Oppimisen vallankumous toteutettuna

On noussut mieleeni toistuvasti että pitäisi olla blogiposti jossa kokoan keskeiset ajatukseni ja kokemukseni oppimisen vallankumouksesta. Se toteutettiin suomalaisen instituution sisällä, opettajankoulutuksessa, jonne tulivat aikuiset ihmiset työelämästä hakukriteerit täytettyään ja pääsykokeen kautta. Tämä tarina on tosi. Mitä siis pidän vallankumouksena?

Oppimisen tärkein tekijä on opiskelijan sitoutuminen ja motivaation ylläpito oikeisiin asioihin kohdennettuna. Opiskelijalla tulee olla vapautta vaikuttaa, siis rakentaa oma suunnitelmansa. Koulutus tarjoaa tälle tukipuut, jotka nopeuttavat etenemistä, kaikkea ei tarvitse keksiä itse alusta asti. Opiskelija rakentaa oman opettajuutensa, sitoo osaamisensa ja persoonansa niihin kehyksiin joissa se tulee toteutumaan.

Tavoitteena on todellinen osaaminen eli ammattitaito ja kaikki tähtää siihen, alistuu sille. Ei ole oppiaineita sinänsä, opetusharjoittelu on olennainen osa teorian ja käytännön kytkemistä omassa toiminnassa. (Koska opetusharjoittelu kuulosti vanhanaikaiselta sen nimi oli toiminnallinen jakso, sitten työssä oppiminen).

Opiskelijat ovat oman alan asiantuntijoita ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa opettaa yhteistyöhön, joka on keskeinen tavoite. Opiskelijoiden erilaisuus avartaa myös ajattelua ja yhteiskunnallista osaamista.  Verkostoituminen on siis pakollista, samoin asiantuntijuuden jakaminen.

Opettajankouluttajan työssä tämä merkitsi että kaikki tekivät kaikkea. Parhaimmillaan fasilitoijan tehtävää voitiin vaihdella opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Opettajankouluttajat jakoivat materiaalinsa, mikä oli mahdollista jo ennen tietokoneiden käyttöä. Nyt se on toki helpompaa.

Opetushallinnon silloisia käytäntöjä noudatettiin, koska oli pakko. Kirjoitettiin muodolliset päiväkirjat, ja noudatettiin opettajan työmääryksiä. Oli erilaisia nimikkeitä ja palkkoja mutta ne unohtuivat käytännön yhteistyössä. Opiskelijoille annettiin todistukset ja jopa numerot siihen asti kunnes niistä päästiin eroon. Numeroarvioinnin poistoa ajettiin ja se onnistui, teki arvioinnin mielekkäämmäksi.

Oppimisen varsinainen arviointi oli opiskelijan omaa toimintaa. Itse kirjoitettu oman Oppimisen päiväkirja avasi koulutuksen idean ja keskusteluja käytiin kaverien kesken ja ohjaajien kanssa koko opiskelun ajan. Kaikkea palautteen saamista opittiin arvostamaan.

Olisiko tässä keskeisimmät vallankumoukselliset käytännöt? Asiat laitettu kohdalleen oppimisen tarpeista katsoen ammatilliseen osaamiseen tähdäten. Helppoa se ei aina ollut, alussa kaikki tahot vastustivat, niin minäkin 🙂  Piti uskoa että suunta on oikea, opiskelijat tappelivat vastaan kunnes oivalsivat. Vallankumous piti piilottaa aluksi sääntöjen noudattamisen alle. Aikanaan suunta sitten kääntyi. Yksi edellytys instituution nopealle kehittämiselle ehkä oli että se oli itsenäinen suhteellisen pieni yksikkö ja uusi ala jossa ei ollut tradition kahleita. Kulttuuri voitiin muuttaa, johtaja ymmärsi tarkoituksen ja tuki kouluttajia.

Samat asiat taitavat löytyä raportista johon koottiin lukuisten koulutuksen vaikuttavuustutkimusten yhteenveto. Mikä yhdisti onnistumisia:

  • opiskelija on aktiivinen ja voi vaikuttaa opintoihinsa
  • koulutusohjelma tarjoaa mahdollisuuden integroida opintoja
  • oppilaitoksen ilmapiiri on innostunut ja ihmiset tukevat toisiaan

Uskon että Suomesta löytyy lukuisia tällaisia tarinoita. En ole antanut vuosilukuja tapahtumille, minusta tarina on ajaton. Haluan vain muistuttaa että kaikki on mahdollista kun tosissaan halutaan. Ei helppoa mutta mahdollista ja lahjaksi saa mielekkään elämän, jossa ei riidellä työajoista, palkoista tai tehtävistä.

Tämä kertomani toteutui ennen tietokoneiden tuloa, samalla kun tekstinkäsittelyä opeteltiin. On mahdoton arvioida miten kehitys sittemmin on kulkenut, on niin paljon vaikuttavia tekijöitä. Varmaa on, että uuden opettelu on nielaissut merkittävän osan opettajien työajasta. Omaa verkko-opettajuutta olen jäsentänyt.

Varmaa on myös että oppimisalustat auttavat opiskelijaa ratkaisevasti ja helpottavat opettajien yhteistyötä jne. Sosiaalinen media avaa vaivattoman yhteydenpidon myös kansainvälisesti. Kaikki muuttuu. Mitäköhän halusin sanoa: olisi hyvä jos erottaisi olennaisia oppimisen asioita eikä hukkuisi uusien vempainten omaksumiseen. Mihin niitä käytetään, miten ne oikeasti palvelee oppimista?

2 kommenttia artikkeliin ”Oppimisen vallankumous toteutettuna”

  1. Uusi yritys. Huoh.

    Mulle tulee tästä elävästi mieleen ja tunnistan ammattiopintoni. Ja opettajaksi en opiskellut.

    ”Oppimisen tärkein tekijä on opiskelijan sitoutuminen ja motivaation ylläpito oikeisiin asioihin kohdennettuna. Opiskelijalla tulee olla vapautta vaikuttaa, siis rakentaa oma suunnitelmansa. Koulutus tarjoaa tälle tukipuut, jotka nopeuttavat etenemistä. Opiskelija rakentaa oman opettajuutensa, sitoo osaamisensa ja persoonansa niihin kehyksiin joissa se tulee toteutumaan. Tavoitteena on ammattitaito ja kaikki tähtää siihen, alistuu sille. ”
    ”Ei ole oppiaineita sinänsä, opetusharjoittelu on olennainen osa teorian ja käytännön kytkemistä omassa toiminnassa. Opiskelijat ovat oman alan asiantuntijoita ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa opettaa yhteistyöhön, joka on keskeinen tavoite. Opiskelijoiden erilaisuus avartaa myös ajattelua ja yhteiskunnallista osaamista. Verkostoituminen on siis pakollista, samoin asiantuntijuuden jakaminen.”

    Kyllä, ja ehdottomasti. Opiskeleminen, oppiminen näin on syvästi tyydyttävä kokemus, hirmuisen monella tasolla ja tavalla.

    En unohda ikuna, ainakaan ennen eläkeikääni, miten syvästi todeksikokemaa tietoa loimme pienryhmätyöskentelyjen yhteenvedoissa, parhaimmillaan. Siinä paitsi kerättiin ja tiivistettiin yhteistä ja ja erilaisia kokemuksia sekä tietoa, luotiin uutta. Ja kun se kytkettiin johonkin viitekehykseen/kontekstiin, käytössä oli samantien uusi tieto. Ja sitoutunut sellainen.

    Näin työelämässä parhaiten voisi toimia työryhmäkohtainen työnohjaus ja kehittäminen. Syvästi oikeaksi ja omaksi koettu, perusteltu tieto, johon on tuotu uusi näkökulma, funktio tai vaikkapa käytännön työtapa, sitouttaa ja lisää ammattitaitoa JA ammatillisen osaamisen sekä oman (sekä muiden) työpanoksensa arvostamista.

    Asia, josta en väsy puhumaan, on se, että kaikessa opettamis-, ohjaus-, terapia-, hoitoammattien opinnoissa tulee olla ihan opetussuunnitelmatasolla sisäänrakennettuna opiskelijan ohjaus. Muu olisi tulevan ammatin väheksyntää, samoin opiskelijan, potilaan ja asiakkaan situationaalisuuden (ainakin) mitätöintiä.

    Opintojen aikana tuleva ohjaus (on se sitten opettamista, työssäoppimisen ohjausta, tavoitteiden ja hopsin tarkastelua tutorin kanssa tms) luo vähintäin kaksoismerkityksen; olla ohjattavana luo subjektiivisen kokemuksen siitä miten se oma työ ohjaajana on merkittävää. Samalla se luo kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla se ohjattava (sosiaali- ja/tai terveydenhuollon asiakas/potilas, oppilas tms).

    Näiden pohjalta on (myös, työssäoppimisen rinnalla) mahdollista reflektoida omia ammattikäytäntöjään, asennettaan asiakkaaseen ja omiin ammatillisiin mahdollisuuksiinsa ja rajoihinsa.

    Sen lisäksi se todentaa ja mallintaa työelämässä tapahtuvan oppimisen; vaikkapa työnohjaus, ammatilliset lisäopinnot ja työn kehittäminen, tapaa ja tarvetta.

    Jos ohjausta ryhmä- ja/tai yksilötasolla ei ole sisällytetty opintosuunnitelmaan, väheksytään tulevaa ammattia asiakas-, työntekijä-, työyhteisö-, ja yhteiskuntatasolla, väitän kärjistäen.

    Mulla nämä toimivat ko opiskelun aikana, ja jatko-opinnoissakin, siksi osaankin tätä suulla suuremmalla vaatia. Myös ohjatessani opiskelijaa.

    Vastustuksesta huolimatta 🙂

  2. KIITOS, upea kommentti.

    Tuota juuri tarkoitin että näitä tarinoita on onneksi Suomi täynnänsä. Elämän laatu löytyy oikeassa ohjauksessa/ vuorovaikutuksessa oppilaitoksessa tai työelämässä tai ihan missä vaan. Viisaita elämän koulimia ohjaajia riittää ja uusia kasvaa ..

    Minullapa on viisaita sukulaisia 🙂 kannattaa blogata että tutustuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *