Kaikille avointa globaalia opiskelua

Avoimet opinnot ovat lisääntyneet huimaa vauhtia ja herättäneet tarpeen jäsentää tilannetta: mikä on oikea avoin kurssi ja mikä jotain muuta, jonkin instituution tarpeista tms. Voisi tulkita niinkin että valtataistelu on kiihkeää, viimeksi se näkyi Wikipedian MOOC-sivulla johon en linkkiä laita etten joudu mukaan (ja sivu muuttuu, ei siihen kannata linkittää). Tänään luin Lisa M. Lanen blogia jossa hän jakoi avoimet opinnot kolmeen tyyppiin:

  1.  verkostoperusteinen (konnektivismi ym.)
  2. tehtäväperusteinen (digital storytelling )
  3. sisältöperusteinen (yliopistojen kurssit, Khan ym).

Jotenkin tuo jäsennys kolahti vaikka onkin yksinkertaistus. Se paljastaa miten näissä keskusteluissa on irrottu pedagogisesta tiedosta joka on ollut kuitenkin opettajien tiedossa ja käytössä koko ajan. Kaikkia noita (sisältöä, tehtäviä, verkostoja) tarvitaan ja verkko-opetusta on kuvailtu niiden avulla jo kauan. Ja paremminkin: vuorovaikutuksen paikka ja laatu, ohjauksen laatu ovat keskeiset tekijät. Mutta en halua puhua nyt yleisellä tasolla vaan kertoa opiskelusta, jonka äskettäin aloitin: Fantasy and Science Fiction. The Human Mind. Our Modern World.  Kyse on coursera tarjonnasta, Michiganin yliopiston kirjallisuuden opintoja.

Opinnot rakentuvat tehtävistä ja palautteista annettujen sisältöjen ympärille. Olen lukenut teoksen Dracula (ensimmäistä kertaa) ja kirjoittanut siitä esseen, joka sai olla vain 270-320 sanaa pitkä. Postituksen jälkeen sain luettavaksi neljä esseetä (anonyymisti) ja kirjoitin arviot niiden muodosta ja sisällöstä erikseen. Nämä lähetin ja seuraavaksi saan neljä arviota omasta esseestä. Opiskeltava sisältö tuli kirjasta ja videoista, joissa professori ennen esseen teko orientoi  ja vasta lähettämisen jälkeen tulkitsi aiheita tarjoten asiantuntemuksensa käyttöön. Esseen aihe on vapaasti ideoitavissa. Tässä on oman ajattelun herättäminen ja tukeminen paketissa, joka tuntuu toimivan. En ollut vastaavaa kokenut globaaleissa opinnoissa, vaikka olen niitä muutaman vuoden harrastanut.

Kurssin orientaatio toteutui videoiden avulla: miten luet, miten kirjoitat, miten kommentoit. Kurssin rakenne esiteltiin ja aihepiiri yleisesti: Fantasia on näkyväksi tekemistä, ba-käsite, tulevaisuuden suhteen olemme kaikki immigrantteja.  Kurssin verkkoympäristö on hurmaavan selkeä, kaikki löytyy ja toimii ajallaan. Tarjolla on keskusteluja yleisistä aiheista sekä kunkin viikon kirjasta erikseen. Kaikki on tuttua omalta verkko-opettajan ajalta mutta nyt se toimii myös kurssilla jossa opiskelijoita on  kaikkialta maailmasta. Opiskeltavat kirjat taitavat olla Euroopasta lähtöisin, mikä osoittaa kulttuurin kehityssuuntia. Kiinnostus historiaan ja kielten kehitykseen on jo herännyt, professorin rakkaus alaansa ja kiinnostus meitä opiskelijoita kohtaan välittyy videoissa.

Uskon että into opiskella säilyy mielekkäillä asiantuntijan valitsemilla tehtävillä, ohjeistuksilla ja ajoituksilla. Kurinalaisuus alkaa pian tuottaa tulosta: vuorovaikutusta, uuden oppimista ja ylimääräistä luovuutta, opiskeluhuumoria. Eikös joku ollut jo keksinyt kirjoittaa uuden toistaiseksi julkaisemattoman kirjeen Dracula-teoksen täydennykseksi. Se oli samaa omintakeista englantia kuin kirjan hahmo käytti. Olen iloinen että tuli mentyä sisään kurssille vaikka ensin ajattelin että haluaisin lukea suomeksi tämän aihepiirin.

Kyllä avoimia opintoja kannattaisi käyttää, onhan Suomessa jo paljon englanninkielistä koulutusta, johon nämä sopisivat. Hyviä opettajia ja huippuasiantuntemusta on tarjolla. Tästä linkistä voit vilkaista uutta opettajaani, miten hän vastailee entisten opiskelijoidensa kysymyksiin YouTuben avulla (7 min).  Voin kertoa lisää …

Ohjauksen osaajat – miten he sen tekevät?

Otsikko on Kirsti Vänskän väitöskirjasta. Hän tutki ohjauksen ilmiötä laadullisesti, rakensi kymmenen hyvän ohjaajan kertomasta  mallia ohjauksen osaamisesta. Tässä linkki Jyväskylän yliopiston tiedotteeseen.

Minua kiehtoo tutkimus, jossa lähennytään asiantuntijuuden rakentumista autenttisissa yhteyksissä, miten monta puolta osaamisessa onkaan samanaikaisesti. Fenomenografia on sopiva lähestymistapa asiantuntijan käsissä. Minua kuitenkin  aina ajatteluttaa se, kannattaako käyttää monta vuotta lausekkeiden siirtelyyn paikasta toiseen ennenkuin saa mallin koottua. Ihan kiva että Kirsti oli jaksanut, aineisto vuodelta 2007 ja työn ohessa kirjoitettu tutkimus, ei tutkimus ole huono harrastus 🙂

Väitöstutkimus on terveyskasvatuksen alaa jatkaen Kirstin aikaisempia yliopisto-opintoja. Hän toimii opettajankouluttajana ammatillisessa opettajakorkeakoulussa Jyväskylässä. Ex-kollegana tunnen Kirstin korkean tason kouluttajan työssä. Niinpä taisin kuunnellessa ja lukiessa väikkäriä sitoa tuloksia aikuiskoulutukseen huomaamattani. Jotkut luokat tuntuivat kovin tutuilta opettajankoulutuksen opsista: konteksiosaaminen, reflektio-osaaminen jne. Toisaalta, terveyskasvatuksen ohjausta harrastamme jokainen ihan itse: miksi en tee kuten hyväksi tiedän? Eilenkin piti ottaa kuohujuomaa Kirstin kunniaksi ja sitten kävelin kotiin helteessä neljä km ja vasta kotona lounastin illan suussa. Ei ollut järkevää ei. On ihan eri asia tietää miten pitäisi ja toimia kuten pitäisi. Tästä havainnosta tutkimus lähti liikkeelle aikanaan.

Tänään, tutkimuksen luettuani, mietin että sankareita ovat he jotka arkipäivän kiireen keskellä rakentavat tutkimuksessa valotetun ohjauksen ammattilaisuuden. Siinä poimitaan vihjeitä kaikilta relevanteilta suunnilta ja napataan ne osaksi oman mielen arkistoa, mahdollista käyttöä varten. Käytännössä on usein vaikea tunnistaa ja pukea sanoiksi miksi teki juuri kuten teki. Tämä pulma oli tutkimuksessakin ja arvaukseksi jää mitä jäi puuttumaan. Mitä olisi kertonut 11. asiantuntija? Mitä jos toinen henkilö kävisi läpi saman luokitteluprosessin? No se ei olisi sama koska Kirsti oli vuorovaikutteisesti kerännyt aineiston. Mitä jos hän olisi voinut käyttää videoita? Olisin kai kaivannut hiukan kyselevämpää otetta väitöstilaisuuteen, kaikki tuntui etenevän niin sievästi ja uutta tieteellistä tietoa syntyi. Kyselen nyt jälkikäteen, kun suomalaisessa väitöskulttuurissa ei sovi kysyä (paitsi jos aikoo estää väitöskirjan hyväksymisen). Tilaisuus oli kyllä aiheensa näköinen: dialogista ammattilaisten keskustelua.

Luottamus nousee keskiöön laadullisessa tutkimuksessa. Uskon minä Kirstin sanomaan ja uskon että tutkimus on arvokas lisä ohjauksen ammattilaisuuden määrittelyyn. Kirja taitaa sopia opetusmateriaaliksi aika lailla sellaisenaan, monenlaisten ohjaajien koulutukseen. Sitä paitsi lukeminen innosti jollakin lailla myös tutkimuksen tekoon, olisiko ollut selkeä esitystapa, joka herätti voisin minäkin jonain päivänä jotain tuollaista … Kiitos siis.

Milla-Maarit Salo otti kuvan ja keskustelu alkoi Facebookissa välittömästi. Poistin linkin kun sen mukana tuli kaverien tietoja. Laitan erillisen kuvan jos Milla-Maarit sallii? Miksei sallisi? Tuolla se nyt on..

Uusi opettajuus vai vanhako lie?

Innostuin tänään kuuntelemaan Otavaopiston pajaa, teemana opettajien osaamisen tulevaisuus. Ensimmäisenä puhujana oli Ritva Engeström Helsingin yliopiston opettajankoulutuksesta. Hän lähti liikkeelle Pasi Sahlbergin teoksesta Finnish Lessons, jossa jäsennetään suomalaisen peruskoulutuksen vahvuudet vertaamalla niitä vallitseviin kansainvälisiin trendeihin. Kansainvälinen keskustelu on ollut tosi hauskaa seurattavaa, monien maiden on vaikea ottaa vastaan suomalaista sanomaa. Perusajatushan on yhdenvertaisuus ja ilmaisuus koulutuksessa, ei yksityisiä kouluja, ei saavutustestejä eikä rankinglistoja. Suomi tuntuu taistelevan lapsen vapaan kasvun puolesta, vaikka kansainvälinen kilpailut kiristyy kiristymistään. Muutama maa iloitsee siitä, että ymmärtää suomalaisen kulttuurin paremmin kuin USA jolle se on aivan mahdoton pala nieltäväksi. Oli kiintoisaa kuulla Ritvan arviointi tilanteesta. Suomessa käy valtavasti vieraita jotka ovat tuottaneet lukuisia videoita oppiakseen meidän esimerkistä.

Myös Botswana hanke oli kiintoisa ja osoitti samat vaikeudet koulutuksen siirrossa kuin jo tuossa edellä kerroin. Vastavirtaan on hankala nousta. Engeströmien saavutuksena tunnetaan vielä kehittävän työntutkimuksen mallit, miten toimijat itse rakentavat ratkaisuja osana työtään. Jakomäen yläaste on yksi hankkeista. Koulu on instituutio vakiintuneine ratkaisuineen ja muutoksen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi. Paljon kuitenkin tehdään, koko ajan ja totta ovat Sahlbergin kokoamat väittämät. Tutkiva ja omaa työtä kehittävä opettaja on vankka perinne Suomessa.

Otavaopisto tuntuu olevan avoin ja erilaisuuden kohtaamista organisoiva paikka – niinpä seuraava puheenvuoro kertoi suomalaisen opettajankoulutuksen olevan henkisesti kuollut yksinäisten ihmisten kalmankäytävä, jossa innokkaat lahjakkaat nuoret jo kolmessa kuukaudessa alistetaan nykykäytäntöjä säilyttäväksi voimaksi. Tämä osoitettiin viehättävästi tarinoiden Emman ja Matin kokemuksien kautta. He antoivat omat kasvuprosessinsa muiden nähtäväksi ja hakivat sen kautta yleistä vuorovaikutuksen prosessikuvausta: ahdistus, taantumus – ihan OK perushommien hoito – tällaista lisää ja ylin taso uudistuminen. Prosessi on monesti rakennettu ja tuttu, mutta vilpitön avautuminen koskettaa aina. Näinkin voi asian kokea, todellisuuksia on monia sisäkkäin. Minulle jäi erityisesti mieleen toteamus että ”ei kaikkien kanssa voi” – siis innostua yhteiskehittelyyn ja ylläpitää prosessia. Ei niin. Mutta onneksi joidenkin kanssa taas voi 🙂

Seuraava todellisuus avautui Aila Paason väitöstutkimuksen kautta. Siinä osoitetaan ammatillisen opettajan kehitysalueet ja toimenpiteet tänään ja huomenna. Työelämälähtöisyys on hänen työssään kantava ensisijainen voima. Vastaavat jäsentelyt ovat olleet ammatillisten opettajankoulutusten käytössä jo vuosia, samoja on rakennettu kaikissa viidessä opekoulutuksessa.

Pauli Juuti edusti organisaatioiden ja johtamisen kehittämistä yleisemmin. Hän kävi läpi monia yhteiskehittelyn muotoja, jotka on todettu toimiviksi menestystarinoita tutkittaessa. Ihminen nousi keskipisteeksi, arvoksi ja lähtökohdaksi – ihan kuin Sahlbegin kirjassa, tuli mieleeni tässä kohden. On kiva olla suomalainen kun pyrkimykset ovat näin jaloja. Todellisuus kuitenkin työelämässä on sitä vanhaa hierarkista olemista ja päästään parhaimmillaan lepokitkaan tai kiehuntaan vailla todellista etenemistä.

Vielä haluan kertoa Annu Niskasen puheenvuorosta, hän kun on entinen kollegani Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista on työstetty vuosia projekteissa ja edistyttykin. Annu painotti yksilön etua ja voimaantumista, hän on projektin vetäjänä ja tutkijana pyrkinyt monipuolistamaan tarkastelua organisaation ja työelämän nopeasta kiertokulusta ihmisen kokonaisvaltaiseen näkemiseen. Urheasti hän jaksoi taas kerran keskustella läpi ne tavalliset vastaväitteet, jotka varmaankin aina heräävät, että olisikin kyse koulutuksen arvostuksen laskusta, suoritusorientaatiosta ja läpihuutojutuista. Sama ihmisen puolesta taistelu kantoi läpi tämänkin esityksen.

Mukana oli myös Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemia, joka on osoittanut, että koulutusta voidaan muuttaa. Taisin hypätä sen yli kun se on itselle niin tuttu ja monesti kuultu. Kovaa työtä sielläkin tehdään. Mukana oli myös mainio demo musiikin oppimisesta. Paljon mahtui innostavia erilaisia puheenvuoroja ja ConnectPron avulla voi loistavasti seurata.

Voidaanko valita kauniit periaatteet vai jyrääkö todellisuus ja sen kovat realiteetit? Tietyt periaatteet löydetään aina uudelleen: yksilön innostus ja sen laajentaminen yhteisöön, dialoginen kuuleminen ja kehitysprosessin painotus, ei lyhyen tähtäimen suoritteiden. Meillä on jopa Otavaopisto joka pystyy kokoamaan yhteen eri oppilaitosten ja työelämän edustajat kuulemaan toisiaan ja oppimaan. Mikä muuttuu? Jokainen ihminen joka antautuu kehitysprosessiin… vai yhteisö? koulu instituutiona?

 

IT-kouluttajat nykyaikaa etsimässä

Eilen ilmestyivät verkkoon IT-kouluttajien 10v juhlaseminaarin puheenvuorot ja innostuin kuuntelemaan niitä. Seminaari oli marraskuussa 2011 ja Eija Kalliala blogasi tapahtumasta tuoreeltaan. Minulle tapahtuma kolahti nyt, koska olen omassa mielessäni työstämässä samoja teemoja. Luin Aikuiskasvatuslehteä ja huomasin siellä olevan tekeillä 4. ihmisiän siirtymävaiheen teemanumeron ensi syksyksi. Erehdyin heittämään sisään idean, että kertoisin omasta casesta kun elän globaaleissa verkoissa päivät pitkät – mitä olen oppinut siellä ja mitä voin suositella muille. Mahtavasti lehden toimitus reagoi heti: Anna palaa, Heli! Tuntuu hyvältä idealta. – No on kai ihan kiva idea mutta kovin pitkälle en ole päässyt. Mikä olisi sen arvoista että muita kiinnostaisi, en ole päässyt kuin alkuneuvotteluihin itseni kanssa.

Mikä siis seminaarin aineistossa auttoi minua eteenpäin? Teemu Leinosen puheenvuorosta aloitin ja heti tuli käsite ”motivoituneen joukon äly” on se mikä tuottaa wikipedian ym. Tuota olin miettinyt paljon, ei ole älykästä laumaa kuin jossain konkreettisen asian ympärillä silloin kun ne tietää sen asian 🙂 Teemu käsitteli historiaa antiikki-keskiaika-uusi aika ulottuvuuksina mikä piristi tämän historiattoman ajan keskellä. Tietoteknisen ja internetin kehityksen niputtaminen noille ulottuvuuksille oli sitten jonkinlainen heitto ja virikkeeksi tarkoitettu. Minä aloin ajatella että mitä pimeän keski-ajan merkkejä on ympärillä just nyt. Teknisiä temppuja edelleen opiskellaan kiivaasti ja ne täyttävät ajan. Sosiaalinen media ruokkii narsistisia tarpeita ja muuten ihan viisaat ja kokeneet suomalaiset kehittäjät vertailee Klout lukujaan ja seuraajamääriään.

Minua kiehtoo se vanhojen ukkojen ryhmä, joka on hakenut koko ihmiskunnan yhteisymmärrystä 1960-luvulta alkaen. Teemu L. mainitsi Engelbartin ja Brandin. Kiehtova ajatus oli se kuva maapallosta että kuva nostaisi tietoisuutemme uudelle tasolle. Muistelen että lennätin oli jossain vaiheessa se väline, joka poistaisi väärinkäsitykset ihmisten väliltä. Ja nyt sitten?

Jyrki Kasvin puheenvuoro kattoi suomalaisen tietoteknisen ymmärryksen monilta kantilta. Faktat varmaan piti paikkansa mutta turhautumisen levittäminen – viekö se kehitystä eteenpäin? Itse aloin ajatella eläkkeellä olemistani vs aikaisempaa työssä käyntiä. Muistan että eläkkeelle siirtyessä piti käydä verotoimistossa ja veroprosenttini nousi pikkuisen. Kun eläkeläinen maksaa yhtä lailla veroa kuin ennen, niin mikä tekee minut ongelmajätteeksi nyt. Samaan kaatoluokkaan meni myös 10-15 prosenttia nuorista. Kovin surulliset näkymät Jyrkin esityksessä oli. Hänen kuvaamansa uudet oppimistarpeet oli samoja kuin on 1980-luvulta asti puhuttu. Kyllä omaa työtä on pitänyt hallita ja identiteettiä rakentaa. Olen kyllästynyt kuuntelemaan aina samaa.

Anne Rongas sitten hurmasi minut lähtemällä ihan rauhallisena HITAUS käsitteestä. Ihminen ja organisaatiot vaan kehittyy hitaasti. Hän puhui kokemustensa läpi ja näki realistisesti sekä nopeutta että hitautta, niiden keskellä eletään ja toimitaan.

Ville Venäläinen on tehnyt paljon hänkin yhteisöjen rakentajana, mutta hänen sanomaa oli vaikea hahmottaa. Hänen avainkokemus johtajien kyvyttömyydestä tietotekniikan äärellä taisi muistuttaa Jyrki Kasvin kuvaamaa suomalaisten kelkasta putoamista. Jotain maalaisuutta ja koulunkäyntiä vastaan Villellä tuntuu myös olevan. Huolissaan tulevaisuudesta hän oli.

Teemu Arina kiinnosti minua elämäntapansa vuoksi, hän kun elää globaaleissa verkoissa kuten itsekin. Hän on kuitenkin yrittäjä ja perspektiivi on erilainen. Hienoa jos tuotetaan joukkovoimalla hyvää, mutta itse liikun vapailla areenoilla joissa törmään asiantuntemuksen erilaisuuden tuottamiin väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin enemmän kuin kiihtyvään kehitykseen. En ole nähnyt ihmeaivoja enkä vaaleanpunaisia pilviä jotka pelastaisivat 🙂

Jaana Holvikivi oli mukava uusi tuttavuus. Hän kyseli monikulttuuristen opiskelijaryhmien toiminnan ominaislaatua ja mahdollisuuksia. Sama kysymyksenasettelu on monesti mielessä kun globaaleissa verkoissa liikkuu.

Tero Toivanen kuvaili oppimisen perusasioita. Ihan kiva jos joku innostuu hänen tyylistä, kai tarvitaan uusia naamoja hattuineen. Itseä hirvittää se mustavalkoisuus millä hän suomalaista koulua heittää roskiin. Jos se ei ole keskiaikaista ajattelua niin mikä sitten on? Jopa Jyrki Kasvi mainitsi että PISAssa ollaan vielä lähellä kärkeä.

Tämä henkilökohtainen peilaus pyrki hahmottamaan kokonaisuutta itselleni. Seminaarista saa paremman kuvan Eija Kallialan postauksesta tai kuuntelemalla itse noita puheenvuoroja. Tiedän että osallistuminen paikan päällä avaisi kokemuksen eri tavalla.

Minulle jäi käteen vaikeus hahmottaa muutosta läheltä, kehityksen pitkäjänteisyys tuntuu pakenevan tai jäävän piiloon. Jospa kehitykseen pitää vaan uskoa. Howard Rheingold, yksi mainitsemistani hurmaavista ukoista,  uskoo yhteistyön evolutionaariseen voimaan ihmiskunnan pelastajana. Muistan äskettäin nähneeni videon, jossa Howard tapasi Engelbartin ja muistelivat menneitä.

Vahvistuin ajatuksessa kertoa miten eläkkeellä oleva opettajankouluttaja seikkailee verkoissa osana motivoituneen joukon älyä.

Innostavia juuri nyt: Sebastian Thrun ja Howard Rheingold

Mieltäni niin lämmitti video (27min) jossa Sebastian Thrun kertoi elämänsä käännekohdasta: toteutettuaan avoimen Artificial Intelligence kurssin opettajatoverin kanssa 160 000 opiskelijalle kautta maailman, hän ei voi enää jatkaa Stanfordin yliopiston opettajana entiseen tapaan. En tuntenut nimeä S.T. ennen tätä videota, olin vain heittänyt infon kurssista joskus. Nyt tiedän hänen työskennelleen myös Googlessa ja on varmaan tietojenkäsittelytieteen ihmisille tuttu, arvostettu ihminen.

Minua kosketti hänen kertomuksensa koska se viritti omat muistot verkko-opettajaksi heräämisestä. miten paljon lähemmäksi opiskelijaa pääsi verkoissa kuin luentosalissa, ja miten paljon laadukkaampia tulokset olivat. Sebastianin tarinassa korostuu kaikkien ihmisten, ei vain eliittiopiskelijoiden auttaminen. Opiskelijoita oli Afganistanista, Afrikasta, Kiinasta jne käännöksiä 44 kielelle (ei suomeksi). Avoin globaali opiskelu on minullekin ollut antoisa harrastus viime vuosina ja sitä haluan edistää.

Tietojenkäsittelytieteessä on yhteistä kieltä luonnostaan, matematiikan kaavat ja ohjelmointi ovat samat kaikkialla. Osaamisen rajat näkyvät edistymisessä kun palautetta saa jatkuvasti. Sain persoonallista ohjausta teiltä molemmilta (2 opettajaa), oli opiskelijan palaute. Näyttää siltä että yliopisto-opetuksen demokratisointi on käynnnissä.

Toinen ilahduttava luento tällä viikolla sivuaa samaa teemaa. Edellisessä postissa esittelemäni Howard Rheingold toteuttaa hänkin avoimia kursseja ja oli puhumassa Berkeley Center of New Media instituutissa aiheena vertaisten pedagogiikka, peer-agogy. Tästä on jo kokemuksia monilta avoimilta kursseilta. Minua viehättää Howardin avoin asenne, hän ei lyö kiinni oppimisen ehtoja miten sen on edettävä, vaan antaa oikeasti vapaat kädet ja myös organisoitua ohjausta. Howard ymmärtää, että ensin oli pedagogiikka ja sitten teknologia, joka ei pedagogiikalle ole vielä antanut uutta.

Useimmilla MOOCeilla on periaatteena maksuttomuus, Howard sen sijaan ottaa työn vaatiman maksun jolla pääsee vuorovaikutukseen hänen ja opiskelijoiden kanssa. Vuorovaikutus on arvokasta ja sen laadusta maksaa mielellään, voisin ajatella. Maksuttomuus taas on joskus vienyt siihen että yhteisistunnoissa terapoidaan väsyneitä vetäjiä kun eivät heidän työnantajansa ymmärrä antaa aikaa 🙂 Samanlaista puhetta on myös oppimisalustoista, maksaminen voi olla helpompi tie eteenpäin joskus. Nyt uskalletaan sanoa tällaisiakin ääneen.

Sebastianin uusi avoin kurssi alkaa tehdä hakukonetta avoimesti (jos oikein ymmärsin, Linus Torvalds nousi mieleen). Helsingin yliopisto tarjoaa ohjelmoinnin kurssin myös, tuli nyt mieleen (mooc.fi). Tietojenkäsittelyssä on avoimia kursseja. Sitä en tiedä miten psykologiaa voisi opiskella globaalisti. Hupaisa yksityiskohta oli konnektivismikurssin mallityö ’verkostoitunut opiskelija’, joka opiskeli amerikkalaista psykologiaa. Niinpä. On tieteitä ja tieteitä, voihan olla että näen yksinkertaisena jotain vain siksi etten tunne. Psykologian tiedän äärimmäisen moniulotteiseksi tieteeksi ja sen käytännöt moninaisiksi ja kulttuurisidonnaisiksi.

Halusin vain lyhyesti kertoa mikä oli kivaa verkosto-opinnoissa tällä viikolla.

Ykkösen aamuTV somekeskustelu

Mukava jutustelu TV1 aamusella ja nyt jo YleAreenalla. Kiva että pyrittiin hahmottamaan kokonaiskuvaa sosiaalisen median välineistä ja niiden käytöstä. Rajoituttiin vain myönteisiin kokemuksiin, koska ohjelma oli lyhyt, taitavasti toteutettu väläys somekentästä. Meillä on välineitä yhdessä työskentelyyn ja sisältöjen jakamiseen ja työtavat muokkaantuvat jatkuvasti. Uusi väline vie aina aikansa ja pudottaa infantiiliin vaiheeseen jossa sisällöt unohtuvat. Nyt Google+ on tässä vaiheessa. Siitä näytettiin perusnäkymä ja hangout, notkumispaikka 10 hengelle. Muualla olin kuullut valituksia Google+ vaikeuksista, nyt sitä pidettiin helppona ja selkeänä 🙂 Se saattaa jopa muodostua kokoavaksi paikaksi kaikille toiminnoille, vaikka some filosofia ei suosi keskittymistä yhteen. Aika näyttää.

Ohjelmassa oli mukana Twitter ja FB sivu (josta ei havaintoja vai enkö huomannut) ja Google+. Tätä pidettiin saavutuksena, no sai siinä moni tilaisuuden tulla esiin (nyt twitter on täynnä huudahduksia että minäkin olin siellä). Lapsellinen ilo taitaa olla yksi puoli some-elämää, mikäs siinä. Olihan se aiheen mukainen toteutus, demo keskittymisestä kirjoita puhu ajattele –tilanteessa. Osallistujien kokemus näkyi siinä etteivät hermoilleet välineiden toimivuutta.

Välimatkojen katoaminen ja osallistumismahdollisuuden tarjoaminen syrjäytymisvaarassa oleville (kuten seniorit !) tuotiin esiin ja nehän ovat olleet verkko-opintojen kiistattomia ansioita jo pitkään. Avoimuuden vaikutus yrityskulttuureihin, miten lie jatkossa? Yhteistyötä on osattu tehdä ennenkin kun sen merkitys on ymmärretty.

Somen valoisia puolia siis valotettiin tässä aamuTV ohjelmassa. Mieleen nousi eilen julkistettu TED Talk Mikko Hyppösen puheenvuoro nettielämän varjopuolista. Upeasti havainnollistettu hyökkääjien aktiivisuus ja oveluus, Mikko alkoi vaikuttaa ritarilta joka taistelee pahaa vastaan. Tämäkin puoli on totta. Twitter viesteissä on minullakin kummallisia juttuja enkä tiedä miten päästä niistä eroon. Tylsää ja aikaa vievää, ei todellakaan yhteistyötä edistävää.

BBC:n TV sarja (Krotoskin haastatteluineen) taisi olla kokonaisvaltaisin kuva netistä valottaen etuja ja haittoja. Vaikka olemme siellä mainosten kohde ja kauppatavara, voimme silti käyttää nettiä ja somea, kunhan osaamme.

Mielessäni on tällä hetkellä myös se miten ihmeellistä on ihmisen kehitys. Sain viettää aikaa 1,5 vuotiaan Justuksen kanssa ja seurata maailman haltuunottoa leikkimällä ja puhumalla, kieltä oppimalla. Se ylittää huimasti nämä netin tarjoamat välineistöt kiehtovuudessaan. Ei ole lapsen ihmettä voittanutta, ei, sanoo mummi. Jotenkin tuntui mukavalta myös se kun vilkaisin kaverien tuotoksia FB:ssä, siellä oli luontoa, matkoja ja muita lomanautintoja. Itse satuin lipsahtamaan tänne hetkeksi…

Uusin sula pinta hurmasi taas

Olen tässä tehnyt siirtymistä toiseen blogiini jo kuukauden ajan mutta silti löydän itseni täältä. Eilen spämmitulvan vuoksi, tänään iloisissa merkeissä. Huomasin että Tuija ja Yoe ovat tehneet uuden #55 sulapinta keskustelun Google + sun muista uusista välineistä ja eikös tehnyt heti mieli kuunnella. Ja kivaa oli, vaikka ei ole aikomustakaan tutustua Google +, saan siitä tietoa joka puolelta ja odottelen ihan rauhassa. Kaikki ihmiset ei tosiaan stressaa näistä vempaimista eikä myöskään nauti uusista leikeistä.

Tuija ja Yoen tyyli ihastuttaa, se on kepeä ja syvällinen yhtä aikaa ja olen kiinnostunut heidän mielipiteistään, olen oppinut arvostamaan näitä naisia. Opin että Google + tehdään piirejä joihin kavereita kootaan. No se on juuri se mitä tarvitaan, jotta toiminnassa olisi eteenpäinmenoa tai syvyyttä. Ei kaikkea kaikille ole mielekäs tapa vaikka joskus tuottaa kivoja ideoita. Itse pitää identiteettinsä ymmärtää ja sitten rakentaa verkosto jossa viihtyy ja jota tarvitsee oikeasti. Kovin tutuilta tuntuivat erityisesti Yoen pohdinnat: missä tämän jaan ja miksi ja kiinnostuksen puute kaikenmaailman FB-ryhmiin. Hajanaista on, olen samaa mieltä. Vaikea sijoittaa itsensä mielekkäästi, lisää tietoisuutta asiantuntemuksen jakamiseen haetaan.

Seuraavat vuodet ovat applikaatioiden rakentamista nykyisten verkostojen päälle, tuo tuntui oikealta tilannearviolta. Sitä tehdään parhaillaan esim. eduMooc kurssilla jossa tämä viikko onkin teknologian opiskelua. Olen sen verran vilkuillut edumoocia että tiedän sen toimivan hyvin monipuolisesti kaikkia välineitä kokeillen. Kerran kuuntelin U-streamia johon voi mennä kertomaan ajatuksensa ja scoop kokoaa tapahtumia paremmin kuin Twitterin paper.li. FB-ryhmässä keskustellaan näistä kaikista. Torstaisin (klo 9 illalla meidän aikaa) on Elluminate & Twitter asiantuntijavaihtoa tunnin verran. Tilaisuuksia on ja itse joutuu päättämään mitä tekee kuuman heinäkuun ajan.

En ole kaivannut yhtäkään uutta verkostoa tai piirin rakentamista. Tuntuu siltä että kun on saanut aggregointinsa johonkin malliin niin heti pitäis siirtyä muuhun. Nykyään on pakko ilmoittaa sekä Twitterissä että Facebookissa että hei kirjoitin taas. Vaikka RSS seuranta olisi paljon vapaampi kuulijan kannalta, niitä voi katsoa milloin itselle sopii. Olen rakentamassa itsenäistä verkkoelämää ja meitä riippumattomia ihmisiä löytyy verkoista yhä enemmän – jotka tekee mitä tykkää omissa verkostoissaan.

Sulapinta keskustelussa oli kiva kohta kun Tuija kysyi että mikä saa Yoen osallistumaan ? Se kun syntyy parempaa keskustelua kuin vanhoissa ympyröissä niin silloin lähtee mukaan. Just noin se menee. Suomalaisten ympyröiden ahtautta olen miettinyt monesti, minulla kun ei ole tarvetta myydä itseä tai tuotteita, eikä instituutiota mitä edustaa … niin sovin paremmin globaaliin maailmaan. Laiskuuttani vaan tänne kirjoittelen ja teille uskollisille ystäville joita ajatukseni vieläkin jaksavat kiinnostaa. Hyvää kesää kaikille!

Homo interneticus

Jatkan vielä BBC:n ja Aleks Krotoskin virtuaalivallankumouksen teemaa. Viimeinen osa Homo Interneticus esitettiin Suomessa ja löytyy areenalta 30 päivän ajan. Internetin vaikutukset ihmisiin on vaativa teema jota on  oikeastaan mahdoton tutkia. Olemme mukana ihmiskokeessa kuten Aleks totesi. Emme voi kuitenkaan eristää internetin vaikutusta kaikesta muusta. Ääritapausten kautta löytyy aina jotakin, kuten ohjelman eteläkorealaiset pikkulapset osoittivat. Amerikkalaiset koululaiset kai muistuttavat aika lailla meidän kotimaisia. Nuoret ovat osa kansainvälistä kulttuuria, ystävät löytyvät milloin mistäkin.

En jaa huolta siitä että Facebook vähentäisi ystävyyksien arvoa. Siellä voi vaan seurata paljon laajemmin. Totta on varmaan. mitä todettiin että todella voi tuntea 150 ihmistä ja päivittäin on yhteydessä muutamiin, olkoon 5-6 tai mitä vaan. On siinä tietysti ansa yhdenlaiselle riippuvuudelle jos alkaa itseä mitata ystävien määrillä. Jatkuvat palautesilmukat riippuvuuden kohteena on ehkä hyvä pitää mielessä, seurata itseään miksi mitäkin tekee ja jättää tekemättä. Olin jo unohtanut kritiikin mikä nousi tilapäivitysten julkistamisesta…

Olen huolissani ajattelun pätkittymisestä ja työtapojen muutoksesta pinnallisempaan suuntaan. On luontaista hypellä asiasta toiseen, mutta jos tätä idealisoidaan ainoana oikeana tapana niin voidaan kyllä mennä karikoille pahasti. Tämä näkyy jo asiantuntijatiedon mitätöimisenä ja amatöörien nostamisena heidän rinnalleen. Wikipedia voidaan koota ”kenen tahansa” voimin, tiedon voi aina etsiä mutta entä sisäistää. Laajojen kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii edelleen muuta kuin käsitteestä toiseen hyppimistä. Netissä hypellään nopeasti sivulta toiselle, se on tiedossa. Usein tietoisuus lienee samaa tasoa kuin sohvalla helppoja TV-ohjelmia seuratessa. Sitä tehdään väsyneenä.

Internetissä ollaan aktiivisia useammin, rakennetaan kissankuvia ym. peräkkäisissä luovuusketjuissa. Ollaan puolesta ja vastaan. Todellisia vaikutuksia on jo nähtävissä: Obaman vaalityö, Viro -Venäjä ja viimeisimmät poliittiset kumoukset. Netti on kohtauspaikka ajatuksille. Mielellään näkisin myönteisenä miten globaali älykkyys kehittyy ja ihmiskunta ottaa harppauksia eteenpäin yhteisessä tietoisuudessa ja kommunikaatiokyvyssä.  Minusta ehtona tälle on nähdä tuo pinnallistuminen jota voidaan vastustaa vain kunnollisella institutionaalisella koulutuksella. Sille voidaan yhdessä hakea parempia muotoja kuten nyt Twitterissä #finnedchat tagilla tehdään. Suomalaiset ottavat johtavan paikkansa globaalissa keskustelussa koska meillä on paljon annettavaa. Samalla voimme tiedostaa omia vahvuuksia ja heikkouksia. Katso esim. Zaidin koonti videoina.

Minusta noissa videoissa oli kiva nähdä miten käsiteltiin oppimista ja ihmisen kehitystä, ei vain teknologista kehitystä. Saman ilmiön tiedostin vieraillessani Alkio-opiston opettajien kehittämispäivässä äskettäin. On vielä palavereja joissa puhutaan ajattelun oppimisesta ja tehdään aitoa yhteistyötä kokemuksia jakamalla, ilman että tekniikka hallitsee kaikkea 🙂

Väitöskirja videona: surfata vai syventyä?

Eilen kirjoitin vaikutelmia Tiiu Tennon väitöskirjasta ja nyt minullea on ilo laittaa tänne myös video jonka hän oli laatinut väitöstilaisuutta varten. Tässä on upeasti kuvattu ajatuksenjuoksu ja päätyminen orientaatiotyyppeihin. Minä kuvasin sen yhdessä virkkeessä eilen, mutta tämä kannattaa aivan ehdottomasti katsoa (15 min).Tässä on myös esimerkkitapaus kustakin. Nuoren näköisiä nuo haastatellut oululaiset opettajaksi opiskelevat (keski-ikä oli 40v).

Mahtavaa, sanon minä. Ja nyt siirryn html-puolelle laittamaan videon upotettuna enkä voi enää palata tänne.

Surffaajat ja syventyjät from Tiiu Reina on Vimeo.

Kaipuu teorian ja käytännön kohtaamiseen

Minua ajaa jonkinlainen kaipuu teorian ja käytännön vuoropuhelusta, esim. verkko-opetuksen kehittämisessä. Se on ollut blogin keskeinen aihepiiri yli kolme vuotta. Lukiessani Leena Hiltusen väikkäriä aihetapauslähtöisen verkko-opetuksen suunnittelumallin kehittämisestä toimintatutkimuksen avulla nousi mieleen havainto siitä miten kauas voivat tutkimuksen taustaosa ja käytäntö jäädä jopa toimintatutkimuksessa. Tai sitten en vieläkään ymmärrä tätä tietojenkäsittelyn tutkimusta, mutta nähdäkseni sen tulokset antautuvat suoraan käytännnölle. Tulos oli suoraan se mitä koulutettava sanoi: haluaa enemmän ohjausta, haluaa keskustelua, ei ehdi keskustella, ei ole aikaa kehittämiseen, ajattelua ei saa vaatia jne. Tausta kattaa laajasti eri mahdollisuudet mutta niihin ei viitata enää tuloksissa. Tulokset ovat tarpeen, jotta päättäjille voidaan vakuuttaa resurssien tarpeita ym. Hiltusen tutkimusta olen käsitellyt kahdessa edeltävässä postauksessa.

Katselin muita suomalaisia väitöstutkimuksia joihin olen tässä blogissa viitannut. Otan mukaan vain sellaisia joissa tekijä on tuntenyt myös käytännön, muihin en viitsi tutustua. Kehuin Miikka Salavuon ja Leena Mäkelän tutkimuksia, toteamalla että verkko-opetusta osataan jo tutkia.  Mäkelän väikkäriä käsittelin useaan otteeseen. Ihan viimeksi taisin kehua Minna Lakkalan väitöstä viime toukokuulta. Siinä oli laadittu pedagoginen kehys verkko-opetuksen kokonaisuuden kuvaamiseksi.

Aikaisemmilta ajoilta löytyi Raija Hämäläisen väitös. Toimintatutkimus jossa pelien kehittäjät,  tutkijat ja opettajat olivat onnistuneet yhteistyössä kehittämään mielekkäitä kokonaisuuksia. Skripteistä tuli mieleen Mäkitalon väitös jossa myös istuin kuuntelemassa, mahdoinko siitä kirjoittaa? Sen päätuloksena muistan että skriptit eivät saa olla liian tarkkoja ja sitovia, opiskelijalle pitää antaa sopivasti omaa tilaa.

Hämeenlinnan ammattikasvatuksen tutkimuslaitoksen tallennetut väitöstilaisuudet sisältävät muutamia helmiä verkko-opetuksen aihepiiristä. Kehittämistoiminnan jäsennys eri ammattialoilla, siis oppilaitosten koulutusaloilla uskalsi herkullisesti kuvata niitä eroja jotka kaikki tunsimme. Tarkoitan väitöstä Anna Mari Leinonen: Ammatillinen opettajuus kansallisessa verkko-opetuksen kehittämishankkeessa. Kuulin monen käytännön kehittäjän sanovan että se tutkimus piti tehdä, oli siis tarpeen.

Löysin blogistani myös Sisko Mällisen väitöksen opettajan ajattelun muutoksista Mezirovin teoriaan kytkien. Virheistä oppiminen nousi arvoonsa tässä, vuonna 2007 tarkastetussa väikkärissä. Maarit Mäkisen väitös digitaalisesta voimistumisesta ihastutti minua toukokuussa 2009.

Mielessäni pyörii tämän blogin parkkeeraus jonnekin jossakin muodossa.. sitä  valmistelin kirjoittamalla lisää väitös-tageja postauksiin. Osa on edelleen hukassa, en keksi miten olen ne merkinnyt. Muistan miten 2007 aloittaessa aika oli sellainen että varoin kirjoittamasta koko nimeä. Nyt on päinvastoin, kannattaisi tagata nimen mukaan. Enää ei haluta piiloutua vaan tulla löydetyksi. Nimitagausta olen tehnyt hyvin vähän. Hohhoijaa, mitäköhän viitsin?

Mutta teorian ja käytännön haluaisin joskus nähdä yhtyvän kuin siinä ikivanhassa kuvassa jonka kaikki tietää.