Keskustelua 13-vuotiaan kanssa

Teen vielä toisen sukelluksen oppikoulun 3. luokan elämääni. Löysin kouluaineen, jossa ehkä työstän isän kuoleman aiheuttamaa turvattomuutta ja miten se omassa perheessä ratkaistiin.

Kuutamoisena syysiltana

Kaksi pientä poikaa käveli metsäpolulla. Syksyisten puiden keltaiset lehdet loistivat polun molemmin puolin. Kuu alkoi nousta metsän takaa. ”Minua pelottaa”, sanoi pienenmpi, ”ota minua kädestä kiinni.” ”Älä pelkää”, lohdutteli isompi, vaikka hänenkin äänensä vapisi, ”koti on jo lähellä”. Puista putoilevat lehdet rapisivat salaperäisesti. ”Mitä se on?” kysyi pikkuveli itku kurkussa. ”ne ovat vain lehtiä”, vastasi toinen ja puristi veljeään kädestä, ”ei meillä ole mitään pelättävää”.

Pienessä tuvassa metsässä kierteli poikien äiti pihaa levottomana. ”pojille on varmaan sattunut jotakin, tai ehkä he ovat eksyneet”, Hän puri huultaan estääkseen kyyneleitä nousemasta silmiinsä. Vaimo puki takin ylleen. ”Minun täytyy etsiä heidät”, hän ajatteli. Hän vaipui aidan viereen ja rukoili. Hetken kuluttua hän nousi ja riensi keventynein mielin metsään.

Kuu nousi jo korkeammalle. Se erottui selvästi alastomien puiden yläpuolella. Erään puun alla istuivat nuo kaksi poikaa. He eivät itkeneet, vaan puristivat toisiaan kädestä.

– Aine jatkuu, lapset kompuroivat väsyneinä ja itkevätkin, lopulta nukahtavat mättäälle josta äiti heidät löytää ja sitten ”kiitetään Jumalaa joka pelasti kuten niin monta kertaa aiemminkin.”

Terapeuttista kirjoittamista varmaankin. Äidinkielen opettajilla on suora yhteys lapsen mieleen. Pikkuveljestä huolehtiminen oli minulle itsestään selvää etenkin isän kuoleman jälkeen. Muistan olleeni hänen tukena kun hän oli oppikoulun pääsykokeissa, oleskelin koulun käytävillä hänen kirjoittaessaan. Myöhemmin päätin että hän menee lukioon, vaikka olimme varattomia.

Jos ajattelen itseä koululaisena tuohon aikaan, niin luullakseni kouluelämässä ei ollut häivääkään tuollaisesta ahdistuksesta, mitä aineeni kuvasi. Elämä oli iloista ja mukavaa ja kavereita riitti. Iso luokka jakautui moniin, vaihteleviin porukoihin, joista yksi oli edellisessä postauksessa mainitsemani 10 tytön yhdistys.

ralssipieniRälssi on verovapaa tila, joten jotain vapauden kaipuuta tuo liikuttava julistus kuvannee. Nykyisellä ymmärryksellä arvelen meidän vastustaneen isoksi kasvamisen vaatimusta, murrosiän tuomia poikiin ihastumisia ja ulkonäön/ vaatetuksen ja tavaroiden merkityksen lisääntymistä. Halusimme että tyttöjenkin elämä on täysipainoista ja itsellistä ihan omana itsenämme – noin sen nyt tulkitsen.

Luin uudelleen Eppiksen päiväkirjan perustuvia muisteloita teoksessa Koulu Kosken Kainalossa 2, 132-137. Siitä ilmenee että osa koulutovereista oli jo seurusteluvaiheessa tuolloin. Me Rälssin tytöt onnistuimme viivyttämään sitä vaihetta vuodella tai parilla 🙂

Eppis kertoi meidän luokan olleen koulun villein II.A:na. Sehän on aina kunnia oppilaille olla villejä. Luokanjohtaja oli Rytky ja Eppis varajohtaja. Eppiksen paras ystävä oli tuolloin Lea, joka sitten lukiossa oli minun parhaita kavereita. Sitten Eppis alkoi olla Marjan kanssa ja olikin niin tiiviisti että vielä lukiossa piti vaihtaa istumajärjestystä heidän vuoksi. Minä jouduin siirtymään tuon takia, siksi muistan.

Eppis kertoi myös, että Imatran kauppala täytti 10 vuotta. Hiihtokilometrejä vertailtiin. Minäkin muistan kortin, jolle leimoja kerättiin. Aili Petjoi, Patja, oli luokanvalvojamme, joka esti luokkaretkelle menon. Tuosta minulla ei ollut muistikuvia.

Täyttä elämää, sanoisin. Mutta onneksi en ole enää 13-vuotias.

8 kommenttia artikkeliin ”Keskustelua 13-vuotiaan kanssa”

  1. Miten hienosti omat muistomme kietoutuvat yhteen, yhdeksi kokonaisuudeksi.
    Minä en muistanut, että sinä jouduit sijaiskärsijäksi, kun Marja ja minut erotettiin. Ja sitten Lea, joka oli meidän molempien hyvä ystävä mutta eri elämän vaiheessa.

    1. Tuosta paikan vaihdosta oli paljon mun VI luokan päiväkirjoissa. Ei taidettu koskaan saada selville, että kuka opettaja sitä oli vaatinut. Yritettiin istua välillä ennallaan ja muutettiin vain sille opettajalle, jonka luultiin vaatineen teidän erottamista, mutta arvaus meni aina väärin. Juu, minä menin sitten sinun paikalle vaihdon ajaksi.

      Tuossa sun kirjaan kootussa tarinassa oli valtavasti tietoa, kun sen nyt luin. Asiat alkavat elää mielessä kun niitä on nyt aktivoitu.

    1. Voi Pike mikä kokemus oli eilen illalla sen jälkeen kun olin katsellut valokuvia kouluajoilta. Minulla oli 4. ja 5. luokan aikaan läheinen kaveri Ritu (jonka nimestä keskustellaan Eppiksen kaa). Katsoin kuvia koulun pihalta missä oltiin aina yhdessä Ritun kanssa. Kokemus jota ei varmaan muiden kanssa voinut jakaa oli yhteinen pyöräily sosiaalitoimistoon hakemaan jotain mitä perheille tai meille oli myönnetty, en muista mitä. Jonkun rahasumman sain ilmeisesti keskikoulun loppuun suorittamista varten.

      Minulla heräsi ikävä Ritua näin monen vuoden jälkeen. Uskomatonta.
      Mitä kaikkea voisikaan muistaa jos jatketaan tätä rataa…

      1. Kyllä se vaan on ihmeellistä, miten muistot heräävät pienistä asioista. Vaikka eihän kuvien katselu mikään pikku asia olekaan, jos oikein antaa niiden vaikuttaa. Minä olen alkanut enemmän kuin aikaisemmin katsella vanhoja valokuvia. Vielä en ole ottanut niitä varsinaisesti kirjoitettavien muistojen herättäjäksi. Mutta tiedostan hyivn, että se mahdollisuus on olemassa.
        Nyt ovat nämä muut arkistot pengottavana.

  2. Oppikoulun III ja IV luokka olivat yleensä sitä ”pahinta aikaa”, monella tavalla. Niille luokille tupsahti paljon luokalle jääneitä, ja niillä luokilla jäi valtava määrä luokalle, monet uudelleenkin (siis jo luokalle jääneet).
    Itse pelleilin kaverini Lutkauksen kanssa koko kolmannen luokan ajan, niin että sain välillä jo urheilustakin viitosen (vaikka olin todellisuudessa jo silloin yleisurheilu”tähti”), piirustuksesta viitosen (vaikka olin kohtalaisen hyvä piirtäjä), jne. Lutkaus pudotettiinkin sitten luokalle jääneeksi (itse en koskaan saanut edes ehtoja mistään aineesta, vaikka matematiikka oli muutaman kerran hieman täpärällä).
    Kolmannella luokalla meillä jäi luokalle muistaakseni kahdeksan (8) oppilasta, mutta ei se vielä mitään: neljännellä jäi luokalle muistaakseni peräti 10 ! Neljännellä jäi luokalle ensimmäisen kerran serkkutyttöni Eeva-Liisa H.; hänhän tuplasi myöhemmin toisenkin luokan ja taisi päästä ylioppilaaksi lopulta Vuoksenniskalta kaksi vuotta ikäluokkaamme myöhemmin.

  3. Luokalle jättäminen ja ehtojen antaminen olivat tosiaan usein käytettyjä keinoja. Mitä niillä sitten saavutettiin, on vähemmän selvää. Usein kai todistus oli melkein samanlainen kerrattaessakin. Oliko se sitten murrosiän hoitoa antamalla aikaa, niinpä kai.
    Monesti sanotaan että oppilaat olisivat olleet kilttejä ja kuuliaisia 50-luvulla. Ei todellakaan, villejä osattiin olla silloinkin.

  4. Vielä hieman noista luokalle jäämisistä keskikoulussa: IYL:n vuosikertomuksesta 1961 -1962 laskin, että meidän C -luokallemme jäi viidennellä kai yli 10 oppilasta, jopa melkein 15. Eräät heistä halusivat ehkä parantaa keskikoulun päästötodistustaan (erityisesti ne, jotka sen jälkeen lopettivat). Sellaista oli tuo meidän aikamme vaikean oppikoulun käyminen ! Silloista koululaitosta ei voi verrata nykyiseen, joka on aivan muuta. Nykykoulussahan, varsinaisen peruskoulun puolella kaikki eivät edes opi kunnolla lukemaan. Muutenkinhan sivistystaso on nettiaikana laskenut, älykkyystasosta puhumattakaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *