Edelleen hämärää

Olen haastanut itseni uudistamaan domain-sivun sisällön, mutta sepä ei etene. En tiedä miten sen tekisin. Minulla olisi tarjolla graafisen alan apua serkunpoika Paavolta, mutta en tiedä mitä pyytäisin.

sumukapeaSuuri apu minulla on siskon miehen korkealaatuiset valokuvat, joista saan napsia osia omaan käyttöön. Tämä kuvaa hämäryyttä sieluni yllä 🙂 Sitä etsii ja etsii ja kuvittelee löytävänsä, sitten taas hämärtää.

sumupystyElämässä moni asia heijastuu yhä uudelleen, hiukan erilaisena. Suomenkielinen ja englanninkielinen blogini ovat erilaisia heijastumia. Tässä blogissa näkyy ammatillinen kasvu ja yhteisöihin osallistumiset kotimaassa. Olen kokeillut verkkoelämää ja vaiheistanut kokemuksiani. On laajoja aiheita ja suppeita, sisäkkäin. Tulevaisuus on avoin.

Englanniksi olen ollut sama oma itseni koko ajan. Olen peilannut asiantuntijuuttani osallistumalla ja saanut kavereita. Olen hahmottanut globaalin vaihdon alueita. Olen saanut tukea ja kritiikkiä sopivassa suhteessa. Vieraalla kielellä on ärtymystä vaikeampi osoittaa, siksi keskustelut ovat usein jääneet lyhyiksi. Vuoteen en ole kirjoittanut mitään eli tulevaisuus on avoin silläkin puolella. Mitä isona tekisin? on minun ikuinen kysymys.

sumuveneJotkut osat hahmottuvat sumussakin muita paremmin. Sitä paitsi vene kuvaa myös liikkumisen mahdollisuutta. Liikkeessä haluan pysyä edelleen.

Rajoitanko domain-sivun tämänhetkisiin innostuksen kohteisiin? Tuntuu oikealta ratkaisulta, henkilöhistoria jääköön kotimaassa jaetuksi. Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden muisteloa luetaan edelleen.

Toinen kiva aihe suomeksi oli mummi & lapsenlapsi yhteisopiskelu koodauksen taidoissa. Siitä lupasin käydä kertomassakin marraskuussa. Jotain muutakin senioriverkoista pitää kehitellä.

Filosofista kokonaisnäkemystä kypsyttelen seuraamalla päivittäin Teemalla klo 17 keskusteluja filosofin (Esa Saarinen) kanssa. Kirsti Paakkanen painotti omien juurien tunnistamista ja tunnustamista. Leena Palotie välitti intohimon tutkimukseen ja itsereflektion merkityksen. Leif Segerstam oli kuin luovuus itse, hän taisi virittää minut käyntiin. Säveliä on pieni määrä, mutta niistä voi kehitellä mitä vaan. M.A. Numminen osoittautui sosiologi-filosofi- kielitieteilijäksi, joka arvostaa ihmisyyttä jokaisessa.

Entä minä sitten? Tähän kysymykseen saa vastata 🙂

 

Elämänfilosofista kompurointia

Pitänee vielä hakea oman elämän (filosofista?) pohjaa ennenkuin hahmotan elämänkaareni kokonaisuutena. Viime kirjoituksessa viittasin jo kodin kristillisyyteen, opiskeluajan marxilaisuuteen ja sitten heräämiseen jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Tuota viimeistä vaihetta tutkin nyt tarkemmin pitäen mielessä miten muutokset mielessäni tapahtuivat ja miten ne kietoutuivat aikaisempaan.

akifilsa

Suurta innostusta seurasi aina suuri pettymys ja tilanteen realisoituminen, uomiin asettuminen. Kerron mainitsematta vuosilukuja tai työpaikkoja. Ihmisen mieli haluaa kokea nousuja ja oppimiskyvyn ’löytäminen’ yhdessä vertaisten kanssa oli suuri ilon lähde. Tämä kokemus toistui ja vakiintui osaksi työelämääni.

Kriittinen näkökulma ammatilliseen kasvuun kehittyi kun pääsin tutkijaksi ja ehdin lukea sekä ajatella enemmän kuin kouluttajan työssä. Tuostakin jäi jotain pysyvää. Tutkivan otteen edeltävä vaihe oli tietysti maisteri- ja lisensiaattiopinnoissa. Empiirinen tutkimuksenteko aineistonkeruusta johtopäätöksiin tuli opittua.

Opettavainen vaihe oli päälliköksi joutuminen kuudeksi vuodeksi. Tunsin itseni ja siksi en hakenut kyseistä tointa kertaakaan, tulin silti valituksi. Tuo aika pakotti näkemään arvostamani työtoverit uudessa valossa. Aloin nähdä työpaikan viidakkona jossa käytiin näkyviä ja salaisia taisteluja. Tuosta lähtien olen ajatellut, että ihminen pilaa aina kaiken, se on varmaa. Sanon tämän lempeästi. Opettelin katsomaan ihmistä kuin Chaplin kulkuria. En ole pessimisti, koen olevani realisti joka ei enää usko nopeisiin muutoksiin. Kumpa työpaikalla käyttäydyttäisiin aikuisen ihmisen tavoin, se usein riittäisi.

Työkokemukseni kulkivat epätavanomaiseen suuntaan, kun vasta loppupäässä jouduin autoritaarisen kurinalaisuuden alaiseksi. En tahtonut uskoa sitä todeksi, olin niin hämmästynyt. Tuolta ajalta nousivat mm. insinöörivitsit. Henkinen paluu oppikoululaiseksi Imatralle välähti joskus mielessä (tällaista oli 50-luvulla).

Viimeinen vaihe työelämässä oli verkkopedagogiikan kehittäminen. Olin siitä niin innoissani että hain puolipäivätyöhön voidakseni keskittyä kehittämiseen. Olin tottunut ympäristön jatkuvaan vastustukseen eikä se enää masentanut. Itse työ palkitsi ja oli muutamia opiskelijoita ja työtovereita, joiden kanssa voi yhdessä toimia.

Yksi tie motivaation ylläpitoon oli katsoa kauempaa, eli mennä mukaan kansainväliseen kehittämiseen. Kun tunsi olevansa lähellä maailman huippua ei lähiympäristön asenne masentanut. No, tuonkin vaiheen voi nykyisin nähdä kriittisemmin. Tätä vaihetta voisin arvioida jatkossa.

Tämä kohta Esa Saarisen luennolla sai minut alunperin – tänä keväänä – innostumaan ja jatkamaan kuuntelua:

esas

Kaikki kolme kohtaa tuntuivat läheisiltä, juuri noita harrastan.

Tunnenko itseni? Tein Aaltoyliopiston systeemiälyn yksikön systeemiajattelun  testin. Tulos tuntuu oikealta, itsehän vastasin: Pohdiskelen kyllä ja hahmottelen kokonaisuuksia mutta asennepuolella ja uuteen menemisessä voisi olla petrattavaa. Just niin. Lisään toisenkin kuvan Esan luennolta tähän käsitteitä antamaan. Lue kysymykset oikeasta reunasta.

esa2

Elämänfilosofiani on sekoitus kaikesta aikaisemmasta. Hyvän ihmisen ideaali kehittyi jo lapsuudessa ja säilyi sellaisenaan kauas aikuisuuteen. Sitä horjuttivat eniten suuren rakkauden päättyminen fiaskoon yksityiselämässä ja pettymys työyhteisöihin työelämässä. Itse olin persoonallani mukana molemmissa, osallisena kaikissa pettymyksissä mitä kohtasin.

Psykologinen tieto tuli tarpeeseen elämän pettymysten tulkinnoissa. Defenssit tuntuivat selittävän paljon; ne pitivät työyhteisöjä alimmilla kehitystasoilla (joilla syytellään ja estetään luottamasta muihin). Ihmisen näkeminen raadollisena oliona jossa on kuitenkin piilossa hyvää – tämä herää henkiin mm. Esa Saarisen luennoilla.

Voisinkohan piirtää kuvan oman elämänfilosofian sisällöstä? Mitä vanhaa roinaa voisin seuraavaksi heittää roskiin? Tuokin (väärä) pyrkimus kattaviin kokonaisuuksiin on perua marxilaisesta vaiheesta ja taisi seuraavan kerran jäädä vaille täyttymystä työpaikan laatutyössä. Päällikkönä toimiessa opin ensimmäistä kertaa suhteuttamaan työt aikatauluun eli opin tekemään sen, mitä ehti.  Ammatissa toimimisen peruasiat siis avautuivat minulle hitaasti ja eri järjestyksessä kuin useimmille.

Nyttemmin ymmärrän, että auttaa ne puutteellisetkin ja keskeneräiset jäsennykset. Siksi jaan näitä kompurointejani blogissa…

Isovanhempien aamupäivä Rööperin mini-Ankoissa

kutsutSain tuollaisen tumman violetin sydänkortin ja pääsin tutustumaan nuoremman lapsenlapsen päiväkotiin Helsingin Rööperiin.

Päivä sai liikkeelle uskomattoman määrän tunteita ja aktivoi mieltä. Ydintapahtuma on varmaan se kun näkee oman lapsenlapsen uudessa ympäristössä avartamassa elämänpiiriään. Kaksivuotias pääsee paikkaan, jossa on ympärillä samankorkuisia ihmisiä ja kaikki kalusteet sopivan kokoisia. On yhteiset säännöt ja ohjelmat ja leikkiä voi yksin ja yhdessä. Ja sitten pääsee vielä itse esittelemään tämän isovanhemmilleen. Kannatti elää tuo päivä ja varmasti sitä muistellaan vielä monesti.

Omassa mielessä heräsivät aikaisemmat kokemukset päiväkodeista. Ensimmäinen asiantuntijuuteni 70-80-luvulla oli kehityspsykologian parissa yliopistolla ja lasten liikunnan tutkijana päiväkodeissa. Nyt tuntuu että mielenkiinto kohdistui kognitiiviseen kehitykseen ja liikunnassa tietysti motoriikkaan. Nyt mummina on tunne-elämä ja perusturvallisuus ylimpänä. Kokemus on nyt kokonaisvaltaisempi (luulen, muistot ovat toki tulkintaa nykyisen läpi).

Miten päiväkotien toiminta on sitten muuttunut tällä välin? Yksityinen päivähoito oli minunkin lapsille ainoa mahdollinen kun assistentin palkka ylitti kunnallisen normit. Hintakin taitaa olla sama, nyt euroina mikä silloin markkoina. Tärkeintä on tietysti sisältö, käytännöt, vuorovaikutuksen laatu päiväkodissa. Hyvään tulokseen voi päästä monta tietä, mutta hoitajien/kasvattajien persoonallisuus vaikuttaa aina.

Rööperin Ankoissa oli hyvä tunnelma, lapset nauttivat ja esittelivät leikkimahdollisuuksiaan innolla. Mielestäni oli hyvä ratkaisu pitää tilanne vapaana leikkinä vailla ohjelmaa. Aika kului siivillä, sitä olemista voisi varmaan kutsua flow-tilaksi. Olin niin tohkeissani etten muistanut ottaa kuvia – niinpä tämän kirjoituksen kuva on kopioitu Ankkalammen Facebook-sivulta. He taitavat sosiaalisen median käytön.

Päiväkotien ja vanhemman sukupolven yhteistyötä aloitettiin sitäkin jo 80-luvulla. Muistan vieneeni opiskelijat Lahteen tutustumaan tällaiseen toimintaan jo silloin. Kaikki vanhukset eivät olleet ihastuneet yhteistyöhön, mutta tilanne muuttuu kun on kyseessä omat rakkaat lapsenlapset. Enpä olisi arvannut että nautinto oli näin suuri. Kiitos kutsusta ja päiväkodin avoimuudesta, se on aina hyvä merkki. Voisinkohan minä antaa heille jotakin?

Mielikuvitusta koodaamassa

Ohjelmointi eli koodaus liittyi ennen mielessäni loogiseen ajatteluun. Luulen että ohjelmointikoulutuksiin sisältyy logiikan kursseja. Nyt kun itse opiskelen ohjelmointia, olen tarkistanut käsitystäni. Taitaa olla kyse enemmänkin mielikuvituksesta ja sen järjestämisestä monenlaisiin muotoihin.

Olen kuunnellut Seymour Papertin ja Mitchel Resnickin luentoja YouTubessa. Tämän kuvan kaappasin Resnickin luennosta joka oli linkitetty MIT labran sivustoon. Papert on Resnickin mentori.

resnickEnsin ihmettelin miksi imagine on ensimmäisenä eikä kokemus kuten olen tottunut ajattelemaan. Kun tarkastelen harjoitteluani ScratchJR ympäristössä esikouluikäisen kanssa, niin tosiaan: ideoiden kehittelystä toimintamme on lähtenyt. Kokeiluvaihe on välttämätön kuten sen reflektointikin. Idea – toteutus – arviointi – jatkokehittely on ikuisen kehityksen ketju, jossa kukin vaihe työntää eteenpäin.

Tunsin Piagetin teorian jo läpikotaisin, koska olen sitä psykologian opetustyössä ohjannut. Tytär oli lapsuutensa ajan koehenkilönä Piagetin ajattelukokeissa, kun työskentelin kehityspsykan assistenttina yliopistolla. Papert ja Resnick ovat jatkaneet eteenpäin lapsen oppimisen ymmärtämistä. Heitä oli kiva opiskella nyt Koodiaapinen kurssin ohessa, kun opettelen koodausta tyttärenpojan kanssa. Minulla on oiva tilaisuus integroida aiempaa tietämystäni uusiin opintoihin, se tuntuu kivalta.

Just nyt ihmettelyni kohdistuu kysymykseen, että mikä tässä koodauksessa on muka kivempaa kuin oikeissa palikoissa ja rakenteluleluissa? Niitä kehityksen ja kasvatuksen tuntijat ovat satoja vuosia suunnitelleet. Onko tämä into vain uutuuden viehätystä ja alkuvaiheen huumaa? Aika näyttää…

Tänään hämmästyin kun katsoin Googlen alkusivua: mikä merkkipäivä tänään on?

synttäri2015Se olikin minun oma päivä. Mikä algoritmi tuon takana mahtaa olla? Ei kai Google joka päivä onnittele kaikkia maailman ihmisiä joilla on synttärit? Luulin että syntymäpäivät kuuluu vain FB-ilmoituksiin. Totta tosiaan näistä algoritmeista pitää tietää enemmän!

Elämäjulkaisijuuden omaksumisesta vielä

Nyt olen lukenut Sari Östmanin 7.8. tarkastetun väitöskirjan toisen kerran, kesämökin rauhassa ja arvioin nyt sitä kokonaisuutena. Olin paikalla väitöstilasuudessa mutta en ollut kuullut tutkimuksesta sitä ennen. Olin isosti kiinnostunut, koska olen itse elänyt samat vaiheet 1995-2014 ja halusin peilata omia kokemuksia.

Yksi hämmästyttävä asia olikin juuri tuo etten ollut kuullut mitään kanavaa pitkin tutkimuksesta. Sama hiljaisuus näyttää jatkuvan, vaikka FBssä on oma sivunsa ja seuraan Porin Yliopistokeskusta. Tilaisuudesta toki heti laitettiin ne pakolliset Millainen päivitys..? viestit sekä FB että Twitteriin, mutta siihen se melkein jäi. Keskustelu kai jatkuu pienissä piireissä tai sitten se oli jo käyty ennen väitöstä. Olen tottunut siihen että minkä tahansa tapahtuman jälkeen, kun itse alan seurata muutamia ihmisiä, niin AINA joku seuraa takaisin. Nyt ei kukaan. Voinko vetää johtopäätöksen että minun verkko-opettajuuden + sitä kautta hankittujen yhteisöjen elämä ei lainkaan kohtaa digikulttuurin tutkijoiden maailmaa? Tutuimpia nimiä lähdeluettelossa olivatkin Barry Wellman ja Manuel Castells.

Väitöskirjassa hahmottui sosiaalisen median käytön historia laajemminkin ja siitä rajautui kohteeksi elämäjulkaiseminen eli omista elämän tapahtumista kertominen. Ihan kaikki 30 aineiston tuottaneesta henkilöstä eivät koskaan aloittaneet elämäjulkaisua. Sen juuret ovat pitkät (nuoret naiset ahmimassa tunneromaaneja millä vuosisadalla se olikaan) mutta myös vastustus itsensä korottamisen kulttuuriin on Suomessa syvällä. Aika näyttää, mikä merkitys tällä uudella taidolla kertoa kepeästi oman elämän sattumuksista paljastamatta liikaa, tulee olemaan jatkossa. Kai se tavaksi jää kuten moni muutkin uusi asia, huomaamatta. Se on tehty niin vaivattomaksi monin välinein.

Väitöskirjan ansioksi jää elämäjulkaisemisen omaksumisen prosessin jäsentäminen suomalaisten aikuisten keskuudessa vuoteen 2014 mennessä. Prosessi on kuvattu selkeästi ja on oman koulutukseni syytä että minun oli hiukan hankala sitä seurata. Olen itse niin kiinni psykologisissa käsitteissä että syväomaksuminen merkitsee minulle eri asiaa kuin Östmanille. En puhu itsestä koskaan esim. roolien kautta, en edes internetissä. Sosialisaation olen sijoittanut enemmän lapsuusvuosiin, mutta jatkuuhan se koko elämän kun uutta eteen tulee. Kulttuurista omaksumista olen itsekin korostanut monissa kirjoituksissa (ettei teknologinen edistys ottaisi sen paikkaa analyyseissa). Luettuani tämän väitöskirjan ymmärrän kulttuurisen omaksumisen entistä syvemmin. Se myös selittää prosessien hitautta, kaikki vie aikaa.

Oman nettihistorian merkkipaalujen kokoaminen (edellisessä postissa) muistutti hitaasta etenemisestä. Miten vastenmielistä oli tarttua tietokoneeseen, vaikka se teki kirjoittamisen helpoksi. Miten jännittävä oli eka kertaa kirjoittaa julkiselle palstalle kuvitellen että nyt kaikki lukee sen ja mitä ne ajattelee. On pitkä matka siihen että painaa kepeästi JULKAISE -näppäintä tämänkin sekavan pohdinnan valmistuttua 🙂

Ydintapahtuma elämäjulkaisemisessa on halu jakaa jotain elämästään luottamuksellisessa suhteessa potentiaalisiin lukijoihin. Tämä kuvaus tuntui hyvin tutulta ja mietin sen monia omaksumisen polkuja. Itse löysin sen verkko-opettajana ja pystyin jakamaan tuon upean kokemuksen monien aikuisopiskelijoiden kanssa. Opimme että verkossa voi olla aitoa vuorovaikutusta. Ihmiset siellä puhuvat toisilleen eikä koneet. Tästä ymmärryksestä oli luontevaa siirtyä monenlaiseen elämän tapahtumien jakamiseen vaikka pohjavirtana onkin idea että tämä voisi sinua kiinnostaa.

Refleksiivinen identiteettityö on aina saanut sijansa tässä blogissa. Tekikö se tässä huiman harppauksen imaisten itseensä internetin välineillä elämäjulkaisemisen? En osaa sanoa. Nyt alkaa väsyttää, parasta lopettaa tältä erää.

Seuraava aiheeni on ehkä muistitutkimus ja selittävä muistitieto, joita Östman myös käsitteli. Tarvitsen niitä omaelämäkerrallisiin muisteloihin koulutoverien kanssa. Kokosin Muistelot 2014– sivulle omia blogiposteja aikajärjestykseen ja tunnelma oli heti erilainen aikaisempaan hyppelyyn verrattuna. Mitä toimintaa tuo sitten mahtaa olla?

Tietokonepeloista kohti avointa julkaisemista

Tänään hahmottelen omaa tietäni elämäjulkaisijaksi, vaikken tuota käsitettä tohtinut otsikkoon laittaa. Se ei tunnu vielä omalta. Sari Östman sitoo äsken tarkastetusta väikkärissään suomalaisten kasvukertomuksia puitteisiin. Tässä minun tapahtumia:

  • 1980 kirjoitin vielä omalla sähkökirjoituskoneella lisurini (yliopiston laitoksella muutama PC, rohkeimmat aloittivat)
  • 1990 ensimmäinen tietokone kotiin ”IBM vain 5 pientä minuuttia” (hinta 13000 mk) sillä kirjoitin tutkimusraportin KTL ja tutkimuslaitoksen Mac koneella kirjoitin artikkeleita
  • 1995 seuraava tietokone kotiin (16000 mk)
  • 28.8.2000 Kanetti kaapelimodeemisopimus kotiin, pojan valmiiksi kirjoittamaan hakemukseen tarvittiin äidin allekirjoitus. Tämä sopimus oli ensimmäisten joukossa JKLssä, mutta en muista käytinkö itse tätä yhteyttä vai maksoinko vaan 🙂 – poika käytti enimmin
  • 1994 palasin aokkiin ja siellä oli hyvät www-sivut, esim. koulutuksen linkit valmiina, niitä aloin käyttää oikeasti ja sähköpostia myös (yliopistolla ei vielä ollut kuin harvoilla)
  • 1996 peda-forum yliopistojen keskustelupalsta s-postilistan kautta, eka osallistuminen ja eka moka kun tölväisin kaveria
  • 1997 tytär teki internetohjelmointikurssilla minulle kotisivut ja oli pakko tuottaa sisältö. Ratkaisuna 70-80-90-luvut elettynä ja 2000-luvun alku ennusteena. Voimakas minän integroitumisen kokemus oli tuo tekstin ja kuvien kokoaminen.
  • 2000 työpaikalla verkko-oppimisympäristö R5 Generation käyttöön. ks sivu verkko-opettajaksi kasvusta.
  • 2006 ensimmäiset kv opinnot verkossa
  • 2007 blogi suomeksi, sometu-yhteisö, FB ja SL
  • 2008 konnektivismin globaalit avoimet opinnot alkoivat
  • 2009 twitter ja oma iPhone (työpaikan kännykkä oli ollut vain tiedotusväline)
  • 2010 eläkkeelle, verkkoyhteisöissä toimiminen ja MOOC eksperttiosallistumiset, FB oikeasti käyttöön vasta nyt

Östman kuvaili elämäjulkaisijaksi ryhtymisen syitä (s.78) jakaen ne kolmeen luokkaan: kokeilunhalu, elämäntilanne ja ajautuminen. Näitä kaikkia löytyy minun kertomuksesta. Omat lapset vaikuttivat aloittamiseeni ihan selvästi. Poika houkutteli mukaan heti kun internet alkoi olla saatavilla laajakaistaliittymänä kaapelimodeemin kautta (s.81). 1990-luvun loppupuolella oli kotisivujen kulta-aika muutaman vuoden, mikä toi monia internetin pariin (s.80). Minulla tytär pakotti äidin kehittymään, minun piti jopa opetella korjaaman sivuja itse html-kielellä. Voi että oli vaikeaa.

Östman kuvailee käytön leviämistä s.83. Kuvion mukaan olin varhaiset omaksujat-ryhmässä 1997 kotisivun ja kokeilunhalun myötä. Olin varhaista enemmistöä 2000-luvun vaihteen verkko-opena ja 2007 aloittelijana FBssä. Oli kokeilunhalua, sisällöllinen motiivi, mutta olin hieman varovaisempi kun varhaiset omaksujat. Edelleen kuulun myöhäiseen enemmistöön, koska vasta 2007-8 aloitin omat blogit.

Elämäjulkaisemisen tavoitteet Östman jakaa (s.97) kolmeen tekijään jotka ilmenivät hänen 30 henkilön aineistossa tasaisesti. Suluissa on lukumäärä:

  1. tiedonjakaminen (15)
  2. elämän jäsentäminen (21) tai
  3. sosiaalisuus (15)

Minulla elämän jäsentäminen oli painopisteenä jo 1997 kotisivuissa ja sille perustan loi aikuisuuden kehitysvaiheiden tuntemus. Se nivoutui aikuiskouluttajan työhön ja tiedonjakamisen intressiin. Verkoissa eläminen helpotti elämänmuutosta eläkkeelle jäädessäni. Oli uusi työ ja elämänsisältö tavallaan valmiina. Uuden yllättävän käänteen kohtasin viime vuonna kun innostuin pohtimaan koko elämääni yhdessä entisten koulutoverien kanssa (1964 Imatran yhteislyseon ylioppilaat).

Vielä haluan mainita mukavan käsitteen Östmanin väikkäristä (s.98). Ns. lämpimät asiantuntijat toimivat tulkkina innovaation ja uuden käyttäjän välillä. Minulla oli työpaikalla tällaisia henkilöitä (Heli Kinnunen, Sami Voutilainen, Vesa Vuorimaa) ja omat nyt jo aikuiset lapset opiskelivat tietojenkäsittelyä molemmat. Poika toimii mm. teknisenä asiantuntijana helinurmi.fi domainille.

Tässä perustiedot vaiheistani Östmanin kuvauksiin peilaten. Seuraavaksi pyrin syvemmälle identiteetin muutoksiin, mutta se vaatii pysähtymisen asian äärelle. Nyt väsyttää, on kuuma kesäpäivä.

Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen

Sari Östman on kirjoittanut väitöskirjan Millasen päivityksen tästä saisi? – alaotsikko sama kuin tämän blogipostin otsake. Tarkastustilaisuus oli Porissa 7.8. ja nyt olen lukenut teoksen yhden kerran läpi. Ajatuksia herää moneen suuntaan. Päälimmäisenä on innostus siitä että nettiosallistumista on tutkittu näin perusteellisesti ja löydetty siitä siivu, elämäjulkaiseminen, johon on osattu rajata tulosten esittely. Ihailen tutkijan pitkäjänteisyyttä ja selkeää esitystapaa. Lukeminen oli nautinto.

kissaTällä kertaa yritän kuvata päätuloksia ja miten niihin  tultiin. Aineiston keruu alkoi v. 2008 ja se kohtasi ensin vastustusta. Eri vaiheiden jälkeen aineistoksi muodostui 30 aikuisen netti-osallistujan tuottama aineisto. Naisia oli 23 ja kaikilla oli korkeakoulutasoinen koulutus, ikä vaihteli paljon ja yksi 1947 syntynyt oli mukana.

Tutkija kuunteli aineistoja ja hahmotti niistä laadullisen tutkimuksen menetelmin elämäjulkaisijaksi kasvun prosessia kulttuurisena omaksumisena. Väitöskirja keskittyy suomalaiseen nettikulttuuriin 1995-2014, jota se taustoittaa hyvin moneen suuntaan. Aineisto antaa tilaisuuden peilata omaa toimintaansa ja ratkaisujaan.

Elämäjulkaiseminen tarkoittaa kaikkea elämästä kertomista: tavallisimpia kuvat harrastuksista, ruokailuista, lemmikeistä, luonnon ilmiöistä. Näiden ohessa kerrotaan tuntemuksista. Blogit ja FaceBook mainittiin useimmin. Kyse on teknologiavälitteisestä elämäjulkaisemisesta.

Tutkija peilaa tuloksiaan Hårdin ja Jamisonin 2005 kulttuurisen omaksumisen teoreettiseen määrittelyyn ja käyttää runsasta sosiologian/ kulttuurintutkimuksen ja filosofian tieteellistä tietoa. Tuttuja nimiä lähdeluettelossa löytyy vaikka psykologian ja kasvatustieteen tutkimus jää ulkopuolelle. En ole lukenut Hård-Jamisonia mutta kulttuurisen omaksumisen kolme vaihetta tuntuvat tutuilta oppimisen vaiheilta: orientoituminen, harjoittaminen ja syventäminen. Niille opintojaksot yleensä rakennetaan. Tässä vain tutkittavat itse rakentavat oman polkunsa nettimaailmaan ja tekevät ratkaisunsa elämäjulkaisuistaan.

Omaksumisen alkuvaiheessa tietysti tutustutaan ympäristöihin ja välineisiin. Tekniikoiden ohella ihmetellään miten kussakin paikassa ollaan ja mitä itse siellä mahdollisesti haluaisi tehdä ja miksi. Lektiossa väittelijä antoi demonstraation niistä noloista virheistä joita alkuvaiheessa ilmenee. Auditoriossa valot sammuivat ja hän keskusteli jostain kaukaa kuuluvien äänien kanssa, otti vastaan palautetta ja korjasi käytöstään sen pohjalta. Demo oli tehokas yhteenveto sellaisenaan. Kulttuurisessa omaksumisessa menettelyt ja tavat muuttuvat; tottuminen. totuttaminen, tavallistuminen kuvaavat tätä. Ollaan menossa kohti rutiineja, ilmiön kotouttamista ja kesyttämistä. Sisäistämisen kautta toiminta tulee omaksi eli sisäistyy ja identiteetti avautuu sisältämään uusia tapoja.

Toinen vaihe suhteuttaa omaa toimintaa sekä itseen että yhteisöön jossa sitä harjoittaa. Kaikki on avointa kunnes toisin todistetaan. Elämäjulkaisemista koskevat lukuisat näkymättömät tai kirjoittamattomat säännöt, jotka vielä vaihtelevat eri yhteisöissä. Ärsyyntymistä ei voine välttää. Tavoitteena on fiksuna elämäjulkaisijana esiintyminen: intiimisyys ja privaatin suojelu kietoutuvat toisiinsa milloin mitenkin. Luottamuksen rakentaminen ja sen ylläpito ovat keskeisiä yhteisön toiminnan jatkumiselle. Olin ajatellut olevani tavallista sulkeutuneempi yksityiselämäni suhteen, mutta tuloksia lukiessa tiedostin toimivani kaikkein tavallisimmalla tavalla. Voin kertoa metsämansikoista mutta en puolisosta. Noin kaikki muutkin tekivät tuossa aineistossa.

Huomaan etten osaa referoida enempää tuloksia näin ulkomuistista. Suosittelen julkaisun lukemista, se löytyy Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 119.

Tutkimus valoittaa yhtä siivua suomalaisesta nettielämästä viime vuosien aikana. Moni kulkee kohti elämäjulkaisijuutta. Osoittautui ettei uusi avarampi identiteetti vie meiltä mitään pois. Se on identiteetin lisäosa: ajankohtaisen minuutemme päivitys.

Seuraavaksi aion hahmottaa omaa nettiosallistumista ja kysyä olenko minä elämäjulkaisija vai mitä olenkaan? Miten olen kehittynyt ja mitä jättänyt tekemättä?

Kotitalo Googlen katunäkymässä

Vanhoja kirjoituksia lukiessa törmäsin tähän postaukseen, jossa olen innostunut Googlen katunäkymän herättämistä muistoista. Silloin kuva oli kesäinen, vehmas ja vihreä. Kun nyt kokeilin, löysinkin syksyisiä kuvia. Olin ensin pettynyt, mutta miksei nämäkin ole esittelyn arvoisia.

Ensin yleiskuva kun lähestytään Meltolasta päin. Kolme sähkölinjaa kulki ihan talon vierestä silloinkin, mutta erinäköisiä ne olivat. Keskimmäinen linja oli silloin hyvin leveä.

vanhakotiGSitten mennään lähemmäksi jotta talo näkyy. Se oli vaaleanvihreä ja katto tummanpunainen. Talo on paikallaan ja koivu sen vieressä. Meltolantie on entisellään mutta kävelytie uusi.

vanhakoti2Se on työntänyt tieltään parikin ulkorakennusta. Ensimmäinen oli iso rötiskö ihan tien laidassa. Se purettiin jo lapsuuden aikana ja rakennettiin tuon puun kohdalle uusi ulkorakennus jossa oli sauna. Ulkohuusiin mentiin pimeän puuvajan läpi molemmissa. Tien vasemmalla puolella oli silloin peltoa. Näkymä oli avara.

Käännyn katsomaan toiseen suuntaan, jossa oli Alhon maalaistalo heti sähkölinjan jälkeen. Navetta oli ensimmäinen rakennus. Sen takana on harmaatiilinen päärakennus joka on edelleen paikallaan.

vanhakotialhoTuolla pellolla oli usein lehmiä ja piikkilanka-aita rajoittui meidän tonttiin. Kuvassa näkyy nykyinen ulkorakennus, puuvaja. Vähän siitä alaspäin oli hirsimökki jossa isäni Uuno Arvid asui lapsuutensa. Hänen äitinsä asui siinä yksin silloin kun me muutimme omaan taloon. Tuota linjaa pitkin tai metsän läpi kuljin ensimmäiset kouluvuoteni. Vieressä oli mainiot hiihtomäet ja hiihtäminen oli nautinto, mitään suksiongelmia en muista.

Valitsin tarkoituksella sellaiset kuvat, joissa ei näy talomme takana olevia rivitaloja. Ne rakennettiin äidin vielä eläessä ja hänelle tarjottiin vaihtokauppana niistä asuntoa, mutta eihän miehen rakentamasta talosta voinut luopua. Silloin hän sai kuitenkin vesijohdot kaupungin avustamana ja kiitokseksi tästä myimme talon sitten Imatran kaupungille äidin kuoltua. Ei meistä kukaan ollut halukas siihen muuttamaan.

Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, nousi mieleen jostain.

Luin Parnassoa ja kohtasin Ilman

Mukava kokemus. Tartuin yöpöydällä lojuneeseen Parnasso lehteen 3/2012 ja lueskelin sitä. Esseekilpailun satona s. 45 alkoi tarina Matkalla niityn yli, jossa teksti alkoi puhutella. Siinä lainattiin muutamia lempparirunoilijoita ja muutenkin… katsoin tekijää: Ilma Tahvanainen. Minähän tunnen hänet.

Tapasimme Jyväskylässä opiskelijoina ja assistentteina kauan sitten. Ehkä hänkin oli jossain vaiheessa ihastunut mieheen josta kerroin ensimmäisenä rakkautenani. Ajan myötä lähdimme yliopistosta kumpikin ja sijoituimme ammatillisiin opettajakorkeakouluihin, minä Jyväskylään ja Ilma Hämeenlinnaan. Tapasimme näiden korkeakoulujen yhteistyön merkeissä muutaman kerran. Kuulin Ilman tehneen väitöskirjan opettajien kasvatustietoisuuden kehittymisestä ja siitä innostuin. Sain työn käsiini ja matkustin Helsinkiin väitöstilaisuuteen, jostain syystä bussilla vai muistanko väärin. Tilaisuus oli Ratakadulla vanhassa talossa, vanhassa salissa ja se oli antoisa. Ilma oli vahvasti oma itsensä ja käytti taidetta apunaan syvällisen tieteen ohessa. Juotiin kakkukahvit enkä tainnut muuta syödäkään päivän mittaan, koska muistan päätä särkeneen. Samana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa tyttäreni silloisen poikaystävän Elitessä kaljatuopin ääressä. Taisimme jännittää kumpikin tapaamista, mutta ihastuin toki heti tyttären valintaan. Nyt heillä on jo kaksi poikaa.

Myöhemmin juttelin Ilman kanssa opettajakorkeakoulujen yhteistapaamisissa väitöskirjan teosta, miten hän oli jopa rahattomana työstänyt sitä siirrellen laadullista aineistoa lapuilla paikasta toiseen. Kuulin hänen saaneen siitä Helsingin yliopiston palkinnon vuoden parhaasta väitöskirjasta ja muitakin palkintoja googlaamalla löytyi. Ilma säilytti tieteelliset intressinsa vahvemmin kuin minä.

Nyt sitten tapasin Ilman Parnasson sivuilta, jossa hänen esseensä palkittiin. Hän käytti mm. Claes Anderssonin runoa

On tie jota kukaan ei ole kulkenut ennen sinua.
Ehkä se on sinun.
Jos löydät sen, se on sinun.
Sitä ei ole mutta se syntyy kun sinä kuljet sitä.

Siinäpä se. Ilma kertoo esseessään väitöskirjan tekemisen prosessista: miten kasvatustietoisuus -käsite pakeni tutkijaa. Huomasin hänen julkaisseen runokirjan Huone ajassa. Huomaan ihailevani häntä entistä enemmän. Jospa tämä kokemus rohkaisee minuakin suuntautumaan kaunokirjallisuuteen ja kuvataiteisiin entistä enemmän. Niiden kautta tavoittaa yleisinhimillisen kasvun polun ja voi jakaa oman polkunsa muille oman tien kulkijoille. Ilma on aina ollut sellainen. Toivottavasti voit hyvin missä oletkin. Syntymävuosikin meillä on sama.

En tiedä miten jatkan vai jatkanko omaa tarinaa. Ainakin pitää järjestää tähänastiset jutut parempaan kuosiin, aikajärjestykseen. Nyt on kesätauon paikka, kypsykööt päätökset jatkosta ihan rauhassa.

 

Elämänkaari kokonaisuudeksi

Olen lähentynyt ajatusta elämänkaaresta kokonaisuutena jossa mennyt vaikuttaa jatkoon miten milloinkin. Pertti kommentoi edellistä postiani kertoen että hän jakaa elämänsä aikaan ennen Intian matkaa ja sen jälkeen. Minulla erityisiä hetkiä tai kokemuksia on monia ja on vaikea nähdä niiden logiikkaa.

Tähän kuvaan olen joskus koonnut ammatillisen kasvun kaarta tarkoituksella selittää omaa verkko-opettajaksi kehittymistä:

omakasvuLöysin pitkiä juuria opiskelijaliikkeen kansainvälisestä toiminnasta alkaen. Yliopistolta olin saanut tietoa ja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hyvät käytännöt. Kiinnostuin verkko-opetuksesta ja päätyöni oli viimeisinä työvuosina siirtää opetukseni kokonaan verkkoon. Sen rinnalla aloitin opiskelun avoimilla verkkokursseilla ja yhteisöissä. Tästä oli tilannetietoa edellä.

Oma persoonallisuus on sekä muuttunut että säilyttänyt perustansa. Olen introvertti mutta nuoruudessa oli luontaista olla menossa koko ajan. Ujous vaikeutti osallistumista ja miksei edelleenkin tee niin. Käytän introvertille luontaisia verkkovälineitä, asynkronista kirjoittelua omaan tahtiin. En viihdy nopeatempoisissa chateissa tai hangouteissa. Tämä puoli itsessä on helppo tunnistaa. Entä muuta?

Jos muistelen onnen hetkiä niin lasten synnyttäminen menee yli asteikon. Rakastumisessa on myös puhtaan onnen vaihe jolloin elämän laatu on muuttunut eikä vielä ajattele jatkoa vaan nauttii joka hetkestä. Sitten rakastuminen jatkuu prosessina jossa on muutakin kuin onnea 🙂 Töissä muistan onnen hetkiä sen jälkeen kun on tehnyt jotain itselle vaikeaa, on pystynyt johonkin. Esim. opiskelijana ensimmäiset kirjalliset työt esityksineen, pro gradun hyvä arvosana vaikean vuoden jälkeen. Opiskelijaliikkeessä yhdessä toimiminen ja vaikuttaminen. Aikuiskouluttajana vuorovaikutukseen pääseminen opiskelijoiden ja työtoverien kanssa. Ja lopuksi vastaava kokemus verkko-opettajana. Osasin tukea huomaamatta antaen tilaa opiskelijan omalle kasvulle. Siihen pystyin Suomessa verkko-opettajana ensimmäisten joukossa.

Epävarmuus ja alemmuuden tunne ovat aina olleet seuranani. Yliopistossa en tuntenut olevani oikeassa paikassa enkä myöskään ammattikorkeakoulussa. Vain aikuiskouluttajan työ tuntui ajoittain omalta. Johtajan rooli opetti paljon mutta siihen jouduin vastoin omaa tahtoani ja hoidin sen ’virkatyönä’. No ei ihan niinkään, ymppäsin mukaan tutkivaa otetta ja olin liiankin itsenäinen. Sitä ei huvita nyt enää muistella.

Nyt olen täysin vapaa kaikessa tekemisessäni, mutta sama persoonallisuus on edelleen kahleena ja tukena. Yksi vanha tuttu sanoi äskettäin ettei olisi uskaltanut mennä korkeakouluun, itseluottamus ei riittänyt. Miksi ihmeessä minä uskalsin? Olin varmaan sisäisesti kauhuissani mutta menin vaikka ei rahoitustakaan ollut (valtiontakaus lainoihin tuli toisena vuonna). Olisiko tuo yksi periaate, että ei saa jättää tekemättä sitä mikä on vaikeaa. Ei saa paeta tilanteita vaan mennä niihin ja munata 🙂 Ne tilanteet kertovat siitä mihin minusta ei kerta kaikkiaan ole. Esim. edustaminen oli johtajuudessa pahinta kun siinä piti teeskennellä.

Onpa vaikea nähdä itseä kokonaisuutena edelleenkin, vaikka aineistoa on jo paljon. Pian pääsen leikkimään tyttärenpoikien kanssa ja siitä tiedän nauttivani. Kehityspsykologia oli suuntautumiseni yliopistolla ja se tietous herää eloon näissä kohtaamisissa. Vuorovaikutus on inhimillisen kehityksen ydin ja ikuinen haaste. Sitä pitää harjoitella loppuun asti. Mitäköhän pojat tällä kertaa opettavat mummille?