Käsittelen kuvia … ja elämääni

Kuuntelin juuri Kalle Holmbergin luennon Dostojevskista (löytyy YouTubesta, 55 min). Sen hengessä rohkaistuin kirjoittamaan taas. Ihminen on tärkeä ja hänen kaikki vuorovaikutuksensa sen yhden elämän aikana.

Kun rakentelen logoa tai etusivua blogiin, haluan tavoittaa jotain olennaista itsestäni. Tässä eilen tekemäni kuva:

edclogoKuva on kurssin E-Learning and Digital Cultures Twitter-vaihdosta. Nimeni helinur on tuolla keskellä ja intialainen kaveri siinä vieressä. Tuo kurssi on mieluinen muisto, koska siellä koin tulleeni nähdyksi. Vuorovaikutusta syntyi ja loin uutta yhdessä kaverien kanssa.

Olen kokeillut FaceBook-ystäväverkoston kuvan kanssa samaa ideaa logona, mutta en ole tyytyväinen tulokseen.

cropped-logokoe.jpgcropped-logosoikea.jpgJotain hupaisaa näissä kuvissa on ja myös jotain hyvin vakavaa. Tuo minun ikuinen ilmeeni, heh. Taidan olla kiinni konreettisessa: minulla pitää kuvassa olla joku todellinen verkosto, jossa olen ollut ja jossa elän edelleen. Eihän aitoudella ole merkitystä muille kuin minulle.

18.9. jatkan pohdintaa sivun ulkoasusta. iPad sijoittaa kuvat allekkain ja teksti hyppää sivuun. En voi/ osaa vaikuttaa siihen miten kirjoituksiani näytetään pienemmissä laitteissa. Niitä nykyään käytetään – onko sivun rakentelussa tietokoneen näytölle enää mieltä?

Jos teen etusivun kahdelle blogilleni, siinä tarvitaan myös juuret lähiympäristöön. Tämä reaalimaailma, miten sitä käsittelisin? Koodaus lapsenlapsen kanssa oli tosi hauskaa, siitä muisto Scratch Junior-ohjelmalla:

scratchcodeTuosta saisi myös arkkityypin mummi ja pikkupoika. Heti kaipaan saada molemmat pojat mukaan:

molem2

 

 

 

Ei veljeksiä pidä erottaa. Pitäisi saada liike ja ääni mukaan. Sratch- ohjelmaa voi katsoa vain lataamalla sen, ei sovi blogiin. Videoita pitäisi käyttää, mutten ole innostunut puhumaan ajatuksiani. En ole puhelias, olen kirjoittava ihminen.

Entä muita ryhmiä suomalaisista verkostoista ympärille? Miten esim. entiset koulutoverini, joiden kanssa on paljon blogattu viime vuosina? Olisiko sopivia hahmoja heille? Nyt alan innostua, huomaan. Ikäni saa näkyä, ei ole mitään syytä salata sitä. Entäs suomalaisuus, miten sen voisi osoittaa?

Leikkiminen on tärkeää. Suuripiirteisyys ja huumorintaju – noita arvostan.

Edelleen hämärää

Olen haastanut itseni uudistamaan domain-sivun sisällön, mutta sepä ei etene. En tiedä miten sen tekisin. Minulla olisi tarjolla graafisen alan apua serkunpoika Paavolta, mutta en tiedä mitä pyytäisin.

sumukapeaSuuri apu minulla on siskon miehen korkealaatuiset valokuvat, joista saan napsia osia omaan käyttöön. Tämä kuvaa hämäryyttä sieluni yllä 🙂 Sitä etsii ja etsii ja kuvittelee löytävänsä, sitten taas hämärtää.

sumupystyElämässä moni asia heijastuu yhä uudelleen, hiukan erilaisena. Suomenkielinen ja englanninkielinen blogini ovat erilaisia heijastumia. Tässä blogissa näkyy ammatillinen kasvu ja yhteisöihin osallistumiset kotimaassa. Olen kokeillut verkkoelämää ja vaiheistanut kokemuksiani. On laajoja aiheita ja suppeita, sisäkkäin. Tulevaisuus on avoin.

Englanniksi olen ollut sama oma itseni koko ajan. Olen peilannut asiantuntijuuttani osallistumalla ja saanut kavereita. Olen hahmottanut globaalin vaihdon alueita. Olen saanut tukea ja kritiikkiä sopivassa suhteessa. Vieraalla kielellä on ärtymystä vaikeampi osoittaa, siksi keskustelut ovat usein jääneet lyhyiksi. Vuoteen en ole kirjoittanut mitään eli tulevaisuus on avoin silläkin puolella. Mitä isona tekisin? on minun ikuinen kysymys.

sumuveneJotkut osat hahmottuvat sumussakin muita paremmin. Sitä paitsi vene kuvaa myös liikkumisen mahdollisuutta. Liikkeessä haluan pysyä edelleen.

Rajoitanko domain-sivun tämänhetkisiin innostuksen kohteisiin? Tuntuu oikealta ratkaisulta, henkilöhistoria jääköön kotimaassa jaetuksi. Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden muisteloa luetaan edelleen.

Toinen kiva aihe suomeksi oli mummi & lapsenlapsi yhteisopiskelu koodauksen taidoissa. Siitä lupasin käydä kertomassakin marraskuussa. Jotain muutakin senioriverkoista pitää kehitellä.

Filosofista kokonaisnäkemystä kypsyttelen seuraamalla päivittäin Teemalla klo 17 keskusteluja filosofin (Esa Saarinen) kanssa. Kirsti Paakkanen painotti omien juurien tunnistamista ja tunnustamista. Leena Palotie välitti intohimon tutkimukseen ja itsereflektion merkityksen. Leif Segerstam oli kuin luovuus itse, hän taisi virittää minut käyntiin. Säveliä on pieni määrä, mutta niistä voi kehitellä mitä vaan. M.A. Numminen osoittautui sosiologi-filosofi- kielitieteilijäksi, joka arvostaa ihmisyyttä jokaisessa.

Entä minä sitten? Tähän kysymykseen saa vastata 🙂

 

Kun blogissa on erilaisia sisältöjä

Miten järjestää blogin erilaiset sisällöt lukijan löydettäviksi? Tämä kysymys nousee monivuotisissa  blogeissa tai eläkeikäisen aloittaessa blogata. Mistä oma elämä koostuu ja mitä siitä julkisesti kerron?

satoOlen jutellut asiasta entisen työtoverini Raijan aloittaessa Nytmenox -blogin. Hän kertoo vauhdikkaasta elämästään, kuten otsikko osuvasti antaa ymmärtää. Juttelin asiasta myös entisen koulutoverini Piken siirtyessä WordPress-alustan käyttäjäksi. Hänen piikiikanmaailma tarjoaa sisältöjä lapsuudesta eläkeikään. Tarjosin hänelle muka apua blogin järjestelyihin kunnes ymmärsin että minun tapa käsittää blogin sivut ja kategoriat poikkesi hänen tavastaan. Olin ajatellut että sivut ovat pysyvä iso jaottelu blogin sisältöihin ja pitkään käytin blogipohjaa jossa sivut sai yläpalkkiin. Pike taisi käyttää kategorioita tuohon tarkoitukseen mihin minä sivuja. Sitten on vielä tagit, joilla voi merkitä tiettyjä jaksoja (esim. kursseja).

Mikä jäsentely olisi paras? onko tuota syytä miettiäkään? Pidän nyt arvokkaimpana haku-kenttää joka nopeasti löytää mitä vaan blogin sisältä. Olen piilottanut tässä blogissa kategoriat, jotka olivat ihan liian laajoja kuvatakseen mitään. Syntyhetkellä ei tiedä mitä kaikkea on tulossa ja hakupalvelut kehittyivät nopeasti.

Yksi esimerkki blogin uudelleen organisoinnista eläkeläiseksi jäämisen jälkeen on Francess Bell. Minua ihastuttaa erityisesti hänen blogin yläpalkki tuotokset, jossa on peräkkäin neuleet ja kirjoitukset ja puutarha. Käsitöitä kaikki joissa tarvitaan sekä aivoja että kauneusaistia. Hän ottaa lukijoiden intressit huomioon.

Minä olen vaihtanut blogin nimeä ja alustaa. Vuonna 2011 kokosin ajatuksiani Tampereen yliopiston julkaisuun Tarinoita blogien käytöstä. Silloin löysin teemat vasta jälkikäteen. Verkko-opettaja oli siirtynyt seuraamaan verkkoyhteisöjä ja sosiaalisen median heräämistä.

Blogi on sellaisen nettielämän paikka, jossa hahmottelen teoriassa ja käytännössä virtuaaliyhteisön mahdollisuuksia. Me seniorit nousemme Suomessa nopeasti merkittäväksi käyttäjäryhmäksi – kai meidän on itse otettava paikkamme. Noin ajattelin ensin yhteisöistä. Sitten tiedostin omien asenteiden muutoksia lukemalla blogiani. Olin pettynyt yhteisöjen tuotoksiin enkä löytänyt vaikutuskeinoja. Muutaman kerran tämä blogi taisi jo kuollakin.

Lupasin pitää blogin osoitteen samana tuon julkaisun jälkeen kun verkkoversiossa oli paljon linkkejä. Parin vuoden kuluttua sitten muutin edublogs- alustasta WordPressiin, jolloin kaikki linkit katkesivat. Englanninkielinen blogi on siirtymähetkeen asti edelleen vanhassakin osoitteessa, koska sen sisältö on luonteeltaan pysyvämpää.

Riemuylioppilasjuhla keväällä 2014 sai minut kirjoittamaan kouluvuosista ja elämänkaaresta. En arvannut että kirjoituksia tulisi paljon, mutta niin kävi. Piti tehdä uusi sivu Muistelot ja yhteenveto toiminnasta.  Tämä osa blogistani vetää edelleen lukijoita ja kommentteja. Se voisi olla omana kokonaisuutenaan vielä selvemmin erotettuna kuin mitä nyt on. Imatra-tagilla kaikki löytyvät, mutta sekin on kömpelö tapa kun posteja on paljon.

Muut uudet kirjoitukset ovat yksittäisiä, hakusanoilla löydettäviä, tai pieniä kokonaisuuksia kuten Koodiaapinen- opinnot loka-marraskuussa 2015. Eläkeläisten blogit ja kaikenlainen seniorien verkkotoiminta lisääntyvät varmasti, siksi tätä mietin. Ymmärsinkö uutta? En, mutta tulipa kirjattua tämä pohdinta.

 

Elämänfilosofia – mitä se voisi olla?

Olen kirjoitellut itselleni havaintoja ja tulkintoja tapahtumista siitä asti kun suoritin ammatillisen opettajankoulutuksen v. 1990. Reflektoiva kirjoittaminen ns. Siniseen vihkoon oli pakollinen osa tätä koulutusta. Aloitin kirjoittamisen opetusharjoittelun yhteydessä, se viritti tarpeen selittää toimintaansa. Reflektointi jäi tavaksi ja johti muutaman vuoden päästä kokeilemaan, osaisinko määritellä elämän tehtäviä. Löytyi viisi haastetta. Niitä sitten tarkistin ajoittain. Muistiinpanoista näen, miten olen ennakoinut tulevaa mainitsemalla haaveeksi jonkin joka toteutuu 2-3 vuoden päästä.

kaunis

Tänä keväänä osallistuin Written Selfie- verkkokurssille. Sen aikana kävin taas kerran läpi elämääni ja sen tulkintoja. En edennyt suurempaan itseni rakastamiseen kuten oli tarkoitus, mutta uusia muistoja nousi mieleen. Jäsentämisestä on aina hyötyä ja kurssin rakenne tuki tiedostamisen etenemistä.

Viikko sitten osuin kuuntelemaan Esa Saarisen luentoa systeemiajattelusta Aalto-yliopiston opiskelijoille. Hän pitää tuon vuosittain ja kuuntelin sitten kaikki tämän kevään kahdeksan luentoa. Hän on kehittänyt kurssiaan opiskelijoiden oman ajattelun virittämisen suuntaan ja toimii itse mielestäni hyvänä mallina. Hän peilaa erilaisia tapahtumia (kulttuurin, urheilun, mitä tahansa yhteistä) ja tulkitsee niitä eri tavoin omaa elämänfilosofiaansa vasten. Hän asettaa oman elämänsä, perheensä, parisuhteensa ja ystäväsuhteensa avoimesti opiskelijoiden oppimisen käyttöön. Ei mennyt hukkaan nuo 16 tuntia jotka vietin hänen kanssaan. Sain syvyyttä omiin tulkintoihin.

Heräsi ajatus kuvailla oma kasvu keskeisten ajattelutapojen siirtyminä. Ensin lapsi ja nuori solahtaa osaksi ympäröivää kulttuuria niin että sitä on vaikea edes nähdä. Jotkut hetket jäävät mieleen: muistan pohtineeni miten hyvä kun minulla on kaksi kotia (oman lisäksi sukulaisperhe joka oli ulkoisesti menestyneempi). Tein havaintoja lukiolaisten erilaisista kodeista, koska tunsin oman kodin erilaiseksi. Jyväskylän yliopistoon siirtyminen asetti isoja haasteita mutta samalla vapautti vanhoista.

Menin aikanaan täysin sydämin mukaan opiskelijaliikkeeseen, koska siellä oli kodikasta olla. Yksi senaikainen toimintatapa tuntuu kuitenkin nykyisin täysin vieraalta: me olimme mestareita paljastamaan muiden virheitä ja puutteellisuuksia. Yhteiskunnan porvarillisuus, opetuksen länsimaiset juuret, milloin mitäkin piti osoittaa sormella. Nyt jälkikäteen tuota toimintaa voisi tulkita oman itsetunnon pönkitykseksi. Bad romance- Gagan käsitettä Esa käytti valoittaessaan lukuisia mahdollisia sivupolkuja. Pulp Fiction auttoi ulkoisten tekijöiden syyttämisen havainnollistamisessa.

Kirjoittaessani v. 97 kotisivut nimesin tiedostukseni vaiheita. Ensin parannettiin maailmaa kuin harjoitukseksi ja sitten oli vuorossa hämärä sydäntemme yllä /Taberman. Lasten kasvattava vaikutus vanhempiin on Esa Saarisen luennolla läsnä, kuten oli myös kotisivuillani. Itsen kasvatus on elinikäinen tehtävä, aina pahasti kesken. Niinpä kirjasin tärkeimmäksi tehtäväksi itseen tutustumisen: kaivaa esiin se mitä olen ja käyttää sitä vuorovaikutussuhteissa.

Aikuiskouluttajana harppaus eteenpäin tuli teorian sitomisesta käytäntöön (paremmin kuin yliopistolla). Kun pääsin välillä tutkijaksi, sain tilaisuuden vaiheistaa omaa toimintaa. Jaoin jäsennyksiä muiden kanssa, mikä oli iso askel sekin. Kotisivujeni ennuste 2000-luvulle on kovin toiveikas. Julkaisen sen tässä:

”Töistäni parhaat ovat vielä tekemättä. Ne kirjoitukset, teot, aloitteet, projektit joissa integroin oppimaani. Kirjoitan pääteokseni inhimillisen oppimisen ehdoista, työnimenä rakkauden pedagogiikka. Kuvituksella on merkittävä rooli tässä teoksessa. Se sisältää kuvia, joiden näkemisen jälkeen ei ole entisellään… (Hopper ja Cyberspace)

Uusi vuosituhat alkaa oppimisen arvon nousulla. Ihminen kasvaa eettisesti ja arvoja punnitaan. Keksitään uudelleen ammatillinen koulutus. Ymmärretään ettei markka sovi sen laadun mittariksi. Tehdään väliaikainen laki, joka estää ottamasta koulutuksen johtoon juristeja tai ekonomeja. Insinööreille järjestetään pakollista koulutusta aiheesta ”Mitä on ihminen?” He tekevät ainakin yhden käytännön harjoituksen ennen kuin heidät päästetään oppilaitokseen. Vuonna 2005 näidenkin ammattiryhmien koulutus on kehittynyt niin että esto voidaan purkaa. Päästään erilaisten ihmisten yhteistyöhön. Eheyttä etsin ikivanhan zeniläisyyden hengessä. (lainaus poistettu tästä)

Näin oppimiseen ei tarvitse liittää perinteen rasitteita vaan koulutuksen kehitystä voidaan tarkastella jatkumona, jossa viisaat kasvattajat ovat aina uudelleen löytäneet kasvatuksen totuuksia. Ei tarvitse haukkua järjestelmiä kun uskaltaa nähdä ongelmat itsessäkin. Hyväksyä oman rajallisuutensa.”

Saarisen luennot on suunnattu noille pulmallisena pitämilleni ammattiryhmille. Hän osaa käsitellä haastetta. Tämä oli yksi syy Esan luentojen puhuttelevuuteen. Hän herättää henkiin inhimillisen puolen kaikkialla, näkee ihanuuden siemenen ihmisessä. Voisin sanoa hänen rakentaneen kaipaamaani rakkauden pedagogiikkaa: ilmapiiriä joka tukee kasvua. (Vaihdoin rakkaus-käsitteen välittämiseksi jossain versiossa, kun rakkaus on suomeksi niin painava sana). Esa osoittaa esimerkein mitä korkealaatuinen toiminta on johtajuudessa, jääkiekossa, musiikissa. Jotain yhteistä löytyy …

Mitä voisin kommentoida itselle 20v taaksepäin? En kirjoita pääteosta yhtään mistään, mutta jonkinlaista kuvakirjaa digimuodossa voisin harkita. Tai siis tässä koko ajan kirjoitan 🙂

Vuosi vaihtui – mikä muuttuu?

Tämä on 301. blogikirjoitukseni. Sittenpä on. Vaihdoin ulkoasun WP:n uusimpaan malliin jouluaattona ja siksi alkuun pitää valita kuva (ettei ole vain tekstiä koko homma). Siis talvinen kuva tähän. Pakkasta -28.

kauniskrVaihdoin ulkoasun tosiaan jouluaattona – siksi kun en yksin osaa sitä tehdä ylimääräisen domain-etusivun vuoksi. Poika oli käymässä ja hän on tekninen asiantuntija.

Miltä näyttää vuosi 2016? Se alkoi kivasti leikkimällä lastenlasten kanssa, heistä saan energiaa. Tutustuin myös syvemmin veljeeni joka vanhenee yksin asuen. Oikeaa sosiaalisuutta siis, heh. En oikeasti ole vuosiin tehnyt eroa verkkososiaalisuuden ja kasvokkaisen välillä. Elämää yhtä kaikki eikä vuorovaikutuksen muoto kerro sen laadusta.

Jotain UUTTA tässä iässä on tarpeen harrastaa. Loppuvuodesta 2015 oli kivaa oppia koodaamaan lapsenlapsen kanssa. Tämä linja jatkui nyt alkuvuodesta kun latasin iPadiin appseja keksimisistä ja fysiikan alkeista. Rakastan Pettsonia joka tulee kiittämään onnistumisesta. Uusi alue mummille, sen voi jakaa sekä lapsenlapsen että veljen kanssa. Pari StarWar juttuakin latasin mutta kun ne ovat pelejä niin putoan kärryiltä heti alussa. Ehkä katselen mieluummin ao. videoita YouTubesta. Star Wars on minulle satuklassikko.

Uutta on myös englanninkielen opiskelu verkossa Worddive-ohjelman avulla. Nyt tuntuu että tärkein anti uuden oppimisen ohella on saada realistinen kuva omasta osaamisesta. Se on aina puuttunut vaikka kieltä olen käyttänyt. Hölmöä etten ole aiemmin opiskellut tällä tavoin verkossa omalla aikataululla – mitä muuta olen hölmöyttäni jättänyt tekemättä? Jätän edelleen?

Eilen ilmottauduin kurssille Written selfie, kaunein tarina itsestä. Siinä sukelletaan oman mielen sisään kirjoittamalla intuitiivisesti. Uskon oppivani jotain uutta itsestä vieläkin, kaikkien elettyjen vuosien jälkeen. Näkökulma on erilainen eläkkeellä vailla työelämän paineita.

Uskon että vanhojen koulukaverien kanssa jaettu hanke ”Imatran Yhteislyseon ylioppilaat 1964-65” on suunnannut mieltäni uusiin näkökulmiin. Pitkässä kaaressa näkyy miten samanlaisia ja erilaisia olemme kuin silloin lukiossa. Täytimme 70 viime vuonna: se on hyvä ikä ajatella elämäänsä pakettina. Blogini on saanut lukijoita juuri tuon Imatra-hankkeen vuoksi. Sitä lukevat muutkin vanhenevat ihmiset ja meitähän Suomessa riittää. Tarina itsestä elää ja muuttuu loppuun asti. Jännittävät ajat edessä siintävät…

Syyspäiväntasaus

Mielessäni on pyörinyt koota ja arvioida Imatran yhteislyseon ylioppilaat 1963-64-65 hankkeen tuotoksia, siis omiani ja miten niihin on reagoitu. Ensin esitän faktoja toukokuun lopulta 2014 alkaen. Silloin oli riemuylioppilasjuhla 64 vuosikurssille. Ajattelin että jotain voisi asian tiimoilta tehdä ja aloin blogata:

Dia2Kirjoituksia syntyi epätasaisesti, eniten syyskuussa 2014 kun käsittelin vauhdikkaasti koko elämäni. Myöhemmin julkaisin joitakin luokkakuvia ja ne saivat katsojia. Kirjoitusten sisällöt löytyvät helposti avaamalla sivun Muistelot 2014- . Laitan tähän toisen kuvan, jossa on blogin kommenttien määrät sinä ajankohtana kun ne on kirjoitettu, ei siis ao. postaukseen liitettynä.

Dia3Minun juttuja oli 46 ja kommentteja niihin 360. Eniten kommentteja tuli tämän vuoden loppukeväästä, joten tämä hanke on käynnistynyt hitaasti. Tämähän ei ole nuorten ohimenevää höpötystä vaan asiallista yhdessä oloa aikuisten kesken. Tuo lause ihan siksi kun olen vuosia kuunnellut ikärasistisia sanontoja netinkäytöstä.

Sama hitaasti käynnistyminen näkyy myös Google Analyticsin tarjoamassa sivuilla käymisissä:

uusinEnemmän vieraita on ollut tänä vuonna kuin ensimmäisenä. Olisiko niin että sana leviää hitaasti vai mistä on kysymys? Istuntojen määrät ovat tasaisempi käyrä (jätän sen pois), 2660 eri ihmistä käynyt lukemassa. Tänä vuonna on ollut useiden sivujen selaajia liikkeellä. Kaikkialta Suomesta lukijoita on tullut ja muistakin maista. Tykkään kartoista niin laitan oman maamme kävijät vielä:

uusin2Helsinki on pitkään ollut kärjessä eikä ihme, kun siellä niitä ihmisiä asuu. Jyväskylä on kakkonen ja Tampere kolmas, sitten Imatra ja Lappeenranta ym.

Entisistä luokkatovereista on tähän blogiin kommentoinut 15 ja Facebookissa tai sähköpostissa muutama lisää. Tämä luku on mielestäni iso, kun meitä oli 22 riemuylioppilasjuhlassa. Toiset blogaajat Pike, Eeva ja Ilmo ovat kommentoineet myös minua. Ilahduttavaa on ollut saada yhteys koulutovereihin, joita ei ole tavannut lainkaan vuoden 64 jälkeen. Pertti H on kertonut elämästään lukuisissa kommenteissa.

Lukijoita täytyy olla paljon muitenkin kuin koulutovereita ja onhan meillä jokaisella ikätovereita eri puolella maata, sukulaisia ja työtovereita. Tähän ikään sopii muistojen aktivoituminen ja on kiva jakaa ikäkauteen liittyviä kokemuksia. Lapsuus oli köyhää mutta kuitenkin kivaa. Nuoruus oli vaikeaa, niinhän se aina.

Itse olen saanut uudenlaista tiedostusta omaan historiaan. Sain tärkeää palautetta siskoltani ja serkultani, Pikeltä ja Eppikseltä ja monilta muilta. Tämä on ollut antoisa matka. Näen pysyvyyttä itsessäni: vaikka maailma ympärillä avartuu, persoonallisuus säilyy ja sen myötä suhtautuminen moniin asioihin. Pike ja Eppis ovat edelleen sosiaalisempia kuin minä – tämä lienee hyvä esimerkki. Tyttäreni kertoi oppineensa uutta äidistään seuraamalla tätä blogia – sukupolvien ketjut olisi yksi kiehtova tutkimusaihe.

Kaikki ihmiset tuntuvat täyttävän 70 tänä vuonna. Ajokortti tuli just uusi minullekin ja palautin ruostuneen ajotaitoni kesän aikana. Mitä seuraavaksi? Vieläkö tehdään jotain yhdessä?

Lisäys 24.9. Olen miettinyt erilaisia tapoja jatkaa. Tykkään kuvien käytöstä elämän jäsennyksessä ja nautin kovasti esim. sarjasta Kuusi kuvaa elämästä. Tässä linkki Laura Kolben kuvakertomukseen. Sivun alaosassa voi kuunnella ja katsella samanaikaisesti. Tarjolla on monien muidenkin kertomuksia…

Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen

Sari Östman on kirjoittanut väitöskirjan Millasen päivityksen tästä saisi? – alaotsikko sama kuin tämän blogipostin otsake. Tarkastustilaisuus oli Porissa 7.8. ja nyt olen lukenut teoksen yhden kerran läpi. Ajatuksia herää moneen suuntaan. Päälimmäisenä on innostus siitä että nettiosallistumista on tutkittu näin perusteellisesti ja löydetty siitä siivu, elämäjulkaiseminen, johon on osattu rajata tulosten esittely. Ihailen tutkijan pitkäjänteisyyttä ja selkeää esitystapaa. Lukeminen oli nautinto.

kissaTällä kertaa yritän kuvata päätuloksia ja miten niihin  tultiin. Aineiston keruu alkoi v. 2008 ja se kohtasi ensin vastustusta. Eri vaiheiden jälkeen aineistoksi muodostui 30 aikuisen netti-osallistujan tuottama aineisto. Naisia oli 23 ja kaikilla oli korkeakoulutasoinen koulutus, ikä vaihteli paljon ja yksi 1947 syntynyt oli mukana.

Tutkija kuunteli aineistoja ja hahmotti niistä laadullisen tutkimuksen menetelmin elämäjulkaisijaksi kasvun prosessia kulttuurisena omaksumisena. Väitöskirja keskittyy suomalaiseen nettikulttuuriin 1995-2014, jota se taustoittaa hyvin moneen suuntaan. Aineisto antaa tilaisuuden peilata omaa toimintaansa ja ratkaisujaan.

Elämäjulkaiseminen tarkoittaa kaikkea elämästä kertomista: tavallisimpia kuvat harrastuksista, ruokailuista, lemmikeistä, luonnon ilmiöistä. Näiden ohessa kerrotaan tuntemuksista. Blogit ja FaceBook mainittiin useimmin. Kyse on teknologiavälitteisestä elämäjulkaisemisesta.

Tutkija peilaa tuloksiaan Hårdin ja Jamisonin 2005 kulttuurisen omaksumisen teoreettiseen määrittelyyn ja käyttää runsasta sosiologian/ kulttuurintutkimuksen ja filosofian tieteellistä tietoa. Tuttuja nimiä lähdeluettelossa löytyy vaikka psykologian ja kasvatustieteen tutkimus jää ulkopuolelle. En ole lukenut Hård-Jamisonia mutta kulttuurisen omaksumisen kolme vaihetta tuntuvat tutuilta oppimisen vaiheilta: orientoituminen, harjoittaminen ja syventäminen. Niille opintojaksot yleensä rakennetaan. Tässä vain tutkittavat itse rakentavat oman polkunsa nettimaailmaan ja tekevät ratkaisunsa elämäjulkaisuistaan.

Omaksumisen alkuvaiheessa tietysti tutustutaan ympäristöihin ja välineisiin. Tekniikoiden ohella ihmetellään miten kussakin paikassa ollaan ja mitä itse siellä mahdollisesti haluaisi tehdä ja miksi. Lektiossa väittelijä antoi demonstraation niistä noloista virheistä joita alkuvaiheessa ilmenee. Auditoriossa valot sammuivat ja hän keskusteli jostain kaukaa kuuluvien äänien kanssa, otti vastaan palautetta ja korjasi käytöstään sen pohjalta. Demo oli tehokas yhteenveto sellaisenaan. Kulttuurisessa omaksumisessa menettelyt ja tavat muuttuvat; tottuminen. totuttaminen, tavallistuminen kuvaavat tätä. Ollaan menossa kohti rutiineja, ilmiön kotouttamista ja kesyttämistä. Sisäistämisen kautta toiminta tulee omaksi eli sisäistyy ja identiteetti avautuu sisältämään uusia tapoja.

Toinen vaihe suhteuttaa omaa toimintaa sekä itseen että yhteisöön jossa sitä harjoittaa. Kaikki on avointa kunnes toisin todistetaan. Elämäjulkaisemista koskevat lukuisat näkymättömät tai kirjoittamattomat säännöt, jotka vielä vaihtelevat eri yhteisöissä. Ärsyyntymistä ei voine välttää. Tavoitteena on fiksuna elämäjulkaisijana esiintyminen: intiimisyys ja privaatin suojelu kietoutuvat toisiinsa milloin mitenkin. Luottamuksen rakentaminen ja sen ylläpito ovat keskeisiä yhteisön toiminnan jatkumiselle. Olin ajatellut olevani tavallista sulkeutuneempi yksityiselämäni suhteen, mutta tuloksia lukiessa tiedostin toimivani kaikkein tavallisimmalla tavalla. Voin kertoa metsämansikoista mutta en puolisosta. Noin kaikki muutkin tekivät tuossa aineistossa.

Huomaan etten osaa referoida enempää tuloksia näin ulkomuistista. Suosittelen julkaisun lukemista, se löytyy Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 119.

Tutkimus valoittaa yhtä siivua suomalaisesta nettielämästä viime vuosien aikana. Moni kulkee kohti elämäjulkaisijuutta. Osoittautui ettei uusi avarampi identiteetti vie meiltä mitään pois. Se on identiteetin lisäosa: ajankohtaisen minuutemme päivitys.

Seuraavaksi aion hahmottaa omaa nettiosallistumista ja kysyä olenko minä elämäjulkaisija vai mitä olenkaan? Miten olen kehittynyt ja mitä jättänyt tekemättä?

Luin Parnassoa ja kohtasin Ilman

Mukava kokemus. Tartuin yöpöydällä lojuneeseen Parnasso lehteen 3/2012 ja lueskelin sitä. Esseekilpailun satona s. 45 alkoi tarina Matkalla niityn yli, jossa teksti alkoi puhutella. Siinä lainattiin muutamia lempparirunoilijoita ja muutenkin… katsoin tekijää: Ilma Tahvanainen. Minähän tunnen hänet.

Tapasimme Jyväskylässä opiskelijoina ja assistentteina kauan sitten. Ehkä hänkin oli jossain vaiheessa ihastunut mieheen josta kerroin ensimmäisenä rakkautenani. Ajan myötä lähdimme yliopistosta kumpikin ja sijoituimme ammatillisiin opettajakorkeakouluihin, minä Jyväskylään ja Ilma Hämeenlinnaan. Tapasimme näiden korkeakoulujen yhteistyön merkeissä muutaman kerran. Kuulin Ilman tehneen väitöskirjan opettajien kasvatustietoisuuden kehittymisestä ja siitä innostuin. Sain työn käsiini ja matkustin Helsinkiin väitöstilaisuuteen, jostain syystä bussilla vai muistanko väärin. Tilaisuus oli Ratakadulla vanhassa talossa, vanhassa salissa ja se oli antoisa. Ilma oli vahvasti oma itsensä ja käytti taidetta apunaan syvällisen tieteen ohessa. Juotiin kakkukahvit enkä tainnut muuta syödäkään päivän mittaan, koska muistan päätä särkeneen. Samana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa tyttäreni silloisen poikaystävän Elitessä kaljatuopin ääressä. Taisimme jännittää kumpikin tapaamista, mutta ihastuin toki heti tyttären valintaan. Nyt heillä on jo kaksi poikaa.

Myöhemmin juttelin Ilman kanssa opettajakorkeakoulujen yhteistapaamisissa väitöskirjan teosta, miten hän oli jopa rahattomana työstänyt sitä siirrellen laadullista aineistoa lapuilla paikasta toiseen. Kuulin hänen saaneen siitä Helsingin yliopiston palkinnon vuoden parhaasta väitöskirjasta ja muitakin palkintoja googlaamalla löytyi. Ilma säilytti tieteelliset intressinsa vahvemmin kuin minä.

Nyt sitten tapasin Ilman Parnasson sivuilta, jossa hänen esseensä palkittiin. Hän käytti mm. Claes Anderssonin runoa

On tie jota kukaan ei ole kulkenut ennen sinua.
Ehkä se on sinun.
Jos löydät sen, se on sinun.
Sitä ei ole mutta se syntyy kun sinä kuljet sitä.

Siinäpä se. Ilma kertoo esseessään väitöskirjan tekemisen prosessista: miten kasvatustietoisuus -käsite pakeni tutkijaa. Huomasin hänen julkaisseen runokirjan Huone ajassa. Huomaan ihailevani häntä entistä enemmän. Jospa tämä kokemus rohkaisee minuakin suuntautumaan kaunokirjallisuuteen ja kuvataiteisiin entistä enemmän. Niiden kautta tavoittaa yleisinhimillisen kasvun polun ja voi jakaa oman polkunsa muille oman tien kulkijoille. Ilma on aina ollut sellainen. Toivottavasti voit hyvin missä oletkin. Syntymävuosikin meillä on sama.

En tiedä miten jatkan vai jatkanko omaa tarinaa. Ainakin pitää järjestää tähänastiset jutut parempaan kuosiin, aikajärjestykseen. Nyt on kesätauon paikka, kypsykööt päätökset jatkosta ihan rauhassa.

 

Elämänkaari kokonaisuudeksi

Olen lähentynyt ajatusta elämänkaaresta kokonaisuutena jossa mennyt vaikuttaa jatkoon miten milloinkin. Pertti kommentoi edellistä postiani kertoen että hän jakaa elämänsä aikaan ennen Intian matkaa ja sen jälkeen. Minulla erityisiä hetkiä tai kokemuksia on monia ja on vaikea nähdä niiden logiikkaa.

Tähän kuvaan olen joskus koonnut ammatillisen kasvun kaarta tarkoituksella selittää omaa verkko-opettajaksi kehittymistä:

omakasvuLöysin pitkiä juuria opiskelijaliikkeen kansainvälisestä toiminnasta alkaen. Yliopistolta olin saanut tietoa ja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hyvät käytännöt. Kiinnostuin verkko-opetuksesta ja päätyöni oli viimeisinä työvuosina siirtää opetukseni kokonaan verkkoon. Sen rinnalla aloitin opiskelun avoimilla verkkokursseilla ja yhteisöissä. Tästä oli tilannetietoa edellä.

Oma persoonallisuus on sekä muuttunut että säilyttänyt perustansa. Olen introvertti mutta nuoruudessa oli luontaista olla menossa koko ajan. Ujous vaikeutti osallistumista ja miksei edelleenkin tee niin. Käytän introvertille luontaisia verkkovälineitä, asynkronista kirjoittelua omaan tahtiin. En viihdy nopeatempoisissa chateissa tai hangouteissa. Tämä puoli itsessä on helppo tunnistaa. Entä muuta?

Jos muistelen onnen hetkiä niin lasten synnyttäminen menee yli asteikon. Rakastumisessa on myös puhtaan onnen vaihe jolloin elämän laatu on muuttunut eikä vielä ajattele jatkoa vaan nauttii joka hetkestä. Sitten rakastuminen jatkuu prosessina jossa on muutakin kuin onnea 🙂 Töissä muistan onnen hetkiä sen jälkeen kun on tehnyt jotain itselle vaikeaa, on pystynyt johonkin. Esim. opiskelijana ensimmäiset kirjalliset työt esityksineen, pro gradun hyvä arvosana vaikean vuoden jälkeen. Opiskelijaliikkeessä yhdessä toimiminen ja vaikuttaminen. Aikuiskouluttajana vuorovaikutukseen pääseminen opiskelijoiden ja työtoverien kanssa. Ja lopuksi vastaava kokemus verkko-opettajana. Osasin tukea huomaamatta antaen tilaa opiskelijan omalle kasvulle. Siihen pystyin Suomessa verkko-opettajana ensimmäisten joukossa.

Epävarmuus ja alemmuuden tunne ovat aina olleet seuranani. Yliopistossa en tuntenut olevani oikeassa paikassa enkä myöskään ammattikorkeakoulussa. Vain aikuiskouluttajan työ tuntui ajoittain omalta. Johtajan rooli opetti paljon mutta siihen jouduin vastoin omaa tahtoani ja hoidin sen ’virkatyönä’. No ei ihan niinkään, ymppäsin mukaan tutkivaa otetta ja olin liiankin itsenäinen. Sitä ei huvita nyt enää muistella.

Nyt olen täysin vapaa kaikessa tekemisessäni, mutta sama persoonallisuus on edelleen kahleena ja tukena. Yksi vanha tuttu sanoi äskettäin ettei olisi uskaltanut mennä korkeakouluun, itseluottamus ei riittänyt. Miksi ihmeessä minä uskalsin? Olin varmaan sisäisesti kauhuissani mutta menin vaikka ei rahoitustakaan ollut (valtiontakaus lainoihin tuli toisena vuonna). Olisiko tuo yksi periaate, että ei saa jättää tekemättä sitä mikä on vaikeaa. Ei saa paeta tilanteita vaan mennä niihin ja munata 🙂 Ne tilanteet kertovat siitä mihin minusta ei kerta kaikkiaan ole. Esim. edustaminen oli johtajuudessa pahinta kun siinä piti teeskennellä.

Onpa vaikea nähdä itseä kokonaisuutena edelleenkin, vaikka aineistoa on jo paljon. Pian pääsen leikkimään tyttärenpoikien kanssa ja siitä tiedän nauttivani. Kehityspsykologia oli suuntautumiseni yliopistolla ja se tietous herää eloon näissä kohtaamisissa. Vuorovaikutus on inhimillisen kehityksen ydin ja ikuinen haaste. Sitä pitää harjoitella loppuun asti. Mitäköhän pojat tällä kertaa opettavat mummille?

Kotimaataan ei löydä kartalta vaan …

Ihmisen kotimaata ei löydy kartalta vaan niiden ihmisten sydämistä jotka häntä rakastavat. Tuo ajatelma nousi mieleen (alkuperäistä kirjoittajaa en löytänyt). Edellä kuvaamani lapsuus ja kouluaika neljän kilometrin säteelle rajautuen tuntui pieneltä, mutta avartavia tekijöitä löytyi koulunkäynnistä ja kirjastosta. Ikätoverien kanssa jaettiin senaikainen nuorisokulttuuri, radiosta kuunneltiin Kaleidoskooppi ja Toivotut, tansseissa oli elävää musiikkia ja muutamat tärkeät elokuvat pääsin katsomaan.

Entä nyt? Missä maailmassa elän? Noin viikko sitten Imatralla kuuntelin koulutoverien puhetta ihmisistä, joiden nimet olivat tuntemattomia (kuka asui missäkin, meni naimisiin, erosi, muutti jne). Puhetta riitti ja se oli vilkasta. Tunsin olevani kuin ulkomailla, vieraskielisten keskellä. Hupaisaa se oli, ei tämä ole valittamista.

Missä sitten olen kotonani? No tässä tietokoneen ääressä. Jotain esimerkkejä elämän piiristäni: Twitterissä minua nyt seuraa 540 ihmistä. Kartalle he asettuvat näin (tiedot lähetetään aika ajoin s-postiin ihan pyytämättä):

twitter2015Seuraan itse enemmän muualta kuin Suomesta ja sama toimii sitten toiseenkin suuntaan, alle puolet seuraajistani on suomalaisia. Valkoisista alueista ei kukaan seuraa. Tässä saman luettelon alkupäätä kuvana:

tweetmap211114USA ja UK ovat hyvin edustettuja, seuraavana Australia ja Kanada, sitten Hollanti, Brasilia, Intia jne. Osan ihmisistä tunnen pitkältä ajalta, osaa en lainkaan. Mielessäni yhdistän nimiä tapahtumiin, joista yhteys alkoi.

Englanninkielinen blogi on toinen tärkeä portti maailmaan. Tässä on Google Analyticsin kartta vuodelta 2011, jolloin verkosto toimi yli 100 maahan.

mapoverlyTässä valkoisia maita on vähemmän kuin Twitter-kartassa. Tilanne tietysti vaihtelee sen mukaan miten aktiivisesti olen toiminut ja ollut esillä kursseilla ja muiden blogeissa. Vuorovaikutuksesta on kyse.

Kotimaani on tämä maapallo jonka tulevaisuudesta olen kiinnostunut. Voin toimia globaalisti osallistumalla mihin haluan. Väestön vanheneminen on prosessi joka etenee eri tavoin maapallon eri osissa, nopeimmin Suomessa ja Japanissa. Vanhenemisen tuomia kysymyksiä ratkotaan niitäkin jo globaalisti.

muistelotyht Olen tuntenut olevani jollain sivupolulla kun olen nyt vuoden verran blogannut suomeksi omasta henkilöhistoriasta ja niistä muutoksista mitä elämäni aikana  on Suomessa tapahtunut.

Olen iloinen että lukijoita on kaikkialta Suomesta, jopa Inarista. Helsinki -JKL-Tampere-Lappeenranta ja Imatra, Oulu jne. Kommenttejakin on tullut kivasti. Eppis, Ilmo ja Pike blogaavat myös, ilman heitä tuskin olisin kirjoittanut.

Oman elämän historia pitäisi jotenkin yhdistää siihen mitä olen nyt. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Otsikkoon vastauksena voin sanoa vain että laajalle alueelle hajautuu kotimaani, moniin erilaisiin verkostoihin. Verkostoissa tehdään jonkin aikaa yhdessä jotakin, opiskellaan, ideoidaan, kehitellään – ei maar siinä rakkautta aina ole ilmassa mutta sitä parempaa kun ajoittain on sitäkin.