Elämänfilosofista kompurointia

Pitänee vielä hakea oman elämän (filosofista?) pohjaa ennenkuin hahmotan elämänkaareni kokonaisuutena. Viime kirjoituksessa viittasin jo kodin kristillisyyteen, opiskeluajan marxilaisuuteen ja sitten heräämiseen jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Tuota viimeistä vaihetta tutkin nyt tarkemmin pitäen mielessä miten muutokset mielessäni tapahtuivat ja miten ne kietoutuivat aikaisempaan.

akifilsa

Suurta innostusta seurasi aina suuri pettymys ja tilanteen realisoituminen, uomiin asettuminen. Kerron mainitsematta vuosilukuja tai työpaikkoja. Ihmisen mieli haluaa kokea nousuja ja oppimiskyvyn ’löytäminen’ yhdessä vertaisten kanssa oli suuri ilon lähde. Tämä kokemus toistui ja vakiintui osaksi työelämääni.

Kriittinen näkökulma ammatilliseen kasvuun kehittyi kun pääsin tutkijaksi ja ehdin lukea sekä ajatella enemmän kuin kouluttajan työssä. Tuostakin jäi jotain pysyvää. Tutkivan otteen edeltävä vaihe oli tietysti maisteri- ja lisensiaattiopinnoissa. Empiirinen tutkimuksenteko aineistonkeruusta johtopäätöksiin tuli opittua.

Opettavainen vaihe oli päälliköksi joutuminen kuudeksi vuodeksi. Tunsin itseni ja siksi en hakenut kyseistä tointa kertaakaan, tulin silti valituksi. Tuo aika pakotti näkemään arvostamani työtoverit uudessa valossa. Aloin nähdä työpaikan viidakkona jossa käytiin näkyviä ja salaisia taisteluja. Tuosta lähtien olen ajatellut, että ihminen pilaa aina kaiken, se on varmaa. Sanon tämän lempeästi. Opettelin katsomaan ihmistä kuin Chaplin kulkuria. En ole pessimisti, koen olevani realisti joka ei enää usko nopeisiin muutoksiin. Kumpa työpaikalla käyttäydyttäisiin aikuisen ihmisen tavoin, se usein riittäisi.

Työkokemukseni kulkivat epätavanomaiseen suuntaan, kun vasta loppupäässä jouduin autoritaarisen kurinalaisuuden alaiseksi. En tahtonut uskoa sitä todeksi, olin niin hämmästynyt. Tuolta ajalta nousivat mm. insinöörivitsit. Henkinen paluu oppikoululaiseksi Imatralle välähti joskus mielessä (tällaista oli 50-luvulla).

Viimeinen vaihe työelämässä oli verkkopedagogiikan kehittäminen. Olin siitä niin innoissani että hain puolipäivätyöhön voidakseni keskittyä kehittämiseen. Olin tottunut ympäristön jatkuvaan vastustukseen eikä se enää masentanut. Itse työ palkitsi ja oli muutamia opiskelijoita ja työtovereita, joiden kanssa voi yhdessä toimia.

Yksi tie motivaation ylläpitoon oli katsoa kauempaa, eli mennä mukaan kansainväliseen kehittämiseen. Kun tunsi olevansa lähellä maailman huippua ei lähiympäristön asenne masentanut. No, tuonkin vaiheen voi nykyisin nähdä kriittisemmin. Tätä vaihetta voisin arvioida jatkossa.

Tämä kohta Esa Saarisen luennolla sai minut alunperin – tänä keväänä – innostumaan ja jatkamaan kuuntelua:

esas

Kaikki kolme kohtaa tuntuivat läheisiltä, juuri noita harrastan.

Tunnenko itseni? Tein Aaltoyliopiston systeemiälyn yksikön systeemiajattelun  testin. Tulos tuntuu oikealta, itsehän vastasin: Pohdiskelen kyllä ja hahmottelen kokonaisuuksia mutta asennepuolella ja uuteen menemisessä voisi olla petrattavaa. Just niin. Lisään toisenkin kuvan Esan luennolta tähän käsitteitä antamaan. Lue kysymykset oikeasta reunasta.

esa2

Elämänfilosofiani on sekoitus kaikesta aikaisemmasta. Hyvän ihmisen ideaali kehittyi jo lapsuudessa ja säilyi sellaisenaan kauas aikuisuuteen. Sitä horjuttivat eniten suuren rakkauden päättyminen fiaskoon yksityiselämässä ja pettymys työyhteisöihin työelämässä. Itse olin persoonallani mukana molemmissa, osallisena kaikissa pettymyksissä mitä kohtasin.

Psykologinen tieto tuli tarpeeseen elämän pettymysten tulkinnoissa. Defenssit tuntuivat selittävän paljon; ne pitivät työyhteisöjä alimmilla kehitystasoilla (joilla syytellään ja estetään luottamasta muihin). Ihmisen näkeminen raadollisena oliona jossa on kuitenkin piilossa hyvää – tämä herää henkiin mm. Esa Saarisen luennoilla.

Voisinkohan piirtää kuvan oman elämänfilosofian sisällöstä? Mitä vanhaa roinaa voisin seuraavaksi heittää roskiin? Tuokin (väärä) pyrkimus kattaviin kokonaisuuksiin on perua marxilaisesta vaiheesta ja taisi seuraavan kerran jäädä vaille täyttymystä työpaikan laatutyössä. Päällikkönä toimiessa opin ensimmäistä kertaa suhteuttamaan työt aikatauluun eli opin tekemään sen, mitä ehti.  Ammatissa toimimisen peruasiat siis avautuivat minulle hitaasti ja eri järjestyksessä kuin useimmille.

Nyttemmin ymmärrän, että auttaa ne puutteellisetkin ja keskeneräiset jäsennykset. Siksi jaan näitä kompurointejani blogissa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *