Scharmer ja läsnäolon merkitys

Sainpa uusia oivalluksia Otavaopiston lauantain pajan jälkeen. Siellä Kati Korhonen-Yrjänheikki kertoi tutkimuksestaan ja käytti Otto Scharmerin jäsennyksiä oppimisen esteistä (arviointi, kyynisyys, pelko). Nämä kytkettiin mielen avoimuuteen, sydämen avoimuuteen ja vapaaseen tahtoon. Katin väitöskirja löytyy verkosta ja sisältää monia kiehtovia kuvia ja tuloksia (insinöörien muuttumista kun tutki 🙂 ). En tuntenut Scharmeria mutta aloin tutustua heti. Laitan tähän videon, joka puhutteli minua suoraan sydämeen. On olemassa kahdenlaista oppimista: suurin osa teorioista käsittelee koettua, kokemuksellinen oppiminen kokoaa näitä oppimisen ilmiöitä. Toinen lähde on oppia tulevaisuudesta ja tehdä se observoimalla nykyhetkeä: oppia katsomaan miten tulevaisuus avautuu nykyisessä. Tarvitsin nuo sanat, nuo juuri.

Olen toki elänyt tämän hetken ennenkin. Olen pohtinut emergenttiä oppimista, autenttista oppimista, uudistavaa oppimista jne mutta nyt tajuan katsoneeni aina nykyhetken ehtojen analyysin kautta, en suoraan kohti tulevaisuutta. Olen tuijotellut Nonaka-Takeuchi neliöitä, jossa osaamista jaetaan, sisäistetään ja ulkoistetaan ja varmaan sen yhteydessä olen opiskellut ba -tilaa ja kuvitellut ymmärtäväni. Nyt tuntuu, että ymmärrän syvemmin.

Yksi selvä kytkentä on läsnäolon käsitteeseen. Senkin ymmärsin ja osasin toteuttaa verkko-opettajana. Pekka Ihanaisen kanssa se kirjoitettiin julkaisuihin ja opiskelijat todistivat palautteissaan läsnäolon merkityksen. Jos tästä blogista hakee sanalla läsnäolo, löytää hyviä postauksia. Olen ne itse kirjoittanut, mutta silti on jäänyt joku aukko mieleeni. Sen kuvittelen nyt täyttyneen.

Tässä videossa Otto puhuu suoraan minulle. Arvostan yksinkertaista mutta syvällistä ilmaisua ja sitä tässä näen. Jatkossa pohdin näitä englanniksi, kokeilen miten pitkälle tämä innostukseni mahtaa kantaa.

Opiskelun kohteena Pierre Levy

Minulla oli eilen tilaisuus osallistua istuntoon jossa Pierre Levy esitteli keskeisimpiä löytöjään. Niitä voi lukea englanniksi osoitteesta http://www.ieml.org/MOOC/ ja minusta tuntuu etten vähän aikaan muuta luekaan. Hän kertoo opinnoistaan ja työskentelystään aikuisuuden ajalta alkaen 1975, milloin Pariisissa ja milloin Kanadassa (kuten nyt Ottawan yliopisto). Hän tuntuu hallitsevan tai ainakin olevan sinut kaikkien tieteenalojen kanssa. Taisin edellisessä kirjoituksessa väittää ohjelmointia yksinkertaisemmaksi kuin psykologiaa, nyt joudun peruuttamaan tuon käsitykseni.

Törmäsin Levyyn aiemmin kirjoittaessani artikkelia Muuttuuko virtuaalissa helpommin kuin tässä tutussa maailmassa? Hän pohti ”Becoming Virtual” ilmiötä v 1995 ja eteni kohti virtuaalisen ja aktuaalisen (todellisen?) dialektiikkaa. Yhden suhde moneen oli kutkuttava teema, jossa otin kaunokirjallisuuden avuksi kun en voinut käyttää Levyn ranskankielisiä julkaisuja. Aktuaali on joskus vain yksi mutta virtuaali monta, ja virtuaali voi ilmetä monissa aktuaalisissa. Virtuaali on enemmän kuin todellinen, sitä haluan työstää. Ja Levy tarjoaa aineistoja joissa riittää ymmärtämistä lopuksi elämää. Virtuaali ei kahlitse luovuutta kuten tosimaailma usein tekee, Levy rakentaa yleismaailmallista symbolista kieltä tai yhteyttä. Tässä yksi otos eilisestä istunnosta:

Human development kuvan keskellä innosti minua koska se lähenee minun ekspertiisiä. Kuvasta näkee Levyn kokonaisvaltaisen otteen ja peruskäsitteitä: S sign, signifier – B being, interpreter – T Thing, referent. Keskustelut ovat kehityksen perusvoima ja kuten yllä näkyy sosiaalisen pääoman sisältä löytyvät ihmisverkot, sosiaaliset roolit ja luottamus. Pehmeät asiat ovatkin kovia.

Tuntuu, että pitäisi nostaa itseä hiuksista tai venyttää aivojaan jotta ymmärtäisi edes osan. Opin esimerkiksi että Tim Berner-Leen semanttinen onkin vain sanojen kytkemistä toisiinsa, Levy rakentaa todellista sisältöjen ja merkitysten semantiikkaa. Google on nykypäivän luolakirjoitusta meille hämärässä asuville 🙂 Hän näytti kauniin verkostokuvan ja sanoi, ettei se kerro mitään sisällöistä eikä merkityksistä mitä siellä liikkuu ja on liikkumatta. Sitä olen usein ajatellut. Hurmaannumme helppoihin tekniikoihin.

Minulla olisi tilaisuus kysyä jotakin suoraan Pierreltä mutta mitä ihmettä kysyisin. > kirjoitin englanniksi omasta suhteesta hänen teksteihin ja hän retweettasi sen sekä sain kommentin naamakirjan ryhmässä. Olin onnellinen.

Howard Rheingold oppimisesta

Moni varmaan jo tuntee Howardin, hän kun on toiminut nettimaailmassa ennen kuin sitä olikaan, ja osallistuu jatkuvasti aktiivisesti. Taisi kertoa olevansa 64 vuotias tässä istunnossa, jota aion referoida. Hän oli kertomassa uudesta kirjastaan Net Smart: How to Thrive Online, Elluminate/ Blackboard istunnossa Change 11 kurssilla 3. ja 4.  tammikuuta. Peruskäsitteet, joilla Howard lähestyy nettielämää, ovat jo usean vuoden ajan olleet:

  • attention (ignore or attend, open a tag for later, bookmark for much later) -matching attention to tool set
  • critical consumption (search securely, find sources)
  • participation (don’t just consume, contribute and create)
  • collaboration (crowd sourcing, wide variety, casual conversations build trust)
  • network awareness

Hän käy käsitteet läpi 3.1. istunnossa. Minä mietin niitä nyt oppimisen traditioita vasten. Eikö nämä samat käsitteet ole toimineet oppimisen määrittelyssä iät ajat. Jotain uutta tulee teknologiasta, mutta perusilmiöt säilyvät. Huomion suuntaamisen ongelma on ikuinen, samoin kriittisen ajattelun omaksuminen. Miten osallistut, miten teet yhdessä, miten tietoinen olet verkostostasi? Tämä kaikki nyt netissä. Kiintoisa on osallistumiseen liittyvä Power Law, josta nappasin kuvan:

Alkuperäinen lähde on Ross 2006 ( http://ross.typepad.com/blog/2006/04/power_law_of_pa.html ) . Tuo kuva saa miettimään verkkoelämää. Tarvitaan paljon meitä hiljaisia seuraajia jotka tykätään milloin mistäkin, tagataan, kommentoidaan, kirjaudutaan, jaetaan ja tunnetaan osallisuutta verkostoissa. Verkkoja kuitenkin pyörittävät muutamat gurut, jotka kutsuvat kavereita vierailemaan eri tilaisuuksiin. Miten tässä viidakossa löytää ja ottaa oman paikkansa?

Minä tykkään Howard Rheingoldista koska hänellä on visio ihmiskunnan evoluutiosta kohti yhä parempaa yhteistyökykyä. Arvostan sitä että hän on säilyttänyt elämänilonsa ja toimintakykynsä vaikka kehitys ei ole nopeaa eikä helppoa. Voisi sanoa että hän osaa leikkiä (rakastaa mm. kenkien maalaamista iloisilla väreillä), hänet voi tavata myös Second Lifessa ym. Olen kiinnostunut hänen oppimiskäsityksestään, koska hän tuntee nettielämän alusta asti, kokeneisuutta ei voi kiistää. Hän toimii tasa-arvoisessa hengessä, houkuttelee  mukaan osallistumaan istuntoon eri rooleissa (searcher, contextualizer, mindmapper, summarizer) ja niinpä osallistujat keksivät tapoja jakaa chatissa esim. erilaisia tallennustapoja: mihin tehdä muistiinpanoja, miten ottaa ylös jaetut linkit. Hyvässä pedagogiikassa ilmiöt ovat läsnä, tässä ja nyt. Howard oli kiinnostunut osallistujien kokemuksista ja käsityksistä.

Kaikista näistä syistä halusin omistaa vuoden 2012 ensimmäisen blogipostin Howard Rheingoldille. Lisää tietoa hänestä on helppo löytää, en valikoi videota valmiiksi.

 

Verkko-opiskelun emotionaaliset esteet

Nyt olen hämmentynyt. Kävelin kuuntelemaan kognitiotieteen väitöstilaisuutta otsikon mukaisesta aiheesta Emotional Obstacles of Elearning. Aihe tuli lähelle omia intressejä, olen kirjoittanut samasta teemasta useaan otteeseen. Arvelin saavani uutta tietoa ja lisää syvyyttä aikaisempaan tietooni. Kävi päinvastoin, olen hämmentynyt siitä miten eri tieteenaloilla käsitellään tällaista teemaa. Yliopiston tiedotteen (johon linkki edellä) otsikko kertoo paremmin tutkimuksen sisällöstä: Huomioita verkko-opetuksen käytettävyyden suunnitteluun ja kurssien tukitoimiin. Asiaa valaisee myös väittelijän opintorekisteriote ja CV jotka Google tarjoaa väitöstietojen lisäksi. Väittelijä on opiskellut pisimmälle tietotekniikkaa ja tietojärjestemätiedettä, vähemmän kasvatustiedettä,  johtamista ja organisaation toimintaa, kognitiotieteestä on johdantokurssi. Väittelijä on toiminut pääosin tutkijana. Tämä siis  googlaamalla, en tunne häntä enkä kognitiotieteen opintoja Jyväskylän yliopistossa. Odotukseni olivat korkealla, kun vielä paikka oli Agora, suurenmoinen avara rakennus Jyväsjärven rannalla, sama josta Nokia poistui pari vuotta sitten – ideana kai oli luoda yhteys tieteisiin. Ajattelin että kognitiotiede ymmärtää ihmisen mieltä kun oli emootiot tutkimuskohteena.

Tutkimuksen tulokset ovat sinänsä selviä, verkko-opiskelussa on negatiivisen ja positiivisen kehän mahdollisuus. Tunteista nimettiin ylpeys vs frustaatio. Negatiivinen asenne voi lähteä vaikka liian pienestä fontista tai ettei nappulaa löydy. Ilmeisesti ajatus kulki niin että kurssien piti olla valmiit etukäteen eikä vuorovaikutusta sen aikana näissä asioissa ollut. Kun kysyttiin esimerkkiä negatiivisesta niin väittelijä kertoi esim että ei saanut palautetta tehtävästään lainkaan. Myönteinen kehitys taas lähti siitä kun opettaja kommentoi nopeasti. Emotionaalinen käytettävyys olikin opettajan toiminnassa eikä verkkoympäristössä.

Teknofobia tuli käsitellyksi ja ihminen -teknologia vuorovaikutuksesta jotain suuntalinjoja. Ei maar psykologista tulkintaa voi vaatia ihmiseltä joka ei ole sitä lainkaan opiskellut? Toinen vastaväittäjä yritti, hän kun edusti psykologiaa (USA). Toinen tarkastaja oli Espanjasta, mahdollisuus kulttuurien väliseen keskusteluun oli ilmassa.  Väittelijä pysyi omassa aineistossaan eikä lähtenyt yleisempään pohdintaan edes pyydettäessä. Keskustelu pedagogiikasta ei edennyt, esim. pelit arveltiin lasten huvitteluksi. Minua hämmästytti tavanomaisten ennakkoluulojen esittäminen yleisinä totuuksina: verkko-opiskelusta ei tykätä, vanhat opettajat ja opiskelijat ovat vaikeuksissa kun he eivät osaa. En ole väitöskirjaa lukenut mutta tilaisuuden pohjalta syntyi tunne, että suuri osa aikaisempaa tutkimusta jäi käsittelyn ulkopuolelle. Tämä liittynee tieteenalan määrittelyyn ja tutkimusperinteeseen.

Olipahan kokemus. Papereista luettiin ja oltiin varovaisia, tunteet olivat poiskatkaistuna kaksi tuntia. Motivaationi osallistua seuraaviin väitöksiin on nyt koetuksella. Vaikka olipahan tuo havahduttava kokemus. En ole organisaatioiden kanssa ollut tekemisissä viime aikoina ja hämmästyin jo ennen tilaisuuden alkua kun vahtimestari ohjasi minut kulkemaan luentosalin takaovesta. Mistä se arvasi etten kuulu joukkoon?

Lisäys 20.12. Näin viisaasti Sivistys.net tiedottaa väitöksesta joten voin unohtaa hämmennykseni 😉 Kaikki on eteenpäinmenoa kun oikein katsoo.

Oppimisen tahto ja taidot nettisukupolvella

Tänään osallistuin Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen hankkeen tilaisuuteen, jossa tutkijat kertoivat ajatuksistaan oppimisesta ja sen haasteista. Oli kiva kuunnella ja miettiä mielessään teemoja, joita olen tässä blogissakin työstämässä.

Sanna Järvelä Oulun yliopistosta valitsi käsittelyn kohteeksi oppimisen tahdon ja taidot, joista itsesäätely on keskeisimpiä. Hän oli huolissaan näiden kehittymisestä. Oppimisen strategiat tunnetaan, mutta ei toimita tiedon mukaisesti. Usein tahto oppia puuttuu tai tunnetila estää oppimisen. Hyvä oppija tunnistaa omaa pystyvyyttään ja toimiva tiimi tukee myös tunteiden säätelyä. Minulle jäi mieleen noviisin ja ekspertin ero: miten noviisi vain puuhaa tehtävän parissa sillä aikaa kun ekspertti hyppelee tarpeen mukaan tehtävän määrittelyn, analyysin, arvioinnin, tekemisen ja taas suunnittelun, arvioinnin ja verifioinnin välillä. Ekspertti työstää omaa prosessiaan ja ohjaa sitä. Osaamisen kehittyminen vaatii paljon harjoitusta, myös paineisissa tilanteissa.

Teknologia auttaa hahmottamaan oppimisen prosesseja ja kokoaa datan suoraan. Sosiaalisesti jaettu oppimisen säätely on mahdollista (kyseleminen, vertaissäätely ja -arviointi, prompting). Porukka voi oppia käsittelemään vaikeitakin tilanteita, ilman tätä taitoa olisikin vaikea edetä. Arviointiasteikosta pisti silmään ’syyllinen’ myönteisten (innostunut toiveikas jne) ja kielteisten (levoton, kyllästynyt pettynyt) adjektiivien joukossa. Syyllisyyden kokeminen taitaakin heijastaa monia tekijöitä?

Sanna Järvelä lopetti ajatukseen (Brophy 1999):

Keskeistä ei ole tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen vaan se, että oppijalle syntyy osallisuus ymmärrystä edistäviin toimintoihin ja hän ymmärtää sen toiminnan arvon.

Siinäpä se. Oppimisen omistajuus ja sen ohjaus kehittyvät oikeissa käsissä. Blogaus on yksi keino harjoitella oman oppimisen ohjausta.

Nettisukupolvesta kertoi Päivi Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Hän mainitsi lähteet Tapscott 2009 ja Prensky 2001. Kriittistä linjaa edustivat mm.  Papert 1994 ja Carr 2010. Hahmoteltiin ääripäitä ja erilaisia mahdollisuuksia, kysymyksiä on, mutta tutkimustietoa toistaiseksi vähän.  Verkostosukupolvi on kiintoisa käsite, se harjaantuu monimutkaisen ajattelun ulkoistamiseen. Sosiaalisen median käsitteisiin tarvitaan ryhmän/tiimin lisäksi parvi (tasavertainen avoin toiminta, Wikipedia, Google) ja talkoistaminen, kaverien auttaminen. Solmuhenkilöt ja sillanrakentajat ovat avainasemassa ja voivat auttaa monimutkaisten ongelmien nopeassa ratkaisussa. Toiminta onnistuu kun se lähtee osallistujien intresseistä ja heillä on valmiudet osallistua, lisäksi arvioinnin pitää olla linjassa näiden kanssa eikä ohjata väärään.

Lopuksi Memma –Merja Korhonen ja Ilona Laakkonen kertoivat PLE-hankkeista joissa uudet oppimiset ideat toteutuvat.

Viihdyin seminaarissa hyvin, olin utelias kuulemaan miten ammattitutkijat kohteitaan jäsentävät tällä hetkellä. Nähdäkseni keskeisiä totuuksia löydetään aina uudelleen (esim omien ja kanssaoppijoiden tunteiden säätelyn merkitys, itseluottamuksen merkitys). En tykkää käsitteestä self-efficacy vaikka tehokkaasti se kertoo mistä on kyse. Diginatiivin sitomisen ikään olen hylännyt ja seuraan esim. asukkaat vs. vierailijat –tutkimusta. PLE-ajattelussa minua hämmästyttää että onko se tosiaan uutta yliopistoissa. Ikuinen kuilu ammatillisen aikuiskoulutuksen/ korkeakoulutuksen ja yliopiston välillä on ikuinen?

Tieteellinen tutkimus kohtasi oppimisen ja verkostoelämän, antoi käsitteitä, heijasteli minunkin kokemuksia ja jätti kaikki keskeiset kysymykset edelleen avoimiksi. Hyvä niin 🙂

Lisäys 27.12. linkki esityksiin, Jyväskylän yliopiston Moniviestin tarjoaa videot

Tiede vai verkostot?

Antoisia kokemuksia haluan taas jakaa. Edellinen posti käsitteli Vesa Linja-ahon referointia kognitiotieteen ohjeista opettajille. Minua viehätti sen perussanoma tieteen hyväksikäytöstä, joskin herätti myös ajatuksia ettei se ole yksinkertaista. Opetustyö taittuu monien tekijöiden läpi, ei vain tutkimustulosten. Opettajankoulutuksessa analysoidaan nykyaika ja tulevaisuus monipuolisesti ja omaksutaan oppimisen teoriat oman ammatti- ja opetusalan suodattamina. Ja edelleen opettajan persoonallisuus, se sekoittaa tutkimustuloksia harmillisesti mutta oikeassa elämässä tuottaa tuloksia. Niinpä kysymys oppimistyyleistä ei ole niin yksinkertainen että unohdetaan koko juttu koska tiede sanoo niin. Voi niistäkin hyötyä olla itsearvioinnin peileinä ja tilanteiden jäsentäjinä. Kiitos Vesalle että auttoi minua selkiyttämään omaa peruskysymystäni.

Haluan käyttää sekä oppimisen tutkimusta että avointa verkostoelämää hyväkseni. Olen etsinyt tuota tietä viimeiset vuodet – tai ehkä koko elämäni (yliopiston assistenttina ollessani osallistuin kansainväliseen opiskelijoiden poliittiseen heräämiseen 1970-).

Jatkan tieteisiin suuntautumisesta. Eilen osallistuin Global Education liikkeen avoimeen tapahtumaan, jossa Howard Gardner (älykkyyden tutkija, Harvard) kertoi elämäntyöstään ja keskusteli poikansa kanssa. Global Education on vuosittain toistuva kaikille avoin jakamisen paikka, josta laitoin linkin Twitteriin ja Facebookiin maailmankellon kanssa. Oli mukava mennä Elluminate-istuntoon, kun ”Hi from Finland” herättää heti kommentin siitä maailman parhaasta koulutuksesta. Tänään torstaina Jarmo Viteli sitten esittelee Suomen parhaimmuutta.

Howard Gardnerin puhuessa nappasin kuvan joka auttaa ymmärtämään matkaa tutkimusprojekteista kohti käytäntöä:

Gardner on koonnut vuosikymmenten tutkimustuloksia lukuisiin kirjoihin ja yhteistyössä opettajien kanssa on rakennettu sovelluksia käytäntöön. Kyse on elämäntyöstä, monien tutkimusryhmien, tuhansien tutkijoiden. Tulosten jakaminen on tieteellisen toiminnan ikivanha perinne. Minun nimeni näkyy tuossa suotta noin isolla, Elluminate vain tekee sen nykyään noin, se on kytköksissä Blackboardiin. Halusin jättää alkuperäisen kuvauspaikan näkyviin. Tilaisuus on nyt äänitteenä (tai tulossa).

Nyt siirryn nuolen toiseen päähän, jossa avointen globaalien verkostojen elämä vetää irti tieteistä, jokamiehen asiantuntijuutta kohti. Kuuntelin illalla istunnon, jossa Teemu Arina opetti suomalaisia kehittäjiä heittäytymään universaaleihin verkkoihin ja osallistumaan rohkeasti, hankkimaan omia kokemuksia. Sanna Ruhalahti oli kutsunut minuakin tilaisuuteen, en muuten olisi tullut kuunnelleeksi, Sannan syys siis 🙂 Äänite tuli jo samana iltana ja joku kertoi Twitterissä siitä, siinä toinen syy miksi tulin kuunnelleeksi ConnectPro session.

Teemun kokemukset kulkivat samaa linjaa kuin mitä itse olin kirjoittanut tulossa olevaan blogikertomus- julkaisuun. Ei voi olla kuin samaa mieltä siitä että vain osallistumalla, kokemalla itse, ymmärtää mitä nettielämä verkostoissa on. Yksityiskohdissa sitten näkyi meidän orientaation ero: Teemu arvosti PLENK2010 kurssia ja sen kahta fasilitoijaa edelleen parhaimpana tapana oppia. Minä osallistuin ao kurssille aktiivisesti ja pidin opintoja sisällöllisesti tyhjänä, varsinkin noita kahta fasilitoijaa. Arvostan kuitenkin niitä kahta muuta: Rita Kop ja Dave Cormier, he kykenevät vuorovaikutukseen ja henkiseen vaihtoon. Muuten PLENK- opinnot olivat reippaasti jäljessä suomalaisista aikuiskoulutuksen käytännöistä ja kun kerroin ohjanneeni PLE -orientaatiolla 80-luvulta asti, ei sitä haluttu kuulla. PLE sidottiin vain digivälineisiin, ei muuhun, ajattelin siis väärin. No. uusista välineistä tietoisuus siellä kasvoi kuten jokaisella tuollaisella kurssilla.

Minulle jäi mieleen Teemun kuvaus verkostoistaan, miten opetusteknologian verkoissa hän ”tietää milloin hän on niissä, ei tiedä ketä kaikkia on mukana, mutta tunnistaa olevansa siellä”. Hänellä on tuollainen yhteys teknologian guruihin. Minä taas etsin oppimisen guruja ja siksi petyn kun ymmärrän olevani ikäänkuin opetusteknologian yksikössä oppilaana. En seuraa enää noita guruja mutta onneksi on myös oppimisen ja ihmisen kehityksen asiantuntemusta, kuten tuo Gardner edellä. Minun verkoissa yliopistot ja tutkijat ovat huippua eikä minulla ole tarvetta kiistää niiden arvoa. Verkot vailla asiantuntemusta ovat juuri sitä, siellä uskotaan mihin sattuu, tietämättömyys ja tyhmyys leviävät ja kriittinen ajattelu on ikään kuin vanhanaikaista. Tämä verkostoelämän puoli jäi puuttumaan Teemun esityksestä kun tarkoitus oli innostaa mukaantuloon.

Innostan minäkin kansainväliseen verkostoelämään, sieltä saan paljon. Mutta silmät auki siellä on oltava. Tarkoituksella en maininnut kahden ns gurun nimeä tässä, hyökkäykset ovat niin ikäviä. Mainitsen nimiä vain positiivisessa mielessä. Ja välillä ei tiedä mistä on kyse: nytkin odottaa hyväksyntää kommentti KukaHeli?-sivuun jossa tarjotaan kirjallisuutta minun lukijoille. Miten päätän onko se spämmi kun kaikki tiedot ja linkit on OK mutta onko tarjottu sitten Minun Linjan mukaista, huh huh.

Kognitiotiede ja oppimisen tukeminen

Tulinpa iloiseksi kun huomasin Vesa Linja-Ahon koonneen keskeisiä päätelmiä Daniel T. Willinghamin kirjasta Why Don’t Students Like School?  A Cognitive Scientist Answers Questions About How The Mind Works and What It Means For Teaching. Vesa on lukenut kirjan ja minä käytän tätä hyväkseni – toki olen tässä blogissa monia tutkimustuloksia jo referoinutkin ja tunnen kognitiotiedettä. Upotan slidet tämän loppuun, ne kannattaa selata tarkistuslistan tapaan.

Hupaisaa tai no ei hupaisaa vaan ikävästi toistuvaa on se miten sisältö Suomessa liitetään siihen että kaikki on huonosti koululaitoksessamme. Minulla ajatusketju meni ihan toiseen suuntaan: kirjan sisältö toistaa kaikki vanhan pedagogiikan käytännöt ja todistaa oikeaksi uusimmat kehittelyt. Kaikki oli tuttua, mutta mielenkiintoisesti perusteltua ja ajattelua herättävää, kuten aina ennenkin. Mieleeni nousi esim. tämä oman opettajankoulutusryhmäni kokemusten web-sivusto kymmenen vuoden takaa. Opiskelijat kokosivat oppimispäiväkirjansa itsearvioinniksi ja niistä, yhdessä perustietojen kanssa, koottiin sivusto muistoksi. Opiskeluun kuului käytännön opetusta ja ohjausta ja toistensa opetuksen seurantaa, nämä tietysti teoriatietoon lomitettuna. Opettajankouluttajat osasivat yhteistyön ja asiantuntemus oli jaossa. Paljon on Suomessa kehitetty, viisaasti ja aikaansa edellä.

Tässä Vesa Linja-Ahon mainio koonti, suosittelen:

Miksi opiskelu ei ole kivaa?

View more presentations from Vesa Linja-aho

Introvertin ja ekstravertin nettielämää 2

On tullut tavakseni eka kirjoituksella koota asiat, toisella kertoa mistä ehkä on kyse. Edellisessä postissani oli linkit, tässä pohdin miksi ammatillista blogia kirjoittelevat introvertit, intuitiiviset ja ajattelevat ihmiset. Eivät siis ekstravertit tai asiakeskeiset tai hyvin spontaanisti toimivat ihmiset. Hekin voivat blogata mutta eri tavoin. Kyse on ihmisen luontaisista taipumuksista, missä on helppo viihtyä, tuntuu mukavalta ja kotoiselta. Esim. minä viihdyn yksikseni, tykkään mietiskellä ja arvioida, katsoa kauempaa, rakentaa malleja ja analysoida. Siksi minä käytän netin mahdollisuuksia kuten käytän.

Työssäni mietin usein että miksi julkinen kirjoittaminen oli niin mahdotonta monille. Tuntui siltä että työtoveri menisi mieluummin mestauspölkylle kuin kirjoittaisi kommentin keskusteluun. Luokkahuoneopetus f2f sen sijaan oli pyhä asia, kantava voima, kuten pullakahvihetket työn lomassa. Monilla oli kyse ekstraversiosta, voimaa saatiin nimenomaaan lähellä olevista ihmisistä eikä tätä voitu siirtää verkkoon. Olin poikkeus ja turhaan kerroin nauttivani yhdessä olemisesta verkoissa. Ei puheeni koskettanut ja usein varmaan ärsyttikin koska verkko-opetusta tuli kehittää, siis pakolla, keskusjohtoisesti, OPM hankkeiden avulla. Sama suhtautuminen tuli vastaan aikuisopiskelijoilla ja heidän asenteista saatiin pontta hidastaa kehitystä.

Olen tavannut myös ekstravertteja verkkoihmisiä kansainvälisissä opinnoissani. He ovat mestareita esim. tviittaajina. Heihin tutustuu kun seuraa konferenssia ja yhteys on tavattoman helppo säilyttää: verkostoituminen lukuisten ihmisten kanssa on heille helppoa. Pitkiä blogikirjoituksia heiltä harvemmin näkee, nekin voivat olla tviittilistauksia tai muita heittoja.

Viime viikolla oli harvinainen tilanne Change11 opintojen istunnossa, kun vetäjänä oli selkeä ekstravertti Nancy White. Muistan hänen istuntonsa jo syksyltä 2008. Elluminate alkoi olohuoneessa, josta valitset tuolin ja menet istumaan mukavasti. Sohville mahtuu montakin tai oman tuolin voi rakentaa. Tunnelma on sosiaalinen alusta asti, ollaan yhdessä. Onkin kehitetty ’sosiaalinen artisti’ käsite kokoamaan kaikkea tämänsuuntaista toimintaa. Vetäjänä Nancy on myös spontaani ja hyppelehtivä. Olikin kiintoisaa kuunnella miten hän vastasi toisen fasilitoijan kysymykseen: Mikä on sinun kontribuutiosi näihin avoimiin online opintoihin? ”Minun on vaikea paikantaa itseä, olen ekstravertti”, hän sanoi ja painotti kehittelevänsä kaikkea näkyvää, sellaista mikä helpottaa muiden osallistumista ja lisää onnistumisen tunteita. Sosiaalista huolenpitoa siis, tunnuksena socialartist.

Opin että visualisoinnin kehittämisessä on myös muoto ’graphic recording’, jossa tietoisesti kehitetään erilaisia graafisia ilmaisuja. Olin ajatellut että Linda Saukko-Rauta piirtelee siksi kun se on hänestä kivaa ja hän on lahjakas, nyt sijoitin hänen toimintansa osaksi globaalia nettielämää. Notkeana osallistujana hän heittikin linkin omiin piirroksiin, toivottavasti sen joku huomaa.

Visualisointi liittynee enemmän ulottuvuuteen aistien käyttö vs ajattelu, oikean aivopuoliskon lisääntyvä käyttö. Introvertti voi toki rakastaa visualisointia ja antaa sille arvoa, tarvita sitä. Nyt alkaa asiantuntija sisälläni ärtyä kun yksinkertaistan näin reippaasti, mutta miten muuten voisin sanoa? Seuraavaksi pitänee siirtyä tietojen hankinnan ja käsittelyn puolelle, mitä niissä näkyy tapahtuvaan nettielämän yleistyessä. Mahdollisesti jatkan internetin psykologian käsittelyä. Enpä muistanutkaan aloittaneeni sitä näin napakasti elokuussa 2008.

Introvertin ja ekstravertin nettielämä

Tönäisyn tähän kirjoitukseen antoi Anna Tiihonen blogipostissaan tyyppi, jossa hän kertoi oivalluksistaan työhteisöön liittyen: miten ekstravertti nauttii sosiaalisista kokouksista ja saa voimaa suorasta vuorovaikutuksesta kun taas introvertti väsyy ollessaan sosiaalinen muiden tahtiin. Hän antoi linkkejä vuoden 2005 suomalaisen blogosfäärin tapahtumiin, joita en aiemmin ollut tullut katsoneeksi.  Etenen aikajärjestyksessä omiin kokemuksiin sitoen.

2005 seurasin joitakin suomalaisia blogeja, mea-nimimerkkiä eniten. Hän oli voittanut Kultaisen Kuukkelin ja sai huomiota. Minua viehätti hänen tyylinsä kertoa arkipäivän havainnoista. Kerran kommentoin mutta sain tylyn vastaanoton, hän sanoi suoraan että kirjoitus oli tarkoitettu sille-ja-sille ts. ei kuka tahansa ollutkaan tervetullut. Sedis oli Helsingin yliopistolta, hän jäi mieleen. Sunäitis nimimerkkiä luulin ensin oikeasti mean äidiksi, sellaista se oli. Oli jännä katsoa nyt blogipersoona koontia ja sitä edeltänyttä Sedis-blogausta. Nämäkin olivat vuodelta 2005 mutta en niitä aikoinaan huomannut. Siellä oli tehty selvitys silloisen blogiyhteisön persoonallisuustyypeistä Myers-Briggs-kyselyllä, jonka voi itsearviona tehdä netissä. Koonnissa näkyy että introvertti-alkuisia blogaajia oli enemmistö, mutta myös ekstravertteja. Tuntumani mukaan blogit käsittelivätkin tuolloin henkilökohtaisia asioita, harrastuksia ym. Sunäitis on ekstravertti, havaintoni vastaavat tulosta – sittemmin olemme tavanneet ja osoittautuneet kollegoiksi ammatillisessa opettajankoulutuksessa. En kommentoi enempää, kun tunnen tuolloista blogiyhteisöä niin heikosti.

2009 kuulin CCK08- kurssin tutkimusta suunnittelevalta blogituttavalta Jenny Mackness, miten hän kokeili tyyppianalysoida oman ja tiimin jäsenten blogit. Analyysi auttoi jäsentämään myrskyisää tiimityötä (yksi oli scientist, 2 thinker, 1 protector). Jenny jatkoi vielä toisessa blogikirjoituksessaan pohtien, onko introvertin vaikeampi osallistua nettielämään kuin puheliaan ekstravertin. Tällöin oli pohdittavana myös Vicki Davisin ’coolcatteacher’ blogikirjoitus, jossa hän kävi läpi monia blogaajia ja näytti kuvia mitkä osat heidän aivoistaan aktivoituivat blogatessa. Hän ei aikaillut nimien yhdistämistä tuloksiin, Jenny oli kuvannut tiimin tuloksia nimettöminä. Kuka tahansa voi toki heittää analyysiin minkä tahansa blogin ja saada tiedon, mutta silti minua hiukan oudoksutti kuin toisista noin avoimesti kirjoitettiin. – Suomeksi analyysi ei toimi vielä, tulee kohtelias huomautus.

2009 kerroin tässä blogissa tuloksia itsestäni otsikolla blogipersoonallisuus. Se oli mielestäni kunnianosoitus semanttiselle webille, tuntui mukavalta saada sekunnissa tuloksia blogiraapustusten pohjalta. Hyväksyin tulokset omalta osalta. Muita en olisi tohtinut kokeilla tai ainakaan julkistaa. Oli kyseessä yksittäinen mukava kokemus webin uusista mahdollisuuksista.

2010 osallistuin PLENK-kurssille ja siellä oli menossa arviointiin liittyvä jakso. Minulle muistui mieleen tuo edellä kuvattu ja heitin postin Test your blog, please! Sain 15 vastausta ja kaikki olivat introvetti-perustaisia: 10 henkilöä sai INTP Thinker ja 5 INTJ Scientist. Pohdiskeltiin miten samanmielisiä tai -suuntaisia oltiin kyseisellä kurssilla. Alan pohti että missä ekstravertit mahtaa olla, kaljalla kaverien kanssa varmaan. Chris näki osallistujien olevan kiinnostuneita teknologioista ja pohti miten muilla aloilla mahtaisi olla. – No itse en ole teknologiaan suuntautunut vaan introvertti psykologian ja kasvatuksen ammattilainen.

2011 palaan alkuun: lempitviittaajani @annatee kertoi tuosta blogistaan, johon alussa linkitin, ja kaikki tämä palautui mieleen. Hän kertoi nimenomaan persoonallisuustestistä Myers-Briggs eikä suinkaan blogianalyyseistä, mutta perusta on ihan sama. Persoonallisuuden keskeisistä, pysyvistä  ulottuvuuksista joista voi nähdä yhteyksiä aivojen toimintaan. Introversion ohella blogiystävilläni PLENK -kurssilla painottui intuitiivisuus ja ajattelu. Minusta tuo on uskottava tulos, tällaiset tyypit kirjoittavat tällaisia blogeja 🙂 Tulos syntyy itsearviointina kun kyselyyn vastaa ja semanttinen web nappaa saman blogeista ja näyttää tekstin mitä on käyttänyt. Ihan selvää? Tässä testi.

 

Kirjoittamisen opettajan kertomus

Tänään tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa Nora Ekströmin väitöskirjaksi tarkoitettu tutkimus ( hyväksytään se). Minua kiinnosti asian uutisointi: kyseessä ensimmäinen kirjoittajakoulutuksen väitös ja tekijä oli toiminut yliopistossa alan kouluttajana. Vielä puhuttiin konstruktivismista ja narratiivisesta otteesta. Riittävästi syöttejä minulle ja niinpä kävelin yliopistolle kuuntelemaan. Arvelin että on väitös on humanistiseen tiedekuntaan ja kirjallisuustieteeseen ja niinpä olikin. Tiedote sai minut myös miettimään että pitääkö humanistisessakin tiedekunnassa tuotteistaa myytäviä juttuja, Sofi Oksanen oli yksi tuote 🙂

Nautin kuuntelemisesta, asiaan perehtyneisyydestä ja taidokkaasta keskustelusta. Vastaväittäjä toimi hienona pedagogina valaisten traditioita ja osoittaen vahvuudet ja aukkopaikat. Minulle vahvistui käsitys että tutkijaksi kasvu on asiantuntijaksi kasvua, mitään erityistä akateemista vahvuutta ei tarvinnut osoittaa. Pragmaattiset perusteet riittivät – ja tutkimus olikin käytäntölähtöinen ja -painotteinen.

Suuri osa sisällöstä oli psykologista tietoa mikä puhutteli minua. Kognitiotiede pitää mainita tässä yhteydessä, miellän se psykologiasta eriytyneeksi mutta voi nähdä muiltakin suunnilta. Kirjoittajakoulutus on kehittynyt samaan suuntaan kuin pedagogiikka yleensäkin.Käsitteet olivat tuttuja ja niiden syvällinen pyörittely herkullista kuultavaa. Hyvä palaute koetaan ”kuin olisi tullut kotiin”, ”tulee oikein ymmärretyksi”. Kognitiivisen tiedostamaton osa jäi mieleen ja ilahdutti, vihdoin tämä leviää ja hyväksytään. Aluksi kun tunnetutkimuskin oli kognitiivista..

Akateemisen kirjoittamisen muutoksista esimerkkinä mainittiin gradu, joka on kirjoitettu rakkauskirjeinä Tarkovskille. Siihen haluan ehdottomasti tutustua. Olikohan se joku Annamari, pitää etsiä.- Kyllä Google tietää ja auttaa: tässä se gradu on, runous on maailmantunne. Varmasti luen, Tarkovskia on tullut käytettyä, muttei ihan noin.

Digitaalisesta maailmasta ei tarvinnut puhua, kerran mainittiin tulevaisuuden osana tietokonetuutorit (siis kirjoittajakoulutuksessa). Puhuttiin itse asiasta, ihmisen mielen sisäisistä tapahtumista ja niiden jakamisesta. Aluksi 1800-luvulla oli erikseen avoimet salonkikeskustelut ja suljetut opiskeluryhmät, joissa syvennyttiin. Tuossa kohden minun mieleen nousi nykyinen sosiaalinen media – onko se tuon salonkivaiheen juttu? Syventämisen ehdot kiistetään ja ihaillaan mitä vaan serendipiteettiä?

Edellinen kirjallisuustieteen väitös taisi olla Risto Niemi-Pynttärin, pitääpä katsoa mitä siitä sanoin. Se käsitteli nimenomaan verkkokirjoittamista: Kirjoittaminen uudistuu verkossa oli nimi. Blogasin siitä aikanaan, kai se löytyy? Näkyy olleen joulukuussa 2007, innostunut olin siitäkin. Kaikki linkit eivät siellä enää toimi mutta taidanpa laittaa Riston blogin tuonne seurattaviin muistiin, heijastakoon se minun identiteetin käännöstä johonkin suuntaan.