Ensimmäinen rakastuminen

Ei joulun ajaksi voi jättää viimeiseksi kirjoitukseksi yo-todistuksen arvosanoja. Tarvitaan henkisempi aihe ja siksi kirjoitan rakastumisesta. Otan vauhtia Ilmon blogista, hänen kesän 1964 kirjoituksestaan, jossa minut yllättäen mainitaan. Olemme Raija Jaatinen ja Katriina Koivuniemi ja minä Imatran puhelinkeskuksessa töissä ja siellä keskustelemme pojista. Kati kirjoitti Ilmolle (he kun olivat toisiinsa rakastuneita):

Kysyimme Heliltä, milloin hän iskee itselleen vakinaisen jannun. Heli sanoi omaavansa niin ankarat ehdot, ettei sopivaa ole vielä kuulunut. Heli ei edes katso poikiin päin, hän ei välitä edes pennin vertaa toisesta sukupuolesta. Joo, niin se vaan on.

Oli outoa lukea tuota mutta varmaan Kati kirjoitti ihan oikein. Teksti kuulostaa enemmän äitini puheelta, joten kotikasvatus näkyy. Kovasti äiti painotti opiskelun merkitystä poikiin verrattuna. Olinkin lukioaikana sikäli itselle uskollinen että en tavannut poikaa kuin pari kertaa jos en syttynyt asialle niin lopetin. Kaukorakkaudet rinnakkaisluokkien poikiin olivat kyllä voimakkaita ja ilmeisesti palvelivat rakastusmistarpeen tyydytystä just niinkuin pitikin. Niistä puhuttiin vain luotettavien ystävien kesken jotta he voivat välitunnilla tarkkailla oikein.

Yliopistolla sitten toisena opintovuonna jysähti kunnolla. Rakastuin aika nopeasti mieheen joka oli siellä töissä, jopa opettajani silloin tällöin. Tavattiin satunnaisesti ja aina oli ihana olo. Kuin olisin hänet aina tuntenut ja kumpikin voi olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Tuo on rakastumisen ensi vaiheen harha, voimakas sellainen. Jo puolen vuoden sisällä kuulin hänen olleen naimisissa, en häneltä vaan muilta ihmisiltä. Minua varoitettiin mutta en kuunnellut koska tunne oli niin voimakas emmekä me suhteessa vielä olleetkaan. Sitten hän kertoi olevansakin vielä naimisissa, olisi (muka) saanut eron mutta ei ottanut kun ero ei tuntunut reilulta ja halusi vielä yrittää. Perheeseen kuului myös lapsi. Nielin kaiken ja olin sitten kolmannen opintovuoden hänen henkisenä tukenaan kunnes hän todellakin erosi. Ja vapaaksi päästyään hän alkoi heti seurustella entisen asuintoverini kanssa. Tuo tuntuu kauhealta edelleen, olen lukenut päiväkirjat äskettäin ja muistan ahdistukseni.

Elämä opetti ei se mene niin että rakastutaan ja mennään naimisiin ja eletään onnellisina. En ikinä ajatellut että voisin olla naimisissa olevan miehen toverina edes, mutta olinpa vaan. Eikä siinä kaikki. Muutaman kuukauden kuluttua hän sitten rupesi yrittämään takaisin ja seurusteli lomittain lukuisten naisten kanssa joista minä olin yksi. Tahtoni ei riittänyt irtautumiseen ja inhosin itseäni. Päiväkirjoista näin miten kauan kesti irtautuminen hänestä, pari vuotta suunnilleen. Opiskelut hidastuivat ja ihmissuhteet suppenivat hänen kavereihin, joista muutama oli tukenani suurenmoisesti. Heidän sympatia oli minun, oli tärkeä viesti.

Näen tuossa vaiheessa aikuistumisen keskeisen sanoman: ei elämä kulje niin että kunhan itse olet kunnolla niin muutkin on ja kaikki etenee kivasti. Elämä näytti ristiriitaiset puolensa, hyvä ja paha sekottuivat. Se soppa oli vaan nieltävä, vaikka oli karvasta. Lapsena ja nuorena omaksutut periaatteet eivät lainkaan pitäneet kun tosi paikka tuli eteen.

No nyt vuosikymmenten jälkeen voin ihmetellä tuota miestä vieläkin. Kerran tapasimme jossain yliopiston illanvietossa ja hänellä oli taas ”tyttöystävä”. Koko elämänsä hän rakastui aina uudelleen, hän osasi sen alkuvaiheen. Oli naimisissakin kerran tai pari, en tiedä, mutta kuolinilmoitus oli Keski-Suomalaisessa jo vuosia sitten. Jouduin hänelle kerran ohjaukseen ollessani tutkijana 90-luvun alussa ja se keskusteli sujui kyllä mainiosti ja todella tehokkaasti. Kognitiivisesti tunnistimme toisemme edelleen ja ymmärsimme nopeasti. Hän meni silloin hakemaan lapsia päivähoidosta, minut lapset olivat jo koululaisia. Hän oli minua seitsemän vuotta vanhempi.

Tässä YLE arkiston videossa (20 min) on kuvattu sen ajan ohjeet avioliitolle. Juuri tuollaista se kasvatus oli. Tuon kävin hakemassa Piken blogikirjoituksesta johon sen linkitin. Oli minulla tosiaan ankarat ehdot vakituisille jannuille mutta komeasti ne romahtivat 🙂

4 kommenttia artikkeliin ”Ensimmäinen rakastuminen”

  1. Tämä on mielenkiintoinen aihe. Eläväksi aihe tuli minullekin, kun luin nuoruuden päiväkirjat. Samoin näyttää sinulle käyneen. Onneksi on nuo päiväkirjat – ne oikaisevat monta harhaluuloa. Ovathan ne dokumentteja. Mieli on askarrellut monen asian erilaiseksi – niin minulle on käynyt.
    Tuska ja ahdistus ovat myös hyvin tuttuja minun päiväkirjojeni sivuilta.

    Rakastuminen sinänsä on jonkinlainen sekavuustila – ihana sellainen.

    Tuo mies kuulostaa sellaiselta, että hän rakastaa rakastumista.

    1. Päiväkirjoista näki tosiaan selvästi miten lapsellinen ja viaton mieleni käänsi myönteiseksi kaiken mitä Hän teki ja sanoi. Hän oli hyvä puhumaan ja uskoin kaiken todeksi ja erityiseksi, vaikka se oli rutiininomaista häneltä. No olihan siitä uskosta palkintona hyvä ja onnellinen olo.
      Sitten kun se loppui ja oli pakko katsoa totuutta silmiin, minä itkin päiviä, viikkoja, kuukausia, joka yö ja aina kun oli tilaisuus. Jospa siksi en ole osannut itkeä enää vanhempana, kiintiö lienee täynnä.

      Halusin jotain erikoista ja sain myös. Kuten kai jokainen ihminen. Tai miten on? Muistan kun joku opiskelutoveri pohti että ”ei ehkä tule muita kosijoita, parasta suostua tähän” ja minua kauhistutti – eihän noin voi ajatella eikä toimia.

      Jep, tuolla ensirakkkaudellani oli selvä toistamispakko naissuhteissa: rakastuminen oli ihanaa ja se sujui kunnes asia piti kääntää pettymykseksi.. sinä oletkin tavallinen ja vielä petollinen kiero yms aina sama kaava.
      Itsensä ja omien kaavojensa tiedostaminen on kovaa työtä, kyllä siihen yksi ihmisikä kuluu.
      Kiitos kommentista, kirjoitus ei nolota enää kun pääsin siitä juttelemaan FBssä ja täällä sinun kanssa

  2. Heli, rohkeasti lähestyt tätä ”arkaa” aihetta. Miksi se on arka, miksi se on kätketty vuosikymmeniksi. Nuo itkutkin… kai siihen sisältyy jonkinlaista häpeääkin, että on ollut niin täysillä mukana ja on tullut hyljätyksi.

    Minä kun olin oikein pahasti pettynyt ja surin menetyksiä, niin kovin usein olin kirjoittanut, että vain Vuoksi voi minut pelastaa tältä kauhealta pettymykseltä. Tämän päivän ihmisenä kyllä muistin halunneeni kuolla. Ennemminkin pillereillä t.m.s. Mutta että Vuokseen! Mikä draamakuningatar.

    1. Tähän sopisi mainiosti valokuva Imatran Inkeristä siinä kosken vieressä, kuvasin sen toukokuussa kävellessäni siitä kosken yli koululle. Ah mitä draamaa, eka kerralla ainutkertaista, myöhemmin voi jo suhteuttaa johonkin.
      Tämä taitaa olla nyt ahkeraa sielunsa siivousta mikä tekee hyvää ihmiselle. Pitäiskö vielä jatkaa rakkausteemalla? Tämä on saanut lukijoita ja tykkäyksiä, niitähän verkossa seurataan 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *