Elämänfilosofiansa rakentaja Anselm Kiefer

Huomaan kulkevani nyt ihailusta toiseen: Esa Saarisen jälkeen Anselm Kiefer. Jospa fanitus onkin hyvä tapa edetä? Kieferin Mäntän näyttelystä itse kuvattuna:

kieferKiefer tuntui hyvin tutulta. Hän syntyi Saksaan maaliskuussa 1945 ja leikki lapsuutensa sodan raunioilla. On ikätoveri meidän IYL 1964 ylioppilaiden kanssa. Kieferin haastattelusta jäi mieleen ”Mikään ei päättynyt vuonna 1945 .” Se avasi silmäni ja olin valmis hyväksymään lauseen. Kaikki on täällä edelleen.

Kiefer sanoo olevansa epätoivon täyttämä, koska ei tiedä elämän tarkoitusta. Yksinkertaiset selitykset eivät enää riitä minullekaan tässä iässä (Kieferille ei kai koskaan).

Muistin joskus 1990-luvulla löytäneeni elämänfilosofian linjauksen Wayne Dyerin avulla tähän tapaan:

Kasvaako minun elämää ohjaava ajatusten, mielipiteiden, uskomusten, arvojen ja käsitysten järjestelmä tavalla joka saa minut innostumaan päivä päivältä yhä enemmän elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista vai polkeeko se paikallaan siten että joudun alttiiksi masennukselle ja epätoivolle. Itsetuhoiset asenteet ja käyttäytymistavat ovat lähtöisin tavasta jolla päätän ajatella kuten myös tyydytystä tuovat asenteet ja käyttäytymistavat kun opin ajattelemaan rajoittamattoman ihmisen lailla.

Ideaalina oli kehittää ajatuskokoelmaa, joka ohjaa ja vaikuttaa koko ajan pitäen yllä elämäniloa. Halusin kerätä elämänfilosofiaa eli viisautta oppaaksi johon turvautuisin automaattisesti. En osaa sanoa mihin pääsin, mutta tuo tiedostaminen auttoi minua matkalla. Kyynisyys oli silloin vaara jonka halusin torjua.

Kiefer taas katsoo epätoivoaan silmästä silmään ja elää sen kanssa. Oli minullakin ajatuksia ristiriitojen väistämättömyydestä. Markku Envall auttoi sanoen: Ristiriita ei ratkea vaan vaihtuu toiseksi. Niiden keskellä on elettävä, turha pyrkiä ratkaisemaan kölin ja purjeen ristiriitoja.

Tässä on toinen puhutteleva kuva Kieferin näyttelystä:

tietopieTaidan olla tuollainen tiedon täyttämä nainen. Yritän integroida oppimaani mutta raskaaksi se ajoittain käy. Mieleen nousi äskettäin myös tämä ajatelma, joka joskus auttoi:

Erehdy loppuun asti, ainakin niissä tapauksissa, joita voi huolellisesti tarkkailla, minkä tyyppisiä ne ovat. Muuten, jos pysähdyt puolitiehen, sinä tulet aina sokeasti toistamaan samat erehdykset elämäsi hamaan loppuun asti, ja tätä eräät kutsuvat sinun ”kohtaloksesi”. Pakota vihollinen, oma rakenteesi, paljastamaan itsensä. Jos et ole voinut vääntää kohtaloasi vinoon, et ole ollut kuin vuokrahuoneisto.
Löysin alkuperäisen lähteen: Henri Michaux, teoksesta Risto Ahti ja Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu Tuota teosta silmäilen aina kun haluan sukeltaa syvemmälle itseeni. Enkä turhaan.

Kieferin tapa jakaa elämänfilosofian etsintä taiteessaan koskettaa minua. Kaikki muuttuu ja hänen teoksensa elävät. Jos kukka putoaa, laita uusi tilalle. Auringonkukan siemeniä ei tarvitse poimia talteen. Hänen elinympäristöään voi katsella YouTubessa. Remembering the future on osuva nimi videosarjalle. Kieferin tapa jakaa taiteensa muistuttaa avoimen sosiaalisen median tapaa olla olemassa.

Siis mitä osaisin lopuksi sanoa? Vuonna 2009 olen tässä blogissa esittänyt idean elämästä taideteoksena  Pekka Himasen luennon jälkikaikuna. Kuulen tuossa kirjoituksessa oman ääneni ja innokkuuteni. Etsimistä ja uudelleen löytämistä tämä on, kehitystä ja taantumista.

Elämme illuusioissa, muuhun emme pysty, sanoo Kiefer. Minä haluan illuusion elämästäni taideteoksena samalla innolla kuin tuossa vanhassa blogipostissani. Vai pitäisikö minun muka oppia jotain uutta?

Uintia ja koodausta viikolla 3

Koodiaapisen kolmas viikko vietettiin yhdessä Kanarialla kuten kerroin edellä. Koodaus sopi hyvin uinnin, leikkipuistojen ja pienoisgolfin pelaamisen oheen.

uintimer2Merivesi on puhdas Fuerteventuralla ja lämpöä oli sopivasti.

Välillä koodattiin mummin huoneessa ja ihailin 5-vuotiaan taitavuutta. Opin käteviä tapoja toimia ScratchJR:ssa. Justus heitti ylimääräiset palikat kätevästi pois, esim. pienennyksen jälkeen ne voi heti heittää takaisin (minä olin varuilta pitänyt näkyvillä). Kun emme muistaneet miten sivut liitettiin toisiaan seuraamaan ja hain kirjallista printtiä, niin nuori mies sanoi väsyneellä äänellä: ”Älä lue paperista, katso näistä ohjeista” (Scratchin omista). Ja piti myöntää että sieltä nopeammin löysin ratkaisun. Liitos oli tietenkin punainen palikka.

Justus teki sujuvasti omia juttuja ja huomasin nyt hänen tehneen kaikki viikolla 3 annetut tehtävät. Hän rakasti liikkumispalikoita ja käytti muuttujien numeroita sujuvasti. Piti laittaa 99 ja kokeilla miten toimii. Pyöritys oli kivaa sekin, esim. numerona 50. Hahmon pienennys ja suurennus olivat käytössä, samoin katoaminen ja palaaminen. Niillä sai esim. tähdenlennon välkkymään. Nopeutta lisäävä palikka otettiin käyttöön. Jopa viestiä hän osasi käyttää (minä en).

Ennakkoluulottomuutta kuvasi se, että hän alkoi heti koodata myös annettuja esimerkkejä, mitä Vuokko tälle viikolle suositteli. Minä olin vain ihaillen niitä käynyt läpi mutta totta tosiaan: niitä voi myös muuttaa. Sitä se CC merkitsee.

koodausHuumoria piti olla. Välillä hän teki pelkän alkulipun ja lopetuksen ja tiesi hyvin ettei niistä mitään seuraa. Kolme päätöntä poikaa oli yksi bravuuri ja piti aina sanoa; ”Mummi ei kestä, kolme päätöntä poikaa hyppimässä.” Hahmojen väritys ja muu tuunaus olivat aina tarpeen, ne kai tekevät ne omiksi. Oma piirroshahmo linnaan ja sitten linnan veto päälle: ne on sisällä. Valokuva itsestä otettiin isänpäiväkorttiin jaa sekin oli pantu pyörimään esittelyn ohessa.

Nimeämiset olivat tarpeen. Mummi saneli kirjaimet ja hän kirjoitti itse: pyörimisnäytös, kummitushämähäkit, AT-AT,  19000atdp, Super Mario. Aamulla katsotuista espanjankielisistä lasten TV-ohjelmista otettiin ideoita (prinsessan pienennys ja suurennus).

Koodaus tuo esiin lapsen ajattelun ja opettaa jakamaan palasiin, kuten Vuokko sanoi tämän viikon introssa. Minusta tuntuu että kaikkein tärkeintä on mielikuvituksen vapaa käyttö, tilaisuus kehitellä koko ajan uutta. ”Tämä on vähän kuin pelaamista, mutta ei sittenkään. Tämä on pelin koodaamista” ja sävystä kävi ilmi että se on enemmän kuin pelaamista.

Lopuksi raikas uintikuva altaalta

uinti

Olen avannut Koodiaapisen

Syksy alkaa aina uusilla opinnoilla ja hyvillä päätöksillä. Tähän blogiin liittyy nyt kaksi kivaa haastetta. Olen luvannut kokeilla WordDive kielenopiskelua ja blogata kokemuksistani. Toinen haaste on koodauskurssi, jonka IT-kouluttajat organisoivat  ensimmäistä kertaa avoimina laajamittaisina opintoina Suomessa. Koodiaapinen ja aapiskukko sen kannessa, kivaa.

koodiaapinen

Tällä viikolla Eliademy tila avautui ja se oli helppo hahmottaa. Kokeneena moocilaisena ei vie monta sekuntia katsoa mitä on missäkin ja mitä itse seuraan. Menen nuorimpien ryhmään koska tarkoitus on kokeilla koodausta yhdessä lapsenlapseni kanssa. Hän on esikoulussa ja nauttii tietokonepeleistä. Minä taas en ole pelannut juurikaan. Arvelen että voimme oppia toisiltamme koska olemme sopivan erilaisia ihmisiä. Motivaatio yhdessä puuhasteluun on ainakin minulla kova, joskin välimatka Hki-JKL vaikuttaa yhteistyön toteutumiseen.

Kirjoitan tässä blogissa omaa oppimispäiväkirjaa eli havaintoja opiskelustamme. Minulle ensimmäinen haaste oli välineessä. Huomasin että esikouluikäiselle sopi parhaiten ScratchJR ohjelma, jonka sai vain Apple tai Android tablettiin. Piti tehdä päätös sellaisen hankkimisesta ja siihen meni päivä. Kyselin tietty asiaa tuntevilta ja lueskelin Digitoday ym. verkkokeskusteluja. Vihjeiden kanssa rohkaistuin menemään Kampus-Dataan jossa olin ennenkin asioinut. Löysin iPad Air 2 ja myyjä auttoi laitteeseen  kirjautumisessa. Minulla oli iPhone ennestään, samalla logiikalla toimitaan. Pakkaus toi mieleen Steve Jobs -teoksen ja idean estetiikan ja tietotekniikan läheisestä liitosta. Se puhutteli minua, itse nautin verkko-opetuksessa visualisoinneista. Tähän väline-haasteeseen liittyi vielä kotona wifi verkkoon kirjautuminen ja ScratchJr ohjelman hakeminen iPadin Appstoresta. Olin juuri ja juuri ehtinyt nämä tehdä kun avattiin Skype yhteys. Siihenkin liittyi jotain häikkää koska olen vaihtanut Windows10 äsken ja Skypen päivitykset olivat muuttaneet toimintoja. Käytän Skypeä vain mummin roolissa nykyään, joten rutiinit eivät ole vakiintuneet. Kaikki toimi kuitenkin ja siellä kaverini istui sohvalla äidin kanssa.

Otettiin iPadit esiin ja näytettiin ohjelmaa kameralle. Kerroin etten ole vielä tutustunut toimintoihin. Itse asiassa juutuin demoon kun en saanut sitä suljetuksi rastista. No kun tytär sulki sen heidän padista se kyllä totteli napautusta. Minulla oli ollut ns uskonpuute. Justus alkoi kokeilla toimintoja reippaasti kaipaamatta mitään alkuinfoa. Pian hän vaihtoi tarjolla olevaan kissan lohikäärmeeksi, joka motivoi ihan eri tavalla. Koska kissan vieressä oli lukenut Cat hän antoi myös lohikäärmeelle nimen. Siis löysi kirjainvaraston ja käytti sitä. Sitten hän alkoi liikutella hahmoaan ja sai sen lentämään.

Kun ensimmäinen tehtävä oli kuljettaa kissa ruudun laidasta laitaan niin sen hän teki tarttumalla ja vetämällä suoraan. Minulle ei tuon kokeileminen tullut mieleen koska ohje neuvoi askelettaiseen etenemiseen. (En tiedä saisiko tuon vetämistoiminnon pois aluksi jotta olisi pakko käyttää ohjauspainikkeita? vai loppuisiko lapsen mielenkiinto siihen paikkaan?)

Toisessa tehtävässä piti vaihtaa tausta ja kävellä siellä edestakaisin. Justus kokeili kaikki mahdolliset paikat taustan vaihtoon ja löysi värittämisen. Siitä hän nautti kun sai hahmon tautisen näköiseksi. Sille naurettiin yhdessä. Tekemisen pitää tuottaa naurua, taitaa olla lapselle ilmiselvä vaatimus. Mikään tarkka askelten laskeminen ei kiinnostanut tällä kerralla, ehkä myöhemmin (koska numerot kiehtovat).

Justus keksi miten hahmon saa katoamaan ja miten voi kopioida monta. Taustan valitseminen lohikäärmeelle oli kivaa, tummapohjaiset piti käydä läpi ja avaruus oli erikoisen kiva. Siellä se lohikäärme lenteli avaruudessa kun nuori ohjelmoija ohjaili.

scratch1Yhden kuvan onnistuin sessiosta saamaan. Tunnelma välittynee. Samaan aikaan minulla oli ohjelma vaan auki iPadissani mutta en tehnyt mitään, ihailin vain Justuksen vauhtia. Tämä kaikki tapahtui puolessa tunnissa.

Tapaamiset kannattaakin varmaan käyttää siihen että Justus tekee ja minä kyselen ja kuuntelen. Suora näytön jakaminen puheen kanssa olisi kiva, jos jatkamme näitä istuntoja. Mummi oli ihan väsyksissä oppitunnin jälkeen, mutta se johtui muusta uudesta teknologiasta kuin ScratchJR sinänsä. Mielenkiintoista onkin se mistä rasittuu ja miksi. Minun identiteetti ei sisällä kykyä ostella uusia laitteita vaan vastustan jotenkin tuollaista. (Ei, en toki ostanut iPadia tämän koodausohjelman vuoksi, vaan se oli viimeinen yllyke. Monesti olin ollut tilanteessa jossa tabletista olisi ollut iloa mutta kai lykkäsin ostamista, koska se tuntui hankalalta).

Minäkäsitys kertoo mikä on itselle helppoa tai vaikeaa tai kiinnostavaa. Epämukavuusalueille meneminen ei ole kivaa, mutta pakollista se kyllä on. Lapsi on ennakkoluuloton, aikuinen ei. Rasituin ostamisesta etukäteen, vaikka myymälässä totesin ettei se ollutkaan vaikeaa. Rasituin verkkoon liittämisestä ja ohjelman asentamisesta ja Skypen käytöstä. Muistan oivalluksen verkko-opettajan alkuvaiheilta, kun tekniset ongelmat tulivatkin ystäviksi eli kiintoisiksi. Painopiste siirtyi ratkaisuun, mistä ihmeestä voisi olla kysymys ja oli kiva oppia kysymään oikein mikrotuelta niin että he voivat vastata. Asenne oppimiseen ratkaisee. Miten oppia olemaan juuttumatta ongelmiin? Sitä aion oppia lisää.

Ensimmäinen kirjoitukseni verkko-opettajana käsitteli tavanomaisia vaikeuksia, jotka liitin minäkäsitykseen: En ole tekninen ihminen (en voi oppia tällaista), en osaa kirjoittaa, en uskalla julkaista. Noita samoja selityksiä kuulin myös tämän blogin edellisessä hankkeessa, kun koulutoverien (50v ylioppilaaksi tulosta) kanssa vaihdoimme kokemuksia elämän kulusta. Aina sama seinä edessä, mutta yksilöllisesti väritettynä kullakin.

Miten jatkaa koodiaapisen lukemista? Justus syttyi kun sai lohikäärmeen ja avaruusmaiseman ja liikettä. Minä voisin tehdä kehityspsykologisen kuvauksen sammakosta joka muuttuu … ja sitten taas sammakoksi. Tai kuvata teorian ja käytännön ikuisen  törmäyskurssin. Ideat on tärkeitä, ne motivoivat. Miten se ohjelmointi sitten? Toiminnoiksi paloittelu ja eteneminen, oppimisen teorian näkyväksi kirjoittaminen…

Soihtu on sytytetty – lukuisia teitä eteenpäin avautuu.

 

Miksi osallistun?

Sattumalta löysin Twittervirrasta suositellun lyhyen videon dialogista ja innostuin. Sen oli tehnyt Rupert Wegerif Exeterin yliopistosta Englannista. Googlaamalla löysin lisää ja hämmästyin kaverin olleen Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus-hankkeen vieraana vuosi sitten. Tässä on linkki hankkeen videoihin. Puhun nyt videosta Dialoginen kohtaaminen ja oppiminen. Tuo esitys tuntui puhuvan suoraan minulle ja kertovan oman maailmankatsomukseni juuri tänään. Mainio kokemus.

Wegerif näkee internetajan suurimman muutoksen kommunikaation nousemisessa tärkeimmäksi tekijäksi tekniikan (tuotantovälineiden) ja tiedonrakennuksen jälkeen. Internet mahdollistaa maailmanlaajuisen yhteydenpidon ja yhdessä luomisen. Tuloksena on parhaimmillaan globaali demokratia, johon taitaa olla vielä matkaa, mutta ajatus itää. Idean juuret Wegerif näkee mm. Socratesin keskustelemalla oppimisessa. Hän esittää kiehtovan dian siitä miten kirjoittaminen on vaarallista, kun se sitoo ajatuksen yhteen pysyvään totuuteen. Jo socrates on nähnyt että merkitys on suhteissa eikä sanoissa. Dialoginen opetus johdattaa osallistumiseen, jossa oppiminen on kokonaisvaltaista ja dynaamista. Oppijan sitoutuminen on kaiken a ja o. Oppiminen on avautumista, laajenemista, syvyyden lisääntymistä dialogisessa tilassa.

dialogWegerif

Tuon oivalluksen olen saavuttanut monesti elämän aikana, mutta Wegerifin luennossa asiat olivat minun mielen mukaan oikeassa järjestyksessä, perusteltuina ja tutkivalla otteella kuvattuna. Nautin kuuntelemisesta todella ja tunsin saavuttavani uudenlaisen integriteetin aivoissani. Hupaisaa toisaalta että olin jopa kirjoittanut nuo samat ajatukset töissä ollessani, sekä toteuttanut että kirjoittanut. Pekka Ihanaisen kanssa ohjasimme verkko-opiskeluun Helsingin ja Jyväskylän opettajakorkeakoulujen opiskelijoita kolmena vuonna ja kirjoitimme artikkelin Dialogihorisontti onnistuvassa verkko-oppimisessa jo v.2007 teokseen Ammattikasvatuksen soihdunkantoa. Ilmankos tuntui kodikkaalta.

Opiskeluni painopiste on siis osallistumisen oppimisessa ja dialogisen tilan rakentelussa ja laajentamisessa. Se on kova haaste ja maailmanlaajuisena tavoitteena toki idealistinen, kuten Wegerif toteaa. Tasavertaisia vuorovaikutussuhteita voi kuitenkin rakentaa siellä missä itse liikkuu, avoimilla kursseilla ja verkostoissa. Kysymys on siitä, miten MOOCeja ja muita yhteisöjä ja verkostoja itse käyttää, miten toimii ja mihin pyrkii. Voin nimetä sen elämän laaduksi.

Hyvä päivä tänään ja aurinko paistaa Jyväskylässä pitkästä aikaa.

Oppimisen avoin maailma 2015

Palaan takaisin tämän blogin ideaan eli verkoissa internetissä elämiseen. Se on olennainen osa elämääni eläkeläisenä. Viime vuonna sukelsin menneisyyteeni riemuylioppilastapaamisen jälkeen, yhdessä muutamien koulukaverien kanssa. Se oli antoisaa ja heijastelee varmaan iän myötä lisääntynyttä tarvetta ymmärtää itsensä kokonaisuutena. Nykyhetki on jatkumoa menneelle, mutta nyt siis takaisin nykyhetkeen.

Ensin myönteinen havainto tiistailta: SITRAn seminaari Uusi koulutus oli livenä verkossa ja havaitsin sen kauttaaltaan korkeatasoiseksi. Historia antoi puitteet joista jatkettiin nykyhetkeen. Hahmotettiin oikeasti heikkouksia ja vahvuuksia. Tulevaisuutta ennusti mm. Hannu Linturi jota arvostan pitkän linjan kehittäjänä. Otavaopisto toteuttaa unelmia eikä vaan puhu niistä. Nyt käsittelen tarkemmin viimeistä puheenvuoroa, josta kuva:

sitrasemJari-Pekka Kaleva eli tässä hetkessä eri tavoin kun koulutuksen asiantuntijat, jotka ovat väistämättä kiinni nykyisissä rakenteissa ja tuntevat mahdollisuuksien rajat liiankin hyvin. Kaleva osoitti miten koulun asema tiedon omistajana on muuttunut. Kansainvälinen koulutustarjonta on totta, kaikkea voi opiskella kotonaan tai missä vaan kunhan yhteydet toimivat. Englanninkieli kehittyy käytettäessä, kuten suomalaisille koululaisille on jo käynyt.

Minä elän globaalilla tasolla: Twitterissä yli 50% seuraajistani on ulkomaisia, Facebookissa kavereista neljännes ja ryhmistä suuri osa. Olen rakentanut verkostoa vuodesta 2008, englanninkielisessä blogissa luettelen opintoni näin.  Olen tyypillinen osallistuja, koulutettu nainen, tosin ikää minulla on enemmän kuin yleensä. Oppimisen kysymykset ovat lähellä sydäntäni edelleen (toimin ammatillisena opettajankouluttajana viimeiset 25 vuotta työelämässä) ja pidän silmällä ns uutta oppimista. On osoittautunut haasteelliseksi saada kiinni siitä, miten kaiken internetin tarjonnan keskellä itse oppiminen kehittyisi tai muuttuisi. Ainakin uusia menetelmiä oppii jatkuvasti ja asenteet ovat käymistilassa. On ’normaalia’ elää ja olla avoimesti yhteydessä kun tarvetta ilmenee.

Uutena ilmiönä on lisääntynyt MOOCien (avoimet massiiviset verkko-opinnot) yhteydessä vapaaehtoisten tukijoiden (fasilitator) käyttö. Konnektivistisilla kursseilla ajatus on sisään rakennettu ideaan: kaikki ovat verkostoitumassa ja tukemassa toisiaan. Muutamilla yliopistojen kursseilla kutsutaan etukäteen avustajia. Olen toiminut nimikkeillä Expert Participant, Teaching Assistant ja Community Teaching Assistant kolmella erilaisella kurssilla. Tärkein valmius näihin tehtäviin syntyi osallistumalla vastaaviin opintoihin. Niiden kokemusten ansiosta tunsi prosessin kaaosvaiheineen eikä pyrkinyt auttamaan jokaista kaikessa vaan jakamaan tuntemuksen yleisemmin ja viitoittamaan tietä eteenpäin.

Itse asiassa minun valmius nousi kyllä opettajankouluttajan työstä. Pääsin jo 80-luvun lopussa toteuttamaan koulutusta jossa opiselijat pakotettiin itseohjautuvuuteen, hakemaan oman opettajuutensa ammatillisen osaamisensa ’päälle’. Opiskelijoiden kritiikki oli tuttua jo noista vuosista, kaikki oli kuultu ja koettu. Fasilitaattorina pitää olla varma siitä että henkilökohtainen itse rakennettu ops on paras tie eteenpäin. Sehän on nyttemmin todettu kaikkialla, myös tämän viikon SITRAn seminaarissa.

Olen onnellinen siitä että sain elää aikaansa edellä olevassa koulutusyhteisössä ja oppia myös verkko-opettajuuden työssä ollen v 2009 mennessä. Huomaan oppimiseni kannattelevan hyvin edelleen kansainvälisissä yhteisöissä. Jotain paradoksaalista ehkä on siinä, että (paljon parjattu miljoonien kouluttaja) Coursera osaa lähestyä minua henkilökohtaisesti ja saa minut miettimään lähtisinkö kehittämään ajatteluani Singaporen  yliopistoon vai mitä seuraavaksi tekisinkään…?

Avoin globaali opiskelu tuo iloa ja mielekkyyttä

Sain tukea tämän blogin kirjoittamiseen kun pääsin mukaan Helsingin Sanomien kolumniin 6.11. Matti Apunen halusi mainita myös yhteistoiminnallisen kurssin esitellessään huippuyliopistojen avoimia opintoja ja käytti minun postausta Fantasiakirjallisuuden opinnoista. Hyvin oli lainattu keskeinen sanomani, kiitos vaan huomiosta. Apusen kolumnia on suositeltu verkossa yli 500 kertaa ja Facebookissa verkko-opetuksen kannattajat levittivät siitä tietoa. Sitä kautta minäkin artikkelin löysin.

Samalla käynnistyi tietysti myös vastahyökkäykset ja irvailut. Minusta Apunen vain kiinnitti huomion kaikille avoimiin huippuopettajien kursseihin ja niiden räjähdyksenomaisesti leviävään käyttöön. Hän kyselee tunnetaanko niitä yliopistoissa. Toki minua hivelee lause

”Jukka Meklin ja Heli Nurmi ovat oivaltaneet sen, minkä toivoisin suomalaisten yliopistojen rehtorien ja dekaanien oivaltavan: maailmalla on käynnissä pako laatuun”.

Miten vaikea onkaan asiallisesti keskustella ja käsitellä muutoksia. Verkkokurssit pitää aina mitätöidä tyyliin ” verkko-opetus on paljon puisevampaa kuin reaalimaailman opetus” (tänään  Hesarin mielipidepalstalla). Facebookissa välittömästi huomauteltiin ja osoitettiin puutteita Apusen tekstissä. Ymmärrän että jokainen peilaa omasta asemasta käsin ja haluaa nostaa omat tietonsa, sosiaalinen media on brändien esillä olon kilpaa. Valmiita ratkaisuja ei maar ole eikä niitä Apunen esittänytkään, mutta vastaan pitää hyökätä. Aika tylsää tuo ’keskustelu’ mielestäni on, tai valtataistelu mielipiteiden kesken.

Muistan vielä miten itse joskus 90-luvulla kirjoitin että verkko-opetus tulee olemaan vain massojen halpaa palvelua ja eliiteille tarjotaan pienryhmiä kasvotusten. Silloin käynnistyi OpePro hanke ja kartoitettiin asenteita sitä varten. Tuo minunkin kielteinen asenne oli yleinen. Mistä ihmeestä sen sain kun mitään kokemusta ei ollut? Miksi JOKAINEN aloittaa tuosta samasta? Muutin mieltäni kun aloin opettaa/ toimia verkkoympäristössä ja näin miten paljon mielekkäämpää ja yksilöllisempää se oli kuin aiempi luokkaopetus. Arvelin että mieli muuttuu vasta kun saa ensimmäisen myönteisen kokemuksen. Ilman omaa kokemusta ei uskota että verkko-opetus voisi toimia. Ja tässä ollaan edelleen. Jos voisi edes numeroida nuo väitteet, ettei aina tarvitse toistaa (esim. v-opetus on puisevaa =1).

Avoin globaali osallistuminen on suurenmoinen mahdollisuus ja haluan kertoa vielä eilisestä tutkijaseminaarista. Kanadan Athabasca yliopisto tarjoaa CIDER-tutkijaseminaarinsa avoimesti verkossa. Kuulin että eilen oli Ignatian esitys MOOCeista eli juuri näistä avoimista globaaleista opinnoista. Inge on itse pitänyt kurssin mobimooc, jonne en mennyt kun tuo aihe ei riittävästi kiinnostanut. Suosittelen vilkaisemaan Ingen blogia, jossa on hänen esityksensä slidet ja linkki eilisen istunnon äänitykseen. Kuuntelin sen tänään, kun illalla (se oli Suomen aikaa klo 20) piti katsoa Bella Blok ja käydä saunassa. Haikeaa oli nähdä Connect Prossa tuttuja nimiä listalla, olisi voinut chattailla jos olisi mennyt oikeaan aikaan. Mutta tämä valinnan mahdollisuus on parasta, kuuntele, katsele, osallistu juuri silloin kun se sopii itselle.

Ingen esitys sisältää myös konnektivistiset kurssit alkaen vuodesta 2007 (eikä 2008 kuten yleensä). Hän vertailee niitä huippuyliopistojen kursseihin mielenkiintoisesti. Oma coursera kurssini muistutti kyllä enemmän vuorovaikutteisia ja verkostoitumista painottavia cMooc opintoja. Yleistäminen on askel jäsentämiseen mutta samalla hävittää tietoa.

Minä jatkan tätä nautinnollista elämää ja jatkan blogailua myös suomeksi kun sain näytön että joskus jossain joku kuuntelee.

Fantasiakirjallisuuden opinnot loppusuoralla

Fantasy and science fiction. The human mind. Our modern world. Noin mainio otsikko on ensimmäisellä Coursera- jaksollani. Kerroin sen aloituksesta 16.8. ja sokkoarvioinnista 20.8. Nyt on kahdeksan viikon putki takana ja töitä on tehty, todella. Opinnot hallitsivat elämääni, kun viikottain luin 1-2 kirjaa ja kirjoitin niistä esseen. Sain arvioitavaksi 4 esseetä ja arvioinnin ohessa kuuntelin Eric Rabkinin videoita (mielenkiinnosta ja varmistaakseni taustatietoa, kun en ole kirjallisuutta opiskellut). Seuraavaksi sain arviot omasta esseestä ja johdattelun seuraavaan teokseen. Olen väsynyt, mutta onnellinen.

Minulla taisi olla onnea kurssin valinnassa. Tuhannet opiskelijat surevat näiden opintojen loppumista ja organisoivat omia jatkoja. Joku kertoi olleensa 50 kurssilla, joista tämä oli paras. Minä olen edelleen samaa mieltä kuin aloittaessa; perusasiat ovat kunnossa ja pedagogiset ratkaisut toimivat. Oma aktiivisuus pysyy yllä viikottaisten palautesilmukoiden avulla. Palautetta saa todella monipuolisesti myös keskusteluissa lukuisilla foorumeilla ja FB-ryhmässä. Yhteisö herää eloon ja kehittää mm. oman huumorinsa. En ole koskaan ennen toiminut näin paljon erilaisuutta tarjoavassa yhteisöissä kuin nyt. Yleiskuva on siis myönteinen – seuraavaksi yritän saada kiinni omasta oppimisesta erityisesti esseepalautteisiin liittyen.

Tein kahdeksan tehtävää kun hyppäsin mukaan vasta elokuun toisella viikolla. Grimmin sadut ja Liisa ihmemaassa olivat jo takana päin. Näitä kirjoja luin ja näin minua kanssaoppijat arvioivat:

Muoto koskee tietysti esseen ulkoista esitystapaa, kieltä ja kielioppia yms. mutta myös juonen selkeyttä ja loogisuutta. Oliko oma aihe määritelty ja esitetty ymmärrettävästi?

Sisältö sitten olisi tietty pitänyt valita tukemaan oman aiheen käsittelyä. Sen osuvuus ja vakuuttavuus painoivat tässä .

Arvio on muodon ja sisällön summa. Kun 1 oli alin mahdollinen arvio niin  summana 1+1= 2. Maksimi olisi ollut kuusi, minulla korkein oli 4.

Aloitin pohjalta, tuskin olin ohjeitakaan kunnolla lukenut ensimmäistä esseetä lähettäessä. Toisaalta pelotti ja toisaalta kuvittelin osaavani kun olen niin kokenut kirjoittaja. Ensimmäiset palautteet olivat tärkeät ja avasivat silmäni. Aihe oli kiintoisa mutta esseellä ei juurikaan ollut tekemistä sen kanssa. Jatkossa pyrin kiinnittämään huomiota selkeyteen ja luettavuuteen. Kielen pääsin tarkistamaan kun keksin että pikanäppäimillä voin kopioida kirjoittamani omalle koneelle. (Teksti tuotettiin suoraan kurssialustalle, sinne ei voinut copy-pastata eikä siellä ollut päällä kielentarkistus. Tekstiä voi tallentaa ja lähettää deadlineen asti ilman rajoituksia. Sanojen määrä näkyi koko ajan, se sai olla vain 270-320. ).

Tässä sama tulos palkkeina. Nousin pohjalta alun jälkeen ja sain jopa kaksi nelosta peräkköin. Alkuinnostus ja usko omaan kasvuun taisi olla korkealla. Sitten notkahti, väsymystä ja keskittymisen puutetta lienee ilmassa.

Kolmosen jälkeen piti tsempata ja korjailla essettään huolellisemmin. Saattaa olla, että arviointi asteikkoa kiristettiin loppua kohti. Ainakin tarkoitus oli jatkuva parannus ja suositus oli vaatia enemmän kuin alussa. Niin että oppimiskäyrääni on ehkä turha analysoida enempää. Notkahdukset ja tasanteet kuvaavat oppimista, aina.

Arvokkaampaa tietoa saan suoraan laadullisista kuvauksista, ne minua auttoivat reflektoimaan. Toistin monia virheitäni jatkuvasti. Minun on vaikea kirjoittaa aiheessa pysyen ja rajaten. Heittelen mielelläni mukaan sellaista mikä tuntuu kivalta vaikkei ole tarpeen. Oli tosi hyvä apu, kun joku sanoi että ”tuo kappale on turha”, ”tuo virke ei liity mitenkään”. Rönsyjen poistamista viimeinen päivä ennen jättämistä (ja kiukuttelua).

Muoto ja sisältö olivat usein samaa tasoa. Kieli oli vieras, joten onhan se saavutus kuulla että se toimi. Sain upeaa opetusta myös, kun lueteltiin puuttuvat a ja the ja pilkkuvirheet. Vain pari natiivia ilmaisi turhautumisensa minun englantiin ja sanoi sen turmelevan koko esityksen. Sanavalinnat on arpapeliä ja on tylsää jos palaute vaan sanoo että ”sanat on vääriä”. Suurempi puute minulle muoto-pisteissä oli kuitenkin tuo epäloogisuus kuin englannin kielen epävarmuus.

Sisältö taas pysyi matalana siksi kun ei minulle ole tuntumaa kirjallisuuden analyysiin. Toimin ensimmäisen alaotsikon ’The Human Mind’ – hengessä ja valitsin teemat psykologisesti. En hallunutkaan harrastaa täsmällistä ja rajattua analyysia (esimerkkinä oli Lumikin ja äitipuolen keskustelut). No, oli mulla välillä liikaa sivuihin viittaamista ja välillä liian vähän.

Halusin oppia ajattelemaan ja ilmaisemaan ajatukseni niin että lukija ymmärtää. En päässyt kovin pitkälle tässä, mutta olen paljon tietoisempi puutteistani kuin aiemmin. Viikottainen palauteputki on tehokas ja lyhyt essee on erinomainen kohde kehitettäväksi. Olen iloinen että hyppäsin kurssille ja niin on muutama tuhat muutakin oppijaa kaikista maapallon osista. Tämä postaus on lämmittelyä ennen englanniksi kirjoittamista. Sitä paitsi olen utelias näkemään lukeeko tätä blogia enää kukaan…

Carita Kiili väitteli lukiolaisten nettitaidoista

Jyväskylän yliopistossa tarkastettiin juuri kasvatustieteen väitöskirja ’Online Reading as an Individual and Social Practice’, väittelijä Carita Kiili. Tutkimukseen voi tutustua digitaalisesti, suosittelen. Tutkimus palvelee opetuksen kehittämistä ja sen merkeissä tutkimuksesta on blogannut ainakin Virve Vainiala. Minun orientaationi on yleisempi, kun en opettajana enää toimi. Halusin tarkistaa, saanko tutkimuksesta viitekehykstä omille toimille verkkomaailmassa: auttaako se jäsentämään puutteita ja vahvuuksia? Autttoihan se, nautinnolla kuuntelin pari tuntia varsinkin kun sain viimeisen ovensuukappaleen (paperiversion) käyttööni.

Ihan ensin tekee mieli kertoa miten nautin siitä että puhuttiin oppimisesta ja ajattelusta eikä välineistä, todella virkistävää. Välineitä ei tarvinnut edes luetella, ne eivät vieneet huomiota eikä aikaa. Niin monta vuotta suomalainen keskustelu on pysytellyt teknisissä ratkaisuissa, niiden puutteissa ja uusien opiskelussa ym. Nyt tutkittiin opiskelijoiden toimintaa tehtävissä, jotka vaativat internetin käyttöä ja huomio kohdistui toimintaan, oppimiseen, yhteistyöhön ja ohjeistuksen vaikutuksiin. Minä maistelin mielessäni ydintuloksena haasteellisten tehtävien käyttöä. Oppimisen syvyys lisääntyi argumentointiin pakottamisella. Oppimisen mielekkyys tulee siitä kun luetaan jotain varten, joku mielenkiintoinen tehtävä ohjenuorana. Yhdessä tekeminen, tehtävän ja ratkaisujen jakaminen muiden kanssa nosti käsittelyn tasoa ja paransi tulosta.

Opiskelijoiden väliset erot olivat suuria ja parannettavaa olisi sekä tiedonhauissa että muokkaamisessa ja jakamisessa. Itselle tuli mieleen viime kesäinen Googlen tarjoama kurssi Powersearching, joka tarjosi pohdittavaa hakusanojen ja hakutoiminnan parantamiseksi. Opetusvideot ovat edelleen saatavana ja havainnollistavat erinomaisesti (siis englannin taito ei ole kohtalokas). Haku muotoillaan kuten tutkimuksen kysymykset ja sitä rajataan harkiten. Nettilähteen omistaja voidaan hakea esiin.

Profiilien käyttö opiskelijoiden kuvauksessa tuntui toimivan ja pääsevän lähelle käytäntöä. Tiedonhaku voi olla monipuolista, yksipuolista, irrelevanttia, eikriittistä lainkaan. Opiskelijoiden prosentuaaliset jakaumat eivät mielestäni ole kiintoisia, mutta oppimisen jäsentely auttaa ymmärtämään toimintaansa. Kannattaa siis lukea tutkimus ja miettiä sen merkitystä omalle toiminnalle.

Minä rakensin mielessä mallin Fantasiaopinnoista (katso kaksi edellistä postausta). Oma aiheenvalinta esseen kirjoittamisessa motivoi ja sitä ohjataan kohti teemoitusta ja valintaa, ei kaiken luetun kerrontaan. Haaste on melkoinen. Opiskelijatoverien arviointi sujuu argumentointiin ohjaten: mihin huomio esseen muodossa, mihin sisällössä. Jännittävää on saada ne omat arviot, ja todella opettavaista. Viikko viikolta käsittely syvenee ja vaatimustaso kasvaa sekä itsellä että kanssaoppijoilla. Olin jo hitusen parantanut tulostani 🙂 Voisin ajan myötä rakentaa mallin omasta oppimisestani.

Kiitos Caritalle mielenkiintoisesta tilaisuudesta ja tutkimuksesta jota tulen vielä lukemaan tarkemminkin. Voisin lisätä vastaukseen ”kenelle tutkimuksesta on hyötyä?” että jokaisella verkoissa liikkujalle.

Sokkoarviointia globaaleissa opinnoissa

Jatkan kertomusta opiskelustani avoimella coursera kurssilla nimeltä ”Fantasia and Science Fiction. The Human Mind. Our Modern World”. Edellisessä postissa kerroin opintojen rakenteesta, tällä kertaa keskityn vertaisarviointiin, joka suoritetaan anonyymisti ja randomisoituna. Jokainen saa neljä esseetä arvioitavaksi ja kirjoittaa arviot ohjeistettuna (muoto ja sisältö ja kommentit). Käytäntö on sama kuin tieteellisten artikkelien arvioinnissa perinteisesti käytetty sokkoreferee: et tiedä kuka arvioi kirjoitustasi, arvioitsija ei tiedä kenen tekstiä arvioi.

Sain perjantaina omat arvioni ja niiden sulattelussa menikin koko päivä. Huomiot olivat tarpeen, esseessäni oli idea, mutta en edennyt sen mukaisesti vaan heittelin asioita sieltä täältä. Kieltäkin korjailtiin ja annettiin vihjeitä miten olisin voinut rajata käsittelyä paremmin. Numerona arvioituna sain matalimmat pisteet, mikä mukavasti avasi omat silmät. Mihin kaikkeen sitä tuleekaan hypättyä. Ymmärsin myös antaneeni liian myönteisiä arvioita itse. Tämä on vaikeutuva, etenevä prosessi, luvattiin esittelyvideoissa. Tuntuu olevan.

Sokkoarvio neljältä kanssaoppijalta tuntuu toimivan hyvin. Pysytään asiassa, kysellään, tavallaan työskennellään yhdessä. Eipä taida olla toista yhtä tehokasta oppimisen edistäjää kuin ankara suora palaute siitä, millaista kirjoitukseni oli lukea. Suoraa palautetta on saanut harvoin elämänsä aikana, koska sosiaaliset seikat pehmentävät kommentointia. Alkaa kertyä verkostoja ”jos tuet minua niin minäkin sinua” tai muuten vaan varotaan joutumasta huonoihin väleihin. Arvioinnin tyyli, ilmaisutapa on tärkeä. On kuitenkin vaikea ilmaista kovaa kritiikkiä loukkaamatta tai pettämättä odotuksia.

Realistinen kuva omasta tilanteesta on oikea lähtökohta. Nyt minulla on uudenlainen peili omalle osaamiselle ja joudun ottamaan kantaa omiin tavoitteisiin ja motiiveihin. Haluan ymmärtää ihmisen mieltä, peilata vanhaa kirjallisuutta nykyelämää vasten, mikä lienee kurssin tarkoitus. Samalla opinnot ovat kirjallisuuden tieteellisiä opintoja joissa analyysitavat, merkinnät ym. ovat uutta minulle ja englanninkielen vaatimukset ihan eri luokkaa kuin mihin olen tottunut. Tästä syystä aionkin alunperin jäädä pois. Blogi ja twitter vievät kielen käyttöä päinvastaiseen suuntaan, vapaaseen puhekieleen. Nyt sitten arvioidaan myös kieliopillinen osaaminen. Siitä olikin hauskin osa arviointia: yksi sanoi ettei virheitä ole lainkaan ja toinen sanoi että niitä on. Uskon jälkimmäistä koska esimerkkejä myös osoitettiin.

Minulle nämä fantasiakirjallisuuden opinnot ovat tilaisuus ajatteluni ja kirjallisen ilmaisuni kehittämiseen. Minulla on ollut ikuinen unelma kirjoittaa joskus juttu jossa kaikki on oikealla kohdallaan. Tällä kurssilla opin ainakin asiassa pysymistä, toivottavasti muutakin. Taitavasti palautteissa houkuteltiin oman ajattelun käyttöön: jos kerran lähden jostain ideasta niin ajattele sitten itse se asia läpi. Minun kysymykseni oli Miten tieteellisyyden edistyminen näkyy Dracula-kertomuksessa. Joku ymmärsi että huima kysymys, enemmän kuin hyvä. Jatkossa minun pitää säilyttää tämä huima heittely, mutta yhdistää se kurinalaisempiin, käsittelyn mahdollistaviin uomiin. Ajattelun prosessi on sama kuin tutkimuksen teon juoni: rajaa, rajaa, pysy asiassa, kyseenalaista oma sanomasi. Nopealla lukemisella ja huitaistulla esseellä ei vastata vakaviin kysymyksiin.

Saamani arvioit olivat kaikki osuvia. Keskustelupalstoilla toki kerrotaan monenlaisista kokemuksista: on pinnallisia, hyökkääviä tai epäselväksi jääviä. Ilmaistaan halua jatkaa väittelyä arvioitsijan kanssa. Osa opiskelijoista osaa jo arvioida kirjallisuutta ja haluaisi todellista vertaisarviointia ja professorin palautetta. Mukana on paljon kielenopettajia, jotka huomauttelevat pikkutarkasti kuten ammatissaankin. Plagiointi ja sen paljastaminen on herättänyt kiihkeää keskustelua, on jaettu linkkejä tarkistamiseen. Ilmeisesti on toivottu että plagioijat poistettaisiin heti listoilta. Toisaalta jotkut ovat ihmetelleet miksi arvioinneissa on syytetty plagioinnista, vaikka ei edes tunne kyseisiä linkkejä. Lyhyt essee klassikosta kun saattaa olla sanavalinnoiltaan lähellä aiemmin kirjoitettua ihan tahattomasti.  – Isoissa opiskelijajoukoissa on myös muutama trolli, ilkeilijä ja pelleilijä sekä heikkoa itsetuntoon poteva. Kaikista näistä eroista huolimatta ilmaistaan halua viedä opinnot yhdessä tyylikkäästi läpi.

Minä tunnistan mielessäni yhtenä vaarana suuntautua siisteihin ratkaisuihin, joissa rajataan sopiva pieni kohde, pyöritellään sitä elegantisti eri puolilta ja päädytään söpöön päätelmään. Kuten yliopistossa aikanaan opin kirjoittamaan vastaukset että sain 2- tentistä, silloinen hyvän alaraja. Tunnen numeroarvioinnin houkuttavan minua hyvien metsästykseen. Mutta miksi, en aio jatkaa opintoja Michiganin yliopistossa. Opiskelen itseä varten. Henkilökohtainen opiskelu voi toteutua kurssin vaatimusten keskellä. Toistaiseksi jatkan, Shelleyn Frankestein on luettu ja tänään syntyy esseen eka versio. Kaikki innovaatiot eivät ole hyvästä (Not all innovations be good – huomaa 1800-luvun alun kieli 🙂 – tai jotain ystävyyden välttämättömyydestä tai …

Vuorovaikutus on yhteistyön ytimessä

Oli helppo uskoa Annaleena Airan väitöstutkimuksen tulos, että vuorovaikutushaasteiden ratkaisu on avain toimivaan työelämän yhteistyöhön. Väitöstilaisuus oli eilen ja kävin kuuntelemassa huvikseni. Yhtenä kohteena olivat teknologiavälitteiset yhteistyön muodot jotka minua erityisesti kiinnostavat nykyisessä elämässäni. Väitöskirjan nimi on Toimiva yhteistyö – työelämän vuorovaikutussuhteet, tiimit ja verkostot. Se löytyy digitaalisena, mikä ilahdutti ja sai lukemaan. Vastaväittäjänä oli Sanna Järvelä, mikä oli yksi syy osallistumiseeni. Halusin kuulla keskustelun oppimisen psykologian ja puheviestinnän asiantuntijan kesken.

Tutkimus on tehty huolellisesti ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista johtaen ja kelvannee malliksi henkilöille jotka haluavat oppia työelämän jäsentämistä tieteellisen tutkimuksen keinoin. Itse olen paljon miettinyt tuota huolellisuuden määrää ja merkitystä, mihin kannattaa satsata missäkin tilanteessa. Tutkimus sisältää lyhyet yhteenvedot kustakin tuloksesta, ne ainakin tulevat luetuksi. Toinen iso ansio tutkimuksessa on sen aineisto, että se on kerätty aidosta työelämästä, jonka tutkija tunsi sisältäpäin, kuitenkin jättäen oman yhteisönsä tutkimuksen ulkopuolelle. Osaamisklusterit on koottu asiantuntemuksen perusteella monilta paikkakunnilla. Myös esitystapa on hyvin selkeä ja miellyttävä lukea, kai viestinnän ammattilaisuus ilmenee toiminnassa. Kannattaa siis vilkaista linkkiä.

Teknologiavälitteisyys nosti esiin ongelman että uusien välineiden käyttöönotto tuppaa olemaan hidasta, ihmiset ovat aluksi passiivisia. Työtapojen muuttaminen on aina se iso haaste. Vuorovaikutusta tulkittiin klassisen teorian mukaan: tutustuminen, kuohunta, normien haku, työskentely ja pysyvä haaste tuntuu olevan kuohuntavaiheen ymmärtäminen myönteisenä eteenpäin menona. Aion tarkistaa vielä mitä uusista verkoston teorioista on käytetty, ainakin Haythornwaite oli tuttu nimi. Selvä kuilu kuitenkin tuntuu olevan tieteenteon ja virtuaalielämän välillä. Olin alkuviikon Learning Analytics toisessa konferenssissa LAK12 jossa kolme päivää raportoitiin uusia helppokäyttöisiä datakeruun kokeiluja. Elämä juoksee aina tutkimuksen edellä ja vaikea on havainnoida tai jäsentää sitä mikä on vasta muotoutumassa. Jotain ymmärsin yksilön ja verkoston uudesta laadusta. Twitterin #LAK12 on nopea keino konferenssiaineistoihin vielä nyt ja pääsivulle tulee varmaan linkki äänityksiin.