Blogi

Syntynyt syksyllä

Jotenkin pitää päästä nauttimaan näistä syksyn väreistä ympärillään. Nyt on vuoden kaunein aika.

syksykapeaTämä voisi olla kuvituksena jos joskus kirjoittaisin elämästäni. Muut ovat syntyneet jollain kymmenluvulla, me komeasti sodan jälkeen. Vai onko se komeasti.

Tässä toinen yritys. Teksti jäi väärään paikkaan muttei suostunut siirtymään, no ei sitten.

syksy1945And still alive, voisi jatkaa.

Nämä täysikokoiset kuvat voi avautua hitaasti mobiileissa, mutta seuraava kuvakoko oli jotain 660 pikseliä. En raaskinu pienentää niin paljon.

Käsittelen kuvia … ja elämääni

Kuuntelin juuri Kalle Holmbergin luennon Dostojevskista (löytyy YouTubesta, 55 min). Sen hengessä rohkaistuin kirjoittamaan taas. Ihminen on tärkeä ja hänen kaikki vuorovaikutuksensa sen yhden elämän aikana.

Kun rakentelen logoa tai etusivua blogiin, haluan tavoittaa jotain olennaista itsestäni. Tässä eilen tekemäni kuva:

edclogoKuva on kurssin E-Learning and Digital Cultures Twitter-vaihdosta. Nimeni helinur on tuolla keskellä ja intialainen kaveri siinä vieressä. Tuo kurssi on mieluinen muisto, koska siellä koin tulleeni nähdyksi. Vuorovaikutusta syntyi ja loin uutta yhdessä kaverien kanssa.

Olen kokeillut FaceBook-ystäväverkoston kuvan kanssa samaa ideaa logona, mutta en ole tyytyväinen tulokseen.

cropped-logokoe.jpgcropped-logosoikea.jpgJotain hupaisaa näissä kuvissa on ja myös jotain hyvin vakavaa. Tuo minun ikuinen ilmeeni, heh. Taidan olla kiinni konreettisessa: minulla pitää kuvassa olla joku todellinen verkosto, jossa olen ollut ja jossa elän edelleen. Eihän aitoudella ole merkitystä muille kuin minulle.

18.9. jatkan pohdintaa sivun ulkoasusta. iPad sijoittaa kuvat allekkain ja teksti hyppää sivuun. En voi/ osaa vaikuttaa siihen miten kirjoituksiani näytetään pienemmissä laitteissa. Niitä nykyään käytetään – onko sivun rakentelussa tietokoneen näytölle enää mieltä?

Jos teen etusivun kahdelle blogilleni, siinä tarvitaan myös juuret lähiympäristöön. Tämä reaalimaailma, miten sitä käsittelisin? Koodaus lapsenlapsen kanssa oli tosi hauskaa, siitä muisto Scratch Junior-ohjelmalla:

scratchcodeTuosta saisi myös arkkityypin mummi ja pikkupoika. Heti kaipaan saada molemmat pojat mukaan:

molem2

 

 

 

Ei veljeksiä pidä erottaa. Pitäisi saada liike ja ääni mukaan. Sratch- ohjelmaa voi katsoa vain lataamalla sen, ei sovi blogiin. Videoita pitäisi käyttää, mutten ole innostunut puhumaan ajatuksiani. En ole puhelias, olen kirjoittava ihminen.

Entä muita ryhmiä suomalaisista verkostoista ympärille? Miten esim. entiset koulutoverini, joiden kanssa on paljon blogattu viime vuosina? Olisiko sopivia hahmoja heille? Nyt alan innostua, huomaan. Ikäni saa näkyä, ei ole mitään syytä salata sitä. Entäs suomalaisuus, miten sen voisi osoittaa?

Leikkiminen on tärkeää. Suuripiirteisyys ja huumorintaju – noita arvostan.

Edelleen hämärää

Olen haastanut itseni uudistamaan domain-sivun sisällön, mutta sepä ei etene. En tiedä miten sen tekisin. Minulla olisi tarjolla graafisen alan apua serkunpoika Paavolta, mutta en tiedä mitä pyytäisin.

sumukapeaSuuri apu minulla on siskon miehen korkealaatuiset valokuvat, joista saan napsia osia omaan käyttöön. Tämä kuvaa hämäryyttä sieluni yllä 🙂 Sitä etsii ja etsii ja kuvittelee löytävänsä, sitten taas hämärtää.

sumupystyElämässä moni asia heijastuu yhä uudelleen, hiukan erilaisena. Suomenkielinen ja englanninkielinen blogini ovat erilaisia heijastumia. Tässä blogissa näkyy ammatillinen kasvu ja yhteisöihin osallistumiset kotimaassa. Olen kokeillut verkkoelämää ja vaiheistanut kokemuksiani. On laajoja aiheita ja suppeita, sisäkkäin. Tulevaisuus on avoin.

Englanniksi olen ollut sama oma itseni koko ajan. Olen peilannut asiantuntijuuttani osallistumalla ja saanut kavereita. Olen hahmottanut globaalin vaihdon alueita. Olen saanut tukea ja kritiikkiä sopivassa suhteessa. Vieraalla kielellä on ärtymystä vaikeampi osoittaa, siksi keskustelut ovat usein jääneet lyhyiksi. Vuoteen en ole kirjoittanut mitään eli tulevaisuus on avoin silläkin puolella. Mitä isona tekisin? on minun ikuinen kysymys.

sumuveneJotkut osat hahmottuvat sumussakin muita paremmin. Sitä paitsi vene kuvaa myös liikkumisen mahdollisuutta. Liikkeessä haluan pysyä edelleen.

Rajoitanko domain-sivun tämänhetkisiin innostuksen kohteisiin? Tuntuu oikealta ratkaisulta, henkilöhistoria jääköön kotimaassa jaetuksi. Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden muisteloa luetaan edelleen.

Toinen kiva aihe suomeksi oli mummi & lapsenlapsi yhteisopiskelu koodauksen taidoissa. Siitä lupasin käydä kertomassakin marraskuussa. Jotain muutakin senioriverkoista pitää kehitellä.

Filosofista kokonaisnäkemystä kypsyttelen seuraamalla päivittäin Teemalla klo 17 keskusteluja filosofin (Esa Saarinen) kanssa. Kirsti Paakkanen painotti omien juurien tunnistamista ja tunnustamista. Leena Palotie välitti intohimon tutkimukseen ja itsereflektion merkityksen. Leif Segerstam oli kuin luovuus itse, hän taisi virittää minut käyntiin. Säveliä on pieni määrä, mutta niistä voi kehitellä mitä vaan. M.A. Numminen osoittautui sosiologi-filosofi- kielitieteilijäksi, joka arvostaa ihmisyyttä jokaisessa.

Entä minä sitten? Tähän kysymykseen saa vastata 🙂

 

Kun blogissa on erilaisia sisältöjä

Miten järjestää blogin erilaiset sisällöt lukijan löydettäviksi? Tämä kysymys nousee monivuotisissa  blogeissa tai eläkeikäisen aloittaessa blogata. Mistä oma elämä koostuu ja mitä siitä julkisesti kerron?

satoOlen jutellut asiasta entisen työtoverini Raijan aloittaessa Nytmenox -blogin. Hän kertoo vauhdikkaasta elämästään, kuten otsikko osuvasti antaa ymmärtää. Juttelin asiasta myös entisen koulutoverini Piken siirtyessä WordPress-alustan käyttäjäksi. Hänen piikiikanmaailma tarjoaa sisältöjä lapsuudesta eläkeikään. Tarjosin hänelle muka apua blogin järjestelyihin kunnes ymmärsin että minun tapa käsittää blogin sivut ja kategoriat poikkesi hänen tavastaan. Olin ajatellut että sivut ovat pysyvä iso jaottelu blogin sisältöihin ja pitkään käytin blogipohjaa jossa sivut sai yläpalkkiin. Pike taisi käyttää kategorioita tuohon tarkoitukseen mihin minä sivuja. Sitten on vielä tagit, joilla voi merkitä tiettyjä jaksoja (esim. kursseja).

Mikä jäsentely olisi paras? onko tuota syytä miettiäkään? Pidän nyt arvokkaimpana haku-kenttää joka nopeasti löytää mitä vaan blogin sisältä. Olen piilottanut tässä blogissa kategoriat, jotka olivat ihan liian laajoja kuvatakseen mitään. Syntyhetkellä ei tiedä mitä kaikkea on tulossa ja hakupalvelut kehittyivät nopeasti.

Yksi esimerkki blogin uudelleen organisoinnista eläkeläiseksi jäämisen jälkeen on Francess Bell. Minua ihastuttaa erityisesti hänen blogin yläpalkki tuotokset, jossa on peräkkäin neuleet ja kirjoitukset ja puutarha. Käsitöitä kaikki joissa tarvitaan sekä aivoja että kauneusaistia. Hän ottaa lukijoiden intressit huomioon.

Minä olen vaihtanut blogin nimeä ja alustaa. Vuonna 2011 kokosin ajatuksiani Tampereen yliopiston julkaisuun Tarinoita blogien käytöstä. Silloin löysin teemat vasta jälkikäteen. Verkko-opettaja oli siirtynyt seuraamaan verkkoyhteisöjä ja sosiaalisen median heräämistä.

Blogi on sellaisen nettielämän paikka, jossa hahmottelen teoriassa ja käytännössä virtuaaliyhteisön mahdollisuuksia. Me seniorit nousemme Suomessa nopeasti merkittäväksi käyttäjäryhmäksi – kai meidän on itse otettava paikkamme. Noin ajattelin ensin yhteisöistä. Sitten tiedostin omien asenteiden muutoksia lukemalla blogiani. Olin pettynyt yhteisöjen tuotoksiin enkä löytänyt vaikutuskeinoja. Muutaman kerran tämä blogi taisi jo kuollakin.

Lupasin pitää blogin osoitteen samana tuon julkaisun jälkeen kun verkkoversiossa oli paljon linkkejä. Parin vuoden kuluttua sitten muutin edublogs- alustasta WordPressiin, jolloin kaikki linkit katkesivat. Englanninkielinen blogi on siirtymähetkeen asti edelleen vanhassakin osoitteessa, koska sen sisältö on luonteeltaan pysyvämpää.

Riemuylioppilasjuhla keväällä 2014 sai minut kirjoittamaan kouluvuosista ja elämänkaaresta. En arvannut että kirjoituksia tulisi paljon, mutta niin kävi. Piti tehdä uusi sivu Muistelot ja yhteenveto toiminnasta.  Tämä osa blogistani vetää edelleen lukijoita ja kommentteja. Se voisi olla omana kokonaisuutenaan vielä selvemmin erotettuna kuin mitä nyt on. Imatra-tagilla kaikki löytyvät, mutta sekin on kömpelö tapa kun posteja on paljon.

Muut uudet kirjoitukset ovat yksittäisiä, hakusanoilla löydettäviä, tai pieniä kokonaisuuksia kuten Koodiaapinen- opinnot loka-marraskuussa 2015. Eläkeläisten blogit ja kaikenlainen seniorien verkkotoiminta lisääntyvät varmasti, siksi tätä mietin. Ymmärsinkö uutta? En, mutta tulipa kirjattua tämä pohdinta.

 

Kaipaatko kaveria oppimisen tutkimiseen?

Haluan tässä kertoa oppimisen tutkimuksesta, jota olen seurannut vuodesta 2009. Hanke lähti liikkeelle avoimen CCK08 kurssin jälkeen pyrkien ymmärtämään opintojen aikana tapahtunutta. Peruskysymys oli avoimuuden ja  rakenteiden suhde: millä ehdoilla emergentti oppiminen viriää? Hanke tuottaa tietoa jatkuvasti. Sitä esitellään konferensseissa ja julkaistaan lehdissä. Minä sain virikkeen kirjoittamiseen suomeksi, kun Jutta Itävallasta kysyi miten minä käytän Footprints of Emergence mallia opiskelijoitteni kanssa. Kun minulla ei enää sellaisia ole, haluan tiedottaa tästä mahdollisuudesta kaikille opetuksen kehittäjille.

Minulle läheisin hankkeen tutkija on Jenny Mackness, jonka blogi Jenny Connected on hyvä lähde hankkeesta kiinnostuneille. Roy Williams on toinen tutkija, jonka teoreettista vahvuutta en aina edes pysty seuraamaan. Hänen ajatuksensa ilmenevät hankkeen Wikispace-tilassa. He kumpikin toimivat sekä kouluttajina että tutkijoina ja näen hankkeen erinomaisena asiantuntijuuden kehittämisenä.

Yritän seuraavaksi esittää keskeisiä ideoita lyhyesti. Oppiminen nähdään ilmiönä, joka voi kariutua kahdessa ääripäässä. Tästä kuva

palettia2Oppiminen voi olla niin etukäteen kiinnilyötyä (prescribed) että kiinnostus toimintaan katoaa, tai se olla niin kaoottista että oppija putoaa yli laidan. Raja-alueet kiinnostavat usein eniten ja tapahtumia niissä kohdin on mielestäni hankkeessa onnistuttu tavoittamaan. Tässä kokonaiskuva oppimisesta (kohde edcmooc-kurssi, minun oman oppimisen arvio):

HeliNurmiTämän kuvan olen piirtänyt  Wikispaces tilan ja Jennyn ohjevideon avulla. Luettelo ympyrän ulottuvuuksista on linkitetty tähän Jennyn blogipostiin kohtaan clusters-and-factors-mapping-sheet. En osannut linkittää siihen suoraan, se avautuu linkistä pdf-muodossa. Sitä kannattaa vilkaista, erityisesti kysymyksiä jokaisen tekijän kohdalla.

Mallin avainkysymys on näiden käsitteiden synty ja oikeellisuuden testaus. Tutkijoiden kokemuksella on yhteistyöllä on niiden määrittelyssä keskeinen panos, mutta teoreettinen tieto ja muut tutkimukset on myös käytetty hyväksi. Tämä prosessi kiehtoo minua. Jenny suositteli minulle tätä postia kun viimeksi kyselin perusteita. Teemaa on käsitelty monissa artikkeleissa myös.

Muistan ajatelleeni CCK08 opintojen aikana keskustelujen kaaosta seuratessani että Roy Williams olisi pitänyt toimia vetäjänä. Hän haki syvyyttä keskusteluun. Varsinaisesti vasta vuoden 2009 muisteloissa ja tutkimuksissa tutustuin heihin. Konnektivismi oli otettu uutena oppimisen teoriana (mukamas) sitomatta sitä aiempaan tietämykseen. Tarvittiin lisää tutkimusta.

Neljä kokonaisuutta (klusteria) kuvaa oppimista, kaksi ympäristöä ja kaksi oppijan toimijuutta. Ympäristöä kuvaavat 1. avoimuus vs rakenne ja 2. vuorovaikutukselle annettu tila. Oppijan toimijuus koostuu 1. autonomialle tarjoutuvasta tilasta 2. osallistumisen tapojen monimuotoisuudesta. Tunnen etten osaa kuvata näitä hyvin. Tämä tulee luetteloksi kun painopiste pitäisi olla oppimisen ytimessä. Näiden käsitteiden kautta avautuu oppijan ja ympäristön vuorovaikutus, siinä oppiminen tapahtuu.

Englannin kielellä on helpompaa

Framework takes a holistic view of learning in prescribed and open learning environments recognising the interrelationship between structure and agency and how they influence each other. Two of these clusters – open structure and interactive environment, relate to the design or structure of the learning environment, and two to learner agency. But the value of the footprints is in the depth of reflection that they can invoke…

The cluster elements are intended to reflect the learning experience. It was offered as a palette of characteristics which could be selected from or which could be replaced by other characteristics. Our experience has shown that these 25 factors provide a rich picture of the learning experience. The scores in themselves are not important. The patterns that the scores might reveal are of more interest. We are confident that the patterns that emerge through this process, can inform us about the balance between structure and agency, but do not see this as a precise measure.

Noloa kun en jaksanut kirjoittaa omalla kielellä loppuun asti. Toivon että linkit kertovat asiasta tarpeeksi jos kiinnostus herää. Lopuksi vielä linkki Jutta Pauschenwein  blogipostiin, jossa hän kertoo miten käytti tätä emergentin oppimisen ympyrää matkansa suunnitteluun ja arviointiin. Vain mielikuvitus on rajana..

Ajatelkaa mikä mahdollisuus tässä avautuu osallistua ihanien yhteistyökykyisten arvostettujen ihmisten kanssa uuden luomiseen. Kaikki haankkeen tieto on avoimissa julkaisussa eikä maksa mitään. Vuorovaikutukseen pääsee heti ilman hankalia matkoja tai hankehakemuksia. Vastaan mielelläni kaikenlaisiin kysymyksiin.

En osaa itse sitoa tätä nykyisiin suomalaisiin hankkeisiin kun olen jo 6. vuotta irti työelämästä. Onko samanlaista tekeillä? Jutta on ammattikorkeakoulussa töissä, Jenny ja Roy itsenäisiä tutkijoita. Jutta kokeili mallia viimeksi kurssillaan Competencies for global collaboration – ja  kertoi siitä Jennyn kanssa viime viikolla Networked Learning konferenssissa. Esityksen tiivis kuvaus tässä.

Elämänfilosofiansa rakentaja Anselm Kiefer

Huomaan kulkevani nyt ihailusta toiseen: Esa Saarisen jälkeen Anselm Kiefer. Jospa fanitus onkin hyvä tapa edetä? Kieferin Mäntän näyttelystä itse kuvattuna:

kieferKiefer tuntui hyvin tutulta. Hän syntyi Saksaan maaliskuussa 1945 ja leikki lapsuutensa sodan raunioilla. On ikätoveri meidän IYL 1964 ylioppilaiden kanssa. Kieferin haastattelusta jäi mieleen ”Mikään ei päättynyt vuonna 1945 .” Se avasi silmäni ja olin valmis hyväksymään lauseen. Kaikki on täällä edelleen.

Kiefer sanoo olevansa epätoivon täyttämä, koska ei tiedä elämän tarkoitusta. Yksinkertaiset selitykset eivät enää riitä minullekaan tässä iässä (Kieferille ei kai koskaan).

Muistin joskus 1990-luvulla löytäneeni elämänfilosofian linjauksen Wayne Dyerin avulla tähän tapaan:

Kasvaako minun elämää ohjaava ajatusten, mielipiteiden, uskomusten, arvojen ja käsitysten järjestelmä tavalla joka saa minut innostumaan päivä päivältä yhä enemmän elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista vai polkeeko se paikallaan siten että joudun alttiiksi masennukselle ja epätoivolle. Itsetuhoiset asenteet ja käyttäytymistavat ovat lähtöisin tavasta jolla päätän ajatella kuten myös tyydytystä tuovat asenteet ja käyttäytymistavat kun opin ajattelemaan rajoittamattoman ihmisen lailla.

Ideaalina oli kehittää ajatuskokoelmaa, joka ohjaa ja vaikuttaa koko ajan pitäen yllä elämäniloa. Halusin kerätä elämänfilosofiaa eli viisautta oppaaksi johon turvautuisin automaattisesti. En osaa sanoa mihin pääsin, mutta tuo tiedostaminen auttoi minua matkalla. Kyynisyys oli silloin vaara jonka halusin torjua.

Kiefer taas katsoo epätoivoaan silmästä silmään ja elää sen kanssa. Oli minullakin ajatuksia ristiriitojen väistämättömyydestä. Markku Envall auttoi sanoen: Ristiriita ei ratkea vaan vaihtuu toiseksi. Niiden keskellä on elettävä, turha pyrkiä ratkaisemaan kölin ja purjeen ristiriitoja.

Tässä on toinen puhutteleva kuva Kieferin näyttelystä:

tietopieTaidan olla tuollainen tiedon täyttämä nainen. Yritän integroida oppimaani mutta raskaaksi se ajoittain käy. Mieleen nousi äskettäin myös tämä ajatelma, joka joskus auttoi:

Erehdy loppuun asti, ainakin niissä tapauksissa, joita voi huolellisesti tarkkailla, minkä tyyppisiä ne ovat. Muuten, jos pysähdyt puolitiehen, sinä tulet aina sokeasti toistamaan samat erehdykset elämäsi hamaan loppuun asti, ja tätä eräät kutsuvat sinun ”kohtaloksesi”. Pakota vihollinen, oma rakenteesi, paljastamaan itsensä. Jos et ole voinut vääntää kohtaloasi vinoon, et ole ollut kuin vuokrahuoneisto.
Löysin alkuperäisen lähteen: Henri Michaux, teoksesta Risto Ahti ja Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu Tuota teosta silmäilen aina kun haluan sukeltaa syvemmälle itseeni. Enkä turhaan.

Kieferin tapa jakaa elämänfilosofian etsintä taiteessaan koskettaa minua. Kaikki muuttuu ja hänen teoksensa elävät. Jos kukka putoaa, laita uusi tilalle. Auringonkukan siemeniä ei tarvitse poimia talteen. Hänen elinympäristöään voi katsella YouTubessa. Remembering the future on osuva nimi videosarjalle. Kieferin tapa jakaa taiteensa muistuttaa avoimen sosiaalisen median tapaa olla olemassa.

Siis mitä osaisin lopuksi sanoa? Vuonna 2009 olen tässä blogissa esittänyt idean elämästä taideteoksena  Pekka Himasen luennon jälkikaikuna. Kuulen tuossa kirjoituksessa oman ääneni ja innokkuuteni. Etsimistä ja uudelleen löytämistä tämä on, kehitystä ja taantumista.

Elämme illuusioissa, muuhun emme pysty, sanoo Kiefer. Minä haluan illuusion elämästäni taideteoksena samalla innolla kuin tuossa vanhassa blogipostissani. Vai pitäisikö minun muka oppia jotain uutta?

Elämänfilosofista kompurointia

Pitänee vielä hakea oman elämän (filosofista?) pohjaa ennenkuin hahmotan elämänkaareni kokonaisuutena. Viime kirjoituksessa viittasin jo kodin kristillisyyteen, opiskeluajan marxilaisuuteen ja sitten heräämiseen jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Tuota viimeistä vaihetta tutkin nyt tarkemmin pitäen mielessä miten muutokset mielessäni tapahtuivat ja miten ne kietoutuivat aikaisempaan.

akifilsa

Suurta innostusta seurasi aina suuri pettymys ja tilanteen realisoituminen, uomiin asettuminen. Kerron mainitsematta vuosilukuja tai työpaikkoja. Ihmisen mieli haluaa kokea nousuja ja oppimiskyvyn ’löytäminen’ yhdessä vertaisten kanssa oli suuri ilon lähde. Tämä kokemus toistui ja vakiintui osaksi työelämääni.

Kriittinen näkökulma ammatilliseen kasvuun kehittyi kun pääsin tutkijaksi ja ehdin lukea sekä ajatella enemmän kuin kouluttajan työssä. Tuostakin jäi jotain pysyvää. Tutkivan otteen edeltävä vaihe oli tietysti maisteri- ja lisensiaattiopinnoissa. Empiirinen tutkimuksenteko aineistonkeruusta johtopäätöksiin tuli opittua.

Opettavainen vaihe oli päälliköksi joutuminen kuudeksi vuodeksi. Tunsin itseni ja siksi en hakenut kyseistä tointa kertaakaan, tulin silti valituksi. Tuo aika pakotti näkemään arvostamani työtoverit uudessa valossa. Aloin nähdä työpaikan viidakkona jossa käytiin näkyviä ja salaisia taisteluja. Tuosta lähtien olen ajatellut, että ihminen pilaa aina kaiken, se on varmaa. Sanon tämän lempeästi. Opettelin katsomaan ihmistä kuin Chaplin kulkuria. En ole pessimisti, koen olevani realisti joka ei enää usko nopeisiin muutoksiin. Kumpa työpaikalla käyttäydyttäisiin aikuisen ihmisen tavoin, se usein riittäisi.

Työkokemukseni kulkivat epätavanomaiseen suuntaan, kun vasta loppupäässä jouduin autoritaarisen kurinalaisuuden alaiseksi. En tahtonut uskoa sitä todeksi, olin niin hämmästynyt. Tuolta ajalta nousivat mm. insinöörivitsit. Henkinen paluu oppikoululaiseksi Imatralle välähti joskus mielessä (tällaista oli 50-luvulla).

Viimeinen vaihe työelämässä oli verkkopedagogiikan kehittäminen. Olin siitä niin innoissani että hain puolipäivätyöhön voidakseni keskittyä kehittämiseen. Olin tottunut ympäristön jatkuvaan vastustukseen eikä se enää masentanut. Itse työ palkitsi ja oli muutamia opiskelijoita ja työtovereita, joiden kanssa voi yhdessä toimia.

Yksi tie motivaation ylläpitoon oli katsoa kauempaa, eli mennä mukaan kansainväliseen kehittämiseen. Kun tunsi olevansa lähellä maailman huippua ei lähiympäristön asenne masentanut. No, tuonkin vaiheen voi nykyisin nähdä kriittisemmin. Tätä vaihetta voisin arvioida jatkossa.

Tämä kohta Esa Saarisen luennolla sai minut alunperin – tänä keväänä – innostumaan ja jatkamaan kuuntelua:

esas

Kaikki kolme kohtaa tuntuivat läheisiltä, juuri noita harrastan.

Tunnenko itseni? Tein Aaltoyliopiston systeemiälyn yksikön systeemiajattelun  testin. Tulos tuntuu oikealta, itsehän vastasin: Pohdiskelen kyllä ja hahmottelen kokonaisuuksia mutta asennepuolella ja uuteen menemisessä voisi olla petrattavaa. Just niin. Lisään toisenkin kuvan Esan luennolta tähän käsitteitä antamaan. Lue kysymykset oikeasta reunasta.

esa2

Elämänfilosofiani on sekoitus kaikesta aikaisemmasta. Hyvän ihmisen ideaali kehittyi jo lapsuudessa ja säilyi sellaisenaan kauas aikuisuuteen. Sitä horjuttivat eniten suuren rakkauden päättyminen fiaskoon yksityiselämässä ja pettymys työyhteisöihin työelämässä. Itse olin persoonallani mukana molemmissa, osallisena kaikissa pettymyksissä mitä kohtasin.

Psykologinen tieto tuli tarpeeseen elämän pettymysten tulkinnoissa. Defenssit tuntuivat selittävän paljon; ne pitivät työyhteisöjä alimmilla kehitystasoilla (joilla syytellään ja estetään luottamasta muihin). Ihmisen näkeminen raadollisena oliona jossa on kuitenkin piilossa hyvää – tämä herää henkiin mm. Esa Saarisen luennoilla.

Voisinkohan piirtää kuvan oman elämänfilosofian sisällöstä? Mitä vanhaa roinaa voisin seuraavaksi heittää roskiin? Tuokin (väärä) pyrkimus kattaviin kokonaisuuksiin on perua marxilaisesta vaiheesta ja taisi seuraavan kerran jäädä vaille täyttymystä työpaikan laatutyössä. Päällikkönä toimiessa opin ensimmäistä kertaa suhteuttamaan työt aikatauluun eli opin tekemään sen, mitä ehti.  Ammatissa toimimisen peruasiat siis avautuivat minulle hitaasti ja eri järjestyksessä kuin useimmille.

Nyttemmin ymmärrän, että auttaa ne puutteellisetkin ja keskeneräiset jäsennykset. Siksi jaan näitä kompurointejani blogissa…

Elämänfilosofia – mitä se voisi olla?

Olen kirjoitellut itselleni havaintoja ja tulkintoja tapahtumista siitä asti kun suoritin ammatillisen opettajankoulutuksen v. 1990. Reflektoiva kirjoittaminen ns. Siniseen vihkoon oli pakollinen osa tätä koulutusta. Aloitin kirjoittamisen opetusharjoittelun yhteydessä, se viritti tarpeen selittää toimintaansa. Reflektointi jäi tavaksi ja johti muutaman vuoden päästä kokeilemaan, osaisinko määritellä elämän tehtäviä. Löytyi viisi haastetta. Niitä sitten tarkistin ajoittain. Muistiinpanoista näen, miten olen ennakoinut tulevaa mainitsemalla haaveeksi jonkin joka toteutuu 2-3 vuoden päästä.

kaunis

Tänä keväänä osallistuin Written Selfie- verkkokurssille. Sen aikana kävin taas kerran läpi elämääni ja sen tulkintoja. En edennyt suurempaan itseni rakastamiseen kuten oli tarkoitus, mutta uusia muistoja nousi mieleen. Jäsentämisestä on aina hyötyä ja kurssin rakenne tuki tiedostamisen etenemistä.

Viikko sitten osuin kuuntelemaan Esa Saarisen luentoa systeemiajattelusta Aalto-yliopiston opiskelijoille. Hän pitää tuon vuosittain ja kuuntelin sitten kaikki tämän kevään kahdeksan luentoa. Hän on kehittänyt kurssiaan opiskelijoiden oman ajattelun virittämisen suuntaan ja toimii itse mielestäni hyvänä mallina. Hän peilaa erilaisia tapahtumia (kulttuurin, urheilun, mitä tahansa yhteistä) ja tulkitsee niitä eri tavoin omaa elämänfilosofiaansa vasten. Hän asettaa oman elämänsä, perheensä, parisuhteensa ja ystäväsuhteensa avoimesti opiskelijoiden oppimisen käyttöön. Ei mennyt hukkaan nuo 16 tuntia jotka vietin hänen kanssaan. Sain syvyyttä omiin tulkintoihin.

Heräsi ajatus kuvailla oma kasvu keskeisten ajattelutapojen siirtyminä. Ensin lapsi ja nuori solahtaa osaksi ympäröivää kulttuuria niin että sitä on vaikea edes nähdä. Jotkut hetket jäävät mieleen: muistan pohtineeni miten hyvä kun minulla on kaksi kotia (oman lisäksi sukulaisperhe joka oli ulkoisesti menestyneempi). Tein havaintoja lukiolaisten erilaisista kodeista, koska tunsin oman kodin erilaiseksi. Jyväskylän yliopistoon siirtyminen asetti isoja haasteita mutta samalla vapautti vanhoista.

Menin aikanaan täysin sydämin mukaan opiskelijaliikkeeseen, koska siellä oli kodikasta olla. Yksi senaikainen toimintatapa tuntuu kuitenkin nykyisin täysin vieraalta: me olimme mestareita paljastamaan muiden virheitä ja puutteellisuuksia. Yhteiskunnan porvarillisuus, opetuksen länsimaiset juuret, milloin mitäkin piti osoittaa sormella. Nyt jälkikäteen tuota toimintaa voisi tulkita oman itsetunnon pönkitykseksi. Bad romance- Gagan käsitettä Esa käytti valoittaessaan lukuisia mahdollisia sivupolkuja. Pulp Fiction auttoi ulkoisten tekijöiden syyttämisen havainnollistamisessa.

Kirjoittaessani v. 97 kotisivut nimesin tiedostukseni vaiheita. Ensin parannettiin maailmaa kuin harjoitukseksi ja sitten oli vuorossa hämärä sydäntemme yllä /Taberman. Lasten kasvattava vaikutus vanhempiin on Esa Saarisen luennolla läsnä, kuten oli myös kotisivuillani. Itsen kasvatus on elinikäinen tehtävä, aina pahasti kesken. Niinpä kirjasin tärkeimmäksi tehtäväksi itseen tutustumisen: kaivaa esiin se mitä olen ja käyttää sitä vuorovaikutussuhteissa.

Aikuiskouluttajana harppaus eteenpäin tuli teorian sitomisesta käytäntöön (paremmin kuin yliopistolla). Kun pääsin välillä tutkijaksi, sain tilaisuuden vaiheistaa omaa toimintaa. Jaoin jäsennyksiä muiden kanssa, mikä oli iso askel sekin. Kotisivujeni ennuste 2000-luvulle on kovin toiveikas. Julkaisen sen tässä:

”Töistäni parhaat ovat vielä tekemättä. Ne kirjoitukset, teot, aloitteet, projektit joissa integroin oppimaani. Kirjoitan pääteokseni inhimillisen oppimisen ehdoista, työnimenä rakkauden pedagogiikka. Kuvituksella on merkittävä rooli tässä teoksessa. Se sisältää kuvia, joiden näkemisen jälkeen ei ole entisellään… (Hopper ja Cyberspace)

Uusi vuosituhat alkaa oppimisen arvon nousulla. Ihminen kasvaa eettisesti ja arvoja punnitaan. Keksitään uudelleen ammatillinen koulutus. Ymmärretään ettei markka sovi sen laadun mittariksi. Tehdään väliaikainen laki, joka estää ottamasta koulutuksen johtoon juristeja tai ekonomeja. Insinööreille järjestetään pakollista koulutusta aiheesta ”Mitä on ihminen?” He tekevät ainakin yhden käytännön harjoituksen ennen kuin heidät päästetään oppilaitokseen. Vuonna 2005 näidenkin ammattiryhmien koulutus on kehittynyt niin että esto voidaan purkaa. Päästään erilaisten ihmisten yhteistyöhön. Eheyttä etsin ikivanhan zeniläisyyden hengessä. (lainaus poistettu tästä)

Näin oppimiseen ei tarvitse liittää perinteen rasitteita vaan koulutuksen kehitystä voidaan tarkastella jatkumona, jossa viisaat kasvattajat ovat aina uudelleen löytäneet kasvatuksen totuuksia. Ei tarvitse haukkua järjestelmiä kun uskaltaa nähdä ongelmat itsessäkin. Hyväksyä oman rajallisuutensa.”

Saarisen luennot on suunnattu noille pulmallisena pitämilleni ammattiryhmille. Hän osaa käsitellä haastetta. Tämä oli yksi syy Esan luentojen puhuttelevuuteen. Hän herättää henkiin inhimillisen puolen kaikkialla, näkee ihanuuden siemenen ihmisessä. Voisin sanoa hänen rakentaneen kaipaamaani rakkauden pedagogiikkaa: ilmapiiriä joka tukee kasvua. (Vaihdoin rakkaus-käsitteen välittämiseksi jossain versiossa, kun rakkaus on suomeksi niin painava sana). Esa osoittaa esimerkein mitä korkealaatuinen toiminta on johtajuudessa, jääkiekossa, musiikissa. Jotain yhteistä löytyy …

Mitä voisin kommentoida itselle 20v taaksepäin? En kirjoita pääteosta yhtään mistään, mutta jonkinlaista kuvakirjaa digimuodossa voisin harkita. Tai siis tässä koko ajan kirjoitan 🙂

WordDive verkko-opinnot auttavat

Englannin kielestä tuli minulle vihollinen siinä elämäni vaiheessa, kun oli pakko alkaa sitä käyttää töissä. Osasinhan minä jotain: olin kirjoittanut englannin ylioppilaskirjoituksissa ja suorittanut pro exercition heti yliopisto-opintojen alussa. Olin opiskellut englanninkielistä kirjallisuutta käyttäen ja tarvitsin kieltä työssäni yliopistolla. Puheenvuoro kansainvälisissä konferensseissa oli helppo laatia ja lukea paperista, vaikka se vastenmielistä olikin.

blogfb

Tiedostin että ongelmani oli jotenkin naurettava ja tytär kehotti tekemään sille jotain. Sain aikaiseksi joitain kursseja, joilla ehkä pääsin pahimmasta puhumisen kammosta. Kovin pitkälle en edennyt vaan lykkäsin ja pakenin pulmia vuodesta toiseen. Aloin kuitenkin kyllästyä tämän ongelman ylläpitoon, halusin jotain uusia pulmia 🙂

Syksyllä 2008 aloin blogata englanniksi konnektivismin kurssilla, jossa haettiin uudenlaista oppimista. Sen alan käsitteistö oli minulla vahva. Tulin ymmärretyksi ja pystyin rakentamaan yhteyksiä. Samanmielisten seurassa sain ehkä liian myönteisen kuvan kielitaidostani.

Erityinen huomio kieleen syntyi kirjallisuuden opinnoissa Michiganin yliopiston kurssilla Fantasy and Science Fiction syksyllä 2012. Tehtävä oli kirjoittaa lyhyt essee teoksesta viikottain. Vertaisopiskelijan arviot kohdistuivat sekä muotoon että sisältöön. Silloin aloitin pohjalta, kuten blogikirjoitukseni taulukko osoittaa. Opin kuitenkin kirjoittamaan keskitasoisia esseitä.

Olen blogissa kuvannut miten sain hyödyllisiä kommentteja, olinhan kirjoittanut suomea englanniksi sana kerrallaan kääntäen. Ankarin kommentti oli:

Wrong use of prepositions, idioms and many more grammatical and punctuation errors and believe me I won’t deign to list these mistakes! Although you made a nice try but your English ruined everything!

Tuo palaute jäi mieleen, osoittihan se miten vastenmielistä englantini oli sitä hyvin hallitsevalle ihmiselle. Muut korjaukset liittyivät the-sanan puuttumisiin ja vääriin prepositioihin tai sanojen vääriin valintoihin. Ymmärsin pyytää palautetta siskontyttäreltä joka hallitsi kielen. Nuo samat virheet tietysti toistuivat hänen kommenteissaan, ei niistä heti voinut päästä eroon. Hänen palautteensa kuuntelu kannatti ehdottomasti, kiitos siitä.

Viime syksynä WordDive tarjosi minulle mahdollisuutta opiskella heidän verkkokurssillaan englantia ja espanjaa. Opintoja on tosi mukava harrastaa kotona milloin haluaa (tai mobiilisti). Oppimistaan voi seurata koko ajan, mikä tuntuu nyt muutaman kuukauden jälkeen isoimmalta annilta. Jospa vihdoin ymmärrän oman osaamiseni enkä vaan pelonsekaisella kauhulla räpellä jotain 🙂

Nopea eteneminen palkitsee ja pitää yllä motivaation. Brittienglannin peruskurssit, matkailualan sisällöt ja taide & kulttuuri menivät mukavasti. Erityisen helppoja kohteita olivat epäsäännölliset verbit ja kielioppi, jotka olin kai oppinut jo lukiossa. Toisaalta ihmettelen miksi fraasiverbit eivät etene mitenkään, junnaan paikallani:

fraasitNäissä on mukana niitä kirottuja prepositioita jopa useita kerralla, ja ne ovat edelleen heikko kohta. Englantilaiset sanonnat ovat tietysti vaikeita, joskin kurssin myötä olen huomannut niitä jo TV-ohjelmissakin.

Pääsanomani on että olisi pitänyt käynnistää WordDiven kaltaiset verkko-opinnot heti kun niitä tuli saataville. Olin tosi tyhmä kun lykkäsin ongelmia. Tosin osa kokeilemistani opinnoista jäivät vaille tulosta, mm. kaksi viikkoa Lontoossa perheessä asuen ja päivät kurssilla. Se aika ei paljon antanut, ehkä siksi kun suomalaiset työkaverit seurasivat mukana. Onnistuin säilyttämään puhumisen pelkoni sielläkin, olen niin taitava siinä.

Nyt pitää palata englanninkielisen blogin pariin nauttimaan sujuvasta kirjoittamisestani. Olen jo näin pitkällä sanasukelluksissani:

wordtulosja jatkan opintoja edelleen.

Löysin uuden sukulaisen

Arvelin että tänä vuonna tapahtuisi jotain ihan uutta. Nyt minulla on jo yksi esimerkki. Kuulin, että serkkuni Jorma Antti Olavin poika Aaro asuu täällä Jyväskylässä. Hän pyörittää Teatterikonetta ja myy tapahtumia myös lapsille. Kysyin heti Twitterissä, olisiko lapsille jotain ja hienosti osui Justuksen lomaviikolle lähikirjaston konsertti. Se oli hieno. Näyte YouTubessa löytyy Aaro Vuotila-nimellä.

Laitan tähän toisen videon joka puhuttelee aikuisia.

Poppi-koira ja Komppi-hirvi lähtivät juoksemaan läpi maiden ja metsien. Heille iski juoksuaika. Sitä se kevät teettää…Kevät toi kevät toi minut takaisin ja kesällä soi puistoissa ja pihoilla Aaronmeiden. Tässä ihan uuden uutukainen maistiainen, vielä viimeistelemätön laulu kovin kiireisestä varas-harakasta, jonka kohtalo pätee myös ihmisiin, sekä muihinkin kuin varkaisiin.

Julkaissut Aaronmeiden 20. huhtikuuta 2015

Oli helppo ihastua tähän kaveriin. Blogin Imatran Yhteislyseon muistelot osassa opin koulukavereiltani, miten keskeinen henkilö Aaron isä oli lyseon sosiaalisissa harrastuksissa. Minä en niistä aikanaan niin tiennyt, mutta nautin nyt sitten seuraavasta sukupolvesta. Historian siipien havinaa..