Imatran yhteislyseon muisteloita – mikä kiinnostaa?

Hahmottelen tilannetta hankkeessa Imatran Yhteislyseon ylioppilaat noin vuonna 1964. Idea syntyi toukokuun riemuylioppilastapaamisen jälkeen. Meitä on neljä blogaajaa: Eppis, Ilmo, Pike ja minä. Olen lukenut kaikki kirjoitukset, mutta voin seurata lukijoita vain tässä omassa blogissa. Marraskuussa aktivoitumista virisi kun Pertti alkoi kertoa kokemuksiaan.

pertti1Parhaimmillaan blogissa käyntejä oli 84 marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Nyt käynnit ovat tasoittuneet noin 20/päivä. Sisällöissä näkyy sama painotus Pertin ympärille:

pertti2Hän kommentoi kirjoitusta ”Imatra kotipaikkakuntani” jossa on nyt 46 kommenttia. Siellä kommentoivat myös muutamat entiset luokkatoverit. Hauskinta minusta oli kun Pirjo Utriainen tuli tervehtimään meitä ja peilaamaan omia muistojaan Pertin kertomaa vasten. Samoin teki Raija (Jaatinen) ja minä ja Pike. Siinä oli kivaa kohtaamista.

Viimeeksi tarkastettiin sitten VI. luokan ihmiset, kun julkaisin valokuvan ja pulpettien paikat vuoden aikana. Isompaa kiinnostusta valokuvien julkaisuun ei ilmennyt mutta se voisi olla yksi tapa aktivoida muisteluita. Kysyin valokuvaamosta ja toki he digitoivat vanhoja kuvia jos niin halutaan. Voin julkaista kuvia blogissa, mutta isompia kuvastoja en näe aiheelliseksi alkaa rakentelemaan, kun kiinnostusta ei juurikaan ole.

Tilannehan on sellainen, että vain harvat ovat kiinnostuneet digitaalisista julkaisuista tai yhteyksistä. Osa entisistä luokkatovereista ei ole kiinnostunut yhteydenpidosta ylipäätään ja vain osa kiinnostuneista haluaa verkkojuttuja. Kasvokkain tapaamiset ovat arvostetumpia vai miten se menee? Tämä on aivan vapaaehtoista toimintaa ja itsekin olen hämmästynyt innostuksestani. Hassua sinänsä että minä innostuin yhteishankkeesta, koska en ole ollut lainkaan yhteydessä teihin kavereihin. Kaikki muut tuntuvat tietävän toisistaan enemmän.

No, minä pidän verkkoelämää yhtä luonnollisena kuin muutakin sosiaalista elämää. En erottele niitä omiin karsinoihinsa. On tosi kivaa kun nyt E-Learning and Digital Cultures kurssin lopussa perustin virtuaalisen ilmoitustaulun lopputöille ja sen ympärillä tapahtuu. Tänään kysyttiin apua Bangladeshistä ja selvitin asiaa. Tarkistin intialaiselta kollegalta, joka siltä istumalta vastasi Facebookin kautta että olin oikeassa teknisissä asioissa. Nautin tuosta luottamuksen kehittymisestä ja saumattomasta yhteistyöstä. Mutta Suomessa näissä ikäluokissa se koetaan oudoksi tai turhaksi tai pelottavaksi.

Tätä blogia luetaan eniten Helsingistä (80) ja vasta sen jälkeen Jyväskylästä (70). Seuraavana on Tampere ja Imatra (yli 20), niiden jälkeen Espoo, Porvoo, Turku, Vantaa, Lahti, Lappeenranta ja Kouvola, loput yhden kerran paikkakuntia (yht. 35) . Käynnin kesto on peräti 3½ minuuttia mikä on blogin lukemisessa pitkä aika. Yli 800 sivun katselua kuulostaa aika paljolta sekin – nämä luvut ovat viimeiseltä kuukaudelta.

Mitä tästä voisi sanoa? Uskon että ihmisten uteliaisuus ja kiinnostus heräävät jos joku kertoo avoimesti omia muistelujaan. Halutaan ainakin vilkaista että mitä se sanoo. Nyt on julkaistu viisi erilaista tarinaa, 3 tytön ja 2 pojan, jotka tarinat heti osoittavat suuren yksilöllisyyden. Yritin tarjota myös sosiologista tietoa muutoksesta, mutta yksilöiden tarinat heijastavat yleisiä taustoja vain osittain. Yksilöllisyys ei synny kuin kerran, ainutlaatuisena. Tarinat kiinnostavat mutta miksi niitä jakaisi? Miten niitä kirjoittaisi?

Luin taas yhden teoksen lisää suomalaisten tarinoita: Miehenkuvia. Välähdyksiä nuorista miehistä Suomessa. Tommi Hoikkala (toim.) 1996. Sitäkin lukiessa minua alkoi askarruttaa työläisperheestä oppikouluun siirtyneiden kotikasvatus. Mitä tapahtuu perheessä kun vanhemmat eivät mitenkään voi jakaa lastensa opiskelua? Tuossa kirjassa jotkut pojat kokivat isänsä hylänneen heidät oppikouluun menon jälkeen. Itse ymmärsin miten vain lapsenlapset oli aikuisuudessa asia jonka voin jakaa äitini kanssa, siis lapsista nauttimisen.

No en paljon viisastunut kirjoittaessani. Tervetuloa mukaan kaikki vähänkin kiinnostuneet..

5 kommenttia artikkeliin ”Imatran yhteislyseon muisteloita – mikä kiinnostaa?”

  1. Moikka Heli, tosi mielenkiintoista analyysia olet tehnyt näistä kohtaamisista. olen kyllä sitä mieltä, että bloggaaminen kannattaa, jos haluaa asioita julkaista. Niinkuin nyt me teemme.

    Aikaisemmin olin varsin aktiivinen blogipäiväkirjan pitäjä ja silloin minulla oli paljon lukijoitakin. Vastavuoroisesti luin itse useita blogeja päivässä. Se oli silloin, kun aloitin yhdeksän vuotta sitten Tanssivan Harmaan blogin. Vähitellen kiinnostuin valokuvahaasteista ja siitä THP- blogini kehittyi valokuvablogiksi. Sitten tuli Facebook ja se vei minut vielä kauemmas blogipäiväkirjasta. Facebook päihittää blogin siinä mielessä, että se tapahtuu melkein reaaliajassa. Tosin päivitykset eivät voi olla yhtä pitkiä kuin blogissa.

    Viimeiset Tanssit -blogissa pohdiskelin eläkkeelle siirymistä ja olen silloin tällöin sitä kirjoituksilla päivittänyt vieläkin. Sinne olen laittanut nämä ”muistelmanikin”, vaikka niitä ei montaa sivua olekaan – vielä.

    1. Huomenta Pirjo
      Blogeilla on elämänsä ja vaiheensa, se on totta tässäkin blogissa. Vuoden vaihteessa tulee tehtyä yhteenvetoja ja pohdittua jatkoa, minä olen sellainen henkilö 🙂

      Jossain vaiheessa heräsi ajatus että annettaisko lempinimiä toisillemme nyt 69-v. kun kerran lukiossakin – ja sitten ymmärsin että olet jo napannut itselle tuon harmaan pantterin joka minuakin miellyttää. Ei se ollutkaan uusi ajatus.

      Aika kypsyttää päätöksiä, katsotaan miten jatkuu…

  2. Minullahan on selvä kirjoitusvirhe tuossa kommentissani. Se on tietenkin Tanssivan Harmaan Pantterin blogi eikä Tanssivan Harmaan blogi. Olisi kannattanut tarkemmin lukea kirjoittamansa ennen lähettämisen klikkausta…

    1. No mutta ymmärsin mitä tarkoitit. Eihän blogi kommentissa tarvitse olla niin huolellinen, tämä on juttelua kirjoitettuna. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *