Suomalainen murros elettynä ja koettuna

Kesäkuussa virisi ajatus koota ”Imatran yhteislyseo 1964” ylioppilaista yhteinen tarina. Tässä blogissa viimeiset 9 postausta liittyvät teemaan. Idea jäi ilmaan kesän koittaessa ja siihen piti palata syksyn tullen. Ajattelin kertoa tässä omista lukemisistani teemaan liittyen. Kirjastoista löytyy herkullisia aineistoja jotka herättävät omia muistoja.

Erityisen innostunut olen Laura Kolben monista teoksista. Hän on historioitsija ja osaa jakaa tietämystään hyvin luettavassa muodossa. Lähimpänä meidän hanketta taitaa olla Järvinen K & L. Kolbe Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007 / 2008). Joku jo kysyikin luokkaretki- käsitteestä aiemmin mutten osannut vastata. Nyt tiedän sen tulevan ruotsalaisesta ilmaisusta, jossa luokkaretki merkitsee nimenomaan retkeilyä yhteiskuntaluokissa. Kirjan alaotsikko on Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Ilmankos se puhuttelee minua kun muistin oman työläistaustani heti kun lukiovuosia alettiin muistella. Katriina Järvinen edustaa työläistaustaa ja niinpä hänen kertomuksensa puhuttelee minua erityisesti. Laura Kolbe edustaa helsinkiläistä keskiluokkaa, mutta antaa mainioita käsitteitä sosiaalisen muistin kuvauksiin. Tosi kiva oli lukea myös hänen Kaupungissa kasvanut – oman historian kuvaus Helsingin lähiöstä keskustan osoitteisiin. Vaikka ikää on vähemmän näillä 1950-luvulla syntyneillä, ei sitä huomaa lukiessa. Tästä syntyi oivallus, että olemmehan eläneet kaikki kaudet syntymän jälkeen. Kelpaa niihin peilata omia kokemuksiaan.

Roosin sukupolvitutkimus tuli ensimmäiseksi mieleen ja viittasinkin siihen useasti. Nyt löysin uuden kokoomateoksen Kenen sukupolveen kuulut? suurten ikäluokkien tarina, jonka ovat toimittaneet S. Purhonen, T. Hoikkala ja J.P. Roos (2008). Teoksessa peilataan sukupolven peruskuvausta (muutoksen tai suuren murroksen sukupolvi) myöhempiin koko yhteiskuntaa koskettaneisiin murroksiin, kuten 1960 luvulla alkaneeseen arvomurrokseen ja radikalisoitumiseen. Se on koskettanut enemmän tai vähemmän – polut haarautuvat elämän kuluessa. Tämä teos antaa vankan taustan kokemusten tulkinnalle.

Sattumalta törmäsin myös vanhempaan teokseen Miten minut on kasvatettu (1986), toim. Ritva Haavikko. Kuusi tunnettua suomalaista kertoo tarinansa ja avaa kehitykseensä vaikuttaneita tekijöitä. Valintaperusteena oli merkittävä elämäntyö suomalaisessa yhteiskunnassa ja aineisto käsitti kaksi yläluokan perhettä (akateemiset aateliskodit), kaksi keskiluokan (kauppiastaloudet) ja kaksi työväenluokkaan luettavaa perhettä. Jo tuo jaottelu muistuttaa miten lähellä yhteiskuntaluokkiin jako on Suomessa ollut. Kirja on antoisa koska siinä haetaan nimenomaan omaan kehitykseen vaikuttaneita henkilöitä ja tekijöitä.

Päälimmäisenä mielessä on nyt Laura Kolben yhteenvedot suurista ikäluokista.

He ottivat jo 1970-luvulla luontevan paikkansa kehityksen kärjessä, uudistuvan Suomen äänitorvena. Ikäluokka pitää edelleen hallussaan julkisen sektorin virkoja. Sen ääni kuuluu mediassa, politiikassa ja kulttuurielämässä. Se on ensimmäinen koulutettu ja vaurastunut sukupolvi, jonka vaikutus ulottuu kaikkialle. Presidentti Halonen on 60-lukulaisen menestystarinan keulakuva. Suurten ikäluokkien historiakuvaa leimaa murros, vapautuminen ja yksilöllistyminen. Sukupolven suurin missio liittyi porvarillinsen hegemonian murtamiseen… Tiedostavilla on kiire pelastaa mailma. Piti taistella imperialismia vastaan ja nostaa kehitysmaat jaloilleen.” (Kolbe, kaupungissa kasvanut, 2005,130-131).

Tuon yhteenvedon jälkeen on suuri ikäluokka jäänyt tai jäämässä eläkkeelle ja taas sillä on suuri vaikutus yhteiskunnan kehitykseen. Huomaan ajankulun vaikutuksen tulkinnoille, kun eilen katsoin Docventures ohjelmaa ja keskustelua vallankumouksista. Siellä tuntui että nyt ensimmäistä kertaa historiassa puhutaan vakavasti isoista muutoksista. Joopa joo. Hyvä että nytkin, tietysti.

Yksilötasolla mielessä on Katriina Järvisen kertomukset siitä miten vaikea on sopeutua eliittiin, osata keskustella, emännöidä rennosti tai ylipäätään elää yläluokkaan syntyneiden seurassa. Heitä on yliopistolla ja Helsingin Eirassa, Kaivopuiston ympäristössä, Kruunuhaassa ym. Luokkaretki jää vaillinaiseksi yhden elämän aikana, miten sitten seuraavan sukupolven? Minulla on sattumoisin lapsenlapset Eirassa nyt ja hiukan oudolta se tuntuu vaikka vanhat talot ja katunäkymät ovat ihania. Enpä olisi muuten tutustunut tuohon kaupunginosaan. (Vuokralla he tietysti asuvat, omistusasunnon sieltä saa vain perinnön avulla).

Miten jatketaan hanketta ”Imatran yhteislyseon 1964 ylioppilaat” ? Kuinka moni  lähtee kertomaan tarinaansa? Arja Pietiläinen laittoi postia seuraavasta tapaamisesta 5.6.2015. Tehdäänkö valmiiksi siihen mennessä? Minä voin tässä blogissa jatkaa omia pohdintoja mutta mukavampi olisi porukalla… Ihan kiva tapa voisi olla vain kirjoittaa tarinansa ja katsoa mitä syntyy – lopuksi voisi koota yhteiset ja yleiset tapahtumat peiliksi.

5 kommenttia artikkeliin ”Suomalainen murros elettynä ja koettuna”

  1. Hei Heli. Tässä tulee taas eteen se tosiasia, etten ole 1964 ylioppilas, vaikka voisin olla, jos olisin hoitanut enemmän kouluasioita. Eipä oikein kiinnostanut 17-18 -vuotiaana koulunkäynti. Sen sijaan pojat kiinnostivat, tanssit ja kaveriporukat. Sellainen mielikuva minulla on. Voisin tietysti kaivaa päiväkirjat ja tarkistaa asian sieltä. Voisinhan silti olla mukana teemalla: Minäkin voisin olla vuoden 1964 ylioppilas…

    Lämpimin syysterveisin
    Pirjo

    1. Hei Pirjo, minullekin hiipi illalla mieleen että tuo otsikko sulkee nyt pois avainhenkilöitä. Totta kai olet mukana, jos tästä hanketta saadaan viriämään.
      Miten hanke pitäisi nimetä? Kyse on lukiossa 61-64 yhdessä opiskelleista joista joku valmistui ihan muualta ja muutama 65. Työnimi väljemmäksi, miten? Missä kuljimme kerran taitaa olla Westön teos.
      KUka keksii paremman otsikon?
      Katselin eilen FB ryhmiä ja siellä on vain Imatran Yhteislyseo 1972 erikseen. Tyhjänä on lista Imatran yhteislyseo, jos sinne nostaisi kaikki ketkä FBssä on niin voisi postittaa sille listalle pelkästään. Mutta siellä on joka tapauksessa vain osa porukasta ja kaikki pitäisi tavoittaa ainakin siksi että kaikilla olisi tilaisuus tulla mukaan.. on tässä avoimia kysymyksiä mutta saahan noita olla. On meillä aikaa

  2. Arjalla on kaikkien yhteystiedot, niin eikö kannattaisi laittaa kaikille kirje tästä hankkeesta. Ottaa osaa kuka haluaa.
    Mutta miten se käytännössä etenee? Ja mikä olisi tuotos? Kirja/monistenippu.

    Niin ja mikä olisi nimi, paljon on mietittävää.

    Kuinkahan moni kirjoittaisi?

  3. Olen tänään googlaillut omaelämänkerta teemalla ja löytänyt muutamia mukavia yleiskuvauksia, heitin parhaita FBiin. Kiehtova aihe tämä on ja jotensakin luontainen tässä ikävaiheessa, siis jotain mitä muutenkin tulee tehtyä. Yritin katsoa onko mikään koululuokka ennen tehnyt tällaista, ei osunut silmään.
    Mahdollisia kirjoittajia on noin 50 ja s-posti on 34, FB olisi 18 jos hakisi kaveruutta kaikilta ja saisi vastauksen. Monet ovat FBssa ilman valokuvaa eivätkä välttämättä käy juuri koskaan.
    Minusta tuntuu että en vielä haluaisi vaivata kaikkia tällä ajatuksella. Pitää ensin kypsytellä lisää. Ajattelin vaihteeksi sukeltaa omaan historiaan, hakea mielen kerroksia lapsuudesta, koulunkäynnistä, opiskelusta, työelämästä jne Pitäisikö meillä olla kysymyksiä kavereille joihin vastata?

  4. Olen tässä viime päivinä ”edennyt” monien kirjoitusten pariin (yllättäen), kun olen painanut tuota seuraava (nuoli perässä) – ”painiketta” ! Hämmästyneenä olen näitä katsellut (lukenut). Itse en sinänsä oikein välitä tällaisesta nettikirjoittelusta, johon olen nyt kuitenkin (kovin omahyväisesti kai) ”sortunut”. Käytän kyllä hieman nettiä, siitä on ollut ja on minulle suurin hyöty astrologian harrastukseni parissa, joka alkoi aikoinaan aivan yllättäen 5.2.1981; olin silloin Lahden kaupungin sosiaalitoimen taloushallinnon johtaja (alan valtakunnallinen ”pioneeri” työssäni). Tällä ”oikealla” astrologialla ei ole mitään tekemistä lehtien hölynpölyhoroskooppien kanssa, tietenkään.

    Olen aina kirjoittanut käsin, edelleenkin, netteily ei ole minun lajini (vaikka sitäkin olen viime aikoina siis hieman harrastanut. Vaihdettuani syksyllä 1965 HY:ssa valtiotieteelliseen tiedekuntaan (aioin ulkoasiainhallintoon ja maailmanpolitiikkaan, joka suuntani muuttui v. 1967 kunnallishallinnon alalle aikomiseksi; senhän sitten toteutin), aloin samaan aikaan kirjoittaa romaania (muka !), 20-vuotiaana. Kirjoitin ”romaaniani” viitisentoista liuskaa ja hävitin kaiken sen heti perään. Eihän minulla ollut silloin riittävää kokemusta tai näkemystä romaaniin, tietenkään. Muutaman surkean runonkin värkkäsin noihin aikoihin ! Mitä ihmeen höpinöitä minä nyt tänne kirjoitan. Slut nu ! (EI tässä aivan kaikki ole samaa, mutta olkoon kun ei höpinäni kelpaa !)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *