä lie?

7 kommenttia artikkeliin ”Verkkoelämä taideteoksena”

  1. Kiitos taas Heli. On energisoivaa lukea itsekoettuasi ja -mietittyäsi tämän kaiken informoinnin ja esittämisen keskellä.

  2. Heli ja Pekka: Himanen puhuu rikastavasta vuorovaikutuksesta – olin kirjoittaa samoin sanoin, nyt ei tarvitse: olette uskomattomia. Helin aivan ällistyttävä tiivistämisen kyky, Pekka esittää energisoinnin argumentin kuten olisin itse kirjoittanut. Säästän näppäimistöä – en kirjoita tähän mitään (enkä räksytä mitään edes twitterissä 😉 )

  3. Hyväksyt siis Jarmo tavoitteen että verkkoelämäkin voisi olla taideteos tai sitä voisi rakentaa taideteoksen tapaan?
    Verkkoelämä kuulostaa vähän hassulta ja nettielämä liian arkiselta (se on se kirja joka tuo sen jokapäiväiseksi) – olisiko virtuaalielämä tässä parempi? Siitä joskus jatkan:
    virtuaalielämä taideteoksena.
    Jatketaan rakentamista 🙂

  4. Hyväksyn – sehän on eri asia, että onnistuuko se, onnistuuko kaikilta tai onko se esim. helppoa tai erittäin vaikeata. Haluan uskoa – ja uskonkin, että verkossa voi olla oikeasti läsnä ja kohdata ihmisen, siis sen keinoin. Tietyltä osin se on ohuempaa ja etäisempää, mutta toisaalta esim. omaa ajattelua tuomalla näkyvämmäksi, voi tuo rikastuvuus olla läsnä. Kuten hyvässä keskustelussa. Mutta niin moni ilmiö toki ei tätä edusta – joka ei ole edes se pahin, vaan myös pilaa sitä hyvää mitä on jo olemassa tai vaikeuttaa innostavuuksien syntymistä.

    Minusta verkko – enemmän kuin erillinen ja irrallinen alue – on enemmänkin oman työn, ajattelun, persoonan tms. jatke. Sinä kirjoitit oivasti ”Sehän on osa minun elämääni”. Siksi kai toimimme myös verkossa ihmisinä – ja joskus yhtä typerästi, kuin ei-verkossa: esim. solvaaminen, juoruilu ja muu – mistä ei oikein mitään hyvää saa tekemälläkään verkon ulkopuolellakaan. Tähän vaikuttaa varmasti meidän kunkin ajatus- ja kokemusmaailma – olisi innostavaa, jos jokaisella olisi paljon positiivisia/innostavia kokemuksia verkon yhteisöllisyyden ja avoimmuuden osalta. On epäreilua, että positiivisia kokemuksia tarvitsemme paljon enemmän suhteessa negatiivisiin: pienikin pila tai pilkka voi romuttaa jo aiemmin rakennettua hyvää.

    Tuo taideteos on mielenkiintoinen metafora – mitä me kukin ajattelemme taideteoksena tai millaisen taideteoksen haluamme luoda? Jollekin oma taideteos on jollekin toiselle anti-taidetta, tylsää, pateettista, vanhanaikaista – mitä vaan. Siksi verkossa toimimiseen liittyvässä keskustelussa nämä diversiteetit (ei pelkästään työkalujen sisältöjen, tai median) olisi tultava enemmän mielenkiinnon kohteeksi ja keskiöön. Nyt negatiiviset trendit ovat nostamassa voimakkaasti päätään (ristiriidat mm. sisältö/ulkoasu, syvällisyys/pinnallisuus, kunnioitus ja luottamus/solvaaminen, juoruilu, erilaisuuden ja monimuotoisuuden hyväksyminen) . Myös siitä edellisestä tweetmobbing-casesta tuli esille mielenkintoinen piirre – täydellisen avoimmuuden uudelleen arviointi, tästä ihan yksinkertaisena tapauksena esim. nuo kommentit Twitterin moderoinnista backchannelina käytettäessä. Eli emmekö ole valmiita täydelliseen avoimmuuteen, jos se aiheuttaa mopon käsistä karkaamisen. Mehän voisimme toisin toimimalla tehdä tämän eritavalla – meistä se on kiinni.

    Syvällinen, keskusteleva ja kunnioitusta sekä luottamusta korostava kulttuuri olisi minulle yksi komponentti tuollaisessa taideteoksessa – se on vaikeaa, mutta ehkä tavoittelemisen arvoista. Ja tuonkin voimme rikastaa entistä paremmaksi, laajemmaksi, innostavammaksi. Mutta voimme toki elää aikoja, jolloin tuommoinen nähdään naivina, tylsänä, liian hitaana, jopa epäreiluna (esim. jos ei pystytä kuin pinnalliseen ajatteluun, arviointiin ja toimintaan). Mutta mitä väliä sillä on – tähän maailmaan pitää mahtua kaikenlaista. Outoa, että avoimessa ja tavallaan rajattomassa verkossa ollaan törmätty tällaisiin viimeaikaisiin latteuksiin, rajoittuneisuuteen ja ahtaisiin, monesti typeriin normeihin. Ehkä se osalle on sitä omaa taideteostaan – minun ei tarvitse väkisin ymmärtää, kunhan kaikki muut ovat myös vapaita rakentamaan omansa.

  5. Kiitos Jarmo, rakentelit upeasti.

    Ainoa kohta joka hämmästytti minua oli ajatus että myönteistä tarvitaan enemmän, että kielteinen voi helposti romuttaa kehityksen .. tuo on sitä kritiikin filosofiaa mistä Himanen puhui. Onko se aina noin? Psykologina ajattelee että aina on mahdollista elää se onnellinen lapsuus jos ei aikanaan ole – eli myönteinen on vahvempaa mutta.. totta se on tuokin mitä sanoit. Jossain tilanteessa kielteiselle on erityisen altis ja herkkä ottamaan itseensä. Minun pitää tuota miettiä ja täsmentää mielessäni.

    Sait muuten juuri erityiskiitoksen twitterpalstan käynnistäjältä sometussa, onneksi olkoon!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *