Koululuokka pienoisyhteiskuntana

Elän mielessäni uudelleen kouluaikoja kun kirjoittelen muisteloita tässä blogissa ja luen kaverien kirjoituksia. Olen saanut kolme uutta ystävää entisistä koulutovereista joita en silloin tuntenut kuin ulkonäöltä. Olen oppinut tulkitsemaan uudelleen omia kokemuksia.

Tänään muistui mieleen että minulla on kirjahyllyssä teos Matti Koskenniemi: Koululuokan pienoisyhteiskunta, 1943, Otava. Tutkimuksia kansakoululuokan sosiaalisesta elämästä, väitöskirja. Lukaisin teoksen tänään ja nautiskelin. Kirjassa luodaan ensimmäistä kertaa Suomessa käsitteistöä sitä varten että koulu nähtäisiin myös lasten omana sosiaalisena elämänpiirinä, ei siis vain opettajan työnä. Aineisto on kerätty 38-39 ja käsitelty hitaasti käsin. Alussa puhutaan sosiologisen ja psykologisen tiedon yhdistämisestä, mutta sosiologinen jää sivuun. esim. yhteiskuntluokkien erot vain mainitaan: jotkut vanhemmat voi asettaa rajoituksia. Kirjan tulokset ovat kyllä ymmärrettäviä ja muistuttavat omia muisteloita. Kävin koulua niiden muutaman kaverin kanssa jotka asuivat samalla suunnalla kauppalaa ja koulumatkat olivat yhteisiä. Nyt kun olen lukenut Eppiksen kertomuksia  matkoistaan, tajuan entistä selvemmin miksi en ollut hänen kaveripiirissä. Mistä olisin keskustellut hänen kanssaan, kun elin niin erilaista elämää. Viidennen luokan lopussa tehtiin junamatka Turkuun ja Linnanmäen kohdalla koulutoverit muisteli kokemuksiaan siellä. Olin hiljaa tai ehkä teeskentelin käyneeni siellä, vaikka näin sen ensimmäistä kertaa.

sumupystyJospa vielä kerran hahmotan Imatran yhteislyseon koululuokat sosiaalisena elämänä 1956-64 siten kuin ne omassa mielessä näkyivät. Alaluokat olivat varmaan huoletonta yhdessä leikkimistä. Keskikoulun loppuvaiheesta muistan, miten  kaveripiirissä oli monia tyttöjä, joiden kotiolot tuntuivat erilaisilta (avioeroperhe, aviottomia lapsia, dementoitunut isä, hyvin köyhä tms.) Tunsin oloni kotoisaksi heidän kanssaan. Tuossa on varmaan samaistuminen huono-osaisuuteen kyseessä. Lisäksi oli Lea ja Tuulikki ja Maija jotka olivat tavallisempia (?) mukavia kavereita ja asuivat Imatrankoskella. Lukiosta jäivät pois nuo erilaisten perheiden lapset ja se tuntui yläluokkaisemmalta. Sitähän sen perinne olikin, koulutettiin isänmaan toivoja valkoiseen Suomeen.

Lapset valikoituvat kavereiksi jotenkin luonnostaan. Koskenniemi sanoo että he toveristuvat. Ensin tunnustellaan ja sitten asetutaan piireihin. Sosiaalinen kehitys oli hidasta nykyiseen verrattuna, koska tilaisuuksia oli paljon vähemmän. Murrosikä ei vaikuttanut tuloksiin koska koulu päättyi 13 vuoden iässä ja mentiin töihin. Koulusta löytyi johtajia, myötäilijöitä ja syrjässäolijoita. Johtajista osa oli luontaisia, osa tilapäisiä ja osa valtiaita (määräävä asema perustui alistamiseen). Myötäilijät voitiin nimetä apuriksi, suosikiksi ja seurailijaksi. Syrjässäolo voi johtua eristymisestä, sivuuttamisesta tai torjunnasta. Koettu samanlaisuus veti lapsia yhteen. Rooliin vaikutti asuinpaikka aikana jolloin välimatkat olivat pitkiä. Kolmen opettajan koulut katsottiin sopiviksi, isommat oli levottomia 🙂 Minä tunnistin oman samaistumisen huono-osaisuuteen tuota tutkimusta lukiessani.

Omasta koulusta  emme ole maininneet mitään syrjinnästä tai kiusaamisesta. Olen puhunut omasta alemmuudentunteesta, mutta se tuli sisältäni eikä koulutoverien tai opettajien vaikutteista. Olikohan luontaista vetäytymistä heillä, jotka menivat koulupäivän jälkeen bussilla kotiin tai asuivat kortteerissa. Heihin oli vaikeampi tutustua, mutta syrjintä ei tullut mieleen. Rehellisesti sanottuna varmaan mielessäni tunsin ylemmyyttä maalaisia kohtaan, olikohan ns ajan henki.

Muistan olleeni ns luokanjohtaja kielilinjalla lukion ajan, en tiedä miksi niin kävi. Lukion päiväkirjassa oli vain yksi maininta että minut oli valittu ja arvelin että sama se, ei se vaadi työtä. Jaakko Mäkysen kanssa tarkistettiin tenttiaikataulut viimeiselle keväälle, se oli siinä. Mikään johtajatyyppi en varmasti ollut vaan hyvin epävarma. En kai osannut panna vastaan pontevasti?

Koulukaverien muisteloista olen tiedostanut, että luokka ei ollut lainkaan yhtenäinen yksikkö. Oppilaat jakaantuivat pienryhmiin ja harrastivat aivan erilaisia asioita. Koulua käytiin tai oltiin käyvinään ja lukion loppua kohti vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, mutta yksilöiden väliset erot olivat huimia kaikessa tässä. Hassua että vasta nyt 50 vuoden kuluttua voin tämän erilaisuuden nähdä. Silloinen putkinäkö piti elämäni järjestyksessä kun näin vain sellaista mikä itselle oli mahdollista. Niinhän se elämä aina sujuu…

Yksi kommentti artikkeliin ”Koululuokka pienoisyhteiskuntana”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *