Oppimisen tahto ja taidot nettisukupolvella

Tänään osallistuin Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen hankkeen tilaisuuteen, jossa tutkijat kertoivat ajatuksistaan oppimisesta ja sen haasteista. Oli kiva kuunnella ja miettiä mielessään teemoja, joita olen tässä blogissakin työstämässä.

Sanna Järvelä Oulun yliopistosta valitsi käsittelyn kohteeksi oppimisen tahdon ja taidot, joista itsesäätely on keskeisimpiä. Hän oli huolissaan näiden kehittymisestä. Oppimisen strategiat tunnetaan, mutta ei toimita tiedon mukaisesti. Usein tahto oppia puuttuu tai tunnetila estää oppimisen. Hyvä oppija tunnistaa omaa pystyvyyttään ja toimiva tiimi tukee myös tunteiden säätelyä. Minulle jäi mieleen noviisin ja ekspertin ero: miten noviisi vain puuhaa tehtävän parissa sillä aikaa kun ekspertti hyppelee tarpeen mukaan tehtävän määrittelyn, analyysin, arvioinnin, tekemisen ja taas suunnittelun, arvioinnin ja verifioinnin välillä. Ekspertti työstää omaa prosessiaan ja ohjaa sitä. Osaamisen kehittyminen vaatii paljon harjoitusta, myös paineisissa tilanteissa.

Teknologia auttaa hahmottamaan oppimisen prosesseja ja kokoaa datan suoraan. Sosiaalisesti jaettu oppimisen säätely on mahdollista (kyseleminen, vertaissäätely ja -arviointi, prompting). Porukka voi oppia käsittelemään vaikeitakin tilanteita, ilman tätä taitoa olisikin vaikea edetä. Arviointiasteikosta pisti silmään ’syyllinen’ myönteisten (innostunut toiveikas jne) ja kielteisten (levoton, kyllästynyt pettynyt) adjektiivien joukossa. Syyllisyyden kokeminen taitaakin heijastaa monia tekijöitä?

Sanna Järvelä lopetti ajatukseen (Brophy 1999):

Keskeistä ei ole tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen vaan se, että oppijalle syntyy osallisuus ymmärrystä edistäviin toimintoihin ja hän ymmärtää sen toiminnan arvon.

Siinäpä se. Oppimisen omistajuus ja sen ohjaus kehittyvät oikeissa käsissä. Blogaus on yksi keino harjoitella oman oppimisen ohjausta.

Nettisukupolvesta kertoi Päivi Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Hän mainitsi lähteet Tapscott 2009 ja Prensky 2001. Kriittistä linjaa edustivat mm.  Papert 1994 ja Carr 2010. Hahmoteltiin ääripäitä ja erilaisia mahdollisuuksia, kysymyksiä on, mutta tutkimustietoa toistaiseksi vähän.  Verkostosukupolvi on kiintoisa käsite, se harjaantuu monimutkaisen ajattelun ulkoistamiseen. Sosiaalisen median käsitteisiin tarvitaan ryhmän/tiimin lisäksi parvi (tasavertainen avoin toiminta, Wikipedia, Google) ja talkoistaminen, kaverien auttaminen. Solmuhenkilöt ja sillanrakentajat ovat avainasemassa ja voivat auttaa monimutkaisten ongelmien nopeassa ratkaisussa. Toiminta onnistuu kun se lähtee osallistujien intresseistä ja heillä on valmiudet osallistua, lisäksi arvioinnin pitää olla linjassa näiden kanssa eikä ohjata väärään.

Lopuksi Memma –Merja Korhonen ja Ilona Laakkonen kertoivat PLE-hankkeista joissa uudet oppimiset ideat toteutuvat.

Viihdyin seminaarissa hyvin, olin utelias kuulemaan miten ammattitutkijat kohteitaan jäsentävät tällä hetkellä. Nähdäkseni keskeisiä totuuksia löydetään aina uudelleen (esim omien ja kanssaoppijoiden tunteiden säätelyn merkitys, itseluottamuksen merkitys). En tykkää käsitteestä self-efficacy vaikka tehokkaasti se kertoo mistä on kyse. Diginatiivin sitomisen ikään olen hylännyt ja seuraan esim. asukkaat vs. vierailijat –tutkimusta. PLE-ajattelussa minua hämmästyttää että onko se tosiaan uutta yliopistoissa. Ikuinen kuilu ammatillisen aikuiskoulutuksen/ korkeakoulutuksen ja yliopiston välillä on ikuinen?

Tieteellinen tutkimus kohtasi oppimisen ja verkostoelämän, antoi käsitteitä, heijasteli minunkin kokemuksia ja jätti kaikki keskeiset kysymykset edelleen avoimiksi. Hyvä niin 🙂

Lisäys 27.12. linkki esityksiin, Jyväskylän yliopiston Moniviestin tarjoaa videot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *