Vuosipäivä muistelon käynnistymisestä

Osuin lukemaan Henning Mankellin henkilökohtaisia muisteloita uudesta teoksesta Juoksuhiekka ja tuntui kuin hän olisi puhunut minulle, tuntui kuin olisin itse elänyt samaa prosessia.

”Nukahdin ja näin unta sinä päivänä ajamastani pitkästä matkasta. Mutta unessa se olikin ihmeellinen matka, ei mikään kopio muutaman tunnin takaisesta reissustani. Auto oli sama, samoin maisema. Jopa autoradion uutiset olivat samat, jotka olin kuullut. Mutta en ollut autossa yksin. Joku istui vieressäni. Ja joku toinen luultavasti takapenkillä. Mutta en koskaan uskaltanut kääntyä katsomaan kuka.

helikr300Autoa ajoin minä. Mutta minä myös istuin viereisellä penkillä. Minä murrosikäisenä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Aina silloin tällöin vilkaisin itseni nuorempaa painosta. Tietysti minä tunsin hänet. Oman peilikuvansa tapaa muistaa. …Unen viesti oli että nuoruudenminäni oli minulle yhä tärkeä. Tulin entistä vakuuttuneemmaksi että myös takapenkillä istuin minä. Mutta ehkä en ollut uskaltanut katsoa sinne, koska siellä saatoin istua minä vanhana miehenä. En voinut tietää.”

Löysin tuohon opiskeluaikaisen kuvan, jonka äsken kuvasin ja latautuu on varmasti nopeasti (väsyin edellisen postin hitaaseen avautumiseen enkä tohtinut huonontaa taitavan kuvaajan otosta). Tuon kuvan tytön kanssa on tullut keskusteltua viimeisen vuoden aikana.

Mankellille tapahtui jotain tärkeää Salamancassa. Niin minullekin. Minä blogasin omasta kokemuksesta ikivanhassa yliopistossa tällä tavoin. Mankell kertoo illastaan Salamancassa. Hän söi illallisen ravintolassa, jossa vanha miestarjoilija kuunteli kahta valittavaa asiakasta aikansa, riisui esiliinansa ja lähti.
”Sinä iltana makasin pitkään valveilla. Minuun iski voimakas tarve tehdä päätös. Aivan kuin tarjoilijan äkillinen irtiotto, se että hän sai tarpeekseen ja päättäväisesti poistui ravintolasta, olisi ollut kannustin minullekin. Tajusin kirkkaammin kuin koskaan ennen, että minun on taas kerran päätettävä, mihin käyttäisin elämäni. Sen lyhyen elämän jota rajaa kaksi ikuisuutta, kaksi suurta pimeyttä. Aikani ei ollut enää yhtä pitkä kuin kymmenen vuotta aiemmin.”
…Mankell kävelee Salamancan yössä ja valvoo aamuun asti.
”Ajattelin että todella tärkeät tarinat kertovat vain ja ainoastaan irtiotoista.Yksittäisten ihmisten irtiotoista, kokonaisten yhteiskuntien irtiotoista vallankumousten ja luonnonkatastrofien myötä. Päätin että kirjoittaminen on sitä, että valaisen taskulampullani pimeitä nurkkia ja parhaan kykyni mukaan paljastan sen, minkä muut ovat yrittäneet piilottaa.”

Kaunokirjallisuus on tapa koskettaa, kertomus ihmisen elämästä toiselle ihmiselle. Tuollaista kirkastumisen hetkiä tulee ja menee, ja aina jotain myös jää. Kun näen ihmisiä kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, haluan puuttua tilanteeseen. Halveksin alistumista ja hiljaista hyväksyntää, vaikka tiedän ettei vääryyksien korjaamisiin kannata juuttua. Siinä vasta elämänsä pilaakin. Nuorena luulin että maailman voisi parantaa kuntoon.

Kiitos Henningille kirjoituksesta ja kiitos Wallanderista ja  ihmismielen nurkkien valaisuista. Kiitos kaikille kanssakulkijoille tästä vuodesta. Ehkä elämänkokemuksiaan kannattaa jakaa. Ja tuo nimi, Juoksuhiekka, miksi sekin puhuttelee?

5 kommenttia artikkeliin ”Vuosipäivä muistelon käynnistymisestä”

  1. Kiitos Heli, kun muistit minua näin myöhään illalla. Katsoin telkkarista jotain elokuvaa. Se oli ihan hyvä, mutta en muista sen nimeä. Sitten jäin vielä katsomaan H&M:n järkyttäviä touhuja ympäri maailmaa, veronkiertoa ja venkoilua.

    Tosi mukava ja eloisa kuva sinusta. Tykkään.
    Todellakin mielenkiintoinen ajatus, että ne oman elämän eri-ikäiset henkilöt istuvat samassa autossa. Mielestäni saman tilan ei välttämättä tarvitse olla auto. Mutta toisaalta, jos kulkuneuvo on liikkeessä, niin sieltä ei pääse karkuun. Eikä voi mennä myöskään huoneen nurkkaan, vaan on ihan liki, vieressä tai takapenkillä.
    Jotakin samankaltaista kuin Mankell koin kirjoittaessani 1963-64 päiväkirjaa tietokoneelle. Henkilö, joka on tekstit kirjoittanut, on kyllä tuttu, mutta aivan eri ihminen kuin tämä tässä vastausta tietokoneelle naputtamassa. Onko se minun sisälläni – mieluummin vieressä. Olen alkanut katsella häntä ymmärtäväisesti. Hänhän on vain 18-vuotias. Se ei ollut täysi-ikäisyyden raja silloin, olimmeko siis lapsia?
    Mankellin teksti on hyvin päiväkirjan omaista, etenkin se tulee ilmi siitä, mikä vaikutus vanhalla tarjoilijalla oli häneen. Ehkä pitäisi itsekin lukea tuo kirja, hänen pohdistansa vaikuttaa mielenkiintoiselta.
    Salamanca näyttää olleen myös sinulle merkittävä paikka.
    Juoksuhiekka on aika paha, siihenhän voi hukkua 🙂
    En ole lukenut hänen dekkareitaan, mutta Wallanderia olen välillä katsonut.

    Ajatella! Vuosi on kulunut. Tämä on ollut merkityksellinen aika. Se toi mukanaan myös tarpeen hypätä lapsuudesta nuoruuteen – jota no niin kovasti pelkäsin. Tähän loikkaan vaikutti osaltaan myös parin päivän päässä oleva riemujuhla.

  2. Kiitos kommentista. Kirjoitin illalla myöhään ja seuraavana päivänä korjailin mokia, jopa kirjan nimi oli alussa väärin.

    Juoksuhiekka niin, tuntuu että tässä elämänvaiheessa täytyy itse huolehtia että on jalkojen alla jotain kiinteää, että jaksaa elää ja vielä innostuakin. Paljon samaakin on nuoressa ja nykyisessä itsessä: kyky nauttia uusista asioista. Tänään luen tuon Mankellin teoksen kokonaan. Ja nautin.

    1. Mankellin kirjassa muuten kerrotaan että juoksuhiekkaan ei voi hukkua, se oli tieteellisesti todistettu. Lohdullista.
      Mankell alkoi kirjoittaa saatuaan syöpädiagnoosin joka ’upotti’ hänet vähäksi aikaa. Lyhyitä lukuja, juttuja, kokeneen kirjoittajan nopeasti tuottama teos, arvelen. Salamanca kohta minua eniten kosketti ja irtiotto-teeman työstäminen läpi kirjan.

  3. Omaan nuoreen minuun olen tänä keväänä rakentanut siltaa, kun olen kirjoittanut puhtaaksi 65-67 kotiin lähettämäni kirjeet. Toisin kuin Pike, tulin siellä täysi-ikäiseksi, mutta tulinko oikeasti. Oudoksutti kirjeissäni viljelemäni tapa kertoa itsestäni paikka paikoin kolmannessa persoonassa: Eppis sitä ja jopa Eppis-lapsi tätä. Hämmästyttävän paljon olen kotiin kertonut – mutta kaikkein kauneinta oli löytää parikymppisen minän rakastavat sanat vanhemmille.

    Tämä taakse katsominen on ollut mielettömän hauska aikamatka. Ei turhaan sanota”minkä taakseen jättää, sen edestä löytää”. Se mitä minusta/meistä on mennyttä, se kulkee mukana koska mennyt on muokannut minusta minän.

    Minä myös ihastellen katsoin kirjoituksen yhteyteen liittämääsi kuvaa! Ihana ja kuuntelepas, erittäin viehättävä nuori nainen siinä hymyilee vapautuneesti.

  4. Kiitos Eppis, minäkö muka viehättävä 🙂
    Muistan tuon äidin ompeleman talvikävelypuvun (onkohan enää sellaisia?) jostain vanhasta takista varmaan tehty ja jonkinlainen muka karvakaulus mutta mukava pitää. Kuvaustilanteesta ei ole muistikuvia, mutta paikka on Kirkkopuisto ja nojaan yhteen sen vanhaan puuhun, Ne kaikki kaadettiin joku vuosi sitten ja kaupunki suri tapahtumaa.

    Elämä muokkaa meitä ja me omaa elämäämme. Kaukana USAssa varmaan näki oman kodin arvon eri tavoin kuin lähellä. Olin minäkin joskus pohtinut JKLssä päiväkirjaani että kuka minusta oikeasti välittää: äiti ja ehkä pikkuveli. Alkumatka kotoa lähdettyä oli vaikeaa mutta se piti vaan elää läpi kaikkine kokemuksineen. Haastava vaihe meillä nytkin on edessä, luulen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *