Muuttuuko koululainen ja mihin suuntaan?

Ihmisen pysyvyys vs muutos kiehtoo mieltäni. Yritän nähdä itseni kun luen kaverien koulumuistoja ja kirjoittelen omia. Nyt mietin koululaisen muutosta: minkälainen ihmiskäsitys omaan mieleen iskostui koulua käydessä? Mitkä tapahtumat vaikuttivat ihmiskäsitykseen? Eilen lukaisin vanhan Koskenniemen väitöksen koululuokan sosiaalisesta elämästä ja mieleen jäi lause: Oppilas ei pyri joukkoon johon ei kuulu. Tuo tuntuu olevan totta, mutta selitäpä tarkemmin … mahdotonta.

Vuosina 56-64 uskottiin ihmisen pysyvyyteen, niin myös koululaisen. Perintötekijöistä ei puhuttu, mutta niiden uskottiin vaikuttavan kodin myötä. Koskenniemi piti selvänä että luokassa on muutamia hyviä leikinjohtajia, joita pysyvästi arvostetaan. On myös muutama ressukka tai kiusanhenki, joita vältellään pysyvästi ja se tuntui olevan ihan kuten pitääkin. Omissa kokemuksissa on näe kovin selvää suosiota enkä lainkaan täyttä syrjintää, mutta käsitys itsestä ja kaverista oli varsin vakaa. Sitä vaan oli mitä oli, sen kummemmin problematisoimatta. Luokka jakautui luontaisesti pieniin porukoihin joiden rajat olivat aika  pysyviä.

Minua kiinnostaa se, milloin ihminen keksii että hän voi itse vaikuttaa kohtaloonsa. Esim. tuntemamme Jorma Ollila kertoi haastatteluissa että lukioaika Walesissa sai hänet oivaltamaan miten hän ja jokainen opiskelija itse loi tulevaisuutensa. Minusta tuntuu että tämä tiedostus jäi Imatralla aika laihaksi. Sitä vaan oltiin mitä oltiin. Ahkeruus tietty mainittiin joskus selittävänä tekijänä. Rehtori kiitti puheessaan, että ylemmälle luokalle siirrettiin 58 %, ehtoja sai vain 29 % ja luokalle jäi vain 12,3% (tarkoitti 137 oppilasta lukuv. 59-60, kun oppilasmäärä oli 1116). Ahkera olisi pitänyt opettajien mielestä olla, mutta kaverien silmissä ei. Läksyt luettiin salaa ja sanottiin etten ole lukenut yhtään voi voi en osaa mitään.

raostaYlioppilaana ihmeteltiin että mitä tekisi, aikuistua olisi pitänyt ja löytää joku oma paikka. Minä menin ensimmäiseen jatko-opiskelupaikkaan mihin pääsin ja vein sen tutkinnon loppuun asti. Oliko se sitkeyttä vai yksinkertaisuutta, en tiedä. Olisi maar voinut miettiäkin, mutta en pystynyt eikä apua ollut tarjolla. Joku tie piti vaan hakea kuten tuo saniainen tuossa raossa.

Omissa käsityksissä muutokset tulivat vasta myöhemmin. 60-lukulaisuus herätti uskon koulutettavuuteen, että kaikki ihmiset ovat yhtä lailla koulutettavissa mihin tahansa. Toinen iso harppaus oli ammatillisessa opettajakorkeakoulussa jossa tuo toteutettiin. Jokainen opiskelija eteni yksilöllisesti parhaalla mahdollisella tavalla ja rakensi opettajuutensa rungon. Kolmas vaihe on menossa, internetissä voimaantuminen. Se vetää puoleensa, ensi viikolla toimin yhteisöassistenttina, tänään ryöpsähti jo monia iloisia viestejä.

Ihminen elää aikansa vankina, niin koululaisetkin. Mitä kaikkea omassa mielessä sulkeutui turhaan (nykyisin arvioituna) ja mitä kaikkea jäi käyttämättä, kehittymättä? Vaikka mitä. Mutta voinpa tuota nyt katsoa lempeästi jälkikäteen ja hymyillä itselleni. Ja mitä vielä voisin muuttaa nyt kun tuli 69 vuotta täyteen sunnuntaina… vaikka mitä?

5 kommenttia artikkeliin ”Muuttuuko koululainen ja mihin suuntaan?”

  1. Kyllä ainakin minulla oli identiteettini kovasti vain hakusessa. Kun en ollut merkittävästi hyvä missään, ei voinut kovasti suunnitellakaan mitään. Ammatinvalinnan ohjaus oli vielä lapsenkengissään. Mitä mielenkiintoa olisi ollut painaa vastahakoisten 15-vuotiaitten mieliin matematiikkaa.

    Niinpä en yhtään ihmettele niitä, jotka luokaltamme valitsivat upseerin tai papin toimen. Papiksi tosin ei tullut kukaan. Mutta esimerkiksi äitini ylioppilasluokalta taisi tulla neljäkin pappia. Pappihan on siinä mielessä yksinkertainen ammatti, että tarvitsee hallita vain ysi kirja. Upseeri taas on vielä yksinkertaisempi, koska tarvitsee vain tehdä niinkuin käsketään. Kaikki muut ovat vaimeampia aloja.

  2. Oma kokemus identiteetistä on minullakin jatkuvasti avoin kysymys. Osa ihmisistä on kai tällaisia harhailijoita olemukseltaan vaikka elämä voi ulkoapäin katsoen olla suoraviivainen. Olihan minunkin psykologian opiskelu sopiva valinta sikäli että ao tiede kiinnostaa. Minulla ei ollut tavanomaista halua auttaa muita ihmisiä tai no, harrastin tuollaista asennetta kyllä. Mutta tiedostamattomasti varmaan hain parempaa itseymmärrystä ja siihen silloiset opinnot eivät auttaneet. Yliopistolle jääminen jatkoi nuoruutta ja siirsi edelleen ammatinvalintapäätöstä. Hidas olen aina ollut kuten tämä ikuinen pohdiskelukin osoittanee.

  3. Minä olen ajelehtinut, yksi asia on johtanut toiseen ja niin edelleen.
    Lapsena sanoin aina, että ”minusta tulee tietysti kotitalousopettaja”. Vanhempana halusin lastentarhaopettajaksi ja siitä syystä hakeuduin uimaopettajaksi ja Brobackan lastenkotiin.
    Jenkeissä sanoin haluavani tulla ala-asteen opettajaksi, ja siihen tähtääviä aineita valitsin yliopistossa.
    Kun kahden vuoden kuluttua palasin kotiin, oli minulla plakkarissa pääsy PanAmin koulutukseen Miamiin.
    Sinä kesänä olin taas uimaopena Imatrankosken uimalassa, kun yksi tuttu kertoi opiskelevansa Turun Kieli-instituutissa. Aikani häntä kuunneltuani ajatus Suomeen jäämisestä vain kasvoi ja kasvoi. Päätin pyrkiä ja pääsin (isäni ei ymmärtänyt tätä valintaa ensinkään, äiti kyllä), PanAmille kirjoitin, etten henkilökohtaisten syiden takia tule syksyllä alkavalle lentoemokurssille.
    Valmistuin kielenkääntäjäksi ja tulkiksi, DKK on lyhenne. Kerran olen tulkannut. Hieno tilaisuus hotelli Hesperiassa: Jarno Saarisen lehdistötilaisuus. Kieliä käänsin vain ekassa työpaikassani sihteerinä elektroniikkateollisuudessa.
    Valituissa Paloissa pääsin toimittamisen makuun, Fazerin Musiikkikerhossa suoramarkkinoinnin.
    Ei tullut kotitalousopettajaa, ei lastentarhaopettajaa eikä lentoemäntää, ei tulkkia ei kääntäjää. Tuli markkinointi-ihminen ja kaikesta kustannustoiminnasta innostunut sekatyömies. Vailla minkäänlaista suunnitelmaa uraputkesta – ura ei edes kuulunut sanastooni.

    1. Kiitos kommentista Eppis

      Juuri tällaisia tarinoita minä toivoin kuulevani kun tätä muistelohanketta ideoin. Jokaisella on oma ja hyvin mielenkiintoinen tarinansa elettynä.

      Sinulla oli yksi ratkaiseva päätös tuo Suomeen jääminen. Muuten olisi tavattu sinua vain PanAM koneissa lentomatkoilla 🙂 Mikä kaikki mahtoi vaikuttaa päätökseesi, on siinä ollut miettimistä. Kuten jokaisessa käänteessä myöhemmin. Oma persoonallisuus, oma laatu auttaa ratkaisuissa, missä viihtyy, tykkää tehdä jne

  4. Tätä sivua taisin lukea nyt ensimmäisen kerran. Eppiksen muisteluista tuli mieleeni, että sisareni Leenakin, missi-Vanessan äiti, oli muutamana 1960-luvun kesänä uinninvalvojana ja kai -opettajana Imatran uimaloissa. Leenahan on syntynyt vuonna 1946; hän kävi vain keskikoulun IYL:ssa. Itse opin uimaan vasta 10-vuotiaana (pelkäsin jotenkin vettä !), Imatrankosken uimalan uimaopetuksessa silloin. Myös sisareni kävi uimakoulun siellä samana kesänä, hän oppi siten uimaan 1,5 vuotta nuorempana kuin minä. Vuoksessa olin Sienimäen kohdalla (kansakoulun luokkatoverini rannassa) ”uinut” kyllä käsipohjaa jo kesästä 1953 lähtien (olimme muuttaneet Imatralle vuodenvaihteessa 1952 – 1953 Hämeenlinnasta, kuten olen aiemmin kertonut).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *