Elämänfilosofiansa rakentaja Anselm Kiefer

Huomaan kulkevani nyt ihailusta toiseen: Esa Saarisen jälkeen Anselm Kiefer. Jospa fanitus onkin hyvä tapa edetä? Kieferin Mäntän näyttelystä itse kuvattuna:

kieferKiefer tuntui hyvin tutulta. Hän syntyi Saksaan maaliskuussa 1945 ja leikki lapsuutensa sodan raunioilla. On ikätoveri meidän IYL 1964 ylioppilaiden kanssa. Kieferin haastattelusta jäi mieleen ”Mikään ei päättynyt vuonna 1945 .” Se avasi silmäni ja olin valmis hyväksymään lauseen. Kaikki on täällä edelleen.

Kiefer sanoo olevansa epätoivon täyttämä, koska ei tiedä elämän tarkoitusta. Yksinkertaiset selitykset eivät enää riitä minullekaan tässä iässä (Kieferille ei kai koskaan).

Muistin joskus 1990-luvulla löytäneeni elämänfilosofian linjauksen Wayne Dyerin avulla tähän tapaan:

Kasvaako minun elämää ohjaava ajatusten, mielipiteiden, uskomusten, arvojen ja käsitysten järjestelmä tavalla joka saa minut innostumaan päivä päivältä yhä enemmän elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista vai polkeeko se paikallaan siten että joudun alttiiksi masennukselle ja epätoivolle. Itsetuhoiset asenteet ja käyttäytymistavat ovat lähtöisin tavasta jolla päätän ajatella kuten myös tyydytystä tuovat asenteet ja käyttäytymistavat kun opin ajattelemaan rajoittamattoman ihmisen lailla.

Ideaalina oli kehittää ajatuskokoelmaa, joka ohjaa ja vaikuttaa koko ajan pitäen yllä elämäniloa. Halusin kerätä elämänfilosofiaa eli viisautta oppaaksi johon turvautuisin automaattisesti. En osaa sanoa mihin pääsin, mutta tuo tiedostaminen auttoi minua matkalla. Kyynisyys oli silloin vaara jonka halusin torjua.

Kiefer taas katsoo epätoivoaan silmästä silmään ja elää sen kanssa. Oli minullakin ajatuksia ristiriitojen väistämättömyydestä. Markku Envall auttoi sanoen: Ristiriita ei ratkea vaan vaihtuu toiseksi. Niiden keskellä on elettävä, turha pyrkiä ratkaisemaan kölin ja purjeen ristiriitoja.

Tässä on toinen puhutteleva kuva Kieferin näyttelystä:

tietopieTaidan olla tuollainen tiedon täyttämä nainen. Yritän integroida oppimaani mutta raskaaksi se ajoittain käy. Mieleen nousi äskettäin myös tämä ajatelma, joka joskus auttoi:

Erehdy loppuun asti, ainakin niissä tapauksissa, joita voi huolellisesti tarkkailla, minkä tyyppisiä ne ovat. Muuten, jos pysähdyt puolitiehen, sinä tulet aina sokeasti toistamaan samat erehdykset elämäsi hamaan loppuun asti, ja tätä eräät kutsuvat sinun ”kohtaloksesi”. Pakota vihollinen, oma rakenteesi, paljastamaan itsensä. Jos et ole voinut vääntää kohtaloasi vinoon, et ole ollut kuin vuokrahuoneisto.
Löysin alkuperäisen lähteen: Henri Michaux, teoksesta Risto Ahti ja Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu Tuota teosta silmäilen aina kun haluan sukeltaa syvemmälle itseeni. Enkä turhaan.

Kieferin tapa jakaa elämänfilosofian etsintä taiteessaan koskettaa minua. Kaikki muuttuu ja hänen teoksensa elävät. Jos kukka putoaa, laita uusi tilalle. Auringonkukan siemeniä ei tarvitse poimia talteen. Hänen elinympäristöään voi katsella YouTubessa. Remembering the future on osuva nimi videosarjalle. Kieferin tapa jakaa taiteensa muistuttaa avoimen sosiaalisen median tapaa olla olemassa.

Siis mitä osaisin lopuksi sanoa? Vuonna 2009 olen tässä blogissa esittänyt idean elämästä taideteoksena  Pekka Himasen luennon jälkikaikuna. Kuulen tuossa kirjoituksessa oman ääneni ja innokkuuteni. Etsimistä ja uudelleen löytämistä tämä on, kehitystä ja taantumista.

Elämme illuusioissa, muuhun emme pysty, sanoo Kiefer. Minä haluan illuusion elämästäni taideteoksena samalla innolla kuin tuossa vanhassa blogipostissani. Vai pitäisikö minun muka oppia jotain uutta?

Elämänfilosofista kompurointia

Pitänee vielä hakea oman elämän (filosofista?) pohjaa ennenkuin hahmotan elämänkaareni kokonaisuutena. Viime kirjoituksessa viittasin jo kodin kristillisyyteen, opiskeluajan marxilaisuuteen ja sitten heräämiseen jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Tuota viimeistä vaihetta tutkin nyt tarkemmin pitäen mielessä miten muutokset mielessäni tapahtuivat ja miten ne kietoutuivat aikaisempaan.

akifilsa

Suurta innostusta seurasi aina suuri pettymys ja tilanteen realisoituminen, uomiin asettuminen. Kerron mainitsematta vuosilukuja tai työpaikkoja. Ihmisen mieli haluaa kokea nousuja ja oppimiskyvyn ’löytäminen’ yhdessä vertaisten kanssa oli suuri ilon lähde. Tämä kokemus toistui ja vakiintui osaksi työelämääni.

Kriittinen näkökulma ammatilliseen kasvuun kehittyi kun pääsin tutkijaksi ja ehdin lukea sekä ajatella enemmän kuin kouluttajan työssä. Tuostakin jäi jotain pysyvää. Tutkivan otteen edeltävä vaihe oli tietysti maisteri- ja lisensiaattiopinnoissa. Empiirinen tutkimuksenteko aineistonkeruusta johtopäätöksiin tuli opittua.

Opettavainen vaihe oli päälliköksi joutuminen kuudeksi vuodeksi. Tunsin itseni ja siksi en hakenut kyseistä tointa kertaakaan, tulin silti valituksi. Tuo aika pakotti näkemään arvostamani työtoverit uudessa valossa. Aloin nähdä työpaikan viidakkona jossa käytiin näkyviä ja salaisia taisteluja. Tuosta lähtien olen ajatellut, että ihminen pilaa aina kaiken, se on varmaa. Sanon tämän lempeästi. Opettelin katsomaan ihmistä kuin Chaplin kulkuria. En ole pessimisti, koen olevani realisti joka ei enää usko nopeisiin muutoksiin. Kumpa työpaikalla käyttäydyttäisiin aikuisen ihmisen tavoin, se usein riittäisi.

Työkokemukseni kulkivat epätavanomaiseen suuntaan, kun vasta loppupäässä jouduin autoritaarisen kurinalaisuuden alaiseksi. En tahtonut uskoa sitä todeksi, olin niin hämmästynyt. Tuolta ajalta nousivat mm. insinöörivitsit. Henkinen paluu oppikoululaiseksi Imatralle välähti joskus mielessä (tällaista oli 50-luvulla).

Viimeinen vaihe työelämässä oli verkkopedagogiikan kehittäminen. Olin siitä niin innoissani että hain puolipäivätyöhön voidakseni keskittyä kehittämiseen. Olin tottunut ympäristön jatkuvaan vastustukseen eikä se enää masentanut. Itse työ palkitsi ja oli muutamia opiskelijoita ja työtovereita, joiden kanssa voi yhdessä toimia.

Yksi tie motivaation ylläpitoon oli katsoa kauempaa, eli mennä mukaan kansainväliseen kehittämiseen. Kun tunsi olevansa lähellä maailman huippua ei lähiympäristön asenne masentanut. No, tuonkin vaiheen voi nykyisin nähdä kriittisemmin. Tätä vaihetta voisin arvioida jatkossa.

Tämä kohta Esa Saarisen luennolla sai minut alunperin – tänä keväänä – innostumaan ja jatkamaan kuuntelua:

esas

Kaikki kolme kohtaa tuntuivat läheisiltä, juuri noita harrastan.

Tunnenko itseni? Tein Aaltoyliopiston systeemiälyn yksikön systeemiajattelun  testin. Tulos tuntuu oikealta, itsehän vastasin: Pohdiskelen kyllä ja hahmottelen kokonaisuuksia mutta asennepuolella ja uuteen menemisessä voisi olla petrattavaa. Just niin. Lisään toisenkin kuvan Esan luennolta tähän käsitteitä antamaan. Lue kysymykset oikeasta reunasta.

esa2

Elämänfilosofiani on sekoitus kaikesta aikaisemmasta. Hyvän ihmisen ideaali kehittyi jo lapsuudessa ja säilyi sellaisenaan kauas aikuisuuteen. Sitä horjuttivat eniten suuren rakkauden päättyminen fiaskoon yksityiselämässä ja pettymys työyhteisöihin työelämässä. Itse olin persoonallani mukana molemmissa, osallisena kaikissa pettymyksissä mitä kohtasin.

Psykologinen tieto tuli tarpeeseen elämän pettymysten tulkinnoissa. Defenssit tuntuivat selittävän paljon; ne pitivät työyhteisöjä alimmilla kehitystasoilla (joilla syytellään ja estetään luottamasta muihin). Ihmisen näkeminen raadollisena oliona jossa on kuitenkin piilossa hyvää – tämä herää henkiin mm. Esa Saarisen luennoilla.

Voisinkohan piirtää kuvan oman elämänfilosofian sisällöstä? Mitä vanhaa roinaa voisin seuraavaksi heittää roskiin? Tuokin (väärä) pyrkimus kattaviin kokonaisuuksiin on perua marxilaisesta vaiheesta ja taisi seuraavan kerran jäädä vaille täyttymystä työpaikan laatutyössä. Päällikkönä toimiessa opin ensimmäistä kertaa suhteuttamaan työt aikatauluun eli opin tekemään sen, mitä ehti.  Ammatissa toimimisen peruasiat siis avautuivat minulle hitaasti ja eri järjestyksessä kuin useimmille.

Nyttemmin ymmärrän, että auttaa ne puutteellisetkin ja keskeneräiset jäsennykset. Siksi jaan näitä kompurointejani blogissa…

Elämänfilosofia – mitä se voisi olla?

Olen kirjoitellut itselleni havaintoja ja tulkintoja tapahtumista siitä asti kun suoritin ammatillisen opettajankoulutuksen v. 1990. Reflektoiva kirjoittaminen ns. Siniseen vihkoon oli pakollinen osa tätä koulutusta. Aloitin kirjoittamisen opetusharjoittelun yhteydessä, se viritti tarpeen selittää toimintaansa. Reflektointi jäi tavaksi ja johti muutaman vuoden päästä kokeilemaan, osaisinko määritellä elämän tehtäviä. Löytyi viisi haastetta. Niitä sitten tarkistin ajoittain. Muistiinpanoista näen, miten olen ennakoinut tulevaa mainitsemalla haaveeksi jonkin joka toteutuu 2-3 vuoden päästä.

kaunis

Tänä keväänä osallistuin Written Selfie- verkkokurssille. Sen aikana kävin taas kerran läpi elämääni ja sen tulkintoja. En edennyt suurempaan itseni rakastamiseen kuten oli tarkoitus, mutta uusia muistoja nousi mieleen. Jäsentämisestä on aina hyötyä ja kurssin rakenne tuki tiedostamisen etenemistä.

Viikko sitten osuin kuuntelemaan Esa Saarisen luentoa systeemiajattelusta Aalto-yliopiston opiskelijoille. Hän pitää tuon vuosittain ja kuuntelin sitten kaikki tämän kevään kahdeksan luentoa. Hän on kehittänyt kurssiaan opiskelijoiden oman ajattelun virittämisen suuntaan ja toimii itse mielestäni hyvänä mallina. Hän peilaa erilaisia tapahtumia (kulttuurin, urheilun, mitä tahansa yhteistä) ja tulkitsee niitä eri tavoin omaa elämänfilosofiaansa vasten. Hän asettaa oman elämänsä, perheensä, parisuhteensa ja ystäväsuhteensa avoimesti opiskelijoiden oppimisen käyttöön. Ei mennyt hukkaan nuo 16 tuntia jotka vietin hänen kanssaan. Sain syvyyttä omiin tulkintoihin.

Heräsi ajatus kuvailla oma kasvu keskeisten ajattelutapojen siirtyminä. Ensin lapsi ja nuori solahtaa osaksi ympäröivää kulttuuria niin että sitä on vaikea edes nähdä. Jotkut hetket jäävät mieleen: muistan pohtineeni miten hyvä kun minulla on kaksi kotia (oman lisäksi sukulaisperhe joka oli ulkoisesti menestyneempi). Tein havaintoja lukiolaisten erilaisista kodeista, koska tunsin oman kodin erilaiseksi. Jyväskylän yliopistoon siirtyminen asetti isoja haasteita mutta samalla vapautti vanhoista.

Menin aikanaan täysin sydämin mukaan opiskelijaliikkeeseen, koska siellä oli kodikasta olla. Yksi senaikainen toimintatapa tuntuu kuitenkin nykyisin täysin vieraalta: me olimme mestareita paljastamaan muiden virheitä ja puutteellisuuksia. Yhteiskunnan porvarillisuus, opetuksen länsimaiset juuret, milloin mitäkin piti osoittaa sormella. Nyt jälkikäteen tuota toimintaa voisi tulkita oman itsetunnon pönkitykseksi. Bad romance- Gagan käsitettä Esa käytti valoittaessaan lukuisia mahdollisia sivupolkuja. Pulp Fiction auttoi ulkoisten tekijöiden syyttämisen havainnollistamisessa.

Kirjoittaessani v. 97 kotisivut nimesin tiedostukseni vaiheita. Ensin parannettiin maailmaa kuin harjoitukseksi ja sitten oli vuorossa hämärä sydäntemme yllä /Taberman. Lasten kasvattava vaikutus vanhempiin on Esa Saarisen luennolla läsnä, kuten oli myös kotisivuillani. Itsen kasvatus on elinikäinen tehtävä, aina pahasti kesken. Niinpä kirjasin tärkeimmäksi tehtäväksi itseen tutustumisen: kaivaa esiin se mitä olen ja käyttää sitä vuorovaikutussuhteissa.

Aikuiskouluttajana harppaus eteenpäin tuli teorian sitomisesta käytäntöön (paremmin kuin yliopistolla). Kun pääsin välillä tutkijaksi, sain tilaisuuden vaiheistaa omaa toimintaa. Jaoin jäsennyksiä muiden kanssa, mikä oli iso askel sekin. Kotisivujeni ennuste 2000-luvulle on kovin toiveikas. Julkaisen sen tässä:

”Töistäni parhaat ovat vielä tekemättä. Ne kirjoitukset, teot, aloitteet, projektit joissa integroin oppimaani. Kirjoitan pääteokseni inhimillisen oppimisen ehdoista, työnimenä rakkauden pedagogiikka. Kuvituksella on merkittävä rooli tässä teoksessa. Se sisältää kuvia, joiden näkemisen jälkeen ei ole entisellään… (Hopper ja Cyberspace)

Uusi vuosituhat alkaa oppimisen arvon nousulla. Ihminen kasvaa eettisesti ja arvoja punnitaan. Keksitään uudelleen ammatillinen koulutus. Ymmärretään ettei markka sovi sen laadun mittariksi. Tehdään väliaikainen laki, joka estää ottamasta koulutuksen johtoon juristeja tai ekonomeja. Insinööreille järjestetään pakollista koulutusta aiheesta ”Mitä on ihminen?” He tekevät ainakin yhden käytännön harjoituksen ennen kuin heidät päästetään oppilaitokseen. Vuonna 2005 näidenkin ammattiryhmien koulutus on kehittynyt niin että esto voidaan purkaa. Päästään erilaisten ihmisten yhteistyöhön. Eheyttä etsin ikivanhan zeniläisyyden hengessä. (lainaus poistettu tästä)

Näin oppimiseen ei tarvitse liittää perinteen rasitteita vaan koulutuksen kehitystä voidaan tarkastella jatkumona, jossa viisaat kasvattajat ovat aina uudelleen löytäneet kasvatuksen totuuksia. Ei tarvitse haukkua järjestelmiä kun uskaltaa nähdä ongelmat itsessäkin. Hyväksyä oman rajallisuutensa.”

Saarisen luennot on suunnattu noille pulmallisena pitämilleni ammattiryhmille. Hän osaa käsitellä haastetta. Tämä oli yksi syy Esan luentojen puhuttelevuuteen. Hän herättää henkiin inhimillisen puolen kaikkialla, näkee ihanuuden siemenen ihmisessä. Voisin sanoa hänen rakentaneen kaipaamaani rakkauden pedagogiikkaa: ilmapiiriä joka tukee kasvua. (Vaihdoin rakkaus-käsitteen välittämiseksi jossain versiossa, kun rakkaus on suomeksi niin painava sana). Esa osoittaa esimerkein mitä korkealaatuinen toiminta on johtajuudessa, jääkiekossa, musiikissa. Jotain yhteistä löytyy …

Mitä voisin kommentoida itselle 20v taaksepäin? En kirjoita pääteosta yhtään mistään, mutta jonkinlaista kuvakirjaa digimuodossa voisin harkita. Tai siis tässä koko ajan kirjoitan 🙂

Isovanhempien aamupäivä Rööperin mini-Ankoissa

kutsutSain tuollaisen tumman violetin sydänkortin ja pääsin tutustumaan nuoremman lapsenlapsen päiväkotiin Helsingin Rööperiin.

Päivä sai liikkeelle uskomattoman määrän tunteita ja aktivoi mieltä. Ydintapahtuma on varmaan se kun näkee oman lapsenlapsen uudessa ympäristössä avartamassa elämänpiiriään. Kaksivuotias pääsee paikkaan, jossa on ympärillä samankorkuisia ihmisiä ja kaikki kalusteet sopivan kokoisia. On yhteiset säännöt ja ohjelmat ja leikkiä voi yksin ja yhdessä. Ja sitten pääsee vielä itse esittelemään tämän isovanhemmilleen. Kannatti elää tuo päivä ja varmasti sitä muistellaan vielä monesti.

Omassa mielessä heräsivät aikaisemmat kokemukset päiväkodeista. Ensimmäinen asiantuntijuuteni 70-80-luvulla oli kehityspsykologian parissa yliopistolla ja lasten liikunnan tutkijana päiväkodeissa. Nyt tuntuu että mielenkiinto kohdistui kognitiiviseen kehitykseen ja liikunnassa tietysti motoriikkaan. Nyt mummina on tunne-elämä ja perusturvallisuus ylimpänä. Kokemus on nyt kokonaisvaltaisempi (luulen, muistot ovat toki tulkintaa nykyisen läpi).

Miten päiväkotien toiminta on sitten muuttunut tällä välin? Yksityinen päivähoito oli minunkin lapsille ainoa mahdollinen kun assistentin palkka ylitti kunnallisen normit. Hintakin taitaa olla sama, nyt euroina mikä silloin markkoina. Tärkeintä on tietysti sisältö, käytännöt, vuorovaikutuksen laatu päiväkodissa. Hyvään tulokseen voi päästä monta tietä, mutta hoitajien/kasvattajien persoonallisuus vaikuttaa aina.

Rööperin Ankoissa oli hyvä tunnelma, lapset nauttivat ja esittelivät leikkimahdollisuuksiaan innolla. Mielestäni oli hyvä ratkaisu pitää tilanne vapaana leikkinä vailla ohjelmaa. Aika kului siivillä, sitä olemista voisi varmaan kutsua flow-tilaksi. Olin niin tohkeissani etten muistanut ottaa kuvia – niinpä tämän kirjoituksen kuva on kopioitu Ankkalammen Facebook-sivulta. He taitavat sosiaalisen median käytön.

Päiväkotien ja vanhemman sukupolven yhteistyötä aloitettiin sitäkin jo 80-luvulla. Muistan vieneeni opiskelijat Lahteen tutustumaan tällaiseen toimintaan jo silloin. Kaikki vanhukset eivät olleet ihastuneet yhteistyöhön, mutta tilanne muuttuu kun on kyseessä omat rakkaat lapsenlapset. Enpä olisi arvannut että nautinto oli näin suuri. Kiitos kutsusta ja päiväkodin avoimuudesta, se on aina hyvä merkki. Voisinkohan minä antaa heille jotakin?

Vuosi vaihtui – mikä muuttuu?

Tämä on 301. blogikirjoitukseni. Sittenpä on. Vaihdoin ulkoasun WP:n uusimpaan malliin jouluaattona ja siksi alkuun pitää valita kuva (ettei ole vain tekstiä koko homma). Siis talvinen kuva tähän. Pakkasta -28.

kauniskrVaihdoin ulkoasun tosiaan jouluaattona – siksi kun en yksin osaa sitä tehdä ylimääräisen domain-etusivun vuoksi. Poika oli käymässä ja hän on tekninen asiantuntija.

Miltä näyttää vuosi 2016? Se alkoi kivasti leikkimällä lastenlasten kanssa, heistä saan energiaa. Tutustuin myös syvemmin veljeeni joka vanhenee yksin asuen. Oikeaa sosiaalisuutta siis, heh. En oikeasti ole vuosiin tehnyt eroa verkkososiaalisuuden ja kasvokkaisen välillä. Elämää yhtä kaikki eikä vuorovaikutuksen muoto kerro sen laadusta.

Jotain UUTTA tässä iässä on tarpeen harrastaa. Loppuvuodesta 2015 oli kivaa oppia koodaamaan lapsenlapsen kanssa. Tämä linja jatkui nyt alkuvuodesta kun latasin iPadiin appseja keksimisistä ja fysiikan alkeista. Rakastan Pettsonia joka tulee kiittämään onnistumisesta. Uusi alue mummille, sen voi jakaa sekä lapsenlapsen että veljen kanssa. Pari StarWar juttuakin latasin mutta kun ne ovat pelejä niin putoan kärryiltä heti alussa. Ehkä katselen mieluummin ao. videoita YouTubesta. Star Wars on minulle satuklassikko.

Uutta on myös englanninkielen opiskelu verkossa Worddive-ohjelman avulla. Nyt tuntuu että tärkein anti uuden oppimisen ohella on saada realistinen kuva omasta osaamisesta. Se on aina puuttunut vaikka kieltä olen käyttänyt. Hölmöä etten ole aiemmin opiskellut tällä tavoin verkossa omalla aikataululla – mitä muuta olen hölmöyttäni jättänyt tekemättä? Jätän edelleen?

Eilen ilmottauduin kurssille Written selfie, kaunein tarina itsestä. Siinä sukelletaan oman mielen sisään kirjoittamalla intuitiivisesti. Uskon oppivani jotain uutta itsestä vieläkin, kaikkien elettyjen vuosien jälkeen. Näkökulma on erilainen eläkkeellä vailla työelämän paineita.

Uskon että vanhojen koulukaverien kanssa jaettu hanke ”Imatran Yhteislyseon ylioppilaat 1964-65” on suunnannut mieltäni uusiin näkökulmiin. Pitkässä kaaressa näkyy miten samanlaisia ja erilaisia olemme kuin silloin lukiossa. Täytimme 70 viime vuonna: se on hyvä ikä ajatella elämäänsä pakettina. Blogini on saanut lukijoita juuri tuon Imatra-hankkeen vuoksi. Sitä lukevat muutkin vanhenevat ihmiset ja meitähän Suomessa riittää. Tarina itsestä elää ja muuttuu loppuun asti. Jännittävät ajat edessä siintävät…

Kun lapsi koodaa tarinansa

Olen ollut usein tässä samassa mielentilassa: haluaisin ymmärtää miten tietokoneen omaehtoinen käyttö edistää kehitystä? Löysin vuodelta 2003 julkaisun Tietotyö ja ammattitaito-seminaarista, josta kirjoitin arvion Psykologia-lehteen. Tässä lyhyesti:

Uudenlaista oppimista nähdään nousevan nykyisen tietokonesukupolven myötä. Tätä selvitti John Cuthell monissa hankkeissa ja tutkimuksissa (UK, Leeds, Lontoo).
Hän mm. seurasi pitkittäistutkimuksella 11-19 -vuotiaiden omaehtoista kokeilemalla oppimista, jossa samanaikaisesti muuttuvat sekä ajattelutavat, oppiminen että työskentelyn
tavat. Nuorille tietokone oli monipuolinen väline, jota jatkuvasti käyttämällä edistyivät verbaaliset, loogismatemaattiset, visuaaliset ja spatiaaliset ja kinesteettiset älykkyyden puolet. Voidaan luoda uusi teoria mielen sisällöstä ja oppimisen peruskäsitteet muuttuvat muotoon ”do-undo, edit, clear or exit, don’t save”. Virheitä ei ole, vain itseä ohjaavaa kokeilutoimintaa. Prosessi on itseohjautuva, oman ilmaisun väline. Oppiminen on kokemuksellista, havainnoivaa ja semioottista. Sisällöt ja oppimisen tavat kietoutuvat toisiinsa.

Minulla oli kotona juuri samaa tietä kulkenut poika, testasin esityksen hänellä ja hän hyväksyi sen. Sama mitä oli todettu brittiläisessä koulussa, tapahtui myös täällä. Itseäni innosti myös idea tietämyksen yhteisestä muodostamisesta. Kukaan ei voi omistaa tietoa, onko plagiointia enää olemassakaan – kysyttiin. Poikayhteisö työskenteli hyvin yhdessä ja osasi arvioida toistensa vahvuuksia. Nopeat oppijat auttoivat kavereita.

Samassa seminaarissa Roger Säljö Göteborgin yliopistosta kuvaili oppimisen kehitystä historiallisesti, sosiokulturaalisesta ja sosiohistoriallisesta perspektiivistä: miten lukutaidosta ja kirjoitustaidosta edettiin ICT taitoihin. Mitä kaikkia käsitteellisen ajattelun tukivälineitä on nykyään käytettävissä – huomaammeko niiden auttavan merkityksen? Keskeistä Säljönkin mielestä on uusi kokeileva oppiminen, valikointi, kriittisyys, metataidot ja tietämyksen jakaminen. Kuten jo Dewey ja Vygotsky aikanaan ymmärsivät: oppiminen muuttuu kun toiminta muuttuu. Pertti Saariluoman käsitteli mieltämistä. Mieltäminen on keskeinen mentaalinen prosessi, se luo kokemuksen tietoiset ja alitajuiset edellytykset. Opitut käsitteet ovat avainasemassa mieltämisessä.

Nyt Koodiaapinen kurssin yhteydessä löysin uusinta tutkimusta lasten koodauksesta, joka muuttaa lapsen suhdetta tietokoneen käyttöön. MIT Laboration Mitchel Resnick ja Tufts yliopiston Mariana Bers tutkimusryhmineen tekevät jatkuvaa toimintatutkimusta lasten kanssa. ScratchJr on lapsile mieluinen koodaustapa. Olen itse opiskellut sitä 5½-vuotiaan Justuksen kanssa ja huomannut miten monessa taidossa hän on minua edellä. Kaikki tuo mitä Cuthell totesi koululaisia tutkiessaan, pätee nykyään jo 5-7-vuotiailla, kun heillä vain on tilaisuus osoittaa oppimiskykyään.

Olennaista on varmasti se, että lapsi työskentelee / leikkii omasta halusta ja valitsee ajankohdan ja toimintatavat. Yhteisellä lomaviikolla koodaus sijoittui keskipäivään jolloin oltiin virkeitä. Minun osuudeksi jäi mummipedagogiikka (granny pedagogics) eli lapsen tekemisen ihailu. Justus lopetti koodaamisen aina itse, kun siltä tuntui. Paluumatkalla kuuden tunnin lento helpottui pelaamalla tuttuja pelejä. Seurasin miten Justus ensin pelasi StarWars-jaksoja joissa oli uutta opittavaa ja siirtyi väsyttyään tuttuihin LegoCity tapahtumiin. Hän oli siis oppinut jo ohjaamaan toimintaansa niin ettei hermosto rasitu.

Minä näen tuossa jotain hyvin arvokasta lapsen kehityksen kannalta: tilaisuuden tykätä jostakin ja harjoitella toimintaa oman rytmin mukaisesti. Tätä ei aina arvosteta.  Varsin tavallinen ohje Suomessakin on ollut mekaaninen peliajan rajoittaminen lapsen parhaaksi. Jospa sillä tavoin kasvatetaan nöyriä virkamiehiä jotka lopettaa työt klo 16.15. Minä taas olen boheemimummi, joka aina kannatan vapautta ja itsemääräämisoikeutta. No, ei se noin mustavalkoista ole, myös ohjausta tarvitaan.  Mutta tästä teemasta haluan oppia lisää: Miten oppiminen etenee?

Koodaus on oppimista vailla rajoja

Koodiaapisen 3. viikolla olen katsonut monia videoita ScratchJr hakusanalla. On hienoa tiedostaa miten globaalia toimintaa leikkikoodaus onkaan. Lukuisat ihmiset ovat osallistuneet sen kehittelyyn ja lasten mielipiteitä on kuultu koko ajan. Saamme käyttöön monen yliopiston tutkimustiedon, erityisesti MIT Lab tekee upeaa työtä. Olen kuunnellut LEGO Papert professori Mitchel Resnickin luentoja. Scratch toiminta alkoi 2007 ja vuodesta 2010 projekteja on voinut jakaa yhteisillä scratch.mit.edu sivustoilla. Tämän huomasin kun Tero Toivonen jakoi linkin FB-ryhmässä.

Minua viehättää se, että käytetään hyväksi aikaisempaa tietoa lapsen kehityksestä ja tehdään vahvasti yhteistyötä. Ei julisteta että nyt kaikki muuttuu meidän ansiosta (mikä on tavallista ns innovaattoreilla). Alkuperäisenä ideana on jopa demokratia: lasten aktivoituminen ja toiminnan oma ohjaus vs. kuluttaminen. Hienoa olla tässä mukana, enpä arvannut mihin pääsin kun Koodiaapisen avasin 🙂 Luulin vain oppivani jotakin koodauksesta.

Maanantaina vietin synttäreitä, tietysti Skypessä opiskelutoverini Justuksen kanssa. Justuksen kakku on huolellisesti väritetty, siinä on ääni ja poikamainen ympäristö. Raketilla on ääni myös.

scrsynttJustus äänitti onnittelulaulun (tietysti versiona ’paljon onnea vaan, kakku lentää naamaan’) ja esitteli monia muitakin projektejaan. Hän paineli niin monia palikoita että sai koko ohjelman antamaan error ilmoituksen. Tuohon en taida itse päästä. Yksi tottelematon palikka on minuakin kiusannut: kehystä usean palikan ylle toistoa varten en millään meinannut saada toimimaan. Nyt se on kerran onnistunut.

Ensi viikolla minulla ja Justuksella, on tilaisuus opiskella yhdessä päivittäin. Uimista ja ohjelmointia, saapa nähdä miten pitkälle etenemme. Pitkä lentomatka voi helpottua flow-tilassa koodaten. Myös 2½ pikkuveljelle täytyy varmaan antaa tilaisuus kokeiluun. Palaan blogaamaan 10.11. entistä kokeneempana.

Mielikuvitusta koodaamassa

Ohjelmointi eli koodaus liittyi ennen mielessäni loogiseen ajatteluun. Luulen että ohjelmointikoulutuksiin sisältyy logiikan kursseja. Nyt kun itse opiskelen ohjelmointia, olen tarkistanut käsitystäni. Taitaa olla kyse enemmänkin mielikuvituksesta ja sen järjestämisestä monenlaisiin muotoihin.

Olen kuunnellut Seymour Papertin ja Mitchel Resnickin luentoja YouTubessa. Tämän kuvan kaappasin Resnickin luennosta joka oli linkitetty MIT labran sivustoon. Papert on Resnickin mentori.

resnickEnsin ihmettelin miksi imagine on ensimmäisenä eikä kokemus kuten olen tottunut ajattelemaan. Kun tarkastelen harjoitteluani ScratchJR ympäristössä esikouluikäisen kanssa, niin tosiaan: ideoiden kehittelystä toimintamme on lähtenyt. Kokeiluvaihe on välttämätön kuten sen reflektointikin. Idea – toteutus – arviointi – jatkokehittely on ikuisen kehityksen ketju, jossa kukin vaihe työntää eteenpäin.

Tunsin Piagetin teorian jo läpikotaisin, koska olen sitä psykologian opetustyössä ohjannut. Tytär oli lapsuutensa ajan koehenkilönä Piagetin ajattelukokeissa, kun työskentelin kehityspsykan assistenttina yliopistolla. Papert ja Resnick ovat jatkaneet eteenpäin lapsen oppimisen ymmärtämistä. Heitä oli kiva opiskella nyt Koodiaapinen kurssin ohessa, kun opettelen koodausta tyttärenpojan kanssa. Minulla on oiva tilaisuus integroida aiempaa tietämystäni uusiin opintoihin, se tuntuu kivalta.

Just nyt ihmettelyni kohdistuu kysymykseen, että mikä tässä koodauksessa on muka kivempaa kuin oikeissa palikoissa ja rakenteluleluissa? Niitä kehityksen ja kasvatuksen tuntijat ovat satoja vuosia suunnitelleet. Onko tämä into vain uutuuden viehätystä ja alkuvaiheen huumaa? Aika näyttää…

Tänään hämmästyin kun katsoin Googlen alkusivua: mikä merkkipäivä tänään on?

synttäri2015Se olikin minun oma päivä. Mikä algoritmi tuon takana mahtaa olla? Ei kai Google joka päivä onnittele kaikkia maailman ihmisiä joilla on synttärit? Luulin että syntymäpäivät kuuluu vain FB-ilmoituksiin. Totta tosiaan näistä algoritmeista pitää tietää enemmän!

Elämäjulkaisijuuden omaksumisesta vielä

Nyt olen lukenut Sari Östmanin 7.8. tarkastetun väitöskirjan toisen kerran, kesämökin rauhassa ja arvioin nyt sitä kokonaisuutena. Olin paikalla väitöstilasuudessa mutta en ollut kuullut tutkimuksesta sitä ennen. Olin isosti kiinnostunut, koska olen itse elänyt samat vaiheet 1995-2014 ja halusin peilata omia kokemuksia.

Yksi hämmästyttävä asia olikin juuri tuo etten ollut kuullut mitään kanavaa pitkin tutkimuksesta. Sama hiljaisuus näyttää jatkuvan, vaikka FBssä on oma sivunsa ja seuraan Porin Yliopistokeskusta. Tilaisuudesta toki heti laitettiin ne pakolliset Millainen päivitys..? viestit sekä FB että Twitteriin, mutta siihen se melkein jäi. Keskustelu kai jatkuu pienissä piireissä tai sitten se oli jo käyty ennen väitöstä. Olen tottunut siihen että minkä tahansa tapahtuman jälkeen, kun itse alan seurata muutamia ihmisiä, niin AINA joku seuraa takaisin. Nyt ei kukaan. Voinko vetää johtopäätöksen että minun verkko-opettajuuden + sitä kautta hankittujen yhteisöjen elämä ei lainkaan kohtaa digikulttuurin tutkijoiden maailmaa? Tutuimpia nimiä lähdeluettelossa olivatkin Barry Wellman ja Manuel Castells.

Väitöskirjassa hahmottui sosiaalisen median käytön historia laajemminkin ja siitä rajautui kohteeksi elämäjulkaiseminen eli omista elämän tapahtumista kertominen. Ihan kaikki 30 aineiston tuottaneesta henkilöstä eivät koskaan aloittaneet elämäjulkaisua. Sen juuret ovat pitkät (nuoret naiset ahmimassa tunneromaaneja millä vuosisadalla se olikaan) mutta myös vastustus itsensä korottamisen kulttuuriin on Suomessa syvällä. Aika näyttää, mikä merkitys tällä uudella taidolla kertoa kepeästi oman elämän sattumuksista paljastamatta liikaa, tulee olemaan jatkossa. Kai se tavaksi jää kuten moni muutkin uusi asia, huomaamatta. Se on tehty niin vaivattomaksi monin välinein.

Väitöskirjan ansioksi jää elämäjulkaisemisen omaksumisen prosessin jäsentäminen suomalaisten aikuisten keskuudessa vuoteen 2014 mennessä. Prosessi on kuvattu selkeästi ja on oman koulutukseni syytä että minun oli hiukan hankala sitä seurata. Olen itse niin kiinni psykologisissa käsitteissä että syväomaksuminen merkitsee minulle eri asiaa kuin Östmanille. En puhu itsestä koskaan esim. roolien kautta, en edes internetissä. Sosialisaation olen sijoittanut enemmän lapsuusvuosiin, mutta jatkuuhan se koko elämän kun uutta eteen tulee. Kulttuurista omaksumista olen itsekin korostanut monissa kirjoituksissa (ettei teknologinen edistys ottaisi sen paikkaa analyyseissa). Luettuani tämän väitöskirjan ymmärrän kulttuurisen omaksumisen entistä syvemmin. Se myös selittää prosessien hitautta, kaikki vie aikaa.

Oman nettihistorian merkkipaalujen kokoaminen (edellisessä postissa) muistutti hitaasta etenemisestä. Miten vastenmielistä oli tarttua tietokoneeseen, vaikka se teki kirjoittamisen helpoksi. Miten jännittävä oli eka kertaa kirjoittaa julkiselle palstalle kuvitellen että nyt kaikki lukee sen ja mitä ne ajattelee. On pitkä matka siihen että painaa kepeästi JULKAISE -näppäintä tämänkin sekavan pohdinnan valmistuttua 🙂

Ydintapahtuma elämäjulkaisemisessa on halu jakaa jotain elämästään luottamuksellisessa suhteessa potentiaalisiin lukijoihin. Tämä kuvaus tuntui hyvin tutulta ja mietin sen monia omaksumisen polkuja. Itse löysin sen verkko-opettajana ja pystyin jakamaan tuon upean kokemuksen monien aikuisopiskelijoiden kanssa. Opimme että verkossa voi olla aitoa vuorovaikutusta. Ihmiset siellä puhuvat toisilleen eikä koneet. Tästä ymmärryksestä oli luontevaa siirtyä monenlaiseen elämän tapahtumien jakamiseen vaikka pohjavirtana onkin idea että tämä voisi sinua kiinnostaa.

Refleksiivinen identiteettityö on aina saanut sijansa tässä blogissa. Tekikö se tässä huiman harppauksen imaisten itseensä internetin välineillä elämäjulkaisemisen? En osaa sanoa. Nyt alkaa väsyttää, parasta lopettaa tältä erää.

Seuraava aiheeni on ehkä muistitutkimus ja selittävä muistitieto, joita Östman myös käsitteli. Tarvitsen niitä omaelämäkerrallisiin muisteloihin koulutoverien kanssa. Kokosin Muistelot 2014– sivulle omia blogiposteja aikajärjestykseen ja tunnelma oli heti erilainen aikaisempaan hyppelyyn verrattuna. Mitä toimintaa tuo sitten mahtaa olla?

Tietokonepeloista kohti avointa julkaisemista

Tänään hahmottelen omaa tietäni elämäjulkaisijaksi, vaikken tuota käsitettä tohtinut otsikkoon laittaa. Se ei tunnu vielä omalta. Sari Östman sitoo äsken tarkastetusta väikkärissään suomalaisten kasvukertomuksia puitteisiin. Tässä minun tapahtumia:

  • 1980 kirjoitin vielä omalla sähkökirjoituskoneella lisurini (yliopiston laitoksella muutama PC, rohkeimmat aloittivat)
  • 1990 ensimmäinen tietokone kotiin ”IBM vain 5 pientä minuuttia” (hinta 13000 mk) sillä kirjoitin tutkimusraportin KTL ja tutkimuslaitoksen Mac koneella kirjoitin artikkeleita
  • 1995 seuraava tietokone kotiin (16000 mk)
  • 28.8.2000 Kanetti kaapelimodeemisopimus kotiin, pojan valmiiksi kirjoittamaan hakemukseen tarvittiin äidin allekirjoitus. Tämä sopimus oli ensimmäisten joukossa JKLssä, mutta en muista käytinkö itse tätä yhteyttä vai maksoinko vaan 🙂 – poika käytti enimmin
  • 1994 palasin aokkiin ja siellä oli hyvät www-sivut, esim. koulutuksen linkit valmiina, niitä aloin käyttää oikeasti ja sähköpostia myös (yliopistolla ei vielä ollut kuin harvoilla)
  • 1996 peda-forum yliopistojen keskustelupalsta s-postilistan kautta, eka osallistuminen ja eka moka kun tölväisin kaveria
  • 1997 tytär teki internetohjelmointikurssilla minulle kotisivut ja oli pakko tuottaa sisältö. Ratkaisuna 70-80-90-luvut elettynä ja 2000-luvun alku ennusteena. Voimakas minän integroitumisen kokemus oli tuo tekstin ja kuvien kokoaminen.
  • 2000 työpaikalla verkko-oppimisympäristö R5 Generation käyttöön. ks sivu verkko-opettajaksi kasvusta.
  • 2006 ensimmäiset kv opinnot verkossa
  • 2007 blogi suomeksi, sometu-yhteisö, FB ja SL
  • 2008 konnektivismin globaalit avoimet opinnot alkoivat
  • 2009 twitter ja oma iPhone (työpaikan kännykkä oli ollut vain tiedotusväline)
  • 2010 eläkkeelle, verkkoyhteisöissä toimiminen ja MOOC eksperttiosallistumiset, FB oikeasti käyttöön vasta nyt

Östman kuvaili elämäjulkaisijaksi ryhtymisen syitä (s.78) jakaen ne kolmeen luokkaan: kokeilunhalu, elämäntilanne ja ajautuminen. Näitä kaikkia löytyy minun kertomuksesta. Omat lapset vaikuttivat aloittamiseeni ihan selvästi. Poika houkutteli mukaan heti kun internet alkoi olla saatavilla laajakaistaliittymänä kaapelimodeemin kautta (s.81). 1990-luvun loppupuolella oli kotisivujen kulta-aika muutaman vuoden, mikä toi monia internetin pariin (s.80). Minulla tytär pakotti äidin kehittymään, minun piti jopa opetella korjaaman sivuja itse html-kielellä. Voi että oli vaikeaa.

Östman kuvailee käytön leviämistä s.83. Kuvion mukaan olin varhaiset omaksujat-ryhmässä 1997 kotisivun ja kokeilunhalun myötä. Olin varhaista enemmistöä 2000-luvun vaihteen verkko-opena ja 2007 aloittelijana FBssä. Oli kokeilunhalua, sisällöllinen motiivi, mutta olin hieman varovaisempi kun varhaiset omaksujat. Edelleen kuulun myöhäiseen enemmistöön, koska vasta 2007-8 aloitin omat blogit.

Elämäjulkaisemisen tavoitteet Östman jakaa (s.97) kolmeen tekijään jotka ilmenivät hänen 30 henkilön aineistossa tasaisesti. Suluissa on lukumäärä:

  1. tiedonjakaminen (15)
  2. elämän jäsentäminen (21) tai
  3. sosiaalisuus (15)

Minulla elämän jäsentäminen oli painopisteenä jo 1997 kotisivuissa ja sille perustan loi aikuisuuden kehitysvaiheiden tuntemus. Se nivoutui aikuiskouluttajan työhön ja tiedonjakamisen intressiin. Verkoissa eläminen helpotti elämänmuutosta eläkkeelle jäädessäni. Oli uusi työ ja elämänsisältö tavallaan valmiina. Uuden yllättävän käänteen kohtasin viime vuonna kun innostuin pohtimaan koko elämääni yhdessä entisten koulutoverien kanssa (1964 Imatran yhteislyseon ylioppilaat).

Vielä haluan mainita mukavan käsitteen Östmanin väikkäristä (s.98). Ns. lämpimät asiantuntijat toimivat tulkkina innovaation ja uuden käyttäjän välillä. Minulla oli työpaikalla tällaisia henkilöitä (Heli Kinnunen, Sami Voutilainen, Vesa Vuorimaa) ja omat nyt jo aikuiset lapset opiskelivat tietojenkäsittelyä molemmat. Poika toimii mm. teknisenä asiantuntijana helinurmi.fi domainille.

Tässä perustiedot vaiheistani Östmanin kuvauksiin peilaten. Seuraavaksi pyrin syvemmälle identiteetin muutoksiin, mutta se vaatii pysähtymisen asian äärelle. Nyt väsyttää, on kuuma kesäpäivä.