Viimeinen elämänvaihe

Jäin eläkkeelle vuoden 2010 alussa. Eläkeikäni oli täyttynyt pari kuukautta aiemmin. Tiesin että nuoria osaavia ihmisiä on tulossa kouluttajaksi, ei ollut mitään syytä jatkaa. Miten nimitän tätä eläkeläisyyttä? Ajattelin ensin otsikoksi kolmas ikä, mutta en minä sitä käytä muutenkaan. Laitoin sitten Viimeinen Vaihe, se kun kuulostaa sopivan dramaattiselta.

Minun kaltainen ihminen kun jää pois työelämästä, niin sehän pitää huolta että työt jatkuvat. Palkan tilalle tulee työeläke eikä ole pakollista työtä, kaikki on vapaaehtoista. Pelastauduin internettiin jonne olin jo rakentanut oman kansainvälisen pesän. Osallistuin syksystä 2008 alkaen avoimille yliopistojen kursseille ja sain tuttavia niiden kautta. Peilasin osaamistani kurssien tapahtumia vasten ja huomasin että kantti kestää. Luontevasti lipsahdin eksperttiosallistujaksi tai opetusassistentiksi englantilaisiin yliopistoihin. Nyt sitten käytän englanninkieltä, mitä olin väistellyt kun työelämä mahdollisuuksia siihen. Voin selvitellä vapaasti oppimisen perusasioita ja pohtia millaista tutkimusta olisi mielekästä tehdä, ilman että hankin rahoituksia tai meriittejä.

blogi3Tämä kuva kertoo minulle elinikäisestä kasvusta verkostoissa. Kuvasin takapihan saniaisten nousun saadakseni omia kuvia verkko-opetukseen. Nuoret saniaiset auttavat minua tuntemaan itseni nuoreksi edelleen.

Yksi motiivi internetissä osallistumiseen juontaa samanlaisista maailman parantamisen intresseistä kuin opiskelijaliike aikanaan. Nyt on mahtavat välineet osallistua kotoa käsin vaikka mihin. Olen luonnostaan sijoittunut yhteyksiä rakentaville kursseille, jossa ei anneta todistuksia vaan rakennetaan itselle omia verkostoja. Tämä toiminta on kivaa, luontevinta minulle juuri nyt. Samalla maapallolla eletään kaikki ja isoja ongelmia voidaan ratkoa uusin keinoin, joukkoistamalla ym. On uskottava ihmisen yhteistyökyvyn evolutioon, vaikka uutiset kertovatkin sodista ja terrorismista. Elämänusko pitää säilyttää.

Hanke Imatran Yhteislyseon vuosiluokan yhteisestä kertomuksesta virisi mielessäni keväällä ja nyt näen yhtymäkohtia muuhun tekemiseeni. Alkuvuodesta osallistuin yhden kansainvälisen kurssin autoetnografiseen tiedonkeruuseen, jossa halukkaat kertoivat tarinansa kirjoitusten, kuvien ja videoiden avulla. Meille annettiin myös kysymyksiä vastattavaksi. Noin puolet vastasi niihin, puolet tuotti ihan erilaisia juttuja. Jospa tämä kokemus on ollut mielen taustalla. Minua kovasti kiinnostaisi kuulla jokaisen entisen koulutoverini tarina. Pirjo ja Ilmo kirjoittavat jo muisteluitaan. Minä tuotin tähän blogiin eka versioni omasta tarinasta: lapsuus, koulu, yliopisto, 40 vuotiskäänne, työelämä ja tämä viimeinen vaihe. Seuraavaksi kai reflektoin miksi tuotin tällaiset tarinat, mitä kerroin ja mitä jätin kertomatta, mitä uutta opin tätä tehdessä… prosessi jatkuu.

Ehkä pitäisi myös kirkastaa sitä MIKSI tarinoita tuottaisimme, kenelle kirjoitamme. Pirjo miettii mitä meistä jää jälkipolvien muistiin. Minulla nousi voimakkaasti kysymys: miten ihmeessä osaisimme kasvattaa vahvoja ihmisiä tähän ristiriitaiseen maailmaan?

skyrakkaatLapsenlapset olivat ylpeyden aiheena ja onnen lähteenä viime tapaamisessa. Tässä minun rakkaimpani skypeneuvottelussa mummin kanssa äskettäin. Heitä varten haluan ymmärtää miten tukea itsetuntoa ja henkistä vahvuutta. Maailmaa en saanut paremmaksi vaikka niin 70-luvulla uskoin. Mutta pystynkö hyväksi mummiksi? Se kysymys kilpailee merkityksellisyydessä kansainvälisen vaikuttamisen kanssa ja minä haluan tietty molemmat. Eihän minun tarvitse valita. Äiti tai mummi, joka on kiinnostunut työstään ja maailman parantamisesta, on ihan OK. Eikö niin? Tosin nämä pojat menee aina edelle jos vain on tilaisuus hoitaa heitä 🙂

4 kommenttia artikkeliin ”Viimeinen elämänvaihe”

  1. Jos noista loppuvuosista puhutaan, niin karjalaisilla oli siihen aivan oma sanontansa. Mummoni kirjoitti vuonna 1942 kuusikymmentä täytettyään, että nyt alkoivat ämmävuodet. Ämmä ei ollut suinkaan mikään haukkumasana, vaan ilmaisi ikää. Mummoni ollessa pieni asui hänen kotonaan kaksi ämmää: El’ämmä ja Mar’ämmä. Mikähän sopisi yli kuusikymppisille ukoille nimeksi? Ilmo-stara? Mummoni ei kuitenkaan ämmittynyt, vaan kirjoitti vielä 15 vuotta Suomen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistoon vaikka mistä muinaisista muistoistaan ja kansantavoista.

  2. Tuli itselle kirjoittaessa mieleen että tuosta puuttuu kokonaan se varsinaisen vanhenemisen käsittely – torjun sen ja puuhaan netissä tai lastenlasten kaa. Se ämmä vaihe on vielä edessä. Paitsi tänään kun olen rättiväsynyt siksi että eilen pyöräilin, suututtaa voimien väheneminen…

  3. Lähestyt tutkijan ottein elämääsi. Osaat sijoittaa elämäntapahtumat ja oman kehityksen tutkittuun tietoon. Ihailen sitä. Itsekin olisin halunnut olla tieteellisesti orientoitunut. Mutta toisaalta en oikein usko, että minusta olisi ollut siihen. Koulussakin valitsin aina aiheeksi ns. vapaat aiheet, joissa tarvittiin mahdollisimman vähän faktatietoja.
    Edustan enempi sitä mutu-tuntumaa.

    Huomaan, että kun otin päiväkirjat esiin ja aloin etsiä faktaa, niin se onkin aivan toisenlaista kuin muistini mukaan.

    Mielenkiintoista olisi lukea vielä useamman koulukaverin muistoja.

    1. Juu, olen lueskellut tutkimuksia suomalaisten elämänkuluista ihan tätä varten ja nauttinut lukemisesta kovasti. On mainiota kohdata niissä kaltaisiaan esim. kirjastokortin suuri merkitys – tuntee olevansa osa ikäryhmäänsä.
      Noita yleisiä tekijöitä voisi mainita tai peilata jos saataisiin enemmän kirjoittajia. esim. 1956 oli yleislakko sekin puuttuu minun jutuista kun Imatralla elettiin koko ajan niin en muista muuta kuin että lakko oli. Kouluun voi kävellä silloinkin.
      Antoisinta tämä on meille jotka kirjoitamme, kummasti nousee ajatuksia mieleen. Sopii tähän ikään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *