Kohtaamisia luokkakokouksissa

Luokkakokoukset virittävät mielen kohti muinaista kouluhistoriaa merkillisellä tavalla. Olen nyt osallistunut 25, 40 ja 50 -vuotisjuhliin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ensimmäiset kokoontumiset menivät tavallaan ohi kun niihin matkusti kiireessä, töiden ohessa ja talven töistä väsyneenä. Vaihdoin kuulumisia lähinnä Tuulikin kanssa, joka onkin ainoa kanssani 12 vuotta samalla luokalla ollut. Hänen kanssa asuin vielä opiskeluaikana Jyväskylässäkin, kun hän tuli opiskelemaan samaan kaupunkiin.

Muistelen että ensimmäisissä tapaamisissa virisi vanha koululuokka eloon ja muistan muuttuneeni samaksi hiljaiseksi tytöksi kun koulussakin olin ollut. Lyhyillä kierroksilla elämän kulusta muistan mielessä olleen joskus vanhingoniloa kun entiset rikkaiden lapset eivät kaikki olleetkaan menestyneet elämässä. Itse olin hyvin varattomasta kodista ja pääsin lyseossa vapaaoppilaspaikalle. Koulumatkat voin kävellä. joten kustannuksia ei syntynyt. Koulua voin jatkaa vain hyvällä todistuksella ja pärjäämällä. Täti oli järjestänyt työpaikan puhelinkeskukseen (Imatran Valtionpuhelin) joka oli koulua vastapäätä. Kesät sain olla kokonaan töissä ja iltaisinkin pääsin joskus tuuraamaan. Vaatteita olisin tietty halunnut muodikkaampia ja siitä nousi kateutta joitakin tyttöjä kohtaan.

En siis ollut kovin innostunut ensimmäisten luokkakokousten jälkeen ja muistan ajatelleeni etten enää tule seuraaviin 🙂 Onhan se kokemus taantua kehityksessä tai pakottaa itsensä seurustelemaan tuntemattomien (!) kanssa, ei niin innostava. Silloinen työni suuntasi minut olemaan kiinnostunut ammattien muutoksista ja niistä haastattelin illallisen lomassa.

Verrattuna aikaisempiin tapaamisiin olin nyt riemuylioppilasjuhlassa erilaisella mielellä. Aikaa oli käytettävissä etukäteen ja kirjoitin tähän blogiin koontia sekä sain pari kommenttia. Lisäksi Irmeli, joka oli asunut ulkomailla, oli ottanut yhteyttä ja nyt meille tarjoutui luonnollinen tilaisuus tavata. Oli erilainen tunne lähteä tapaamiseen kun oli jotain Erityistä odotettavissa. Olin orientoitunut lukemalla Ylä-vuoksi lehden ja Spes patriae teoksen oman luokan osalta. Odotin tapaamista ja nyt minulla riitti kiinnostusta myös avartaa ystäväpiiriä. Mietin mitä onkaan oma sukupolvi osana suomalaista historiaa.

Eläkkeellä olo vapautti sekin ratkaisevasti, enää ei vertailtu työelämän saavutuksia vaan kerrottiin harrastuksista ja elämän pienistä iloista. Myös rankoista kokemuksista kerrottiin avoimesti mikä lähentää ihmisiä. Tuntui että palattiin yhteisöön ja jopa avarrettiin sitä kun ei matematiikka- ja kielilinjalla kovin paljon yhteistä aikanaan ollut. Vain jotkut bileet, joissa pojat olivat humalassa ja yo-juhlat jossa oli myös sukulaiset.

Nyt oli lämmintä (liikaakin) ja oli mukava istua Valtionhotellin puiston penkillä Irmelin kanssa vaihtamassa kokemuksia, Maijan kanssa join jäävettä kahvilassa (tai mikä se oli) ja kuulin hänenkin uutisensa entistä paremmin. Tuulikin kanssa vaihdettiin heti tavattua isommat asiat. Ensimmäistä kertaa lähdin mukaan jatkoille illallisen jälkeen ja sekin toi paljon uutta sisältöä.

Eilen meni koko päivä valokuvia katsellessa ja lukion aikaisia päiväkirjoja lueskellessa. Kuudes luokka oli mennyt lappuja kirjoitellessa koulutuntien aikana, niitäkin on vielä paljon tallessa. Näytti siltä, että oltiin vielä iloisia lapsia ja kiusattiin niitä opettajia, jotka olivat kiusattavissa. Meillä oli kolme poikaa luokalla: Vespa, Täni ja Mursu ja siitäpä saatiin paljon säpinää. Minä ja minun kaverini olimme ihastuneet Täniin ja Ketterän pelejä käytiin siksi katsomassa. Toisiamme autoimme jatkuvasti. Kiersin luokkatoverien luona ennen kokeita yhdessä lukemassa ja kokeiden aikana istuin niin että muut voivat nähdä koepaperini. Oppitunneilla kuiskattiin oikeita vastauksia ja naurettiin. Kaikki oli kivaa ja huoletonta. Tältä luokalta mukana olivat nyt Irska, Tupu, Kari, Eppis ja Raija J. Myös Paula, jonka muistin huonommin, koska hänen pulpetti ei koko aikana ollut lähellä omaani. Päiväkirja sisälsi lukuisia kuvia istumajärjestyksestä. Karin kanssa oltiin perätysten koko ajan, joskus pääsin Tänin viereen ja ujostutti kovin ihastumisen vuoksi.

Seitsemäs luokka alkaa maininnalla ”39 tyttöä, 0 poikaa ja ihan typerä luokka”. Oli yhdistetty kolme luokkaa kahteen ja pojat menivät matikan linjan yhteyteen. Me saimme ”jotain typeriä pimuja B-luokalta”. Vaihtelua luokan kokoonpanossa oli aineitten mukaan. Tuohon aikaan puolet luki pitkää saksaa ja puolet englantia. Lukiossa oli vielä latina ja ranska valittavana, ja sielutiede (!). Koulunkäynnistä mainitsin vain opettajat ja korjasin hiukan lapsellisia asenteitani. Tuulikki sai ajokortin mikä oli tapaus. Iltakävelyt kulmilla ja ketä siellä nähtiin – ne olivat edelleen merkittävä tapaus. Kulmilla käytiin Puterolla (Buttenhof) tai Jäsärillä (Jääsken baari) juomassa pullo Olly Colaa (oliko nimi tosiaan tuo?) yhdessä. Talvella hiihdettiin pitkiä matkoja.

Kahdeksas luokka toi päiväkirjoihin itsekritiikkiä ja väsymyksen kokemuksia. Irmeli toi kouluun klassikkorunoja, joita olin säilönyt. Tansseissa käynnit, rakastumiset ja seurustelut saivat lisää tilaa ja olin huolissani omasta tilanteestani. Kaukorakkaus oman koulun poikaan oli sopiva tapa hoitaa tunne-elämää. ”Tännää hää katto minnuu iha varmasti, voi ko mie oon onnelline”. Tuo lause toistuu luokion päiväkirjoissa koko ajan. (Lapseni nauroivat makeasti kun lukivat päiväkirjojani joskus nuorena.)

Lukiossa ystävystyin eniten yhteisten koulumatkojen vuoksi: Imatrankoskella Lappeentietä kuljettiin ja juostiin kouluun viimeiset metrit. Maija asui myös Imatrankoskella, Irmeli asui kauempana mutta hän tuli mukaan siihen porukkaan jonka kanssa valmistauduin kokeisiin. Siinä näin erilaisia koteja kun yöpyminen kuului pakettiin. Jonkinlaisen alemmuudentunteen olin sisääni rakentanut lukion aikana. Yhteiskuntaluokkien erot olivat ilmeiset, oli insinöörien, johtajien ja opettajien lapset vs työväki, jota oli vähemmän lukiossa. Asuinpaikka toi vielä maanviljelijät mukaan, bussilla kulkeviin en tutustunut paljoakaan. Minä sentään asuin Imatralla 🙂 Olisiko niin että maaseudulta tulleet lukiolaiset ovat osallistuneet vähemmän näihin tapaamisiin, tuli nyt mieleeni.

Nyt riemuylioppilasjuhlissa tuntui ensimmäistä kertaa että kotitaustat unohtuivat ja kohdattiin ihmisinä. Mielenkiintoinen elämäntarina oli kullakin kerrottavana. Voisikohan niitä jotenkin koota yksiin kansiin jos nyt alamme kokoontua vuosittain – tällainen ajatus mielessäni heräsi. Itse asiassa siirryin Pirjo Aarnion kirjan virittämänä omiin päiväkirjoihin ja nyt palaan jatkamaan Pirjon teosta. Meillä on kirjailija luokallamme… Pirjo oli kai niitä 6b-luokan pimuja joita jouduin sietämään 7.:llä, mutta nyt hän tuntuu kumman läheiseltä 🙂 Harmaa pantteri kuten minäkin ja viihtyy verkoissa, vilkaise blogia.

17 kommenttia artikkeliin ”Kohtaamisia luokkakokouksissa”

  1. Kiitos Heli, että jaoit kiinnostavat muistosi. Oli kiva lukea niitä. Heitit myös mukavan idean yhteisestä muistelukirjasta… onkohan kuinka monilla päiväkirjoja tallella… sinä olit kivasti poiminut omistasi oleellisen, vaikka materiaalia on varmasti aika paljon. Ajankuva sekä nuoren ihmisen epävarmuudet on hyvin kirjattu muistiin.
    Tuntuu hyvältä, että kirjani oli inspiroinut sinua lukemaan päiväkirjojasi.

  2. Kiitos kommentista, Pirjo.
    Minä ajattelin enemmänkin koko koulun jälkeisen elämän muisteluita, mutta ei luultavasti ole suurta innostusta. Vapaaehtoistahan se ilman muuta on ja tuskin toteutuu.. mutta jos edelleen tavattaisiin niin sitten ehkä. Koulukokemukset voisi olla pohjana ja nekin vaihtelevat varmaan paljon, minulla oli ihan omat.

    Lapsen mieli säilyi minulla pitkään tai kotona omaksutut tiedostamattomat asenteet. Eka vuosi yliopistossa elin vielä aika samanlaisena kuin lukiossa, sitten vasta hiljalleen aloin nähdä maailman omin silmin ja vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen kautta jne.

    Meidän sukupolvi siirtyi irti kodista ja omaan aikuisuuteen repäisyn kautta ja koulutuksen avulla – noita erilaisia polkuja olisin kiinnostunut kuulemaan enemmän kuin mitä illalliskierroksella ehtii kertoa… katsotaan.

  3. Kiitos kirjoituksesta, hauskaa ja tuttua tekstiä – minulla on nimittäin Piiten (Pirkko Korhosen) ja Katriinan (Koivuniemi) välinen koululaisposti tallessa vuoden 1962 lopulta.

    Ohessa taas omia muistelmia vuoden 1963 keväältä (kirjoitettu 2005):

    26.4.1963 siis tein treffit koulussa mukavannäköisen vaaleatukkaisen rinnakkaisluokkalaisen kanssa, kuten päiväkirjamerkinnästä [Katriinan päiväkirja] näkyy. Kummakseni hän suostuikin tapamaan kulmilla. Se ihminen oli aika nenäkäs niin koulussa kuin muuallakin, ja meillä molemmilla oli finnejä. Mutta sillä oli kauniit huulet ja iloiset silmät. Minulla oli kuitenkin enemmän finnejä. Minä puristelin finnit tai siskot puristelivat, mutta hän hoiti ihonsa sileäksi Valcremalla. Vuonna 2005 ja rapiat neljäkymmentä vuotta myöhemmin Valcrema poistui markkinoilta. Vaimoni Eeva sitä käytti ja oli pahoillaan hyvän tuotteen lopettamisesta. Olimme silloin muinoin Katriinan kanssa molemmat 17-vuotiaita. Hänen samettinen punaisena hohtavan päällystakkinsa pisti silmääni linja-autoaseman kioskin takaa siinä vaiheessa, kun jo luulin hänen laistaneen tapaamisemme. En muista koko illasta mitään, missä kävimme, olin niin lumoissani. Vapputohinat olivat ilmeisesti jo sovitut, koska emme kuitenkaan viettäneet vappua yhdessä.

  4. Kiitos Ilmo,
    Katriinan minäkin muistan hyvin. Hänkin oli töissä puhelinkeskuksessa ja valmistauduttiin yhdessä kirjoittamaan matikka vaikka oltiin kielilinjalla. Käytiin iltaisin Pärssisellä valmistautumassa, äitisi oli kai opettajana meillä. Asuitteko ihan koulun lähellä vai muistanko väärin?
    Valcrema oli hauska muisto, minäkin käytin sitä niin kauan kuin sitä sai.
    Oi niitä aikoja …

  5. Asuimme Kanavakatu 7:ssä, toisin sanoen työväenopiston talon vieressä. Jos ihan tarkkaan muistellaan, niin äitini opetti matematiikkaa ja oli VIII:n tyttöluokan luokanvalvoja.

    Tässä hänen raakoja mielipiteitään luokan matematiikan taidoista (kirje 26.10.1963): ”Katriina sai minun matematiikankokeistani l:n kuten eräs toinenkin tyttö. Suurin osa, yli 50% on täysiä nollia.”

  6. Keskustelua on käyty myös Facebookin puolella siitä olivatko yhteiskuntaluokkien erot näkyvissä tai tiedossa esim vanhempien ammatit. Kuka näki ja kuka ei, minä en voinut olla näkemättä.
    Kauankohan Suomessa kesti se murrosvaihe että myös työläisten lapset voivat käydä oppikoulua? Yksittäisiä tapauksia oli alusta asti, ja meidän ikäluokissa lisääntyvästi – se näkyi mm opiskelijaliikkeen suurena vasemmistolaistumisena minun yliopistossa ollessa. Siihen toimintaan oli sitten helppo mennä mukaan ja oli eräänlainen ansio olla köyhästä kodista. Ylioppilaiden määrä lisääntyi ja samoin opiskelijoiden määrä, ajan myötä jopa yliopistojen. On tässä aikoja eletty.

  7. Yhteiskuntaluokat päntättiin meille päähän jo lapsena, mutta vasta myöhemmin heräsin todellisuuteen. Isä oli ison mahtitalon poika Pohjois-Savosta. Maat ja mannut olivat menneet takauksissa 30-luvulla. Isä eli koko elämänsä ison talon poikaa – no olihan hän töissä isossa talossa – talonmiehenä. Äiti taasen oli torpparin lapsi Keski-Suomesta. Vaatimaton, köyhyyden ja nälänhädän kokenut.

    Meillä oli siis yhteiskuntaluokat jo kotona. Ympäröivän yhteiskunnan luokat isä opetti auktoriteetillaan. Kommunistien lasten kanssa ei saa leikkiä ja työväentalolle päin ei saa katsoakaan – ohi mentiin seurojentalolle, voimistelemaan.

    Facebookin Imatra-ryhmässä on tullut myös esille sellainen asia, että ”parempien perheiden” lapset laitettiin Imatran Yhteislyseoon ja ne toiset kävivät Tainionkoskella.

    1. Siinäpä tuli Pirjolta annos luokkayhteiskuntatietoa. Minun vanhemmat eivät niinkään puhuneet, mutta tiesin isän olleen työläinen ja kai demari. Äiti oli enempikin harras kristitty ja pelotteli kaikilla pahuuksilla. Me oltiin jotenkin vähäpätöisiä verrattuna muihin ihmisiin, sen imin mieleeni lapsuudessa.

      Yhteislyseo oli minunkin mielessä ”parhaan koulun” maineessa. Minä pyrin sinne koska se oli lähinnä ja voin kulkea jalan. NYt alan ymmärtää että olin tilastollinen poikkeama lukiossa kuten nyt sanon omalla helinurmi.fi sivulla olevani taas poikkeama ”vanha nainen netissä”. Lea K vanhemmat oli työläisiä ja meillä oli yhteinen koulumatka, hän oli samalla luokalla lukiossa mutta ei sitten päässyt loppuun asti ja puuttuu nyt kaikista tapaamisista. Iso aukko, mutten tiedä hänestä enää mitään.

    1. Kyllä on. Hän asui lähimpänä meidän luokan tytöistä ja vierailin heillä usein. Käytiin tansseissa yhtä matkaa ja myös luettiin kokeisiin yhdessä. Hänen vanhemmat olivat työläisiä ja äitikin kävi töissä, mikä olis silloin harvinaisempaa.
      Sain Arja P:ltä Lellun osoitteen ja puhelinnumeron, mutta en ole soittanut kun on niin pitkä väliaika. Hän asuu kotitalossaan ja puolisonkin nimi oli jotenkin tuttu. Oltiin kirjeenvaihdossa monta vuotta v 1964 jälkeen.

  8. Hämmästyin kun satuin saamaan tänään esiin tämänkin sivun ! Minulla olisi hieman sanomista mm. eräistä opettajistamme; kehnoimman kohtasin sitten kahdella viimeisellä luokalla kahdessa aineessa, valitettavasti. En viitsi sanoa, kuka oli kyseessä. Oppikouluvuosieni ainoa minun mielestäni tasokas opettaja oli Anna-Maija Raittila, viidennellä luokalla kirkkohistoriassa. Muut olivat sitä sun tätä kaikkien kahdeksan oppikouluvuoteni aikana. Tämä on rehellinen mielipiteeni, valitettavasti !

    1. Opettajista emme olekaan paljoa puhuneet. Pitäisikö tehdä yksi blogiposti jossa muisteltaisiin opettajia? Anna-Maija Raittilan muistan, mutta en opettajana vaan persoonallisuutena. Kerran veimme hänelle voikukkaseppeleen kotiin. Hän asui niissä uusissa kerrostaloissa lyseon lähellä, jos oikein muistan.
      Opettajamuisteloita on niissä Imatran Yhteislyseo-kirjoissa enemmän, mutta minusta tuntuu että opettajat alkavat jo sekottua mielessä näin monen vuoden jälkeen. Kohtaamisessa on aina kaksi osapuolta ja esim. 6.luokalla huomasin olleeni itse ihan pentu jolle tärkeintä koulussa oli lappuset tyttökavereille oppituntien aikana. ”Tänään saimme Hiirun itkemään, ihanaa” oli yksi muistiinpano.

  9. Anna-Maija Raittila (itse aikoinaan kuuden laudaturin ylioppilas) oli asiassaan innostunut ja samalla myös innoittava opettaja oppilailleen, vakuuttava kaiken kaikkiaan. Hän oli oppikouluvuosieni ainoa opettaja, jonka tunneilla minäkin ”viitsin” tuntiosata eli jopa viitata läksyjä kuulusteltaessa, so. olla kuin ”kiltti koulupoika”. Valitettavasti hän lähti Imatralta pois juuri kun siirryimme lukion puolelle !
    Olihan IYL:ssa pari, kolme muutakin ilmeisesti erittäin tasokasta opettajaa, mutta he eivät valitettavasti osuneet minun opettajakseni noina vuosina. Erityisesti matematiikassa olisi pitänyt olla se hyvätasoinen opettaja, jota ei meille ”suotu”.
    Vainikan Riitta, myöhempi Uosukainen, oli opettajana ilmeisesti hyvä alallaan. Uskonkin että hänen olisi ollut parempi pysyä nimenomaan opettajana, niin korkealle kuin hän sitten politiikassa yltikin. Mutta meillehän hän ei opettajaksi olisi osunut, koska on vain kolme vuotta ikäluokkaamme vanhempi, vuonna 1942 syntynyt.
    A.-M. Raittilastahan kehittyi myös runoilija ja uskonnon ja kirkkohistorian tunnettujen oppikirjojen tekijä sittemmin jne….

  10. Hei Heli,
    luen toistamiseen blogiasi ja ihmettelen, miten hyvin muistat kouluajat. Olet saanut myös koulukaverisi mukaan keskusteluun. Onnittelut siitäkin. Sinäkin olet pitänyt päiväkirjaa järjestelmällisesti. Olen löytänyt arkistoistani kaikkiaan setsemän päiväkirjaa, joten samoilla linjoilla olemme. En ota vanhimman päiväkirjan tekstistä tolkkua, koska se piti salakirjoittaa. Vahinko näin jälkikäteen ajatellen. Blogisi on erittäin selvälukuinen ja tyylikäs. Sivujen linkittäminen toimii mainiosti. Sain sinulta monta hyvää ideaa. Kiitos. Aloitin omani pienimuotoisesti eikä tavoitteita ollut. Nyt huomaan, että sisällöt voisi teemoittaa. Sisältöä löytyy. Minäkin olen ajatellut kirjoittaa seuraavaksi kertomuksia päiväkirjojeni viitoittamana, koska näistä löytyy toisenlaisia aineksia. Toinen kiinnostava teema voisi olla: Opetusharjoittelureissuilla koettua”. Mukavaa tämä on, koska nyt voi digitaalisesti jatkaa miuluisaa päiväkirjan pitoa. Olenhan nyt vapaalla, joten muistelot jatkukoot. Tavataan taas verkossa. Kirjoittamisiin Raija

  11. Minä joka olen kirjoittanut tänne ällistyttävän ( ”hävettävän” ) paljon kirjoitelmiani, olisin toivonut että paljon useammat olisivat kirjoittaneet kommenttejaan – ja muistojaan – eivätkä minun mielestäni vain me muutamat, melko harvat. Edelleenkin toivon, mutta varmaan turhaan, että tänne tulisi lisää sellaisilta, jotka eivät ole kommentoineet ollenkaan koko tarinoihimme !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *