Edelleen hämärää

Olen haastanut itseni uudistamaan domain-sivun sisällön, mutta sepä ei etene. En tiedä miten sen tekisin. Minulla olisi tarjolla graafisen alan apua serkunpoika Paavolta, mutta en tiedä mitä pyytäisin.

sumukapeaSuuri apu minulla on siskon miehen korkealaatuiset valokuvat, joista saan napsia osia omaan käyttöön. Tämä kuvaa hämäryyttä sieluni yllä 🙂 Sitä etsii ja etsii ja kuvittelee löytävänsä, sitten taas hämärtää.

sumupystyElämässä moni asia heijastuu yhä uudelleen, hiukan erilaisena. Suomenkielinen ja englanninkielinen blogini ovat erilaisia heijastumia. Tässä blogissa näkyy ammatillinen kasvu ja yhteisöihin osallistumiset kotimaassa. Olen kokeillut verkkoelämää ja vaiheistanut kokemuksiani. On laajoja aiheita ja suppeita, sisäkkäin. Tulevaisuus on avoin.

Englanniksi olen ollut sama oma itseni koko ajan. Olen peilannut asiantuntijuuttani osallistumalla ja saanut kavereita. Olen hahmottanut globaalin vaihdon alueita. Olen saanut tukea ja kritiikkiä sopivassa suhteessa. Vieraalla kielellä on ärtymystä vaikeampi osoittaa, siksi keskustelut ovat usein jääneet lyhyiksi. Vuoteen en ole kirjoittanut mitään eli tulevaisuus on avoin silläkin puolella. Mitä isona tekisin? on minun ikuinen kysymys.

sumuveneJotkut osat hahmottuvat sumussakin muita paremmin. Sitä paitsi vene kuvaa myös liikkumisen mahdollisuutta. Liikkeessä haluan pysyä edelleen.

Rajoitanko domain-sivun tämänhetkisiin innostuksen kohteisiin? Tuntuu oikealta ratkaisulta, henkilöhistoria jääköön kotimaassa jaetuksi. Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden muisteloa luetaan edelleen.

Toinen kiva aihe suomeksi oli mummi & lapsenlapsi yhteisopiskelu koodauksen taidoissa. Siitä lupasin käydä kertomassakin marraskuussa. Jotain muutakin senioriverkoista pitää kehitellä.

Filosofista kokonaisnäkemystä kypsyttelen seuraamalla päivittäin Teemalla klo 17 keskusteluja filosofin (Esa Saarinen) kanssa. Kirsti Paakkanen painotti omien juurien tunnistamista ja tunnustamista. Leena Palotie välitti intohimon tutkimukseen ja itsereflektion merkityksen. Leif Segerstam oli kuin luovuus itse, hän taisi virittää minut käyntiin. Säveliä on pieni määrä, mutta niistä voi kehitellä mitä vaan. M.A. Numminen osoittautui sosiologi-filosofi- kielitieteilijäksi, joka arvostaa ihmisyyttä jokaisessa.

Entä minä sitten? Tähän kysymykseen saa vastata 🙂

 

Elämänfilosofista kompurointia

Pitänee vielä hakea oman elämän (filosofista?) pohjaa ennenkuin hahmotan elämänkaareni kokonaisuutena. Viime kirjoituksessa viittasin jo kodin kristillisyyteen, opiskeluajan marxilaisuuteen ja sitten heräämiseen jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Tuota viimeistä vaihetta tutkin nyt tarkemmin pitäen mielessä miten muutokset mielessäni tapahtuivat ja miten ne kietoutuivat aikaisempaan.

akifilsa

Suurta innostusta seurasi aina suuri pettymys ja tilanteen realisoituminen, uomiin asettuminen. Kerron mainitsematta vuosilukuja tai työpaikkoja. Ihmisen mieli haluaa kokea nousuja ja oppimiskyvyn ’löytäminen’ yhdessä vertaisten kanssa oli suuri ilon lähde. Tämä kokemus toistui ja vakiintui osaksi työelämääni.

Kriittinen näkökulma ammatilliseen kasvuun kehittyi kun pääsin tutkijaksi ja ehdin lukea sekä ajatella enemmän kuin kouluttajan työssä. Tuostakin jäi jotain pysyvää. Tutkivan otteen edeltävä vaihe oli tietysti maisteri- ja lisensiaattiopinnoissa. Empiirinen tutkimuksenteko aineistonkeruusta johtopäätöksiin tuli opittua.

Opettavainen vaihe oli päälliköksi joutuminen kuudeksi vuodeksi. Tunsin itseni ja siksi en hakenut kyseistä tointa kertaakaan, tulin silti valituksi. Tuo aika pakotti näkemään arvostamani työtoverit uudessa valossa. Aloin nähdä työpaikan viidakkona jossa käytiin näkyviä ja salaisia taisteluja. Tuosta lähtien olen ajatellut, että ihminen pilaa aina kaiken, se on varmaa. Sanon tämän lempeästi. Opettelin katsomaan ihmistä kuin Chaplin kulkuria. En ole pessimisti, koen olevani realisti joka ei enää usko nopeisiin muutoksiin. Kumpa työpaikalla käyttäydyttäisiin aikuisen ihmisen tavoin, se usein riittäisi.

Työkokemukseni kulkivat epätavanomaiseen suuntaan, kun vasta loppupäässä jouduin autoritaarisen kurinalaisuuden alaiseksi. En tahtonut uskoa sitä todeksi, olin niin hämmästynyt. Tuolta ajalta nousivat mm. insinöörivitsit. Henkinen paluu oppikoululaiseksi Imatralle välähti joskus mielessä (tällaista oli 50-luvulla).

Viimeinen vaihe työelämässä oli verkkopedagogiikan kehittäminen. Olin siitä niin innoissani että hain puolipäivätyöhön voidakseni keskittyä kehittämiseen. Olin tottunut ympäristön jatkuvaan vastustukseen eikä se enää masentanut. Itse työ palkitsi ja oli muutamia opiskelijoita ja työtovereita, joiden kanssa voi yhdessä toimia.

Yksi tie motivaation ylläpitoon oli katsoa kauempaa, eli mennä mukaan kansainväliseen kehittämiseen. Kun tunsi olevansa lähellä maailman huippua ei lähiympäristön asenne masentanut. No, tuonkin vaiheen voi nykyisin nähdä kriittisemmin. Tätä vaihetta voisin arvioida jatkossa.

Tämä kohta Esa Saarisen luennolla sai minut alunperin – tänä keväänä – innostumaan ja jatkamaan kuuntelua:

esas

Kaikki kolme kohtaa tuntuivat läheisiltä, juuri noita harrastan.

Tunnenko itseni? Tein Aaltoyliopiston systeemiälyn yksikön systeemiajattelun  testin. Tulos tuntuu oikealta, itsehän vastasin: Pohdiskelen kyllä ja hahmottelen kokonaisuuksia mutta asennepuolella ja uuteen menemisessä voisi olla petrattavaa. Just niin. Lisään toisenkin kuvan Esan luennolta tähän käsitteitä antamaan. Lue kysymykset oikeasta reunasta.

esa2

Elämänfilosofiani on sekoitus kaikesta aikaisemmasta. Hyvän ihmisen ideaali kehittyi jo lapsuudessa ja säilyi sellaisenaan kauas aikuisuuteen. Sitä horjuttivat eniten suuren rakkauden päättyminen fiaskoon yksityiselämässä ja pettymys työyhteisöihin työelämässä. Itse olin persoonallani mukana molemmissa, osallisena kaikissa pettymyksissä mitä kohtasin.

Psykologinen tieto tuli tarpeeseen elämän pettymysten tulkinnoissa. Defenssit tuntuivat selittävän paljon; ne pitivät työyhteisöjä alimmilla kehitystasoilla (joilla syytellään ja estetään luottamasta muihin). Ihmisen näkeminen raadollisena oliona jossa on kuitenkin piilossa hyvää – tämä herää henkiin mm. Esa Saarisen luennoilla.

Voisinkohan piirtää kuvan oman elämänfilosofian sisällöstä? Mitä vanhaa roinaa voisin seuraavaksi heittää roskiin? Tuokin (väärä) pyrkimus kattaviin kokonaisuuksiin on perua marxilaisesta vaiheesta ja taisi seuraavan kerran jäädä vaille täyttymystä työpaikan laatutyössä. Päällikkönä toimiessa opin ensimmäistä kertaa suhteuttamaan työt aikatauluun eli opin tekemään sen, mitä ehti.  Ammatissa toimimisen peruasiat siis avautuivat minulle hitaasti ja eri järjestyksessä kuin useimmille.

Nyttemmin ymmärrän, että auttaa ne puutteellisetkin ja keskeneräiset jäsennykset. Siksi jaan näitä kompurointejani blogissa…

Lapsi ohjaa oppimistaan leikkimällä

Esittelen tässä muutaman kehityspsykologiaan ja erityisesti lasten oppimiseen liittyvän linkin päätteeksi omille Koodiaapinen-kurssin opinnoille. Niissähän peruskoulun opettajia rohkaistiin ottamaan koodaus mukaan koulutyöhön.

OnlineEducaBerlin konferenssi on menossa ja seuraan sitä kotoa käsin. Siellä esitettiin eilen ”Playing for change” hanke, josta nappasin taustatietoa muutamaan diaan, tekijät Jenny Fisher ja Chrissi Nerantzi.

lapsiGauntlett löytyy hyllystäni. Papert, Aristoteles ja Schön ovat alan klassikoja kaikki. Edelleen uutta tutkimusta:

lapsi2

Tässä korostuu kuvan ja animaation merkitys. Ja edelleen:

lapsi3Reflektio on toiminnan ytimessä myös luovuudessa. Mielikuvitus ja leikki luovat voimallisen coctailin, totta tosiaan. Linkitän koko esityksen tämän postin loppuun.

Toinen linkki, joka tulee lähelle lapsen itseohjautuvan oppimisen teemaa, on Sugata Mitran toiminta. Hän on antanut lapsille tilaisuuden oppia tuntemaan tietokoneita yhdessä ihmetellen. Granny pedagogics on kansainvälinen verkosto jossa mummit kautta maailman auttavat lapsia siellä missä he apua tarvitsevat. Ei tukea tarvitse rajoittaa omiin lapsenlapsiin. Ohessa blogikirjoitus jonka yhteydessä on Mitran haastattelu (7min.) Mikä on vanhentunutta ja mikä ei kun koulutuksesta puhutaan? Miten monin tavoin oppimista voidaan organisoida? Tässä Mitra myöntää hyvän opettajan arvon (häntä on käytetty usein provokatiivisesti).

Koodiaapinen kurssi palkittiin eilen pyrkimyksestä tuoda koodaus peruskouluun. Kurssi liittyy kuvailemaani pedagogiseen perinteeseen esikouluikäisten lasten opetuksessa, jota itse innostuin kokeilemaan oman lapsenlapsen kanssa.

Uutinen siihen liittyen: Uusi ScratchJR- PBS Kids julkistettiin eilen ja olen jo ihaillut sitä iPadissa: lisää hahmoja ja taustoja tarjolla. Miten paljon uutta koko ajan nouseekin.

Kehitys etenee ja sitä on kiva seurata eläkkeellä ollen. Tämä postaus on muistiinpanoja itselle tulevaisuuden opintoja varten. Tiedotan tästä myös FB-ryhmässä Koodiaapinen koska siellä on kiinnostusta samoihin teemoihin. Jospa linkit auttavat…

Kun lapsi koodaa tarinansa

Olen ollut usein tässä samassa mielentilassa: haluaisin ymmärtää miten tietokoneen omaehtoinen käyttö edistää kehitystä? Löysin vuodelta 2003 julkaisun Tietotyö ja ammattitaito-seminaarista, josta kirjoitin arvion Psykologia-lehteen. Tässä lyhyesti:

Uudenlaista oppimista nähdään nousevan nykyisen tietokonesukupolven myötä. Tätä selvitti John Cuthell monissa hankkeissa ja tutkimuksissa (UK, Leeds, Lontoo).
Hän mm. seurasi pitkittäistutkimuksella 11-19 -vuotiaiden omaehtoista kokeilemalla oppimista, jossa samanaikaisesti muuttuvat sekä ajattelutavat, oppiminen että työskentelyn
tavat. Nuorille tietokone oli monipuolinen väline, jota jatkuvasti käyttämällä edistyivät verbaaliset, loogismatemaattiset, visuaaliset ja spatiaaliset ja kinesteettiset älykkyyden puolet. Voidaan luoda uusi teoria mielen sisällöstä ja oppimisen peruskäsitteet muuttuvat muotoon ”do-undo, edit, clear or exit, don’t save”. Virheitä ei ole, vain itseä ohjaavaa kokeilutoimintaa. Prosessi on itseohjautuva, oman ilmaisun väline. Oppiminen on kokemuksellista, havainnoivaa ja semioottista. Sisällöt ja oppimisen tavat kietoutuvat toisiinsa.

Minulla oli kotona juuri samaa tietä kulkenut poika, testasin esityksen hänellä ja hän hyväksyi sen. Sama mitä oli todettu brittiläisessä koulussa, tapahtui myös täällä. Itseäni innosti myös idea tietämyksen yhteisestä muodostamisesta. Kukaan ei voi omistaa tietoa, onko plagiointia enää olemassakaan – kysyttiin. Poikayhteisö työskenteli hyvin yhdessä ja osasi arvioida toistensa vahvuuksia. Nopeat oppijat auttoivat kavereita.

Samassa seminaarissa Roger Säljö Göteborgin yliopistosta kuvaili oppimisen kehitystä historiallisesti, sosiokulturaalisesta ja sosiohistoriallisesta perspektiivistä: miten lukutaidosta ja kirjoitustaidosta edettiin ICT taitoihin. Mitä kaikkia käsitteellisen ajattelun tukivälineitä on nykyään käytettävissä – huomaammeko niiden auttavan merkityksen? Keskeistä Säljönkin mielestä on uusi kokeileva oppiminen, valikointi, kriittisyys, metataidot ja tietämyksen jakaminen. Kuten jo Dewey ja Vygotsky aikanaan ymmärsivät: oppiminen muuttuu kun toiminta muuttuu. Pertti Saariluoman käsitteli mieltämistä. Mieltäminen on keskeinen mentaalinen prosessi, se luo kokemuksen tietoiset ja alitajuiset edellytykset. Opitut käsitteet ovat avainasemassa mieltämisessä.

Nyt Koodiaapinen kurssin yhteydessä löysin uusinta tutkimusta lasten koodauksesta, joka muuttaa lapsen suhdetta tietokoneen käyttöön. MIT Laboration Mitchel Resnick ja Tufts yliopiston Mariana Bers tutkimusryhmineen tekevät jatkuvaa toimintatutkimusta lasten kanssa. ScratchJr on lapsile mieluinen koodaustapa. Olen itse opiskellut sitä 5½-vuotiaan Justuksen kanssa ja huomannut miten monessa taidossa hän on minua edellä. Kaikki tuo mitä Cuthell totesi koululaisia tutkiessaan, pätee nykyään jo 5-7-vuotiailla, kun heillä vain on tilaisuus osoittaa oppimiskykyään.

Olennaista on varmasti se, että lapsi työskentelee / leikkii omasta halusta ja valitsee ajankohdan ja toimintatavat. Yhteisellä lomaviikolla koodaus sijoittui keskipäivään jolloin oltiin virkeitä. Minun osuudeksi jäi mummipedagogiikka (granny pedagogics) eli lapsen tekemisen ihailu. Justus lopetti koodaamisen aina itse, kun siltä tuntui. Paluumatkalla kuuden tunnin lento helpottui pelaamalla tuttuja pelejä. Seurasin miten Justus ensin pelasi StarWars-jaksoja joissa oli uutta opittavaa ja siirtyi väsyttyään tuttuihin LegoCity tapahtumiin. Hän oli siis oppinut jo ohjaamaan toimintaansa niin ettei hermosto rasitu.

Minä näen tuossa jotain hyvin arvokasta lapsen kehityksen kannalta: tilaisuuden tykätä jostakin ja harjoitella toimintaa oman rytmin mukaisesti. Tätä ei aina arvosteta.  Varsin tavallinen ohje Suomessakin on ollut mekaaninen peliajan rajoittaminen lapsen parhaaksi. Jospa sillä tavoin kasvatetaan nöyriä virkamiehiä jotka lopettaa työt klo 16.15. Minä taas olen boheemimummi, joka aina kannatan vapautta ja itsemääräämisoikeutta. No, ei se noin mustavalkoista ole, myös ohjausta tarvitaan.  Mutta tästä teemasta haluan oppia lisää: Miten oppiminen etenee?

Tietokonepeloista kohti avointa julkaisemista

Tänään hahmottelen omaa tietäni elämäjulkaisijaksi, vaikken tuota käsitettä tohtinut otsikkoon laittaa. Se ei tunnu vielä omalta. Sari Östman sitoo äsken tarkastetusta väikkärissään suomalaisten kasvukertomuksia puitteisiin. Tässä minun tapahtumia:

  • 1980 kirjoitin vielä omalla sähkökirjoituskoneella lisurini (yliopiston laitoksella muutama PC, rohkeimmat aloittivat)
  • 1990 ensimmäinen tietokone kotiin ”IBM vain 5 pientä minuuttia” (hinta 13000 mk) sillä kirjoitin tutkimusraportin KTL ja tutkimuslaitoksen Mac koneella kirjoitin artikkeleita
  • 1995 seuraava tietokone kotiin (16000 mk)
  • 28.8.2000 Kanetti kaapelimodeemisopimus kotiin, pojan valmiiksi kirjoittamaan hakemukseen tarvittiin äidin allekirjoitus. Tämä sopimus oli ensimmäisten joukossa JKLssä, mutta en muista käytinkö itse tätä yhteyttä vai maksoinko vaan 🙂 – poika käytti enimmin
  • 1994 palasin aokkiin ja siellä oli hyvät www-sivut, esim. koulutuksen linkit valmiina, niitä aloin käyttää oikeasti ja sähköpostia myös (yliopistolla ei vielä ollut kuin harvoilla)
  • 1996 peda-forum yliopistojen keskustelupalsta s-postilistan kautta, eka osallistuminen ja eka moka kun tölväisin kaveria
  • 1997 tytär teki internetohjelmointikurssilla minulle kotisivut ja oli pakko tuottaa sisältö. Ratkaisuna 70-80-90-luvut elettynä ja 2000-luvun alku ennusteena. Voimakas minän integroitumisen kokemus oli tuo tekstin ja kuvien kokoaminen.
  • 2000 työpaikalla verkko-oppimisympäristö R5 Generation käyttöön. ks sivu verkko-opettajaksi kasvusta.
  • 2006 ensimmäiset kv opinnot verkossa
  • 2007 blogi suomeksi, sometu-yhteisö, FB ja SL
  • 2008 konnektivismin globaalit avoimet opinnot alkoivat
  • 2009 twitter ja oma iPhone (työpaikan kännykkä oli ollut vain tiedotusväline)
  • 2010 eläkkeelle, verkkoyhteisöissä toimiminen ja MOOC eksperttiosallistumiset, FB oikeasti käyttöön vasta nyt

Östman kuvaili elämäjulkaisijaksi ryhtymisen syitä (s.78) jakaen ne kolmeen luokkaan: kokeilunhalu, elämäntilanne ja ajautuminen. Näitä kaikkia löytyy minun kertomuksesta. Omat lapset vaikuttivat aloittamiseeni ihan selvästi. Poika houkutteli mukaan heti kun internet alkoi olla saatavilla laajakaistaliittymänä kaapelimodeemin kautta (s.81). 1990-luvun loppupuolella oli kotisivujen kulta-aika muutaman vuoden, mikä toi monia internetin pariin (s.80). Minulla tytär pakotti äidin kehittymään, minun piti jopa opetella korjaaman sivuja itse html-kielellä. Voi että oli vaikeaa.

Östman kuvailee käytön leviämistä s.83. Kuvion mukaan olin varhaiset omaksujat-ryhmässä 1997 kotisivun ja kokeilunhalun myötä. Olin varhaista enemmistöä 2000-luvun vaihteen verkko-opena ja 2007 aloittelijana FBssä. Oli kokeilunhalua, sisällöllinen motiivi, mutta olin hieman varovaisempi kun varhaiset omaksujat. Edelleen kuulun myöhäiseen enemmistöön, koska vasta 2007-8 aloitin omat blogit.

Elämäjulkaisemisen tavoitteet Östman jakaa (s.97) kolmeen tekijään jotka ilmenivät hänen 30 henkilön aineistossa tasaisesti. Suluissa on lukumäärä:

  1. tiedonjakaminen (15)
  2. elämän jäsentäminen (21) tai
  3. sosiaalisuus (15)

Minulla elämän jäsentäminen oli painopisteenä jo 1997 kotisivuissa ja sille perustan loi aikuisuuden kehitysvaiheiden tuntemus. Se nivoutui aikuiskouluttajan työhön ja tiedonjakamisen intressiin. Verkoissa eläminen helpotti elämänmuutosta eläkkeelle jäädessäni. Oli uusi työ ja elämänsisältö tavallaan valmiina. Uuden yllättävän käänteen kohtasin viime vuonna kun innostuin pohtimaan koko elämääni yhdessä entisten koulutoverien kanssa (1964 Imatran yhteislyseon ylioppilaat).

Vielä haluan mainita mukavan käsitteen Östmanin väikkäristä (s.98). Ns. lämpimät asiantuntijat toimivat tulkkina innovaation ja uuden käyttäjän välillä. Minulla oli työpaikalla tällaisia henkilöitä (Heli Kinnunen, Sami Voutilainen, Vesa Vuorimaa) ja omat nyt jo aikuiset lapset opiskelivat tietojenkäsittelyä molemmat. Poika toimii mm. teknisenä asiantuntijana helinurmi.fi domainille.

Tässä perustiedot vaiheistani Östmanin kuvauksiin peilaten. Seuraavaksi pyrin syvemmälle identiteetin muutoksiin, mutta se vaatii pysähtymisen asian äärelle. Nyt väsyttää, on kuuma kesäpäivä.

Oppimisen avoin maailma 2015

Palaan takaisin tämän blogin ideaan eli verkoissa internetissä elämiseen. Se on olennainen osa elämääni eläkeläisenä. Viime vuonna sukelsin menneisyyteeni riemuylioppilastapaamisen jälkeen, yhdessä muutamien koulukaverien kanssa. Se oli antoisaa ja heijastelee varmaan iän myötä lisääntynyttä tarvetta ymmärtää itsensä kokonaisuutena. Nykyhetki on jatkumoa menneelle, mutta nyt siis takaisin nykyhetkeen.

Ensin myönteinen havainto tiistailta: SITRAn seminaari Uusi koulutus oli livenä verkossa ja havaitsin sen kauttaaltaan korkeatasoiseksi. Historia antoi puitteet joista jatkettiin nykyhetkeen. Hahmotettiin oikeasti heikkouksia ja vahvuuksia. Tulevaisuutta ennusti mm. Hannu Linturi jota arvostan pitkän linjan kehittäjänä. Otavaopisto toteuttaa unelmia eikä vaan puhu niistä. Nyt käsittelen tarkemmin viimeistä puheenvuoroa, josta kuva:

sitrasemJari-Pekka Kaleva eli tässä hetkessä eri tavoin kun koulutuksen asiantuntijat, jotka ovat väistämättä kiinni nykyisissä rakenteissa ja tuntevat mahdollisuuksien rajat liiankin hyvin. Kaleva osoitti miten koulun asema tiedon omistajana on muuttunut. Kansainvälinen koulutustarjonta on totta, kaikkea voi opiskella kotonaan tai missä vaan kunhan yhteydet toimivat. Englanninkieli kehittyy käytettäessä, kuten suomalaisille koululaisille on jo käynyt.

Minä elän globaalilla tasolla: Twitterissä yli 50% seuraajistani on ulkomaisia, Facebookissa kavereista neljännes ja ryhmistä suuri osa. Olen rakentanut verkostoa vuodesta 2008, englanninkielisessä blogissa luettelen opintoni näin.  Olen tyypillinen osallistuja, koulutettu nainen, tosin ikää minulla on enemmän kuin yleensä. Oppimisen kysymykset ovat lähellä sydäntäni edelleen (toimin ammatillisena opettajankouluttajana viimeiset 25 vuotta työelämässä) ja pidän silmällä ns uutta oppimista. On osoittautunut haasteelliseksi saada kiinni siitä, miten kaiken internetin tarjonnan keskellä itse oppiminen kehittyisi tai muuttuisi. Ainakin uusia menetelmiä oppii jatkuvasti ja asenteet ovat käymistilassa. On ’normaalia’ elää ja olla avoimesti yhteydessä kun tarvetta ilmenee.

Uutena ilmiönä on lisääntynyt MOOCien (avoimet massiiviset verkko-opinnot) yhteydessä vapaaehtoisten tukijoiden (fasilitator) käyttö. Konnektivistisilla kursseilla ajatus on sisään rakennettu ideaan: kaikki ovat verkostoitumassa ja tukemassa toisiaan. Muutamilla yliopistojen kursseilla kutsutaan etukäteen avustajia. Olen toiminut nimikkeillä Expert Participant, Teaching Assistant ja Community Teaching Assistant kolmella erilaisella kurssilla. Tärkein valmius näihin tehtäviin syntyi osallistumalla vastaaviin opintoihin. Niiden kokemusten ansiosta tunsi prosessin kaaosvaiheineen eikä pyrkinyt auttamaan jokaista kaikessa vaan jakamaan tuntemuksen yleisemmin ja viitoittamaan tietä eteenpäin.

Itse asiassa minun valmius nousi kyllä opettajankouluttajan työstä. Pääsin jo 80-luvun lopussa toteuttamaan koulutusta jossa opiselijat pakotettiin itseohjautuvuuteen, hakemaan oman opettajuutensa ammatillisen osaamisensa ’päälle’. Opiskelijoiden kritiikki oli tuttua jo noista vuosista, kaikki oli kuultu ja koettu. Fasilitaattorina pitää olla varma siitä että henkilökohtainen itse rakennettu ops on paras tie eteenpäin. Sehän on nyttemmin todettu kaikkialla, myös tämän viikon SITRAn seminaarissa.

Olen onnellinen siitä että sain elää aikaansa edellä olevassa koulutusyhteisössä ja oppia myös verkko-opettajuuden työssä ollen v 2009 mennessä. Huomaan oppimiseni kannattelevan hyvin edelleen kansainvälisissä yhteisöissä. Jotain paradoksaalista ehkä on siinä, että (paljon parjattu miljoonien kouluttaja) Coursera osaa lähestyä minua henkilökohtaisesti ja saa minut miettimään lähtisinkö kehittämään ajatteluani Singaporen  yliopistoon vai mitä seuraavaksi tekisinkään…?

Ensimmäinen rakastuminen

Ei joulun ajaksi voi jättää viimeiseksi kirjoitukseksi yo-todistuksen arvosanoja. Tarvitaan henkisempi aihe ja siksi kirjoitan rakastumisesta. Otan vauhtia Ilmon blogista, hänen kesän 1964 kirjoituksestaan, jossa minut yllättäen mainitaan. Olemme Raija Jaatinen ja Katriina Koivuniemi ja minä Imatran puhelinkeskuksessa töissä ja siellä keskustelemme pojista. Kati kirjoitti Ilmolle (he kun olivat toisiinsa rakastuneita):

Kysyimme Heliltä, milloin hän iskee itselleen vakinaisen jannun. Heli sanoi omaavansa niin ankarat ehdot, ettei sopivaa ole vielä kuulunut. Heli ei edes katso poikiin päin, hän ei välitä edes pennin vertaa toisesta sukupuolesta. Joo, niin se vaan on.

Oli outoa lukea tuota mutta varmaan Kati kirjoitti ihan oikein. Teksti kuulostaa enemmän äitini puheelta, joten kotikasvatus näkyy. Kovasti äiti painotti opiskelun merkitystä poikiin verrattuna. Olinkin lukioaikana sikäli itselle uskollinen että en tavannut poikaa kuin pari kertaa jos en syttynyt asialle niin lopetin. Kaukorakkaudet rinnakkaisluokkien poikiin olivat kyllä voimakkaita ja ilmeisesti palvelivat rakastusmistarpeen tyydytystä just niinkuin pitikin. Niistä puhuttiin vain luotettavien ystävien kesken jotta he voivat välitunnilla tarkkailla oikein.

Yliopistolla sitten toisena opintovuonna jysähti kunnolla. Rakastuin aika nopeasti mieheen joka oli siellä töissä, jopa opettajani silloin tällöin. Tavattiin satunnaisesti ja aina oli ihana olo. Kuin olisin hänet aina tuntenut ja kumpikin voi olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Tuo on rakastumisen ensi vaiheen harha, voimakas sellainen. Jo puolen vuoden sisällä kuulin hänen olleen naimisissa, en häneltä vaan muilta ihmisiltä. Minua varoitettiin mutta en kuunnellut koska tunne oli niin voimakas emmekä me suhteessa vielä olleetkaan. Sitten hän kertoi olevansakin vielä naimisissa, olisi (muka) saanut eron mutta ei ottanut kun ero ei tuntunut reilulta ja halusi vielä yrittää. Perheeseen kuului myös lapsi. Nielin kaiken ja olin sitten kolmannen opintovuoden hänen henkisenä tukenaan kunnes hän todellakin erosi. Ja vapaaksi päästyään hän alkoi heti seurustella entisen asuintoverini kanssa. Tuo tuntuu kauhealta edelleen, olen lukenut päiväkirjat äskettäin ja muistan ahdistukseni.

Elämä opetti ei se mene niin että rakastutaan ja mennään naimisiin ja eletään onnellisina. En ikinä ajatellut että voisin olla naimisissa olevan miehen toverina edes, mutta olinpa vaan. Eikä siinä kaikki. Muutaman kuukauden kuluttua hän sitten rupesi yrittämään takaisin ja seurusteli lomittain lukuisten naisten kanssa joista minä olin yksi. Tahtoni ei riittänyt irtautumiseen ja inhosin itseäni. Päiväkirjoista näin miten kauan kesti irtautuminen hänestä, pari vuotta suunnilleen. Opiskelut hidastuivat ja ihmissuhteet suppenivat hänen kavereihin, joista muutama oli tukenani suurenmoisesti. Heidän sympatia oli minun, oli tärkeä viesti.

Näen tuossa vaiheessa aikuistumisen keskeisen sanoman: ei elämä kulje niin että kunhan itse olet kunnolla niin muutkin on ja kaikki etenee kivasti. Elämä näytti ristiriitaiset puolensa, hyvä ja paha sekottuivat. Se soppa oli vaan nieltävä, vaikka oli karvasta. Lapsena ja nuorena omaksutut periaatteet eivät lainkaan pitäneet kun tosi paikka tuli eteen.

No nyt vuosikymmenten jälkeen voin ihmetellä tuota miestä vieläkin. Kerran tapasimme jossain yliopiston illanvietossa ja hänellä oli taas ”tyttöystävä”. Koko elämänsä hän rakastui aina uudelleen, hän osasi sen alkuvaiheen. Oli naimisissakin kerran tai pari, en tiedä, mutta kuolinilmoitus oli Keski-Suomalaisessa jo vuosia sitten. Jouduin hänelle kerran ohjaukseen ollessani tutkijana 90-luvun alussa ja se keskusteli sujui kyllä mainiosti ja todella tehokkaasti. Kognitiivisesti tunnistimme toisemme edelleen ja ymmärsimme nopeasti. Hän meni silloin hakemaan lapsia päivähoidosta, minut lapset olivat jo koululaisia. Hän oli minua seitsemän vuotta vanhempi.

Tässä YLE arkiston videossa (20 min) on kuvattu sen ajan ohjeet avioliitolle. Juuri tuollaista se kasvatus oli. Tuon kävin hakemassa Piken blogikirjoituksesta johon sen linkitin. Oli minulla tosiaan ankarat ehdot vakituisille jannuille mutta komeasti ne romahtivat 🙂

Muuttuuko koululainen ja mihin suuntaan?

Ihmisen pysyvyys vs muutos kiehtoo mieltäni. Yritän nähdä itseni kun luen kaverien koulumuistoja ja kirjoittelen omia. Nyt mietin koululaisen muutosta: minkälainen ihmiskäsitys omaan mieleen iskostui koulua käydessä? Mitkä tapahtumat vaikuttivat ihmiskäsitykseen? Eilen lukaisin vanhan Koskenniemen väitöksen koululuokan sosiaalisesta elämästä ja mieleen jäi lause: Oppilas ei pyri joukkoon johon ei kuulu. Tuo tuntuu olevan totta, mutta selitäpä tarkemmin … mahdotonta.

Vuosina 56-64 uskottiin ihmisen pysyvyyteen, niin myös koululaisen. Perintötekijöistä ei puhuttu, mutta niiden uskottiin vaikuttavan kodin myötä. Koskenniemi piti selvänä että luokassa on muutamia hyviä leikinjohtajia, joita pysyvästi arvostetaan. On myös muutama ressukka tai kiusanhenki, joita vältellään pysyvästi ja se tuntui olevan ihan kuten pitääkin. Omissa kokemuksissa on näe kovin selvää suosiota enkä lainkaan täyttä syrjintää, mutta käsitys itsestä ja kaverista oli varsin vakaa. Sitä vaan oli mitä oli, sen kummemmin problematisoimatta. Luokka jakautui luontaisesti pieniin porukoihin joiden rajat olivat aika  pysyviä.

Minua kiinnostaa se, milloin ihminen keksii että hän voi itse vaikuttaa kohtaloonsa. Esim. tuntemamme Jorma Ollila kertoi haastatteluissa että lukioaika Walesissa sai hänet oivaltamaan miten hän ja jokainen opiskelija itse loi tulevaisuutensa. Minusta tuntuu että tämä tiedostus jäi Imatralla aika laihaksi. Sitä vaan oltiin mitä oltiin. Ahkeruus tietty mainittiin joskus selittävänä tekijänä. Rehtori kiitti puheessaan, että ylemmälle luokalle siirrettiin 58 %, ehtoja sai vain 29 % ja luokalle jäi vain 12,3% (tarkoitti 137 oppilasta lukuv. 59-60, kun oppilasmäärä oli 1116). Ahkera olisi pitänyt opettajien mielestä olla, mutta kaverien silmissä ei. Läksyt luettiin salaa ja sanottiin etten ole lukenut yhtään voi voi en osaa mitään.

raostaYlioppilaana ihmeteltiin että mitä tekisi, aikuistua olisi pitänyt ja löytää joku oma paikka. Minä menin ensimmäiseen jatko-opiskelupaikkaan mihin pääsin ja vein sen tutkinnon loppuun asti. Oliko se sitkeyttä vai yksinkertaisuutta, en tiedä. Olisi maar voinut miettiäkin, mutta en pystynyt eikä apua ollut tarjolla. Joku tie piti vaan hakea kuten tuo saniainen tuossa raossa.

Omissa käsityksissä muutokset tulivat vasta myöhemmin. 60-lukulaisuus herätti uskon koulutettavuuteen, että kaikki ihmiset ovat yhtä lailla koulutettavissa mihin tahansa. Toinen iso harppaus oli ammatillisessa opettajakorkeakoulussa jossa tuo toteutettiin. Jokainen opiskelija eteni yksilöllisesti parhaalla mahdollisella tavalla ja rakensi opettajuutensa rungon. Kolmas vaihe on menossa, internetissä voimaantuminen. Se vetää puoleensa, ensi viikolla toimin yhteisöassistenttina, tänään ryöpsähti jo monia iloisia viestejä.

Ihminen elää aikansa vankina, niin koululaisetkin. Mitä kaikkea omassa mielessä sulkeutui turhaan (nykyisin arvioituna) ja mitä kaikkea jäi käyttämättä, kehittymättä? Vaikka mitä. Mutta voinpa tuota nyt katsoa lempeästi jälkikäteen ja hymyillä itselleni. Ja mitä vielä voisin muuttaa nyt kun tuli 69 vuotta täyteen sunnuntaina… vaikka mitä?

Mitä on tutkimus ja tutkijaksi kasvu?

Tämä kirjoitus sai virikkeen kun kuuntelin Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tutkimusraportin julkistusta Valtioneuvoston sivuilta (tallenteet tässä osoitteessa.) Paneelissa yksi professori arvioi, ettei ole kyseessä tutkimus, koska ei tuotettu  lainkaan uutta tietoa eikä julkaisun muoto ollut oikea (kirjallisuuskatsaus ensin jne).

Mieleeni palautui viimeinen tutkijakokemukseni Koulutuksen tutkimuslaitoksessa 20 vuotta sitten. Silloin minua puhutteli Riitta Suurlan tekemä jäsennys tutkijan identiteetin kehittymisestä. Jäsennys auttoi minua ymmärtämään omaa historiaani tutkijana. Olin vierailemassa Opetushallituksen hankkeen tutkijana ja halusin tarkistaa identiteettiäni.

Suurla lähti liikkeelle Kuhnin tieteenfilosofisesta esityksestä tieteen vallankumouksista (1962). Se vakiinnutti paradigman käsitteen tarkoittamaan tutkimusta ja havaitsemista ohjaavaa maailmankatsomusta. Esiparadigmaattinen vaihe on täynnä epäselvyyttä, kilpailevia koulukuntia yms. Toinen vaihe normaalitiede syntyy kun joku käsitys on vakiintunut perustaksi ja tutkija omaksuu tietyt dogmit, teoriat ja ontologiset sitoutumukset työnsä pohjaksi. Kriisivaihe syntyy kun normaalitiede ajautuu umpikujaan ja ristiriita voi johtaa jopa tieteelliseen vallankumoukseen. Samalla kun vanha murtuu niin uutta rakentuu. Kriisivaihe avaa silmät uusien ideoiden näkemiselle.

Suurla kokeili Kuhnin ajattelua yksittäisen tutkijan ammatilliseen kasvuun. Tein tästä yksinkertaistetun kuvan

tutkijaksiMateriakeskeisyys tutkijan työn ytimenä tuntui hyvin tutulta, siihen olin aikanaan saanut koulutuksen ja sitä näin tehtävän yliopistossa. Myös Antti Eskola kuvaili herkullisesti normaalitutkijoita jotka keräsivät aineistoa ja puursivat ahkerasti julkaisujaan (Työpäiväkirja 1992).

Teoriavaltaisuus oli tuttua sekin ja usein se omassa elämässä, nuorena ja innokkaana, taisi toteutua varsin yksisilmäisesti julistamisen tapaan. Siihen pääseminen vaati kuitenkin itsensä haastamista ja työlle antautumista. Erityisen kiintoisa vaihe on kokonaisvaltaisuuteen nousu eli paradigmojen rakentaminen todellisuuden ehdoilla. Tutkija löytää pienuutensa ja työ omistaa tekijänsä, tutkijayhteisön. Kokonaisvaltaisuuteen pääsee vain kyseenalaistamalla teoreettisen paradigman ja hakemalla elämäntehtävää aikaan ja muihin konteksteihin sitoutuen.

Palaan julkistustilaisuuteen. Näin miten ällistynyt Manuel Castells oli suomalaisen professorin kannanotosta ja hän nähdäkseni vastasi tuolta kokonaisvaltaisen paradigman tasolta: Me luomme uutta emmekä pelkästään kerää materiaa ja tilastoja.

Olen alkanut lukea julkaisua Kestävän kasvun malli ja tässä vaiheessa voin todeta että kyllä kirjallisuuskatsaus on ja tapaustutkimukset perustellaan hyvin. Uutta tietoa olen jo saanut aika lailla mutta siitä myöhemmin. Nyt kokeilen miten tämä asettuu blogiin … Menihän se paikalleen.

Yksi kiintoisa kysymys voisi olla: mitä uutta on todettu tieteiden kehittymisestä ja tutkijoiden ammatillisesta kasvusta. Onko monitieteinen tutkimus kehittänyt omat paradigmansa?

Lisään vielä Juha Suorannan blogiin linkin, hän kyselee samaan suuntaan ja tuntee uudempaa keskustelua yliopiston sisältä käsin.

 

Blogin viisi vuotta

Vuoden vaihde lähestyy, on arvioinnin aika. Tämä blogi syntyi lokakuussa 2007 joten viisi vuotta on tullut täyteen. Postauksia on tullut kirjoitettua 222. Laitan tähän esille tietoa koko ajalta, kun ne löytyivät helposti ( aikanaan kokosin blogitarina- julkaisuun syksyllä 2011).

Kirjoituksia on eniten vuosilta 2010 ja 2011, eläkkeelle jäätyä tahti kiihtyi. Oli aikaa enemmän.

Tämä vuosi 2012 on tuotosten määrässä noin puolet edellisestä. Kasvu on taittunut, motivaatio on hakusessa entistä enemmän.

Kommentit ovat tässä suoraan blogiin kirjoitettujen kommenttien määrä, yhteensä 295. Niiden väheneminen liittyy kanavien monipuolistumiseen. Kun on ”pakko” ilmoittaa Facebookissa ja Twitterissä bloganneensa, niin kommentit  tehdään suoraan niissä välineissä.

Lukijamäärissä näkyy nouseva trendi vuoden 2011 loppuun ja nyt vastaava lasku kävijöissä kuin kirjoituksissakin. Tähän blogiin tullaan enimmäkseen viittausten kautta. Uusia lukijoita oli tänä vuonna 52 prosenttia kaikista. Tänä vuonna lukijat tulivat selvästi eniten Facebookin kautta (540) ja toiseksi eniten twitterin (220). Kiintoisaa että Linkedin ja Blogilista tuovat kävijöitä (40-50).  Itse en käytä kumpaakaan, en pääse vaihtamaan sähköpostia kun olen aikanaan työpaikalta kirjautunut. Lisäksi outilammi -blogi tuo lukijoita sekä sometu (yli 20). Google tulee kanavana vasta näiden jälkeen. Aivan eri tilanne on englanninkielisen blogin käytössä.

Verkkoyhteisöt ja verkko-opetukseen liittyvä tutkimus ovat olleet aiheitani sen jälkeen kun lopetin verkko-opettajana 2009 vuoden lopussa.

Tänä vuonna 22 kirjoituksesta 9 koski kansainvälisiä verkko-opiskelun tapahtumia. Alkuvuodesta nostin esiin arvostamiani nimiä (Thrun, Rheingold, Levy, Levine ja Scharmer), loppuvuodesta kerroin Fantasiakirjallisuuden opiskelusta (ensimmäinen Coursera -kokemukseni). Juuri nyt avoimista globaaleista kursseista keskustellaan valtamedioissa, ne kuuluu tuntea.

Joitakin suomalaisia tapahtumia sivuan blogissa (IT-kouluttajat, ITK Aulangolla, Otavaopiston pajat). Väitöstilaisuuksia olen käsitellyt kolme kertaa (Aira, Vänskä ja Kiili) ja lisäksi kiinnostuin menossa olevasta gradusta (Rapo). Muutama kirjoitus on ollut omaa opiskelua. Jaetut kokemukset kiinnostavat, tietysti, esim. ITK-konferenssi veti lukijoita. Toinen huippu oli syksyllä Coursera opintoihin liittyen. Päivittäin 88 katselua taisi olla molemmat ’huiput’.  Melkein samaan ylti vertaisviivyttely kunniaan -postaus joka oli entisten työtoverien kanssa jaettua kokemusta. Tai komeasti sanottu uutta teorian muodostusta, heh! Coursera kokemukseni alkoivat kiinnostaa sen jälkeen kun Hesarissa oli minusta maininta. Mitään ryntäystä ei siitäkään tullut, olipa kiva yllätys. Kuulin asiasta Facebook- kaverien kautta ja noin 30 ihmistä tervehti asian merkeissä.

Tunnen tarvetta arvioida uudelleen verkkoelämääni. Kun aloitin tämän blogin, se oli uutta ja tarpeellista  verkko-opettajan työssä. Sosiaalinen media nousi vähitellen tietoisuuteen 2009- ja keskustelun areenoita tarjoutui monia. Blogi oli vielä 2010 ja 2011 paikka, josta käsin voin osallistua milloin mihinkin. Nyt en ole enää niin varma tämän mielekkyydestä. Opettajat vaihtavat kokemuksia esim. Facebookin Tieto-ja viestintätekniikka opetuksessa ryhmässä hyvin vilkkaasti. Twitter auttaa kommentoimaan tapahtumien ympärillä. Minä en ole enää suoraan yhteydessä opetuskäytäntöihin kuin globaaleissa opinnoissani. Missä minulla siis olisi annettavaa?

Mihin kaikkeen suuntaudun ensi vuonna? Millä tavoin osallistun? Pidänkö hautajaiset tälle blogille? Uusi paikka, uusi profiloituminen? Kaipaan isoa muutosta.. kai minä sitten jotain teen 🙂