Oppikoulussa 1950-luvulla

Lähelle ei näe hyvin, sitä vaan elää ja kuvittelee kaiken itsestään selväksi. Kävin oppikoulun Imatran Yhteislyseossa, valtion kaksoisyhteislyseossa 1956-64. Nyt jälkeenpäin hain tietoa miten kouluasioista tuohon aikaan kirjoiteltiin. Verkosta löytyi  Marjo Nieminen: Koulun ja kodin kasvatuksellinen yhteistyö Oppikoululehden kuvaamana 1950-luvulla. Kasvatus ja Aika. Kasvatuksen historiallis-yhteiskunnallinen julkaisu 2010. Juttu oli mukava lukea.

Koulun ja kodin yhteistyö oli kiintoisa aihe, koska vanhat yksityiset oppikoulut olivat harrastaneet läheistä yhteistyötä oppilaiden vanhempien kanssa. Oltiinhan paikkakunnan kermaa ja sivistyneistön näkemykset olivat samansuuntaisia. 1950-luvulla oppikouluun tuli paljon uutta väkeä eikä vanhempien tausta ollutkaan enää homogeeninen. Tähän tilanteeseen haettiin erilaisia diskursseja: kuunnellako dialogisesti, ohjata auktoriteetilla vai ohittaa kokonaan?

Imatran Yhteislyseon vuosikertomus mainitsee yhteistyöelimen, vanhempainneuvoston jäsenet (5). Siellä oli metallityömies ja rouva kolmen koulutetun jäsenen ohella. Neuvoston toiminnasta ei kerrota tarkemmin eikä kukaan meistä blogin kirjoittajista muista sellaisesta kuullensa. Ainoa kontakti kotiin oli kansakoulun 4. luokan opettajan suositus oppikouluun hakemisesta.

Jotain ajan hengestä kertoo se miten aihetta käsiteltiin. ”Oppikoulun tehtävänä oli 1800-luvulta lähtien ollut tiedollisen opetuksen lisäksi oppilaiden kokonaisvaltainen kasvattaminen sivistyneiksi, hillityiksi ja itseään korostamattomaksi ihmisiksi. Oppikoulun pyrkimys ohjaamiseen ulottui siten koulutyöskentelyn lisäksi nuorten vapaa-ajan viettoon. Koko koululaitoksen läpäisi kasvatuseetos. Oppikoulunuorten kohdalla se merkitsi kristillis-isänmaallista kasvatusta, jossa painotettiin ’tervehenkisiä’ harrastuksia. Koulu korosti oppikoulunuorten erikoisasemaa muihin nuoriin verrattuna.”

Imatran Yhteislyseossa kokoontui monia kerhoja: Teinikilta oli kristillinen keskustelu- ja raamattupiiri, sosiaalinen kerho auttoi köyhiä, yhteiskunnallinen kerho keskusteli (vieraana mm. pankinjohtaja Toiviainen), Teinikuoro, orkesteri, Teinikvartetti, näytelmäkerho, piirustuskerho, luonnonopillinen kerho sekä voimistelu-ja  urheiluseura Pauhu. Teinikunta järjesti konventteja. Vuoden 1959-60 vuosikertomuksessa mainitaan myös luonnontieteellinen yhdistys, jossa käytiin läpi alan lehtiä ja tehtiin linturetkiä.

Tuossa nousi esiin yksi vanhempien yhteistyön muoto: toimia asiantuntijana kerhoissa kuten Mandin isä näyttää olleen. Rautatehtaalle on tehty retki, liekö siellä sitten tavattu oppilaiden isiä? No, kaikesta näkee että kyllä meitä kovasti kasvatettiin 🙂

Oppikoululehden artikkeleissa tuli esille holhoamisen diskurssi. ”Siinä koulu määrittyi tietäväksi ja aktiiviseksi toimijaksi, joka erilaisilla tavoilla otti kantaa sellaisiin koulu- ja kasvatuskysymyksiin, jotka olivat lähellä kodin aluetta.. Diskurssissa koti vertautui oppilaan tavoin opetuksen kohteeksi. Kotien ja vanhempien tietämättömyyden vuoksi koulun täytyi huolehtia sellaisista kasvatuksellisista asioista, jotka voitiin määritellä kodin vastuulle. Artikkeleissa vanhemmista puhuttiin muun muassa ”yksinkertaisina”, ”tietämättöminä”, ”ymmärtämättöminä” tai ”naiiveina”. Kun kirjoituksissa käsiteltiin tiettyä ryhmää, puhe kohdistui nimenomaisesti maaseutuun: Ainakaan näin maalla eivät vanhemmat varsin monissa tapauksissa edes pysty asiaa hoitamaan, vaikka haluaisivatkin. Yksinkertaiset vanhemmat tuntuvat naiivisti luottavan siihen, että kun he kerran – usein suurin uhrauksin – kouluttavat lapsensa ylioppilaiksi, totta kai näistä tulee sivistyneitä ihmisiä.”

Totta kai noin, olisi minunkin äitini varmaan sanonut, vaikka elettiin kauppalassa.

”Holhoamisen diskurssi tuli esille erityisesti kahden teeman yhteydessä: käytöstapojen ja pukeutumisen. Teemat kytkeytyivät voimakkaasti kotien tapoihin ja kasvatuskäytäntöihin. kysymys oli kotikasvatuksen alueesta ja asioista, joita tuli lähestyä hyvin sensitiivisesti.  Koulun puuttuminen vaatetukseen on tosin kaksiteräinen miekka, mutta yleisiä suuntaviivoja olisi kuitenkin annettava, koska käytännössä näkyy kodin opastuksen puutteellisuus näissä asioissa hyvinkin räikeänä. Sitä paitsi asia on tavattoman arkaluontoinen. Se saattaa joutua naurunalaiseksi, joku voi loukkaantua, vanhemmat tuntea itsensä loukatuiksi jne.”

Siinäpä se. Ohittaminen taisikin muodostua vallitsevaksi tavaksi toimia suhteessa koulutusta vailla oleviin vanhempiin. Samalla oli ongelmia myös koulutetuissa kaupunkien vanhemmissa: ”Vääränlainen asenne määrittyi negatiivisiksi käsityksiksi, joiden katsottiin haitanneen työskentelyä koulussa. Tällaiset kodit eivät tukeneet koulua sen tehtävässä eivätkä olleet valmiita kasvatukselliseen yhteistyöhön. Nämä vanhemmat vertautuivat ”ajattelevimpiin” vanhempiin, jotka olivat esillä kumppanuuden diskurssissa. ”Väärin” kouluun suhtautuneet paikannettiin kaupunkeihin, kun taas maaseudun kotien katsottiin suhtautuneen kouluun positiivisesti.”

Eipä ollut helppoa koulun vastata erilaisiin odotuksiin. Blogikirjoituksistamme muistan Piken kertoneen, että hän joutui rehtorin kansliaan pitkien housujen käytön takia. Hän sai kuitenikin käyttää niitä, koska pyöräilymatka oli 8 km. Itse muistan että meikkaamisesta oli koulussa puhetta, sitä ei tietenkään sallittu. Ilmon blogikirjoituksista muistan pohdintaa siitä, miten heikko kielten opetuksen taso oli Imatralla (vai oliko se Vuoksenniskan koulussa?) verrattuna aikaisempiin kokemuksiin. Imatra oli 9. paikkakunta jolla Pärssiset asuivat ja äiti oli opettaja. Tuollaista pohdintaa ei meillä olisi voitu käydä.

Mitä kulttuurin erilaisuudesta sitten kertoo se, että Pike ei saanut käyttää koulussa kihlasormusta siksi että naimattomaksi jääneille naisopettajille tulisi siitä paha mieli. Tuo uskomaton tosiasia (rehtorin kanslian kautta ohjattuna taas) palautti mieleeni että joku naisopettaja tosiaan perusteli meille oppilaille työssä oloaan sillä ”ettei kaikki saaneet rikasta aviomiestä.” Muistan ihmetelleeni lausuntoa jo silloin. Enkä taida vieläkään ymmärtää tällaisten asioiden jakamista oppilaiden ja opettajien kesken.

1950-luvun oppikoulun arkisessa todellisuudessa oli leimallista aikaisempaa suuremmat oppilasmäärät ja työskentelyä vaivannut kiire. Opetussuunnitelmia ja oppisisältöjä kritisoitiin liian laajoiksi ja vaativiksi. Oppilaille koulunkäynti näyttäytyi samanaikaisesti sekä opiskeltavien asioiden vaikeutena ja vakavuutena että koulupäivien tylsyytenä. Koulun piti ohjata vanhemmat ja nuoriso itse oivaltamaan, etteivät kaikki ole syntyneet harjoittamaan teoreettisia opintoja.”

Hämmästyin luokalle jättämisen ja ehtojen antamisen yleisyyttä omana kouluaikana. Imatran yhteislyseon noin 1000 oppilaasta luokalle jätettiin suoraan jopa137 ja ehtoja sai joka kolmas (parhaimmillaan 331, jatkuvasti yli 200 oppilasta). Monet lopettivat keskikouluun ja lukiossa väki väheni vuosittain. Minun ikäisiä oli keskikoulun ajan neljä rinnakkaisluokkaa, joilla oli noin 40 oppilasta. Joskus rinnakkaisluokkia oli viisi. Vielä ylioppilaskirjoituksissa 1964 yrittäneitä oli 62 joista 51 meni läpi keväällä ja kuusi syksyllä. Oli ikäänkuin normaalia kadottaa oppilaita joka vaiheessa ja monien oppikoulu piteni vuodella tai parilla. Entisenä opettajankouluttajana tämä kuulostaa oudolta. Ikäänkuin leikittiin koulun pitoa vailla vakavaa yritystä kehittää pedagogiikkaa.

Jospa tässä on paatosta 50-luvusta joksikin aikaa. Mikä kerrotusta koskettaa sinua?

5 kommenttia artikkeliin ”Oppikoulussa 1950-luvulla”

  1. Peilaan omaan perheeseeni etenkin artikkeleita, joissa vanhempia arvioitiin ymmärtämättömiksi ja yksinkertaisiksi ja että kotiolosuhteiden tuli olla holhoamisen kohteena. Enpä ole ihan varma, miksi minut haluttiin kouluttaa. Sitä joudun miettimään. Olin esikoinen, veljeni koulutettiin, koska hän on poika. Siskoni ei saanut mennä lukioon, vaikka hänellä olisi ollut meistä kolmesta parhaat edellytykset menestyä.

    Meikkaamisesta: yksi luokkakaverini Tupu laitettiin kotiin pesemään naamansa, kun oli meikannut. Tämä oli 1960 -luvun alkua.

  2. Tuo miksi kysymys on tarpeen kun kotitausta ei ole ”normaali” oppikouluun menoon. Minun perheessä oli jonkinlainen äidin viehtymys koulunkäyntiin kun oli saanut itse vain neljä vuotta kansakoulua, siitä oli jäänyt kaipuu enempään.

    Meillä vanhin tyttö lopetti keskikouluun, meni konttoriin ja nuorena naimisiin. Minä halusin ehdottomasti jatkaa ja oli rikkaampia sukulaisia tukena. Sitten veljeni jatkoi kun minä sanoin että hän on niin älykäs että ilman muuta jatkaa. Hän meni matikkalinjalle ja oli laudatur ylioppilas, pääsi TKK:lle heti tekniseen fysiikkaan ja väitteli tohtoriksi 28v. Hänellä oli selvä kiinnostus fysiikkaan vaikka ei saanut kotoa mitään sisällöllistä tukea, luki kirjaston kaikki alan teokset koululaisena ja opetti minullekin fysiikan läksyt vaikka oli 4 vuotta alempana koulussa. Ihmiset ovat erilaisia eikä tiedetä miksi. Tuollaisessa selvässä suuntautumisessa täytyy tietty olla perintötekijöillä osansa.
    Itse olen tavallisempi ihminen ja ikuisesti epävarma siitä kuka olen. Jotain tässä taas oppii kirjoitellessa ja kun lukee vanhoja päiväkirjoja uudelleen.
    Kiitos sinulle kommenteista Pike

  3. Tuosta vanhempien koulunkäynnistä: Sotainvalidi-isäni oli syntynyt vuonna 1911 ja oli Antreasta, siis aivan siitä rajan takaa. Kyllä hän minun tietääkseni oli käynyt kansakoulua kuusi vuotta. Oman, vuonna 1949 Hämeenlinnassa kuolleen äitini koulunkäynnistä en tiedä. Hän oli myös syntyisin Antreasta, asui sitten Kirvussakin. Luulisin, että hänkin oli käynyt koulua tuon kuusi vuotta.
    En ollut minäkään taustaltani ”oppikouluun menijä”, isänihän oli kirvesmies ja sitten sodan ja haavoittumisen jälkeen metsätyönjohtajan kurssin käynyt metsätyönjohtaja ja Imatralle 1952 syksyllä muutettuamme kauppalan ”remonttipuolen” työnjohtaja eläkkeelle jäämiseensä asti.
    En enää muista perheeni tai omista koulunkäyntisuunnitelmistani kansakoulun ensimmäiselle luokalle mennessäni ( H:linnassa ), mutta asetuttuamme sitten Imatralle ja oltuani ”alkutunnustelujen” jälkeen Alma Piepposen ”ihmeoppilas” toiselta luokalta lähtien lopullisesti ( toki jo hieman I luokan keväälläkin) , oli itsestään selvää että menen oppikouluun. Äidinkielen kirjoittamisen arvosanani oli 10 ja olisihan siinä voinut oikeastaan olla muutama muukin kymppi. Harkittiin hyppyyttämistäni luokan yli jne. Opettajani oli kertonut vanhemmilleni, ettei hänellä ollut ollut ”veroistani oppilasta” 30-vuotisen opettajanuransa aikana. Kaksi erittäin pahaa sairauttani vuoden 1953 lopulla ja kesällä 1954 ehkä osittain estivät tuon hyppyyttämisen, en tiedä varmasti.
    Sisareni tuli Imatran yhteislyseoon vasta viidennen luokan jälkeen ja hänen koulunkäyntinsä oli melkoista kangertelua. Hän selvitti keskikoulun joten kuten kahden tuplauksen jälkeen samanikäisenä kuin minä oli päässyt ylioppilaaksi.
    Vanhempani olivat erittäin koulunkäyntimyönteisiä, totta kai. Enhän minäkään niin loistanut siellä oppikoulussa, en ainakaan kaikissa aineissa. Ylioppilaskirjoituksissahan minulla oli hieman hätäisyyttä, ”huonoa tuuria”, enkä myöskään lukenut niihin juuri mitään, kuten olen toisaalla kertonut. Sinänsä viisi ällää olisi ollut melkoisen lähellä, saksastakin mahdollinen, ellen olisi ollut niin sairas koko seitsemännen luokan ajan, ja katsellut liikaa televisiota.
    No, eipä tuo ole haitannut, tuo ”vain” yksi ällä, mitenkään urasuunnitelmiani. Pääsin opiskelemaan kaikkialle mihin halusikin jne.
    Ja siitä ihmisten hämmästyttävästä erilaisuudesta, olenhan ”tarjonnut” tuon astrologisen selitykseni, joka ei Helille kelvannut !

  4. Tuosta meidän ajan oppikoulustamme vielä hieman. Eihän sitä voi verrata peruskouluajan koululaitokseen millään tavalla (tai voihan sinänsä verrata). Oppikouluhan oli erittäin vaikea vaatimustasoltaan, jo oppilasaines oli erikseen valittu eikä sinne voinut ”päästä kuka tahansa”. Arvostelu oli pikkutarkkaa niin kuin opittava tietoaineskin. Totta kai niillä vaatimuksilla sai ehtoja, jätettiin luokalle ym. Oman koulumme opettajien tasosta olen jo aiemmin kirjoittanut toisaalla. Erittäin hyvälahjaisille ja älykkäillekin vanhan ajan oppikoulu oli vaativa.
    En käy tässä kuten en muuallakaan tästä kouluasiasta enempää kommentoimaan enkä analyysiäni esittämään. Sinähän olet ollut sitten työelämässäsi koulutusalan ammattilainen, joten on ymmärrettävää, että näistä asioista kirjoitat laajemminkin, ne sinua erityisesti kiinnostavat, tietenkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *