Ensimmäiset 18 vuotta

Suuri oivallus minulla viimeisen koulukaverien tapaamisen myötä oli sen ymmärtäminen, miten pienellä alueella lapsuus ja nuoruus kuluivat. Löysin kartan vuodelta 1945 ja merkitsin siihen polkujani.

vanhakarttaNumero 1 on syntymäpaikka Viipurintien ja Meltolantien risteyksessä. Kun olin aloittamassa koulunkäyntiä, valmistui omakotitalo paikkaan 2. Kartalle oli merkitty isänäidin mökki samalle tontille. Tästä kodista kuljin eka vuoden parakkikouluun = 3 ja Imatrankosken uuden kansakoulun valmistuttua sinne paikkaan 4. Vihreällä merkitty polku kulkee suoraan metsän läpi, mutta talvella kuljin teitäkin (joita ei vielä tällä kartalla näy). Kirjasto oli samassa paikassa kuin uusi koulu ja se tuli heti tutuksi. Laukku oli tosi painava siellä käynnin jälkeen. Uimassa käytiin Mellonlahdella punaista polkua pitkin kartan alareunaan.

IYL on tietysi oppikoulu, jonne kävelin sinistä reittiä, Meltolantietä, Lappeentietä ja siltojen yli. Ensimmäinen työpaikka heti keskikoulun jälkeen on vastapäätä lyseota (T), siellä kuluivat kaikki lukion kesät. Kartan merkitylle alueelle rajoittuvat naapurien lisäksi Arjaserkun ja monien koulukaverien kodit. Sukulaisia oli Linnankoskella kahdessa paikassa. Kävellen kuljin aina, tosin mummo osti polkupyörän oppikouluaikana. Veli alkoi ajaa sillä, hän kun oli pienempi – toi koululaukkuni aamuisin lukion ovelle valmiiksi.

Elin näin pienellä alueella. Saimaata en nähnyt kertaakaan lapsena. Tainionkoskella kävin rippikirkossa, menin veljen kanssa bussilla. Tanssipaikoista yksi oli Vuoksenniskalla, bussilla mentiin ja palattiin. Vielä piti yöllä kävellä tuo sininen polku keskustasta kotiin ja katsella taakseen ettei kukaan seuraa. Pelotti kulkea yksin sekä pienenä koululaisena että myöhemmin tanssireissuilla. Hiihtomaja jää kartan vasemmalle puolelle, kotoa suoraan sinne hiihdettiin.  Luokkaretki Turkuun junalla keskikoulun lopussa oli ainoa matkani kauemmas.  Noin se elämä sujui luontaisesti kun rahattomia oltiin.

15 kommenttia artikkeliin ”Ensimmäiset 18 vuotta”

  1. Hätkähdyttävintä on se, ettet nähnyt Saimaata lapsena. Itselleni, Saimaan rannalla kasvaneena, se tuntuu suorastaan omituiselta. Se oli kuitenkin niin lähellä sinua, mutta ilmeisesti ei tarpeeksi lähellä kuitenkaan. Ja kun se pyöräkin oli veljen käytössä eikä sinun.

    1. Saimaa oli jossain kaukana, tiesin sen olevan saavuttamattomissa. Lappeenrantakin oli hyvin kaukana.
      Nyt tuntuu kuin olisi joku taikapiiri vedetty tuohon jota ei saanut ylittää. Toki pyöräilin minäkin, kesäisin töihin just tuota samaa sinista viivaa pitkin. Ja kävelyt: Kulmille tietysti ja takaisin. Yo-kirjoitusten aikaan käveltiin tyttöporukalla pitempiä matkoja, jopa Mansikkalaan. Raija L. Lellu ja Tupu usein hakivat minut mukaan.
      Eli totta tosiaan: koulu ja kirjasto avasivat mieleni muuhun maailmaan.

  2. Kartasta vielä sen verran, että rajat osoittavat ne kolme kuntaa jotka v. 1945 olivat olemassa.
    Vasen reuna, jossa synnyin, oli Joutsenoa.
    Oikealla alhaalla pala Jääskeä, josta suurin osa jäi rajan taa.
    Muu osa on Ruokolahtea, myös meidän koulu silloinen Turistihotelli.
    Imatra perustettiin vasta v. 1948

  3. Kartat ovat minua aina kiinnostaneet (jo kansakoulupojasta asti, myös maantieto tietenkin). Tällainen vanha kotiseudun kartta kiinnostaa minua, historicusta, aivan valtavasti, totta kai. Onko Sinulla karttaa tai karttoja esim. juuri vuodelta 1945, sellaista tai sellaisia osia, jotka ulottuisivat laajemmalle tulevan Imatran kauppalan alueelle, Itä-Siitolaan, Sienimäelle, Vuoksenniskalle, Tainionkoskelle jne. Sellaiset tahtoisin totisesti nähdä, ja karttoja vaikka miltä ajalta.
    Minun kotiseutumaailmani oli oppikouluaikana paljon laajempi, jo siksikin että asuin toisella puolella kauppalaa, Vuoksenniskalla, ja olin sitä ennen asunut tuon 2,5 vuotta Sienimäellä. Ja erityisesti Imatran alueen tuntemustani laajensivat nuo Imatran kauppalan kesätyöt kiinteistöjen korjauksen piirissä, alueenahan oli koko kauppalan alue ja mm. Joutsenon Karsturannan Pien-Hauska, ihmeellinen paikka, kansakoulujen kesäsiirtola. Kesäpaikka meillä oli kahtena kesänä (1960 – 1961) Ruokolahden Suikkalassa (vuokra”huvila”) ja sitten oma kesämökki kesästä 1962 alkaen (valtavan sateinen kesä muuten)Puumalan Huuhkalassa. Ajokortin ajoin ”vasta” 18,5 vuotiaana syyskuussa 1963. Ensimmäinen pidempi ajomatkani kortin saatuani oli Raijaksen Laurin kanssa peräti R:n Rasilaan hänen asioissaan. Sitten alkoi ajokilometrejä tulla vinhaan tahtiin Imatran lähikuntiin ja toki Imatrallakin tietenkin ! Siinä tuppasivat jäämään edessä olevat yo-kirjoitukset pahasti kakkoseksi, jos sitäkään jne… Tuostakin kaikesta olen jo aiemmin aika lailla kertonut.

    1. Tuo kartta ei ole paperia vaan löytyi kirjoittamalla Googlen hakukenttään jotakin, esim. ”imatra vanha kartta 1945” löytyy paljon kuvia. Tässä kartassa oli Vuoksenniska ja muu ympäristö, leikkasin kuvankäsittelyssä itselle sopivan palasen.
      Minun maailma avartui puhelinkeskuksessa niin että opin paikkakunnat ja mitä kautta puhelut mihinkin piti yhdistää. Niitä muistan vieläkin. myös tehtaiden nimet siihen aikaan.

  4. Ovatko muuten nuo talot, Sinun synnyinpaikkasi ja kotitalosi Imatrankosken kansakoulun takana, vielä pystyssä ?
    Minua kauhistuttavat aivan tuoreet uutiset, että mm. Vuoksenniskan kansakoulu ja Itä-Siitolan kansakoulu ja eräät muut rakennukset Imatrall aiottaisiin purkaa ! Tietääkseni setäni Kaarlo H. (joka oli sitten Evälahden ohella toinen Imatran päägrynderi vv. 1953 – 1985, rakennusliikkeensähän sitten ”tuupertui” Ukonniemen kylpylää rakennettaessa) oli vastaavana rakennusmestarina, kauppalan hommissa silloin, mm. V:n kansakoulua rakennettaessa, vanhainkotia rakennettaessa jne. Hänhän sai sotainvalidi-veljensä, minun isäni, hommattua syksyllä 1952 kauppalan työnjohtajaksi, ja koko perheemme muutti Imatralle sitten 23.12.1952.

    1. Kumpikaan kartan taloista ei ole enää pystyssä, mutta isänäidin mökin viereen rakennettu meidän omakotitalo on. Se myytiin kaupungille äidin kuoltua.
      Yritin hakea vuoden 1956 karttaa tietokoneella, mutta en helposti löytänyt. Tiet olisi ollut helpompi merkitä sellaiseen. Nykyiset tiet ovat jo siirtyneet eri paikkaan, Lappeentie on sivutie ja Helsingintie pääväylä etelästä tultaessa. Kaikki muuttuu!

  5. Lapsuudestani ja nuoruudestanihan minulla on varsin toisenlaiset kokemukset kuin Sinulla. Minulla on kaksi kotikaupunkia, synnyinkaupunkini Hämeenlinna, jossa asuin elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta ja yhdeksän kuukautta (ja jossa aloitin kansakouluni) ja nuoruuteni ja kouluvuosieni (ja myös yliopistovuosieni) kotikaupunkini Imatra. Molemmat niistä ovat minulle yhtä tärkeitä ja arvokkaita, koska olen hyvin nostalginen ihminen ja myös koska muistini on niin hyvä. Olin siis myös kaikki yliopistovuoteni kirjoilla edelleen Imatralla, ja kävin niinä vuosina hyvin tiheään ja ahkerasti Imatralla. Ja kaksi ensimmäistä vakituista tyttöystävääni (vuodesta 1966 alkaen) olivat Imatran koulutyttöjä, kumpikin tietysti IYL:sta. Jälkimmäisen, tulevan lääkärin ja suurkirurgin, kanssahan seurustelin hieman yli 7,5 vuotta, kihloissakin olimme neljä vuotta. Tuleva vaimoni oli sitten Etelä-Pohjanmaalta, Isostakyröstä.

    Näitä myöhempiä asuin- ja työkaupunkejani en ole koskaan pitänyt todellisina kotikaupunkeinani.

    Molemmat vanhempani olivat Antreasta, Vuoksen kauneimmilta paikoilta, äitini oli myös Kirvusta. Hämeenlinnan kaupunkilainenhan minusta tuli kylläkin vasta vuonna 1948, sillä tietääkseni Hätilä jossa asuimme Hämeenlinnassa, kuului Hämeenlinnan maalaiskuntaan ennen tuota vuoden 1948 kuntaliitosta. Hämeenlinna lähiseutuineen oli antrealaisten sijoituspaikka sodan jälkeen. Isäni Hätilään vuonna 1947 rakentama kotitalomme on edelleen ehoisessa kunnossa, se sijaitsee mielestäni Hämeenlinnan ehkäpä parhaimmalla asuinalueella. Kotitalomme myytiin vasta syksyllä 1959, jolloin olimme asuneet Imatralla jo melkein seitsemän vuotta (isäni 7 vuotta). Isäni, sisareni ja minä kaipasimme ainakin 10 vuotta takaisin Hämeenlinnaan, vaikkei Imatra ollut meille epämieluisa paikka.

    1. On kai tavallista että lapsuuden kotikaupunkiin kehittyy erityinen tunnesuhde ja silloin solmitut ihmisuhteet ovat tavallaan ikuisia. Moni palaa vanhana takaisin, paluumuuttajana lähelle entistä kotia.
      Minulle on sama missä olen kunhan tietokoneyhteydet toimivat. Siksi en suostunut harkitsemaan Espanjaan muuttoa eläkkeellä, kun siellä ei yhteyksiä voitu taata.

  6. Muuttamista takaisin Imatralle tai Hämeenlinnaan olen tehnyt noin vuodesta 2004 – 2005 alkaen. Marraskuun lopulla 2011 kävin (kävimme kumppanini kanssa) katsomassa vihdoin asuntoja paikan päällä Imatralla, mynkään meni ainakin se kerta erinäisistä syistä johtuen. Imatralla olin käynyt sitä edellisen kerran kesälomallani 1994, jolloin myös Sienimäen talomme lopulta myytiin.

    Jos minulla olisi riittävästi rahaa, muuttaisin kulttuuriharrastusteni ja tyttäreni takia loppuvuosikseni todennäköisesti kuitenkin Helsinkiin.

    Ei, kävinhän kumppanini kanssa ensimmäisen kerran Imatralla sentään kesällä 2006 (kaksi päivää). Silloin en katsellut asuntoja ostamismielessä ollenkaan, en.

  7. Moi Heli. Tänään kun avasin Facebookin, niin tämä oli tarinoiden ensimmäisenä. Eihän täällä ole kai mitään uutta. En ainakaan huomannut.

      1. Juu, se oli FB:n tarjoama jako ja nostalgiasyistä tulin jakaneeksi.
        Itse asiassa olen tuon kirjoittamisen jälkeen muistanut muutamia matkoja lapsuudesta. Kouvolassa olin siskon kanssa Sinikkatädin luona kylässä kesälomalla. Muistan valtavan koti-ikävän ja jotain tapahtumia. Kerran meidän piti laittaa perunat ajoissa kiehumaan kun täti tuli lounaalle kotiin. Ei laitettu ajoissa ja hän joutui tekemään nopean vellin. Sisko muisti että kerran soitettiin väärässä kerroksessa ovikelloa ja se nolotti kovin.
        Niin että on sitä matkusteltu. Riihimäen lähellä Hiitolassa oli myös 2 serkkua ja eno. Siellä hevonen meinasi potkaista ja oli synkkä metsä heti talon takana.
        Tällaisia irrallisia tapahtumia ei heti muista. Sukulaisuus sai liikkeelle.

  8. Kun nyt katselee noita teitä, niin huomaa, että Asemantaus ja Rajapatsas olivat silloin pitkän kiertotien päässä, jos sinne halusi autoilla mennä. – Minä olin Vuoksenniskalla kesällä 1950 kolme kuukautta ja jo silloin pääsin Saimaata katsomaan kanootin päältä – oli se jännittävää – eikä pelastusliiveistä ollut tietoakaan, juuri ja juuri osasin muutaman metrin uida.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *