Koodaus on oppimista vailla rajoja

Koodiaapisen 3. viikolla olen katsonut monia videoita ScratchJr hakusanalla. On hienoa tiedostaa miten globaalia toimintaa leikkikoodaus onkaan. Lukuisat ihmiset ovat osallistuneet sen kehittelyyn ja lasten mielipiteitä on kuultu koko ajan. Saamme käyttöön monen yliopiston tutkimustiedon, erityisesti MIT Lab tekee upeaa työtä. Olen kuunnellut LEGO Papert professori Mitchel Resnickin luentoja. Scratch toiminta alkoi 2007 ja vuodesta 2010 projekteja on voinut jakaa yhteisillä scratch.mit.edu sivustoilla. Tämän huomasin kun Tero Toivonen jakoi linkin FB-ryhmässä.

Minua viehättää se, että käytetään hyväksi aikaisempaa tietoa lapsen kehityksestä ja tehdään vahvasti yhteistyötä. Ei julisteta että nyt kaikki muuttuu meidän ansiosta (mikä on tavallista ns innovaattoreilla). Alkuperäisenä ideana on jopa demokratia: lasten aktivoituminen ja toiminnan oma ohjaus vs. kuluttaminen. Hienoa olla tässä mukana, enpä arvannut mihin pääsin kun Koodiaapisen avasin 🙂 Luulin vain oppivani jotakin koodauksesta.

Maanantaina vietin synttäreitä, tietysti Skypessä opiskelutoverini Justuksen kanssa. Justuksen kakku on huolellisesti väritetty, siinä on ääni ja poikamainen ympäristö. Raketilla on ääni myös.

scrsynttJustus äänitti onnittelulaulun (tietysti versiona ’paljon onnea vaan, kakku lentää naamaan’) ja esitteli monia muitakin projektejaan. Hän paineli niin monia palikoita että sai koko ohjelman antamaan error ilmoituksen. Tuohon en taida itse päästä. Yksi tottelematon palikka on minuakin kiusannut: kehystä usean palikan ylle toistoa varten en millään meinannut saada toimimaan. Nyt se on kerran onnistunut.

Ensi viikolla minulla ja Justuksella, on tilaisuus opiskella yhdessä päivittäin. Uimista ja ohjelmointia, saapa nähdä miten pitkälle etenemme. Pitkä lentomatka voi helpottua flow-tilassa koodaten. Myös 2½ pikkuveljelle täytyy varmaan antaa tilaisuus kokeiluun. Palaan blogaamaan 10.11. entistä kokeneempana.

Mielikuvitusta koodaamassa

Ohjelmointi eli koodaus liittyi ennen mielessäni loogiseen ajatteluun. Luulen että ohjelmointikoulutuksiin sisältyy logiikan kursseja. Nyt kun itse opiskelen ohjelmointia, olen tarkistanut käsitystäni. Taitaa olla kyse enemmänkin mielikuvituksesta ja sen järjestämisestä monenlaisiin muotoihin.

Olen kuunnellut Seymour Papertin ja Mitchel Resnickin luentoja YouTubessa. Tämän kuvan kaappasin Resnickin luennosta joka oli linkitetty MIT labran sivustoon. Papert on Resnickin mentori.

resnickEnsin ihmettelin miksi imagine on ensimmäisenä eikä kokemus kuten olen tottunut ajattelemaan. Kun tarkastelen harjoitteluani ScratchJR ympäristössä esikouluikäisen kanssa, niin tosiaan: ideoiden kehittelystä toimintamme on lähtenyt. Kokeiluvaihe on välttämätön kuten sen reflektointikin. Idea – toteutus – arviointi – jatkokehittely on ikuisen kehityksen ketju, jossa kukin vaihe työntää eteenpäin.

Tunsin Piagetin teorian jo läpikotaisin, koska olen sitä psykologian opetustyössä ohjannut. Tytär oli lapsuutensa ajan koehenkilönä Piagetin ajattelukokeissa, kun työskentelin kehityspsykan assistenttina yliopistolla. Papert ja Resnick ovat jatkaneet eteenpäin lapsen oppimisen ymmärtämistä. Heitä oli kiva opiskella nyt Koodiaapinen kurssin ohessa, kun opettelen koodausta tyttärenpojan kanssa. Minulla on oiva tilaisuus integroida aiempaa tietämystäni uusiin opintoihin, se tuntuu kivalta.

Just nyt ihmettelyni kohdistuu kysymykseen, että mikä tässä koodauksessa on muka kivempaa kuin oikeissa palikoissa ja rakenteluleluissa? Niitä kehityksen ja kasvatuksen tuntijat ovat satoja vuosia suunnitelleet. Onko tämä into vain uutuuden viehätystä ja alkuvaiheen huumaa? Aika näyttää…

Tänään hämmästyin kun katsoin Googlen alkusivua: mikä merkkipäivä tänään on?

synttäri2015Se olikin minun oma päivä. Mikä algoritmi tuon takana mahtaa olla? Ei kai Google joka päivä onnittele kaikkia maailman ihmisiä joilla on synttärit? Luulin että syntymäpäivät kuuluu vain FB-ilmoituksiin. Totta tosiaan näistä algoritmeista pitää tietää enemmän!

Miten koodausta opitaan?

Tällä kertaa tartun Koodiaapisen opiskelussa itse opiskeluun ja ihmettelen miten se parhaiten sujuisi. Eilen virisi Facebookissa keskustelu flow-ilmiöstä suuren innoituksen osoituksena ja minä mietin rajanvetoa väsymiseen. Milloin on enemmän kyse rasituksesta, henkisestä kuormasta, aivojen väsymisestä tilanteessa jossa uutta opiskeltavaa on paljon.

Tein kuvan havainnollistaakseni tapahtumaa:

Dia1Ihminen huomaa oman innostuksensa ja eron normielämään. Mieleen nousee aikaisempia vastaavia kokemuksia ja miten niissä toimittiin. Minä opiskelin kuvankäsittelyä ja animaatioiden tekoa työtoverien kanssa päivän päätteeksi ja virkistyimme tehdessä. Kokemusten mieleen nousu auttaa tulkitsemaan nykypäivää. Joskus henkinen tila muuttuu niin aktiiviseksi ettei saa unta normaaliin tapaan. Silloin on kuunneltava tiedostamatonta osaa omassa mielessä ja se ei olekaan yksinkertainen asia. Flow on vaikeasti hallittava mielentila, ei pelkästään positiivinen asia. Ehkä se on kurssille kuitenkin plussaa että opiskelijat aktivoituvat ihan tosissaan. Näin on minulle käynyt Koodiaapista lukiessa.

Mitä olen oppimassa? Otsikkoon laitoin koodausta, mutta oikeastaan on kyse ajattelun ja toimintojen organisoinnista uuteen kuosiin. On ohjauspainikkeita ja niiden kytkentöjä, jotka on kaikki opittava. Samalla voi kuitenkin ideoida ja luoda uutta. Kokosin ajatusten kulkua tällaiseen kuvaan:

Dia3Lähteenä on Kivinen O & Ristelä P 2003 Pragmatistisia näkökulmia konstruktivistisiin oppimiskäsityksiin. Psykologia 1, 4-11.

Tavoitteena on toimintojen vähittäinen automatisoituminen kuten autolla ajossa. Kesällä palautin oman ajotaidon ja se oli pakko tehdä palaamalla tietoiseen tekemiseen. Radio piti olla hiljaa ja ajaminen vei kaiken huomion. Vaihteetkin olivat väärässä paikassa, käsi muisti edellisen auton vaihteet. Tällaista on nyt koodauksen aloittelussa.

Asiat jotka on opittava tekemään, opitaan vain tekemällä niitä riittävän monta kertaa. Metakognitiota olen kuitenkin kaivannut alusta asti, en osaa vain tehdä. Lapsi osaa sen paremmin. Tässä on kyse perustavanlaatuisista ajattelun taidoista, olen siitä varma. Otetaanpa esimerkki taas minun ScratchJR harjoituksesta:

scrpeliJustus pelaa futista on teema. Mummi siirtyi oven suuhun katselemaan ja lohikäärme tuli maalivahdiksi. Pallo odottaa potkaisua. Minulla on upea äänitiedosto, joka on nauhoitettu aidosta tilanteesta Justuksen harkoista. Sain kytketyksi sen palloon, mutta sepä ei olekaan hyvä idea. Pallo pysähtyy äänen ajaksi, ei se niin voi olla. Miten ratkaista? Justus ja maalivahti on helppo saada liikkumaan suhteellisen sopivasti ja pallo vierimään.

Näkeekö esimerkistä heti mikä innostaa? Aito tilanne, lapsenlapsi, leikkimieli, vapaus luoda jotain kivaa yhdessä. Tästä se nousee..

Koodausopinnot jatkuvat – vertaisoppimista

Kirjoitan näkyville Justuksen eilisiä kokeiluja ScratchJR ohjelman kanssa. Illalla tuli pyyntö Skypeen ja hän näytti töitään. Saturnus maalattiin ihan oikean väriseksi, samoin sen renkaat. Onnellinen hymy tekijän kasvoilla kertoi että kivaa oli. Hahmoina olikin tällä kertaa kaksi pyörremyrskyä, joita mummi ei ollut huomannutkaan. Hauskinta oli äänittää pyörremyrskyt kumpikin omalla äänellään mikkiin puhumalla. Tässä kuva loppuvaiheesta, jotta voin kokeilla koodia itse tänään.

scratch2Nyt huomaan että pyörteitä onkin kolme. Äänet voi sijoittaa liikkumis-koodien väliin. Jotain osasin minäkin opettaa Justukselle: tiesin miten kissasta pääsi eroon. Sen olin oppinut Vuokon käyttöliittymäoppaasta. Vasta kun on itse tehnyt jotain, herää halu lukaista tietoja painikkeista.

Lopuksi näytin omat juttuni, joista Justus oli äidiltään kuullut. Mummi ja Justus planeetalla (eilinen kuva) vaatii lisää koodia, hyppelyt menivät vähän miten sattuu. Pallokentälle vaaditaan maalivahti, ei pallon vieriminen tyhjään maaliin ole yhtään mitään. Pikkuveljen hyppely ja karkaaminen oli minun kolmas keskeneräinen teema.

Ihan näin tarkkaan en varmaan jatkossa kerro tekemisistämme, mutta nyt teki mieli laittaa muistiin tämä alkuvaihe. Olen saanut jopa itseni sellaiseen tilaan ettei uni iltaisin tule. Tekee mieli kokeilla koodin korjausta yölläkin ja tunnustan sitä tehneeni. En siis ole vieläkään oppinut oman innostuksen hallintaa. Noloa.

Ensimmäinen koodaus ja sen jako

Koodiaapisen lukeminen jatkuu. Minulla on palava halu jakaa tekemiseni Justuksen kanssa, joka asuu kaukana. Tietokoneiden eikä padien näyttöjen jakaminen ei onnistu, sanoivat he jotka tietävät asian. Siksi kehitin oman kömpelön menetelmän. Otan kuvan näytöstä ja jaan sen:

scratchcodeMummi ja Justus on helppo tunnistaa. Kun sinulla on ScratchJr, voit kirjoittaa alla olevan koodin siihen ja painaa lippua. Mitä tapahtuu? Ovatko he painottomassa tilassa? Miten temppua voisi jatkaa? Onnistuuko kuperkeikka?

Kamerasta voin kuvan lähettää suoraan FB tai mihin vaan kuvanjakoon, jota Justuksen äiti käyttää. Harmi kun 5v ei voi saada omia tunnuksia 🙂 Kuvan koko on tässä pienennetty kuvankäsittely-ohjelmassa, en tiedä voiko sen tehdä lennossa. Olen varsin kömpelö kaikessa, mutta teen silti. Tärähtäneitä kuvia, so what?

Hahmojen pitää olla mieluisia niin ideoita viriää ihan itsestään. Pedagoginen skripti sanoo että yhteistyö on tärkeämpää kuin yksittäiset koodit. Ehkä jonain päivänä pääsen siihen oppimiseen..

 

Koodiaapista luettu yksi viikko

Oppimispäiväkirja Koodiaapinen kurssista jatkuu. Suurin osa viikosta meni teknisiin kysymyksiin ja laitteiston varustamiseen, mitä en ihmettele enkä sure. Ihan hyvä että aukot paljastuvat ja oppimista tämäkin on. Haluan opiskella Justuksen 5½v. kanssa mutta välimatkaa on muutama sata km. Tähän mennessä on tavattu Skypessä kaksi kertaa ja olen saanut ihailla Justuksen tuotoksia kameralle näytettynä.

Justus näytti toisella kerralla lepakkoriviä synkässä metsässä lentelemässä. Lepakoiden eri värit toivat ilmettä tapahtumaan. Silmätkin voi värittää. Justus oli löytänyt lukuisia painikkeita: toisto ja  ikuinen toisto, peruutus ja palautus, viestin lähettäminen, tasolta toiselle siirtyminen. Pelikenttä oli tummien metsien ohella mieluinen tausta. ScratchJr siis motivoi tämän pojan opiskeluun.

Minä hidastelen vielä ja oudoksun iPadia. Se tuntuu niin täydelliseltä ja herkältä laitteelta että melkeinpä pelkään sitä. Olen sentään oppinut tökkäämään esim. rastia josta suljetaan. Se ei ollut kosketuksesta milläänkään ja jäin jumiin muutamia kertoja. Mieleen nousee sanonta että tietokoneahdistus muuttuu luottamukseksi. Tekemisen kautta se luottamus löytyy, sen tiedän. Olen alussa oikean kosketustavan käyttöönotossa.

ScratchJr ohjelma tuntuu mukavalta. Olen katsellut introvideon ja nauttinut esimerkeistä. Olen joten kuten tehnyt ensimmäiset harjoitukset eli eka projektini. Eilen nautin varastojen katsomisesta ja sain idean että mummo voisi pelata siellä jalkapalloa ja potkaista maalin. Se voisi Justusta huvittaa.

En osaa vielä kuvata oman oppimisen kulkua. Kokeileminen on alusta asti tärkeää, se on selvä, mutta missä vaiheessa haluan kuvan kokonaisuudesta? Eilen jo tykkäsin käydä ohjelman alalaidasta läpi painikkeiden esittelyn, se antoi jonkinlaisen kuvan. Olin printannut Vuokko-opettajan suomenkieliset kuvaukset samasta asiasta, mutta sitä en ole käyttänyt kuitenkaan. En tiedä miksi. Tuo printti taitaa olla vain perusturvallisuuden apuväline.

Olen sanonut, etten ole opiskellut koodausta koskaan. Eipä ollutkaan noin. Hämmästyksekseni löysin ikivanhan todistuksen Jyväskylän yliopiston henkilöstölle tarjotusta kurssista v 1971. Olin tuolloin aloittanut ½ assistenttina pätkätyöläisen urani yliopistossa.

todistus2

Historiallista mielenkiintoa tuosta voisi löytää. Olikohan ihan ensimmäisiä kursseja yliopistossa, eikä tiedetty mihin suuntaaan tietotekniikka tulee kehittymään ja miten assistentit sitä tarvitsevat. No koodausta ajateltiin tarvittavan – ollaanko nyt 2015 uudelleen tuossa pisteessä? Minulla on, ihme kyllä, jotain muistikuvia lohkokaavioista ja keskustelusta kurssin jälkeen, oliko Helena Hurmeen kanssa? Meillä oli yhteinen työhuone noihin aikoihin. Laskentakeskus tarjosi korkeimman asiantuntemuksen, ei ollut tietojenkäsittelyä tieteenä tai opintoina 44 vuotta sitten.

Seuraava postaus koskenee ohjelmoinnin oppimista, mistä kaikesta mahtaa olla kyse?

Olen avannut Koodiaapisen

Syksy alkaa aina uusilla opinnoilla ja hyvillä päätöksillä. Tähän blogiin liittyy nyt kaksi kivaa haastetta. Olen luvannut kokeilla WordDive kielenopiskelua ja blogata kokemuksistani. Toinen haaste on koodauskurssi, jonka IT-kouluttajat organisoivat  ensimmäistä kertaa avoimina laajamittaisina opintoina Suomessa. Koodiaapinen ja aapiskukko sen kannessa, kivaa.

koodiaapinen

Tällä viikolla Eliademy tila avautui ja se oli helppo hahmottaa. Kokeneena moocilaisena ei vie monta sekuntia katsoa mitä on missäkin ja mitä itse seuraan. Menen nuorimpien ryhmään koska tarkoitus on kokeilla koodausta yhdessä lapsenlapseni kanssa. Hän on esikoulussa ja nauttii tietokonepeleistä. Minä taas en ole pelannut juurikaan. Arvelen että voimme oppia toisiltamme koska olemme sopivan erilaisia ihmisiä. Motivaatio yhdessä puuhasteluun on ainakin minulla kova, joskin välimatka Hki-JKL vaikuttaa yhteistyön toteutumiseen.

Kirjoitan tässä blogissa omaa oppimispäiväkirjaa eli havaintoja opiskelustamme. Minulle ensimmäinen haaste oli välineessä. Huomasin että esikouluikäiselle sopi parhaiten ScratchJR ohjelma, jonka sai vain Apple tai Android tablettiin. Piti tehdä päätös sellaisen hankkimisesta ja siihen meni päivä. Kyselin tietty asiaa tuntevilta ja lueskelin Digitoday ym. verkkokeskusteluja. Vihjeiden kanssa rohkaistuin menemään Kampus-Dataan jossa olin ennenkin asioinut. Löysin iPad Air 2 ja myyjä auttoi laitteeseen  kirjautumisessa. Minulla oli iPhone ennestään, samalla logiikalla toimitaan. Pakkaus toi mieleen Steve Jobs -teoksen ja idean estetiikan ja tietotekniikan läheisestä liitosta. Se puhutteli minua, itse nautin verkko-opetuksessa visualisoinneista. Tähän väline-haasteeseen liittyi vielä kotona wifi verkkoon kirjautuminen ja ScratchJr ohjelman hakeminen iPadin Appstoresta. Olin juuri ja juuri ehtinyt nämä tehdä kun avattiin Skype yhteys. Siihenkin liittyi jotain häikkää koska olen vaihtanut Windows10 äsken ja Skypen päivitykset olivat muuttaneet toimintoja. Käytän Skypeä vain mummin roolissa nykyään, joten rutiinit eivät ole vakiintuneet. Kaikki toimi kuitenkin ja siellä kaverini istui sohvalla äidin kanssa.

Otettiin iPadit esiin ja näytettiin ohjelmaa kameralle. Kerroin etten ole vielä tutustunut toimintoihin. Itse asiassa juutuin demoon kun en saanut sitä suljetuksi rastista. No kun tytär sulki sen heidän padista se kyllä totteli napautusta. Minulla oli ollut ns uskonpuute. Justus alkoi kokeilla toimintoja reippaasti kaipaamatta mitään alkuinfoa. Pian hän vaihtoi tarjolla olevaan kissan lohikäärmeeksi, joka motivoi ihan eri tavalla. Koska kissan vieressä oli lukenut Cat hän antoi myös lohikäärmeelle nimen. Siis löysi kirjainvaraston ja käytti sitä. Sitten hän alkoi liikutella hahmoaan ja sai sen lentämään.

Kun ensimmäinen tehtävä oli kuljettaa kissa ruudun laidasta laitaan niin sen hän teki tarttumalla ja vetämällä suoraan. Minulle ei tuon kokeileminen tullut mieleen koska ohje neuvoi askelettaiseen etenemiseen. (En tiedä saisiko tuon vetämistoiminnon pois aluksi jotta olisi pakko käyttää ohjauspainikkeita? vai loppuisiko lapsen mielenkiinto siihen paikkaan?)

Toisessa tehtävässä piti vaihtaa tausta ja kävellä siellä edestakaisin. Justus kokeili kaikki mahdolliset paikat taustan vaihtoon ja löysi värittämisen. Siitä hän nautti kun sai hahmon tautisen näköiseksi. Sille naurettiin yhdessä. Tekemisen pitää tuottaa naurua, taitaa olla lapselle ilmiselvä vaatimus. Mikään tarkka askelten laskeminen ei kiinnostanut tällä kerralla, ehkä myöhemmin (koska numerot kiehtovat).

Justus keksi miten hahmon saa katoamaan ja miten voi kopioida monta. Taustan valitseminen lohikäärmeelle oli kivaa, tummapohjaiset piti käydä läpi ja avaruus oli erikoisen kiva. Siellä se lohikäärme lenteli avaruudessa kun nuori ohjelmoija ohjaili.

scratch1Yhden kuvan onnistuin sessiosta saamaan. Tunnelma välittynee. Samaan aikaan minulla oli ohjelma vaan auki iPadissani mutta en tehnyt mitään, ihailin vain Justuksen vauhtia. Tämä kaikki tapahtui puolessa tunnissa.

Tapaamiset kannattaakin varmaan käyttää siihen että Justus tekee ja minä kyselen ja kuuntelen. Suora näytön jakaminen puheen kanssa olisi kiva, jos jatkamme näitä istuntoja. Mummi oli ihan väsyksissä oppitunnin jälkeen, mutta se johtui muusta uudesta teknologiasta kuin ScratchJR sinänsä. Mielenkiintoista onkin se mistä rasittuu ja miksi. Minun identiteetti ei sisällä kykyä ostella uusia laitteita vaan vastustan jotenkin tuollaista. (Ei, en toki ostanut iPadia tämän koodausohjelman vuoksi, vaan se oli viimeinen yllyke. Monesti olin ollut tilanteessa jossa tabletista olisi ollut iloa mutta kai lykkäsin ostamista, koska se tuntui hankalalta).

Minäkäsitys kertoo mikä on itselle helppoa tai vaikeaa tai kiinnostavaa. Epämukavuusalueille meneminen ei ole kivaa, mutta pakollista se kyllä on. Lapsi on ennakkoluuloton, aikuinen ei. Rasituin ostamisesta etukäteen, vaikka myymälässä totesin ettei se ollutkaan vaikeaa. Rasituin verkkoon liittämisestä ja ohjelman asentamisesta ja Skypen käytöstä. Muistan oivalluksen verkko-opettajan alkuvaiheilta, kun tekniset ongelmat tulivatkin ystäviksi eli kiintoisiksi. Painopiste siirtyi ratkaisuun, mistä ihmeestä voisi olla kysymys ja oli kiva oppia kysymään oikein mikrotuelta niin että he voivat vastata. Asenne oppimiseen ratkaisee. Miten oppia olemaan juuttumatta ongelmiin? Sitä aion oppia lisää.

Ensimmäinen kirjoitukseni verkko-opettajana käsitteli tavanomaisia vaikeuksia, jotka liitin minäkäsitykseen: En ole tekninen ihminen (en voi oppia tällaista), en osaa kirjoittaa, en uskalla julkaista. Noita samoja selityksiä kuulin myös tämän blogin edellisessä hankkeessa, kun koulutoverien (50v ylioppilaaksi tulosta) kanssa vaihdoimme kokemuksia elämän kulusta. Aina sama seinä edessä, mutta yksilöllisesti väritettynä kullakin.

Miten jatkaa koodiaapisen lukemista? Justus syttyi kun sai lohikäärmeen ja avaruusmaiseman ja liikettä. Minä voisin tehdä kehityspsykologisen kuvauksen sammakosta joka muuttuu … ja sitten taas sammakoksi. Tai kuvata teorian ja käytännön ikuisen  törmäyskurssin. Ideat on tärkeitä, ne motivoivat. Miten se ohjelmointi sitten? Toiminnoiksi paloittelu ja eteneminen, oppimisen teorian näkyväksi kirjoittaminen…

Soihtu on sytytetty – lukuisia teitä eteenpäin avautuu.

 

Syyspäiväntasaus

Mielessäni on pyörinyt koota ja arvioida Imatran yhteislyseon ylioppilaat 1963-64-65 hankkeen tuotoksia, siis omiani ja miten niihin on reagoitu. Ensin esitän faktoja toukokuun lopulta 2014 alkaen. Silloin oli riemuylioppilasjuhla 64 vuosikurssille. Ajattelin että jotain voisi asian tiimoilta tehdä ja aloin blogata:

Dia2Kirjoituksia syntyi epätasaisesti, eniten syyskuussa 2014 kun käsittelin vauhdikkaasti koko elämäni. Myöhemmin julkaisin joitakin luokkakuvia ja ne saivat katsojia. Kirjoitusten sisällöt löytyvät helposti avaamalla sivun Muistelot 2014- . Laitan tähän toisen kuvan, jossa on blogin kommenttien määrät sinä ajankohtana kun ne on kirjoitettu, ei siis ao. postaukseen liitettynä.

Dia3Minun juttuja oli 46 ja kommentteja niihin 360. Eniten kommentteja tuli tämän vuoden loppukeväästä, joten tämä hanke on käynnistynyt hitaasti. Tämähän ei ole nuorten ohimenevää höpötystä vaan asiallista yhdessä oloa aikuisten kesken. Tuo lause ihan siksi kun olen vuosia kuunnellut ikärasistisia sanontoja netinkäytöstä.

Sama hitaasti käynnistyminen näkyy myös Google Analyticsin tarjoamassa sivuilla käymisissä:

uusinEnemmän vieraita on ollut tänä vuonna kuin ensimmäisenä. Olisiko niin että sana leviää hitaasti vai mistä on kysymys? Istuntojen määrät ovat tasaisempi käyrä (jätän sen pois), 2660 eri ihmistä käynyt lukemassa. Tänä vuonna on ollut useiden sivujen selaajia liikkeellä. Kaikkialta Suomesta lukijoita on tullut ja muistakin maista. Tykkään kartoista niin laitan oman maamme kävijät vielä:

uusin2Helsinki on pitkään ollut kärjessä eikä ihme, kun siellä niitä ihmisiä asuu. Jyväskylä on kakkonen ja Tampere kolmas, sitten Imatra ja Lappeenranta ym.

Entisistä luokkatovereista on tähän blogiin kommentoinut 15 ja Facebookissa tai sähköpostissa muutama lisää. Tämä luku on mielestäni iso, kun meitä oli 22 riemuylioppilasjuhlassa. Toiset blogaajat Pike, Eeva ja Ilmo ovat kommentoineet myös minua. Ilahduttavaa on ollut saada yhteys koulutovereihin, joita ei ole tavannut lainkaan vuoden 64 jälkeen. Pertti H on kertonut elämästään lukuisissa kommenteissa.

Lukijoita täytyy olla paljon muitenkin kuin koulutovereita ja onhan meillä jokaisella ikätovereita eri puolella maata, sukulaisia ja työtovereita. Tähän ikään sopii muistojen aktivoituminen ja on kiva jakaa ikäkauteen liittyviä kokemuksia. Lapsuus oli köyhää mutta kuitenkin kivaa. Nuoruus oli vaikeaa, niinhän se aina.

Itse olen saanut uudenlaista tiedostusta omaan historiaan. Sain tärkeää palautetta siskoltani ja serkultani, Pikeltä ja Eppikseltä ja monilta muilta. Tämä on ollut antoisa matka. Näen pysyvyyttä itsessäni: vaikka maailma ympärillä avartuu, persoonallisuus säilyy ja sen myötä suhtautuminen moniin asioihin. Pike ja Eppis ovat edelleen sosiaalisempia kuin minä – tämä lienee hyvä esimerkki. Tyttäreni kertoi oppineensa uutta äidistään seuraamalla tätä blogia – sukupolvien ketjut olisi yksi kiehtova tutkimusaihe.

Kaikki ihmiset tuntuvat täyttävän 70 tänä vuonna. Ajokortti tuli just uusi minullekin ja palautin ruostuneen ajotaitoni kesän aikana. Mitä seuraavaksi? Vieläkö tehdään jotain yhdessä?

Lisäys 24.9. Olen miettinyt erilaisia tapoja jatkaa. Tykkään kuvien käytöstä elämän jäsennyksessä ja nautin kovasti esim. sarjasta Kuusi kuvaa elämästä. Tässä linkki Laura Kolben kuvakertomukseen. Sivun alaosassa voi kuunnella ja katsella samanaikaisesti. Tarjolla on monien muidenkin kertomuksia…

Elämäjulkaisijuuden omaksumisesta vielä

Nyt olen lukenut Sari Östmanin 7.8. tarkastetun väitöskirjan toisen kerran, kesämökin rauhassa ja arvioin nyt sitä kokonaisuutena. Olin paikalla väitöstilasuudessa mutta en ollut kuullut tutkimuksesta sitä ennen. Olin isosti kiinnostunut, koska olen itse elänyt samat vaiheet 1995-2014 ja halusin peilata omia kokemuksia.

Yksi hämmästyttävä asia olikin juuri tuo etten ollut kuullut mitään kanavaa pitkin tutkimuksesta. Sama hiljaisuus näyttää jatkuvan, vaikka FBssä on oma sivunsa ja seuraan Porin Yliopistokeskusta. Tilaisuudesta toki heti laitettiin ne pakolliset Millainen päivitys..? viestit sekä FB että Twitteriin, mutta siihen se melkein jäi. Keskustelu kai jatkuu pienissä piireissä tai sitten se oli jo käyty ennen väitöstä. Olen tottunut siihen että minkä tahansa tapahtuman jälkeen, kun itse alan seurata muutamia ihmisiä, niin AINA joku seuraa takaisin. Nyt ei kukaan. Voinko vetää johtopäätöksen että minun verkko-opettajuuden + sitä kautta hankittujen yhteisöjen elämä ei lainkaan kohtaa digikulttuurin tutkijoiden maailmaa? Tutuimpia nimiä lähdeluettelossa olivatkin Barry Wellman ja Manuel Castells.

Väitöskirjassa hahmottui sosiaalisen median käytön historia laajemminkin ja siitä rajautui kohteeksi elämäjulkaiseminen eli omista elämän tapahtumista kertominen. Ihan kaikki 30 aineiston tuottaneesta henkilöstä eivät koskaan aloittaneet elämäjulkaisua. Sen juuret ovat pitkät (nuoret naiset ahmimassa tunneromaaneja millä vuosisadalla se olikaan) mutta myös vastustus itsensä korottamisen kulttuuriin on Suomessa syvällä. Aika näyttää, mikä merkitys tällä uudella taidolla kertoa kepeästi oman elämän sattumuksista paljastamatta liikaa, tulee olemaan jatkossa. Kai se tavaksi jää kuten moni muutkin uusi asia, huomaamatta. Se on tehty niin vaivattomaksi monin välinein.

Väitöskirjan ansioksi jää elämäjulkaisemisen omaksumisen prosessin jäsentäminen suomalaisten aikuisten keskuudessa vuoteen 2014 mennessä. Prosessi on kuvattu selkeästi ja on oman koulutukseni syytä että minun oli hiukan hankala sitä seurata. Olen itse niin kiinni psykologisissa käsitteissä että syväomaksuminen merkitsee minulle eri asiaa kuin Östmanille. En puhu itsestä koskaan esim. roolien kautta, en edes internetissä. Sosialisaation olen sijoittanut enemmän lapsuusvuosiin, mutta jatkuuhan se koko elämän kun uutta eteen tulee. Kulttuurista omaksumista olen itsekin korostanut monissa kirjoituksissa (ettei teknologinen edistys ottaisi sen paikkaa analyyseissa). Luettuani tämän väitöskirjan ymmärrän kulttuurisen omaksumisen entistä syvemmin. Se myös selittää prosessien hitautta, kaikki vie aikaa.

Oman nettihistorian merkkipaalujen kokoaminen (edellisessä postissa) muistutti hitaasta etenemisestä. Miten vastenmielistä oli tarttua tietokoneeseen, vaikka se teki kirjoittamisen helpoksi. Miten jännittävä oli eka kertaa kirjoittaa julkiselle palstalle kuvitellen että nyt kaikki lukee sen ja mitä ne ajattelee. On pitkä matka siihen että painaa kepeästi JULKAISE -näppäintä tämänkin sekavan pohdinnan valmistuttua 🙂

Ydintapahtuma elämäjulkaisemisessa on halu jakaa jotain elämästään luottamuksellisessa suhteessa potentiaalisiin lukijoihin. Tämä kuvaus tuntui hyvin tutulta ja mietin sen monia omaksumisen polkuja. Itse löysin sen verkko-opettajana ja pystyin jakamaan tuon upean kokemuksen monien aikuisopiskelijoiden kanssa. Opimme että verkossa voi olla aitoa vuorovaikutusta. Ihmiset siellä puhuvat toisilleen eikä koneet. Tästä ymmärryksestä oli luontevaa siirtyä monenlaiseen elämän tapahtumien jakamiseen vaikka pohjavirtana onkin idea että tämä voisi sinua kiinnostaa.

Refleksiivinen identiteettityö on aina saanut sijansa tässä blogissa. Tekikö se tässä huiman harppauksen imaisten itseensä internetin välineillä elämäjulkaisemisen? En osaa sanoa. Nyt alkaa väsyttää, parasta lopettaa tältä erää.

Seuraava aiheeni on ehkä muistitutkimus ja selittävä muistitieto, joita Östman myös käsitteli. Tarvitsen niitä omaelämäkerrallisiin muisteloihin koulutoverien kanssa. Kokosin Muistelot 2014– sivulle omia blogiposteja aikajärjestykseen ja tunnelma oli heti erilainen aikaisempaan hyppelyyn verrattuna. Mitä toimintaa tuo sitten mahtaa olla?

Tietokonepeloista kohti avointa julkaisemista

Tänään hahmottelen omaa tietäni elämäjulkaisijaksi, vaikken tuota käsitettä tohtinut otsikkoon laittaa. Se ei tunnu vielä omalta. Sari Östman sitoo äsken tarkastetusta väikkärissään suomalaisten kasvukertomuksia puitteisiin. Tässä minun tapahtumia:

  • 1980 kirjoitin vielä omalla sähkökirjoituskoneella lisurini (yliopiston laitoksella muutama PC, rohkeimmat aloittivat)
  • 1990 ensimmäinen tietokone kotiin ”IBM vain 5 pientä minuuttia” (hinta 13000 mk) sillä kirjoitin tutkimusraportin KTL ja tutkimuslaitoksen Mac koneella kirjoitin artikkeleita
  • 1995 seuraava tietokone kotiin (16000 mk)
  • 28.8.2000 Kanetti kaapelimodeemisopimus kotiin, pojan valmiiksi kirjoittamaan hakemukseen tarvittiin äidin allekirjoitus. Tämä sopimus oli ensimmäisten joukossa JKLssä, mutta en muista käytinkö itse tätä yhteyttä vai maksoinko vaan 🙂 – poika käytti enimmin
  • 1994 palasin aokkiin ja siellä oli hyvät www-sivut, esim. koulutuksen linkit valmiina, niitä aloin käyttää oikeasti ja sähköpostia myös (yliopistolla ei vielä ollut kuin harvoilla)
  • 1996 peda-forum yliopistojen keskustelupalsta s-postilistan kautta, eka osallistuminen ja eka moka kun tölväisin kaveria
  • 1997 tytär teki internetohjelmointikurssilla minulle kotisivut ja oli pakko tuottaa sisältö. Ratkaisuna 70-80-90-luvut elettynä ja 2000-luvun alku ennusteena. Voimakas minän integroitumisen kokemus oli tuo tekstin ja kuvien kokoaminen.
  • 2000 työpaikalla verkko-oppimisympäristö R5 Generation käyttöön. ks sivu verkko-opettajaksi kasvusta.
  • 2006 ensimmäiset kv opinnot verkossa
  • 2007 blogi suomeksi, sometu-yhteisö, FB ja SL
  • 2008 konnektivismin globaalit avoimet opinnot alkoivat
  • 2009 twitter ja oma iPhone (työpaikan kännykkä oli ollut vain tiedotusväline)
  • 2010 eläkkeelle, verkkoyhteisöissä toimiminen ja MOOC eksperttiosallistumiset, FB oikeasti käyttöön vasta nyt

Östman kuvaili elämäjulkaisijaksi ryhtymisen syitä (s.78) jakaen ne kolmeen luokkaan: kokeilunhalu, elämäntilanne ja ajautuminen. Näitä kaikkia löytyy minun kertomuksesta. Omat lapset vaikuttivat aloittamiseeni ihan selvästi. Poika houkutteli mukaan heti kun internet alkoi olla saatavilla laajakaistaliittymänä kaapelimodeemin kautta (s.81). 1990-luvun loppupuolella oli kotisivujen kulta-aika muutaman vuoden, mikä toi monia internetin pariin (s.80). Minulla tytär pakotti äidin kehittymään, minun piti jopa opetella korjaaman sivuja itse html-kielellä. Voi että oli vaikeaa.

Östman kuvailee käytön leviämistä s.83. Kuvion mukaan olin varhaiset omaksujat-ryhmässä 1997 kotisivun ja kokeilunhalun myötä. Olin varhaista enemmistöä 2000-luvun vaihteen verkko-opena ja 2007 aloittelijana FBssä. Oli kokeilunhalua, sisällöllinen motiivi, mutta olin hieman varovaisempi kun varhaiset omaksujat. Edelleen kuulun myöhäiseen enemmistöön, koska vasta 2007-8 aloitin omat blogit.

Elämäjulkaisemisen tavoitteet Östman jakaa (s.97) kolmeen tekijään jotka ilmenivät hänen 30 henkilön aineistossa tasaisesti. Suluissa on lukumäärä:

  1. tiedonjakaminen (15)
  2. elämän jäsentäminen (21) tai
  3. sosiaalisuus (15)

Minulla elämän jäsentäminen oli painopisteenä jo 1997 kotisivuissa ja sille perustan loi aikuisuuden kehitysvaiheiden tuntemus. Se nivoutui aikuiskouluttajan työhön ja tiedonjakamisen intressiin. Verkoissa eläminen helpotti elämänmuutosta eläkkeelle jäädessäni. Oli uusi työ ja elämänsisältö tavallaan valmiina. Uuden yllättävän käänteen kohtasin viime vuonna kun innostuin pohtimaan koko elämääni yhdessä entisten koulutoverien kanssa (1964 Imatran yhteislyseon ylioppilaat).

Vielä haluan mainita mukavan käsitteen Östmanin väikkäristä (s.98). Ns. lämpimät asiantuntijat toimivat tulkkina innovaation ja uuden käyttäjän välillä. Minulla oli työpaikalla tällaisia henkilöitä (Heli Kinnunen, Sami Voutilainen, Vesa Vuorimaa) ja omat nyt jo aikuiset lapset opiskelivat tietojenkäsittelyä molemmat. Poika toimii mm. teknisenä asiantuntijana helinurmi.fi domainille.

Tässä perustiedot vaiheistani Östmanin kuvauksiin peilaten. Seuraavaksi pyrin syvemmälle identiteetin muutoksiin, mutta se vaatii pysähtymisen asian äärelle. Nyt väsyttää, on kuuma kesäpäivä.