Elämänfilosofiansa rakentaja Anselm Kiefer

Huomaan kulkevani nyt ihailusta toiseen: Esa Saarisen jälkeen Anselm Kiefer. Jospa fanitus onkin hyvä tapa edetä? Kieferin Mäntän näyttelystä itse kuvattuna:

kieferKiefer tuntui hyvin tutulta. Hän syntyi Saksaan maaliskuussa 1945 ja leikki lapsuutensa sodan raunioilla. On ikätoveri meidän IYL 1964 ylioppilaiden kanssa. Kieferin haastattelusta jäi mieleen ”Mikään ei päättynyt vuonna 1945 .” Se avasi silmäni ja olin valmis hyväksymään lauseen. Kaikki on täällä edelleen.

Kiefer sanoo olevansa epätoivon täyttämä, koska ei tiedä elämän tarkoitusta. Yksinkertaiset selitykset eivät enää riitä minullekaan tässä iässä (Kieferille ei kai koskaan).

Muistin joskus 1990-luvulla löytäneeni elämänfilosofian linjauksen Wayne Dyerin avulla tähän tapaan:

Kasvaako minun elämää ohjaava ajatusten, mielipiteiden, uskomusten, arvojen ja käsitysten järjestelmä tavalla joka saa minut innostumaan päivä päivältä yhä enemmän elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista vai polkeeko se paikallaan siten että joudun alttiiksi masennukselle ja epätoivolle. Itsetuhoiset asenteet ja käyttäytymistavat ovat lähtöisin tavasta jolla päätän ajatella kuten myös tyydytystä tuovat asenteet ja käyttäytymistavat kun opin ajattelemaan rajoittamattoman ihmisen lailla.

Ideaalina oli kehittää ajatuskokoelmaa, joka ohjaa ja vaikuttaa koko ajan pitäen yllä elämäniloa. Halusin kerätä elämänfilosofiaa eli viisautta oppaaksi johon turvautuisin automaattisesti. En osaa sanoa mihin pääsin, mutta tuo tiedostaminen auttoi minua matkalla. Kyynisyys oli silloin vaara jonka halusin torjua.

Kiefer taas katsoo epätoivoaan silmästä silmään ja elää sen kanssa. Oli minullakin ajatuksia ristiriitojen väistämättömyydestä. Markku Envall auttoi sanoen: Ristiriita ei ratkea vaan vaihtuu toiseksi. Niiden keskellä on elettävä, turha pyrkiä ratkaisemaan kölin ja purjeen ristiriitoja.

Tässä on toinen puhutteleva kuva Kieferin näyttelystä:

tietopieTaidan olla tuollainen tiedon täyttämä nainen. Yritän integroida oppimaani mutta raskaaksi se ajoittain käy. Mieleen nousi äskettäin myös tämä ajatelma, joka joskus auttoi:

Erehdy loppuun asti, ainakin niissä tapauksissa, joita voi huolellisesti tarkkailla, minkä tyyppisiä ne ovat. Muuten, jos pysähdyt puolitiehen, sinä tulet aina sokeasti toistamaan samat erehdykset elämäsi hamaan loppuun asti, ja tätä eräät kutsuvat sinun ”kohtaloksesi”. Pakota vihollinen, oma rakenteesi, paljastamaan itsensä. Jos et ole voinut vääntää kohtaloasi vinoon, et ole ollut kuin vuokrahuoneisto.
Löysin alkuperäisen lähteen: Henri Michaux, teoksesta Risto Ahti ja Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu Tuota teosta silmäilen aina kun haluan sukeltaa syvemmälle itseeni. Enkä turhaan.

Kieferin tapa jakaa elämänfilosofian etsintä taiteessaan koskettaa minua. Kaikki muuttuu ja hänen teoksensa elävät. Jos kukka putoaa, laita uusi tilalle. Auringonkukan siemeniä ei tarvitse poimia talteen. Hänen elinympäristöään voi katsella YouTubessa. Remembering the future on osuva nimi videosarjalle. Kieferin tapa jakaa taiteensa muistuttaa avoimen sosiaalisen median tapaa olla olemassa.

Siis mitä osaisin lopuksi sanoa? Vuonna 2009 olen tässä blogissa esittänyt idean elämästä taideteoksena  Pekka Himasen luennon jälkikaikuna. Kuulen tuossa kirjoituksessa oman ääneni ja innokkuuteni. Etsimistä ja uudelleen löytämistä tämä on, kehitystä ja taantumista.

Elämme illuusioissa, muuhun emme pysty, sanoo Kiefer. Minä haluan illuusion elämästäni taideteoksena samalla innolla kuin tuossa vanhassa blogipostissani. Vai pitäisikö minun muka oppia jotain uutta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *