Verkko-opettaja asiantuntijana

Olen alkuvuoden yrittänyt irrottautua verkko-opettajuudesta, mutta vielä se vaan puhututtaa. Tällä kertaa innostajana on Leena Mäkelän väitöstutkimus Verkkokurssi opetuksen oppimisen kompleksisena toimintatilana. Sitä olen itsekin muutaman vuoden yrittänyt tavoittaa. Toisena pontimena taitaa tänään olla ihmetykseni siitä miten vaikea on kehitystyössä antaa arvoa opettajille ja heidän osaamiselleen. On niin trendikästä edelleen paljastaa opettajien puutteita ja melkeinpä todeta heidät ohimennen idiooteiksi. Ja sitten sanotaan omissa nimissä jotain mitä pedagogiikka on tiennyt muutaman sata vuotta esim. että ihminen kehittyy tehdessään itse ja reflektoidessaan tekemisiään, mielellään muiden kanssa.

Mäkelä jäsentää verkko-opetuksen todellisuutta neljän ulottuvuuden kautta: kulttuurinen, sosiaalinen, pedagoginen ja digitaalinen. Näiden yhteyksissä ilmenee todellisuus dynaamisina tapahtumaketjuina, esim. vuorojen vaihtumisina. Painava vaikutus on kulttuurilla, jota kantaa sekä instituutio että oppijat toimintahistoriansa kautta. Joskus – vai usein? – ne ovat vastakkaisia. Itse työskentelin ammatillisessa opettajankoulutuksessa johon tuli työelämästä kokeneita ammattilaisia. Silti he saattoivat heittäytyä vanhaan oppilaan rooliin, koska koulutus oli pakko suorittaa saadakseen vakituisen toimen nimiinsä. Kesti joskus puoli vuotta saada aikuinen ymmärtämään että teet täällä juuri sitä mitä tarvitset opettajan työssä. Ei riitä että opetussuunnitelma ja ajattelu ovat ajan tasalla, on tosi työlästä saada ne vielä toteutumaan.

Viime aikoina suurin vastus taisi tulla työelämän tehokkuusvaatimuksista. Sen myötä koulutus piti voida suorittaa mahdollisimman nopeasti ja vähällä energian käytöllä. Se oli yksi reipas projekti muiden ohessa ja kaiken piti vaan näyttää hyvältä. Opettajankoulutuksen oli pakko vähentää syvällisyyttä, paine oli niin kova sekä hallinnon että opiskelijoiden taholta. Kyynisyyspakko voisi olla hyvä käsite kuvaamaan tilannetta.

Edellä kertomassani näkyy heti, miten kulttuuri, pedagogiikka ja sosiaalisuus kietoutuvat toisiinsa. Opettajan ammattitaito on ymmärtää tilanteessa mitä kaikkea on läsnä. Se paljastuu keskusteluissa, henkilökohtaisissa ja ryhmien opseissa. Reflektiota voi edellyttää mutta sekin voi toteutua opetuksellisena näytelmänä, kerrotaan kouluttajalle mitä se haluaa kuulla. Tämä väijyy kaikkea opetusta aivan kuin työelämän paineissa: tehdäänkö oikeasti hyvin vai minimillä.

Mäkelä sitoo hyvin formaalin koulutuksen verkko-oppimiseen ja kertoo sen vaikuttavan enemmän kuin pedagogiset ihanteet. Toisaalta hän näkee näiden olevaan samassa linjassa, mikä onkin usein huomattu verkko-opetuksen yhteydessä. Meillä ei ole koskaan ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia omaehtoisen ja korkeatasoisen oppimisen tukemiseen kuin nykyään. Eikö tästä voisi olla hiukkasen iloinen ja ylpeäkin?

Digitaalinen ulottuvuus tuli seikkaperäisesti kuvatuksi Mäkelän tutkimuksessa ja se palautti minunkin mieleen miten tavattoman paljon olen joutunut oppimaan uutta joka hetki. Matka on pitkä ja työläs jokaisella opettajalle vaikka toisiaan kuinka tuettaisiin ja saataisiin teknistä tukea. Tästäkin edistymisestä haluaisin olla ylpeä sen sijaan että ruikutetaan jälkeen jääneisyyttä.

Ihmisestä on kysymys, ihmisten yhteisöistä ja instituutioista. Näiden monipuolinen analyysi on tarpeen ja kompleksin mallin rakentaminen aina yhtä kiehtova yritys vaikka se pakeneekin. Systeemianalyysi taisi seurata 80-luvulla edellisen vuosikymmenen marksilaisuutta ja mitä kaikkea onkaan kokeiltu. Minusta usein tuntuu että nykyiset sosiaalisen median herännäiset ovat yhteiskunnallisessa ymmärryksessä 0.1 tasolla 🙂  kun luulevat näiden uusien vempaimien olevan KAIKKI mitä on. Huomaan ärsyyntyväni usein, seuraanko vääriä lähteitä vai mistä on kyse. Pitää miettiä.Tuo oli kiva keksiä että jos tyyppi on web 2.0 niin mitä muuten 🙂

Haluan antaa arvoa huippuammattilaisille jotka verkko-opetusta viisaasti toteuttavat ja kehittävät Suomessa. Toivotan onnea ja menestystä tämän jäähyväiskirjoituksen myötä. Kuvittelen etten opetustyöstä enää kirjoita tämän jälkeen, saa nähdä.

On menossa sumuinen pääsiäinen mutta kevätpuro vapautti pihan tehokkaasti – jotain uutta mieleenikin… rakastan keväisiä puroleikkejä aina vaan.

2 kommenttia artikkeliin ”Verkko-opettaja asiantuntijana”

  1. Hei. Ja hyvää pääsiäisenjatkoa. Ei tuo sitoutunut ja ajan hermolla työelämässä loppuun asti paahtanut verkko-opettaja niin vain voi päätään nollata. Eikä tarvitsekaan. Nyt sinulla vasta ihan oikeasti onkin aikaa pysähtyä perusteellisemmin näiden kysymysten ääreen. Ihan kateeksi nyt käy tässä hässäköinnissämme 2010. Ps. Muuten, telkkarissa ja muuallakin tapaa edelleen noita sotajermuja, jotka muistelevat, arvottavat ja analysoivat vielä talvisotaa ja jatkosotaakin ja omaa, kaveriensa, johtajiensa ja organisaatioidensa toimintaa. Eikä niistä kekkereistä ole sentään kulunut vasta kuin 65 vuotta 🙂

  2. Hei Juha,
    se onkin aikamoinen kysymys että mistä luopua ja mistä ei. Mulla on se historia että 1968 alkanut opiskelijasukupolvi teki kaiken niin tehokkaasti ja kansainvälisesti että tuntuu hiekkalaatikkoleikeiltä nämä nykyiset. Mutta miksi ärsyynnyn kun ne ovat olevinaan, ei minun pitäisi..?

    Verkko-opena luulin että kaipaisin palautteen kirjoittamisia opiskelijoille mutta enpä kaipaakaan. Outoa. Kai keskustelen sen verran verkoissa että saan harrastaa palautteen muotoilua tarpeeksi. Ja vapaus, se on tosiaan riemullista. En vastaa enää jokaiselle, kirjoitan vain kun huvittaa.

    Vauhti hidastuu hitaasti siinä olet oikeassa.
    Kiva kun siirsin blogisi takaisin vanhaan osoitteeseen, helppo seurata.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *