Mitä opin kouluvuosina tulevaa elämää varten?

Minulle kouluun pääsy oli avartumisen aikaa. Äiti oli käynyt vain neljä vuotta kansakoulua, isä  kiertokoulua muutamia viikkoja. 1950-luvulla elintaso oli matala mutta koulutuksen tiedettiin avaavan mahdollisuuksia tietoon, oppimiseen ja parempaan elämään.

luokkakuvaÄiti muisteli kouluaikaa kaiholla, vaikka sen ajan lapset  tarpoivat lumessa monta kilometriä ja myös lämmittivät rakennusta vuorollaan. Minulla oli lyhyempi matka ja talvisin auratut tiet – tosin koulumatka talvisin piteni metsäpolkuun verrattuna. Uusi kansakoulu valmistui minun 3. luokalle mennessä ja siellä oli sisävessat ensimmäistä kertaa. Muistan että valmisteltiin näytelmää Adalmiinan helmi ja Tuulikki esitti pääroolin. Minä olin kukka vailla vuorosanoja. Olisiko tuo jäänyt mieleen kun iltaisin mentiin harjoituksiin ja tilanne oli jännittävä? Koulurakennuksessa oli kirjasto ja se oli toinen avartumisen paikka; raahasin kotiin painavia laukkuja ja pyrin lukemaan kaiken mahdollisen. Monet illat elin kaunokirjallisuuden lumoissa, äiti joutui vahtimaan nukkumaan menoa. .

Oppikoulu alkoi pääsykokeen jälkeen. Uusi iso talo ja paljon rinnakkaisluokkia, kaveripiiri muuttui ja koulumatka piteni. Keskikoulussa oli paljon samanlaisen taustan omaavia lapsia ja löytyi muita huono-osaisia ystäviksi. Isän kuollessa oli 3. luokalla, mutta en muista sen vaikuttaneen kummemmin. Olimme olleet köyhiä jo sitä ennenkin ja isä oli jotenkin sivussa lasten arjesta sairastelun vuoksi. Keskikoulun viimeisellä 5.luokalla pääsin harjoittelemaan puhelinkeskukseen sata tuntia jotta kesällä pääsin töihin. Palkka oli yli 300 mk ja se tuntui suurelta. Ostin äidille mekkokankaan ensimmäisestä tilistä ja siitä jäi hyvä mieli.

Tässä keväällä ottamani kuva koulustamme. Koulunkäynti alkoi valkoisesta osasta (luokat 1 ja 2) ja sieltä siirryttiin keskimmäiseen osaan (3 ja 4). Viides luokka elettiin eka kerroksessa oikealla olevassa vanhassa puolessa ja sitten siiryttiin siellä ylemmäksi. Vanhasta osasta laitoin kuvia aiempiin blogauksiin toukokuussa.

oppikoulu

Lukiossa näkyi sosiaalisen taustan vaikutus jo selvemmin. Jäljellä oli enää muutamia työläisten lapsia, enemmän insinöörien, opettajien ja muun koulutetun porukan lapsia. Kirjoitin lukioajoista tässä blogissa 1.6. luettuani päiväkirjat. En kertaa samaa sisältöä tässä, vaan pohdin nyt enemmän oppimistani. Ahkeruudella ja puurtamisella pärjäsin hyvin kuten vapaaoppilaan kuuluikin. Läksyt luin vaikka kavereille kuului aina sanoa ettei ole lukenut yhtään. Pinkous oli pahinta ja se piti salata. (Tuo mainittiin jo 1930-luvun koulumuisteloissa, liekö ikuinen suuntaus). Koulun rutiinit tulivat tutuiksi ja kokeet säätelivät opiskelun rytmiä. Numeroita varten piti lukea ja kokeissa onnistua, se oli päivänselvää. Joskus filosofian tunnilla Hiiru yritti herättää pohdintaa että omaa elämää varten luettaisiin. Muistan miten närkästynyt olin omassa mielessä: mitä se nyt horisee, sotkee koko systeemin. (Oliko silloin tosiaan filosofia aineena? )

Kouluaineita oli monenlaisia ja tarkoitus oli kai löytää niistä eniten kiinnostavia tulevaisuutta varten. Minä pidin jotensakin kaikista, englanti oli kielistä ainoa vastenmielinen. Kemia ja fysiikka sujuivat kun pyysin pikkuveljeä opettamaan niitä. Liikunta ja urheilu olivat tasaisen heikkoja. Opettaja Olavi (Olli) Peltonen mainitsi yliopistojen uudesta alasta psykologia kertoen sen olevan tulevaisuutta. Tuo ratkaisi hakupäätökseni ja vaikutti siten pitkälle elämääni, koska pääsin suoraan läpi Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun.

Kotitaustasta johtuen minulle oli selvää että koulu piti itse hoitaa. Kaverien kanssa organisoitiin yhteisopiskelua ennen kokeita.  Annoin myös yksityistunteja nuoremmille maksusta, niihin oppilaat tulivat puskaradion kautta. Ehkä jotkut halusivat auttaa köyhää perhettä ja siksi järjestivät minulle iltahommia.

Minkälainen olin ylioppilaana keväällä 1964? Nyt arvelen olleeni epävarma ja ujo, tavanomainen koululainen. Kotoa olin saanut alemmuudentunteita mutta koulumenestys korjasi sitä jonkin verran. Esimerkiksi olin iloinen kun ylimääräisesti kirjoittamani latina nousi tarkastuksen myötä laudaturiksi. Pakolliset neljä ainetta olivat cum laudea (silloin oli vain kolme tasoa läpimenossa). Olin ainoa latinan laudaturin kirjoittanut, olin siis jotakin 🙂 Jonkinlainen sääli  nousee mieleeni kun ajattelen silloista minääni, voi ressukkaa. Miten se voi lähteä maailmalle ja pärjätä siellä?

6 kommenttia artikkeliin ”Mitä opin kouluvuosina tulevaa elämää varten?”

  1. Kyllä oli filosofia opetusaineena. Minäkin sitä luin kuten myös psykologiaa ja molemmista aineista pidin enemmän kuin joistakin muista. Olisivatko olleet yhdessä psykologia-filosofia. Niitä olisin halunnut minäkin lukemaan. Kävin Lappeenrannassa jossain valmistavilla luennoilla kirjoitusten jälkeisenä kesänä. Päättelin luentojen perusteella, ettei minusta olisi niin rankkaan lukemiseen ja hylkäsin tämän haaveen…

  2. Oliko se psykologia vai sielutiede nimeltään, sama asia tietty. JKLssä oli ensin sielutieteen laitos ja professuuri. Muistaakseni näin jossain lyseon vuosikertomuksessa tuon sielutiede, mutta olkoon kumpi vaan.
    Me luettiin Lehtovaaran oppikirjaa kuitenkin eikä se ollut kovin kiinnostava. Opettajana oli jossain vaiheessa Inke, Anna-Maija Raittilan sisko ja sisareni avioliiton kautta tuttu ja se oli hiukan kiusallista minusta.
    Yliopistolla assistenttina ollessa kirjoitin Arvo Lehtovaaran muistokirjaan (kun jäi eläkkeelle) sielutieteen opintojen alkuvaiheista ja sen vuoksi hän soitti minulle kotiin. Se oli tapaus, hän kertoi miten kasvatusopillisen korkeakoulun opiskelijoita valvottiin myös iltaisin. Voitko kuvitella että tuli moite jos ei ollut asianmukaisesti pukeutunut kun luki illalla läksyjä ikkunan ääressä. On maailma muuttunut, on.

  3. Mitään kirjoittamaasi ja kokemaasi en tietenkään kiistä, mutta minun on vaikea ymmärtää tuntemaasi alemmuudentunnetta. Kuvassakin hymyilee niin kauniisti söpö pikku tyttö kaunis pusero päällään. Ja vaikka olen kai koko ikäni rakastanut vaatteita, en koskaan kouluaikana välittänyt enkä edes tiennyt kavereitten kotitaustoista. Eivätkä ne mielestäni silloin edes näkyneet, kun me kaikki olimme niin homogeenisia.

    Sinunkin analyyttistä lähestymistapaasi kadehdin. Saman sanoin Pirjolle yhden kirjoituksen yhteydessä. Minä vain haahuilen ja tunnelmoin käsittelyni alla olevassa ajassa. Ehkä on niin, että jokainen tyylillään…

  4. Sehän tässä just on kivaa että jokainen tekee omalla tavallaan.

    Oleen itsekin nyt miettinyt alemmuudentunnettani – ei varmaan vielä tuossa kansakouluvaiheessa ollutkaan eikä oppikoulun alaluokilla. Jospa se liittyi selvimmin siihen vaiheeseen kun muilla alkoi olla treffejä poikien kanssa ja minulla vain kaukorakkauksia (tai oli joku lukion päiväkirjassa mutta kaveri ei kiinnostanut ja lopetin nopeasti). Tässä iässä voi ihanan vapaasti katsella vanhoja aikoja ja suhtautua ymmärtäväisesti itseensä ja muihin.
    Kiitos kommentista taas

  5. Luin tämän myöhemmin ja teen korjauksen opettajan nimeen: ei se ollut Hiiru joka opetti filosofiaa. Se oli herttaisesti hymyilevä nainen, josta minulla on valokuva lakkiaispäivän lounaan yhteydestä Lulun ja Irskan ja Saaran kanssa. Siinä kutsuin tätä naista Mono-lempinimellä, joka varmaan piti paikkansa koska oli aikanaan kirjoitettu. Jossain muussa yhteydessä Monoksi on kutsuttu Inke Kaartista joka on eri henkilö. Mikä mahtoi olla meidän filosofian open nimi?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *