Luonnonlapsia vai kasvatettuja ?

Mielessäni liikkuu kysymys lasten kasvatettavuudesta. Mihin kotioloissa ylipäätään voidaan vaikuttaa ja miten on haluttu vaikuttaa eri yhteiskuntaluokissa, Suomessa minun elinaikanani. Luin uudelleen teoksen ”Kenen sukupolveen kuulut?” Se antaa hyvän yleiskuvan suurten ikäluokkien elämästä. Suomi oli meidän syntyessä viimeistä kertaa ”samanlainen” kaikkialla, yhteiskuntaluokat olivat olemassa ja niissä pysyttiin. Suurten ikäluokkien elämän kautta alkoi eriytyminen moniin suuntiin, koulutuksen kautta eteenpäin.

Luokkatoverien muistelot herättävät omia muistikuvia ja uusia kysymyksiä. Olen miettinyt omaa alemmuudentunnetta, jonka kanssa elin nuorena ylioppilaana. Miten on mahdollista että Eppis ei sitä nähnyt ja ihmettelee vieläkin. Miksei hän nähnyt kotitaustojen erilaisuutta? Ilmon armottomat kirjoitukset omasta perheestä taas  palauttavat mieleen sellaisia omia kokemuksia, joihin lapsen ei pitäisi joutua. Esimerkiksi olin rikkaiden sukulaisten parissa anomassa rahaa kenkiin, jotka syksyn tullen tarvittiin eikä oma koti pystynyt kustantamaan. Muistan jotain tunnelmasta vieläkin, miten minusta tuntui pahalta enkä tiennyt miten olisi pitänyt olla oikein. Äidin siskon perhe oli ottanut tavaksi auttaa köyhiä, minua erityisesti. Tähän liittyi kuitenkin jotain lapsen mielessä hämärää ja epäselvää. Muistan joskus toki ajatelleeni myös miten hyvä on kun tunnen kaksi erilaisia kotia, toinen hyvinvoiva ja toinen oma. Ilmeisesti häpesin omien vanhempien kyvyttömyyttä ja passiivisuutta. Isän sydänvika kapeutti mahdollisuuksia toimia sekatyömiehenä ja aiheutti työttömyyskausia. Hän oli alunperin seppä ja vielä sodan aikana toiminut pajassa. Äiti oli kotona kuten tapana oli siihen aikaan. Hän oli suorittanut jonkun ompelijakurssin ja ompeli kotona, myös vieraille isän kuoltua. Lapsenhoitoa hän myös harrasti yksinhuoltajana ollessaan, kuten itse ja siskoni olimme tehneet 11-13 vuotiaana. Lapsena kasvoin häpeämään omaa perhettä. Ei meistä ole identiteetti on ikävä perintö.

Muitakin juonteita alemmuudentunteille saattaa olla. Hämmästyin kun juttelin siskoni ja serkkuni kanssa tästä tunteesta eivätkä he olleetkaan samaa mieltä. Muistelin että vaatteissa näkyi köyhyys, mutta he eivät kokeneet sellaista. Jospa se ei ollutkaan totta.

siskotEhkä kyse oli muusta ulkonäöstä? Siskoni oli tumma ja kaunis, serkulla oli kaunis hymy. Minä oli tavallisen näköinen ja hymyni ruma hampaiden takia. Hain vanhoja kuvia, mutta niitä ei ole digitoituna. Tässä kuvassa olen nuori opiskelija ja sisko jo naimisissa, kuvaajana hänen miehensä. Paikkana sen rikkaan sukulaisen kesämökin ranta. Ei tuossa ulkonäössä nyt valtavaa eroa ole, mutta kokemus oli mitä oli.

Yksi selvä vaikutus koulunkäyntiin on vanhempien oma koulutustasolla. Minä jouduin hoitamaan kaiken itse. Päiväkirjoissa ilmenee miten koulutettujen vanhempien lapset valmistautuivat yliopistoihin lepäämällä kesän ja tekemällä etukäteen opintoja. Minä olin töissä ja menin sitten ummikkona ilmottautumaan ja lukemaan ilmoitustauluja.

Vielä tärkeämpi oli kotikulttuurin luonne, mistä keskusteltiin, mitä seurattiin. Suppean koodin kodista lähtiessä on paljon avarrettavaa ja opittavaa myöhemmin. Vasta nyt luettuani Laura Kolben teoksia 50- ja 60-luvun helsinkiläisten yläluokkien kasvatuksesta, mieleeni edes nousi että lapsia voitiin opettaa small talkia monilla kielillä ja ymmärtämään sivistyneesti kaikenlaisia ihmisiä. Ei sellainen tullut mieleen, vaikka kasvoin toki köyhien keskinäiseen solidaarisuuteen. Tähän aiheeseen sain uutta eilen kuunnellesani radiosta Liisa Keltikangas-Järvisen muisteloita. Hän kasvoi pohjanmaalla virkailijaperheessä ja oppi tavat, mutta hyvä käytös merkitsi lasten olemista hiljaa vieraitten aikana. Vasta kun hän pääsi osakunnassa hoitamaan vierailuja, hän opetteli keskustelemisen itse. Sitä tarvittiin professorin toimessa myöhemmin.

Liisa Keltikangas-Järvinen nosti lisäksi esiin sen miten yhteiskuntaluokat vaikuttivat myös herrasväen lapsiin sillä tavoin että joissakin perheissä kiellettiin leikkimästä hänen kanssaan. Meiltä ei mennä herroihin, oli joidenkin vanhempien neuvo. Tavallisempaa on kertomus, että työläisten kanssa ei saa leikkiä. Minä muistan yhden kerran kun koulutoveri sanoi että hänen äiti halua minun käyvän heillä. Muistan vieläkin. No kelpasin sitten hyvin myöhemmin kun minusta oli hyötyä. Vasta 60-lukulaisuuteen kuului yli yhteiskuntaluokkien menevä yhteistyö. Sitä kautta tunnen Eppiksen nyt sisarekseni, oikeudenmukaisempaa maailmaa tavoittelemme molemmat.

Onko iloa tai hyötyä tiedostaa tällä tavoin menneisyyttään? En kai tekisi tätä jos olisi turhaa. On kiva peilata itseä ja elämää suomalaisten sukupolvien tarinoihin.

Mielessä on myös kysymys siitä, miten tänä päivänä lapsia kasvatetaan. Saan helsinkiläisen nelivuotiaan pian seurakseni ja nautin tulevasta viikosta. Hänen päiväkotinsa painottaa lasten tunne-elämän tukemista. Lapset opettelevat tunnistamaan omia tunteitaan millä epäilemättä voisi olla suuri vaikutus tulevaan elämään. Kaikki eivät pääse siihen edes vanhuudessa. Minä tuppaan edelleen tuntemaan vihaisuutta kun oikeasti olen surullinen. Itsensä ja toisen kuunteleminen, siinä oppimistehtävä tälle viikolle 🙂

4 kommenttia artikkeliin ”Luonnonlapsia vai kasvatettuja ?”

  1. Lukiessani tuli mieleen, kuinka samassa perheessä kasvaneet lapset muistavat lapsuutensa eri tavalla. Kuka oli perheen suosikki ja mikä oli kodin henki jne. Niinpä sinäkin tunsit kotisi puutteen toisin kuin siskosi. Minulle in mysteeri, miten sinun tunteesi olivat mahdollisia – minä opin näkemään maailman eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vasta USAssa Vietnamin sodan myötä. Siitä alkoi ”radikalisoitumiseni” ja oikeudenmukaisen maailman tavoittelu. Lapsuudessa ja nuoruudessa näin meidät koululaiset samanlaisina, vailla viitekehyksiä – me olimme imatralaisia nuoria ja piste. Joku parempi ystävä kuin toinen, ei muuta eroa.

    Nyt seuraan kiinnostuneena pikku Tinjaa kansainvälisessä päiväkodissa. Siellä on intialais- ja kiinalaistaustaisia ulkonäöstä päätellen, muitakun joiden lähtökohta ei näy päällepäin. Lapset eivät näe värejä, he vain ovat. Ehkä minäkin ”vain olin”, kun en tiedostanut erilaisuutta. Toisaalta heti kumpuaa kysymys, miksi hitossa olisi pitänyt!

    Lapsena piti meidänkin olla hiljaa ruokapöydässä. Ihmettelin sitä silloin – onneksi tuo ei enää ole tapana. Äiti kyllä olisi sallinut puhumisen, muttei Karjalassa kasvanut isäni. Kaikkein kurjin oli tapa tulla tervehtimään vieraita. ”Lapset tulkaa sanomaan päivää!” Kättelykierros ja takaisin yläkertaan omaan huoneeseen (onneksi ei enempää seurustelua, ajattelin).

    Nämä nyt tärkeimpänä puhelimesta lähetettyjä. Kiintoisa ja paljon ajatuksia herättävä teksti, Heli.

  2. Kiitos kommentista, Eppis.
    On se hassua että luulin sinun olleen olevinasi kun sulla oli hienot vaatteet vaikka et ollutkaan 🙂 Hienot oli siihen aikaan kaupasta valmiina ostetut, pitkän kotiompelun jälkeen.
    Tosiaan tämän päivän lasten elämä kiehtoo ja saa miettimään miten se lopulta eroaa ihmiseksi kasvua ajatellen. He kuulevat eri kieliä, matkustavat, käyttävät tietokoneita ym mutta ovat kuitenkin pieniä lapsia. Mikä lopulta on kasvatuksen mahdollisuus nopeuttaa tai suunnata lasten olemista, enpä tiedä. Ei lapsilta ainakaan tehokkuutta pidä vaatia, se on varmaa.
    Milloin sinä jatkat tarinaasi? Odottelen

  3. Heli, jatkan heti kun pääsen sinuksi uuden läppärin kanssa. Ostettu eilen ja laitettu käyttökuntoon tänään by Linnea, Liivan tytär

  4. Sisko sanoi että hän puolestaan oli kateellinen minun suorasta nenästä kun hänellä oli kippura (hauska sana). Kun katsoo elämäänsä taaksepäin niin koostuuko se tällaisista turhista kateuksista, joita on jopa vaikea enää ymmärtää? Kai se niin on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *