Missä vaiheessa valitsin itse?

Edellisestå kirjoituksesta tuntuu puuttuvan jotain olennaista. Paljon oli tapahtunut ennenkuin tulin Jyväskylään opiskelemaan. Oppikouluajasta olen jo kertonut jotain faktoja: se mahdollistui koska pääsin läpi pääsykokeesta, sain vapaaoppilaspaikan ja voin kulkea kouluun kävellen (ilman kustannuksia). Muistan että olin hyvin halukas aloittamaan oppikoulun. Vanhempani ymmärsivät koulutuksen merkityksen ja osoittivat siinä tien ns parempaan elämään. Äiti muisteli lämmöllä omia muutamia kouluvuosiaan.

luokkakuvaTässä kuvassa olen kansakoulun kolmannella. Edessä istuu Leena Koukonen, joka kävi tervehtimässä meitä riemuylioppilasjuhlissa. Muita kuvan kavereita en ole myöhemmin tavannut. Minulla on harmaa liivihame, jonka äiti ompeli jostain aikuisten vanhoista vaatteista. Se oli tyylikäs kuten kudottu iloisenkirjava puserokin. Koulussa oli kivaa. Paikka on uusi Imatrankosken koulu ja kyseessä tietysti luokkakuva.

Kun katselin juuri avautuneita YLEn Elävän arkiston sivuja omia varhaisvuosia varten, löysin vain vuoden 1944 sotatapahtumat kaikkia koskettavina. Meidän isät olivat silloin vielä rintamalla ja palasivat kotiin kuka millaisenakin. Oma isäni ei sodasta halunnut kertoa, mikä oli tavallista. Mitä siitä olisi voinutkaan ymmärtää? On mahdoton enää tavoittaa sitä henkistä pelon ilmapiiriä, mikä on täytynyt vallita koko maassa ja erityisesti rajan pinnassa asuvien keskuudessa. Jotain vakavuutta on lapsiin täytynyt tarttua.

omakuvaHalusin käydä koulua ja jatkaa opintoja ylioppilaaksi päästyä, mutta mistä se halu tuli? Olin sen sukupolven tai äitini delegaatti: piti tehdä jotain mitä edellinen sukupolvi ei voinut. Yksi opettaja kertoi uudesta oppiaineesta, psykologiasta ja hain sitä lukemaan. Tulin yliopistoon ja jatkoin koululaisen elämää vähävaraisena surkeassa vuokra-asunnossa. Sitten pääsin asumaan opiskelija-asuntolaan, Naattiin, jossa vuokra oli vain 20 mk. Samaan aikaan tulivat valtiontakaukset opintolainoihin ja taloudellinen huoli poistui.Tässä kuvassa on itse kudottu pusero (halvemmalla sai). Tukka oli tummanruskea kunnes alkoi harmaantua pian 35v jälkeen.

Henkinen hämmennys jatkui koko opiskeluajan ja sen jälkeenkin. Jäin yliopistoon assistentiksi kun se oli tuttu paikka. Opiskelutoveri Jalkasen Hannu vei minut puhelimen ääreen ja neuvoi soittamaan psykan laitokselle kun siellä haettiin assistenttia.Viivyin siellä pätkätöissä assistenttina, tutkijana ja yliassistenttina noin 12 vuotta.

Piti kirjoittaa tämä postaus keksiäkseni milloin itse mitään päätin. Autonomiasta paljon puhutaan, mutta mitä se mahtaa olla? Eniten olin kotonani opiskelijaliikkeen jäsenenä – siihen oli suora jatkumo työläisperheestä. Äiti oli vakava uskovainen, minä vakava vasemmistolainen. Rikkauksia tai ulkoisesti näyttävää uraa en koskaan kaivannut. Kodin ja miksei muunkin ympäristön odotuksena oli kai ns kunnollinen elämä. Maailman parantaminen ja akateeminen ura eivät minulla sopineet yhteen.

”Imposter syndrome” nimitystä on käytetty (esim. Stephen Brookfield) kuvaamaan sitä tunnetta kun tuntee olevansa väärässä paikassa, ikäänkuin petturina. Työläisperheestä oli iso loikka yliopistolle enkä hahmottanut yliopiston luonnetta täysin. Jotain vetoa tieteeseen tunsin vai oliko se pohjan hakemista maailmankatsomukselle. Tutkimuksen teosta olin tykännyt opintojen aikana, vaikka gradun kirjoittaminen vei enemmän aikaa kuin piti. Halusin tehdä liiankin perusteellista työtä tai nyhersin liikaa jos sanon kriittisemmin. Tutkinto piti tietenkin tehdä loppuun asti. Olin ensimmäinen opiskellut henkilö suvustani ja naapurustosta. Velipoika seurasi perässä myöhemmin, TKK:lle Otaniemeen.

Aikuiskouluttajana ammatillisessa opettajankoulutuksessa löysin itseni uudella tavalla ja tunsin käyttäväni omia vahvuuksia. Oliko tuo sitten omaa valintaa? Vuosi vuodelta kypsyvät käsitykset mitä haluaa ja missä viihtyy. Edellä kerroin, että kuulin oman ääneni kirjoituksissa ja näin heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Tuoko on autonomian perusta? Omat lapset halusin ihan varmasti, ilman epäröintiä. Siinä vaikutti biologinen kello, se tarve tuli jostain hyvin syvältä. Työelämässä tunsin tarvitsevani kehittämisen tilaisuuksia niin että voin toimia yhdessä samaan suuntaan pyrkivien kanssa. Tuolla tasolla osaan sanoa tavoitteeni, en tarkemmin. Ja kun työelämässä oli yksinäisempi vaihe niin töitä paiskin ilman tukeakin.

On tullut kuljettua elämän virrassa osana suurta suomalaista ikäluokkaa. Nyt eläkkeellä voin valita osallistumiseni virtuaaliyhteisöissä, mitä ja milloin teen. Onko tämä sitten autonomiaa, vihdoinkin?

6 kommenttia artikkeliin ”Missä vaiheessa valitsin itse?”

  1. Niin erilaisia ovat polkumme. Monenlaisia mahdollisuuksia edessämme. Mihin suuntaan menemmme. mihin joudumme. Päätämmekö siitä tosiaan itse vai olemmeko vain lastu laineiden vietävänä.

    Miksi olen tehnyt ne valinnat, jotka olen tehnyt? Enpä ole tuota asiaa omalta osaltani vielä perusteellisemmin miettinyt ehkä kannattaisi. Eläkkeelläkin on valittava monta kertaa päivässä. Ehkä päättettävät asiat eivät enää ole niin isoja, etenkään kun kaikki on kuitenkin suhteellisen hyvin. Tänään valitsin valkoisen paitapuseron, vaikka usein käytän värikästä T-paitaa. Päätin tänään myös aivan itsenäisesti olla menemättä ulos. Päätäni ei käännä edes auringonpaiste, ehkä olen siis pääkkö. Olen myös päättänyt katsoa jalkapallo-ottelua, joka pian alkaa. p.s. en ole koskaan katsonut jalkapalloa.

  2. Heippa Pirjo,
    olen nyt pitkästä aikaa kotikoneella. Olin lastenlasten kanssa viime viikon ja silloin jää nettielämä vain ylimalkaiseksi seurannaksi.

    Kiitos kommentista, FBssa useimmat taisivat olla sitä mieltä että eivät ole niinkään valinneet vaan kulkeutuneet sinne tänne. Tuli siellä hauskoja muistoja esim miten minun yliopistoura alkoi tietystä keskustelusta tietyssä paikassa. Mitä ihminen voikaan muistaa kun joku antaa vihjeen.
    Mitäköhän muistoja meistä jää tänä kesänä lastenlasten mieliin?

  3. … ja miten voisi auttaa lapsia ja nuoria nopeammin rakentamaan itselle elämisen välineitä esim itsensä tiedostamista, itseluottamusta ym. Sen jos ymmärtäisi.

    1. Kyllä on Jyrki Mäkelä seuraavassa pulpetissa, kuvassa minun oikealla puolella. Luokkakuvassa on oppilaiden nimet kirjoitettu takapuolelle.
      Tytöt ovat Meeri ja Asta ja toinen poika Jorma H.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *