Visuaalista oppimista lisää

Olisiko tämä Andy Coverdalen opiskelijoiden iloinen video about visual learning hyvä esimerkki digigogiikasta vai digitaalisesta hyvän pedagogiikan hakemisesta. Digitaalisuus on vain yksi tapa olla ja vaikuttaa mutta opiskelijan aktiivisuus ja motivaatio, sitoutuminen on edelleen kaiken A ja O.

Olen juuri kuunnellut Tuijan ja Yoen suunnitelmia Löydy netissä teemasta (sulapinta #50) – itse pyörin samoissa kysymyksissä. En halua tulla löydetyksi sen kummemmin mutta aina mietin mihin laitan mitäkin. Tätä ajattelin ensin entisen työpaikan Ningiin mutta kun sieltä en tiedä lukeeko kukaan niin pistin tänne. Tätä sentään vilkaistaan sieltä täältä.

Andyn uusimmassa postauksessa on lisäksi mainio opiskelijoiden esite Nottinghamin yliopistosta: voi kun meilläkin joku korkeakoulu uskaltaisi antaa opiskelijoille vapaat kädet ilmaista omalla tavalla..

Kohta jatkuu viimeinen päivä Olympialaisia: urheilussa koko elämän kirjo? Naiset menestyvät ja minä voimistun 🙂

Nopeaa oppimista ja kertausta

Eilen kuvittelin ymmärtäneeni jotain ja nyt joudun heti tarkistamaan opittua. Sami Voutilainen heitti linkin Buzzissa ja tuo linkki sai taas silmäni avautumaan: miten tärkeä on tuntea ihmisiä eikä pidä väheksyä heitä jotka ”menevät teknologiakylki edellä” eOppimiseen. Sami on helmi ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja taitaa tuon Rapid eLearning blogin kirjoittaja olla myös enempi teknologiaihmisiä. Mutta vau miten hyvin esitetty verkkokurssin teko-ohjeet:

  • visuaalinen suunnittelu
  • tietosisällön suunnittelu
  • toiminnan suunnittelu
  • ensimmäisessä kommentissa hyvä lisäys: arvioinnin suunnittelu.

Kun väitteensä havainnollistaa kuvilla heti niin minä ainakin uskon. Tämä palautti mieleeni aihion, joka syntyi noin viisi vuotta sitten kun aloitimme yhteistyön mediatekniikan opiskelijoiden kanssa. Aihion sisältö on teoksesta Alamäki – Luukkonen ja tekijä opiskelija, minä vaan välitin idean ja tiivistin ilmaisua. Mieleen palautui miten epävarmoja olimme silloin ja mietin pitääkö kysyä lupa kirjan tekijöiltä ja etsinkin heitä. Toisaalta aihio ei ole suora kopio ja siinä viitataan lähteeseen. Kaikista näistä syistä aihioon viittaaminen on jäänyt vähäiseksi vaikka hyvin tuo aikaa kestää.

Sisältö taitaa mennä yksiin alussa esittämäni linkin kanssa: tämä tulee aina uudelleen löydetyksi. Antaa tiedon kertyä kuten lumipaakut puissa viime päivinä.

Miten itseäni haluan ohjata täällä?

Aika moni näkyy miettivän nyt omaa rooliaan virtuaalimaailmassa, niin minäkin. Annen blogissa moni nainen kertoi omista ratkaisuistaan (tuo on kiva ettei tämä ole miesnörttien maailma vaan kaikkien). Joku sanoi Villen blogin kommentissa että meneekö sinne teknologiakylki edellä vai miten. Mikä mainio ilmaisu. Minä en koskaan voi mennä teknologiakylki edellä kun minulla ei sellaista ole. Sen sijaan voin keskittyä ihmisen mieleen: miten oppiminen ja tiedon hankinta ja hallinta mielen sisällä muuttuvat?

Innolla kuuntelin Harold Jarchen esityksen LearnTrends 2009 äänityksistä: löytyy otsikolla Personal Knowledge Management. Nimenomaan knowledge eikä learning, koska oppiminen assosioituu varastointiin mutta tieto on jatkuvaa virtaa. Hän oli rakentanut oman mallinsa toimintansa tueksi ja jäsennykseksi. Minun silmissä nämä mallit liittyvät usein Kolbin kokemuksellisen oppimisen mallinnukseen, niissä on väistämättä samoja elementtejä. Jarche lähti liikkeelle implisiittisestä eksplisiittiseen suunnasta joka kai hallitsee verkoissa osallistumista. Ihmisellä on jotain annettavaa joka yhteyksien kautta vaihtamalla muuttuu toiseksi. Lajittelu ja kategorisointi ovat tiedon rakennuksen perustaa ja apuun tulevat syötteet, sosiaaliset kirjanmerkit ja mikrobloggaus. Yhteyksien rakentamisen ensimmäinen askel oli luottamus joihinkin henkilöihin (kannattaa seurata, voi luottaa heidän sanomaansa). Blogit ovat tietysti eksplisiittiseksi tekemistä ja sosiaalisen verkoston kautta jaettuna  ilmaisut parantuvat.

Kun tarjontaa on paljon, pitää nopeasti päättää mitä tarvitsee myöhemmin: opetella taggaus delicious ja Google Reader ym jutuissa. Jarche viittaa myös Lilia Efimovaan josta kerroin elokuussa. Hän kuvaa ihanan yksinkertaisesti miten ideat, keskustelut ja yhteydet tulevat käyttöön tehtävässä eli ongelman ratkaisussa jonka myötä kaikki osaset muuttuvat. He näkyvät linkittävän toisiinsa uusimmissa blogikirjoituksissaan .. olen siis löytänyt jotain mitä minun kannattaa seurata.

Vielä yksi hurmaava käsite Jarchelta Web Tools for Critical Thinking, niitä kai tässä yritän ottaa käyttöön. Ja taas palataan kokemuksen ja jäsentämisen dialektiikkaan: havainnoi ja tutki, osallistu, ilmaise kannanottosi, evaluoi ja vastaa haasteisiin. Omia tavoitteita ei pidä hukata valtavan tarjonnan keskellä kun useimmat tulevat teknologiakylki edellä ja ottavat käyttöön uusia vempaimia harva se päivä. Ei minun tarvitse siihen pystyä, hukkaan vaan itseni jos sitä yritän. Paine mennä lauman mukana tuntuu ajoittain voimakkaana.

Olen muuten koonnut Following blogrollin toiseen blogiini. Vilkaise sitä jos tässä on jotain mielestäsi kiinnostavaa.

Ujon ihmisen osallistumisstrategia

Nyt oli Venäläisen Ville heittänyt FB:iin niin mainion slidesharen että pitää taas kirjoittaa.

Are you a shy connector?

Olen ihan mielelläni elänyt introverttina ja pinnannut mahdollisimman monet turhanaikaiset illanvietot ym. Joku tuossa esityksessä silti koskettaa ja antaa jatkoa eilisille pohdinnoille:

Ei ole kyse itsen myymisestä vaan muiden auttamisesta.
Tarkoitus ei ole kerätä suosiota vaan oppia ja jakaa monenlaista.

Tuo auttaa, kiitoksia tekijälle. Käsikirjoitettu teksti on aivan ihana sekin, inhimillinen.

Osallistumisen välineet kukin valitsee mieleisikseen. Introvertille hitaalle sopii ne missä oma aika on säädeltävissä – ja tosiaan noin ettei aina tarvitse itse tehdä aloitteita vaan voi vastata muille.

Minun panos konnektivismiin

Olen laatimassa slidea kurssin istuntoon ja nyt haen vauhtia äidinkieltä käyttäen. Eihän sitä tiedä mitä ajattelee ennenkuin on kirjoittanut asiasta. Kuvan valitsin ensin, se voisi olla tämä muuttolintujen parkki ennen matkaa:
linnutpLinnut ovat niin avoimin mielin ja katselevat kauas meren rannalla.
Ensin tulee kuitenkin mieleen se mitä vastustan, mistä en tykkää konnektivismin ns. teoriassa. Se on tietty mekanistisuus, näennäinen objektiivisuus ja systeemien persoonaton liike. Ihmiset miltei suljetaan pois kun verkostot oppivat kasvottomasti ja tieto lisääntyy vaan kuin ruoho maasta kasvaisi. Se on kuitenkin aina ihminen joka oppii eikä mikään verkon solmu. Toinen minua kiusaava asia on pyrkimys vedota neurotieteen kaiken selittävään voimaan, no sitä saatte odottaa. Kukaan aivotutkija ei koskaan tuollaista lupaa mutta maallikot, ne intoilee.

Rajaton oppiminen semmassa puhui Moravec jolta nappasin ylös oppimiseen liittyen:

it is not hardware, it is not software, it is mindware.

Tuon haluan nostaa: ihmisen mielen sisälle on mentävä jos oppimista halutaan ymmärtää tai selittää. Sitten pitää tajuta että mielen sisällä toimii samanaikaisesti koko paketti arvoista asenteista tavoitteista kyvyistä emootioista ja teoista. Nämä kietoutuvat toisiinsa tavoilla joita on miltei mahdoton jäljittää. Verkostoissa oppivat kokonaiset ihmiset.

Mikä sitten kuvaisi parhaiten yhteyttä tai vuorovaikutusta (mitä connection oikein sisältää sävyinä? minun sanakirja tuntee vain juna-aikataulujen liittymät) — haa, olisiko liittyminen hyvä suomennos! Onhan siinä jotain sitoutumisen suuntaan mutta kevyemmin. Sitten voisi olla syvemmälle meneviä joita kuvaisi dialoginen toisiaan kuunteleva ja kunnioittava suhde. Entä jakaminen, sharing – se on aina dialogissa? Myös toisen arvostaminen on dialogissa sisällä.

Mihin siis konnektivismia tarvitaan? Luetteloimaan ja linkittämään kaikki uudet vempaimet kuten tuossa edellisen postin julkaisussa laadukkaasti tehtiin. Kannattaa kyllä vilkaista se juttu. Mutta ei minua kiinnosta pelkät uudet lelut vaan ihmisten väliset suhteet. Miten tästä sitten teen yhden dian? Seuraavaksi kokeilen kävelyä, se on kirjoittamisen ohella toinen luotettava apu ajatusten kehittelyssä. Miksikö en keskustele? Ei työpaikalla kenelläkään ole aikaa, siksi keskustelen tässä.

Verkkoelämä taideteoksena

Kuuntelin eilen Pekka Himasen Elämä taideteoksena luennon suorana lähetyksenä Helsingin yliopiston luentosalista. Kolme tuntia kului nopeasti ja pääsin ajattelevaiseen tilaan mikä vaikuttaa edelleen. Voisiko ja millä tavoin myös verkkoelämä toteutua taideteoksena? Sehän on osa minun elämääni.

Edellisessä postissa löysin käsitteet asua ja vierailla verkoissa. Asukkaat ovat tavallaan vallanneet paikat ja rakentaneet omat norminsa, oman kielensä ja osa välineistä onkin laadittu asukkaille (twitter, FB). Diginatiivi käsite on yleisessä käytössä ja sen avulla syyllistetään meidät muut, syntymävuotemme on jotenkin väärä. Tästä natiiviajattelusta siirryin asukas-valikoiva vierailija analogiaan joka sopii paremmin. Miten siis verkoissa elää ja vierailla taideteosta rakentaen?

Himanen on filosofian lisäksi upea psykologian opettaja, hän auttaa tiedostamaan omaa kehityshistoriaansa jota kautta tavoitteetkin löytyvät. Hän tekee sen aidosti omana itsenään, muuten se ei toimisikaan. Hän etsii hyviä kysymyksiä ja toimii mallina luovasta intohimosta itse. Se tarttuu kuunnellessa: vuorovaikutus tapahtuu kuulijan mielessä ja vaikutus jatkuu tilanteen päätyttyä. Muistan edelleen Pekan luennon kesällä 2007 verkko-opettajien jazz-seminaarissa Porissa. Jotkut esimerkit olivat samoja mutta niiden työstäminen ei ole päättynyt mielessäni eikä hänenkään mielessään.

Video on nimenomaan tunnelman välittäjä ja sellaisena pedagogisesti perusteltu. Tunnelmaa ei voi selittää se pitää kokea ja sen voi tuoda videon kautta tilanteeseen. En voi välttyä ajattelemasta että tämä liittyy syvä-pinta-tasojen erotteluun. Tiedostan vaarana pinnalliseen siirtymisen ainoana normina, jossa videot ja musiikki ovat viihdettä ja kaiken pitää vaihtua nopeasti hetkestä toiseen. Emme kai anna verkkoelämän ajautua tähän, vain tähän?

Verkossa asuminen on mahdollista myös syvemmillä tavoitteilla kuin itsen viihdyttäminen ja elämän pakeneminen. Tämä on painava lause minulle ja se oli kiva löytää. Alan entistä tietoisemmin rakentaa verkkoelämää, jossa tavoite löytyy global dignity liikkeen ja menossa olevan digni.fi toiminnan kautta. Tämä elämä alkaa omien pelkojen kohtaamisella ja rohkeuslihasten jatkuvalla harjoittamisella. Se merkitsee myös oman kritiikin filosofian rakentamista: selvittää miten ottaa vastaan jatkuvan arvonkiellon ja estämisen. Verkko-opettajan arkipäivää viimeiset viisi vuotta on ollut kuunnella miten me kunnon ihmiset kohtaamme pullakahvin ääressä eikä missään ihme virtuaalissa. Siihen on tottunut, siihen on turtunut, mutta olen myös vieraantunut lähiyhteisöstä sen vuoksi – koska henkisen tuen on saanut verkoissa: toisissa blogeissa, sometu keskusteluissa, webinaareissa, globaalissa opiskelussa.

Verkkoihin lisää viisautta olisi myös voinut olla otsikkoni. Epäilemättä jatkan näistä teemoista lopun elämääni. Kiitos Pekka Himanen että olet olemassa ja kiitos kaikki ystäväni joiden kannattelemana jaksan ylläpitää luovaa intohimoani.

(Tässä kohden pitää aina kunnon ihmisille kertoa että joo, on mulla ihan hyvä puoliso – tuolla se kuorsaa, ja on kaksi lasta kuten kunnon suomalaisilla on. Sanon aina verkko-opena että en tule viemään pois niitä puolisoita sieltä sohvalta olkaa ihan rauhassa).

Oliko tuossa sulkumerkeissä verkkoelämän herättämät syvät pelot vai mitä lie?

Asukkaana ja vierailijana webissä

Nyt olen innoissani: olen löytänyt ihmisen joka auttaa ymmärtämään paikkani webissä, olen löytänyt jäsentelyn joka auttaa paikantamaan itsensä ja historiansa. Se on David Whiten malli Visitors and residents. Olen kuunnellut viimeiset vuodet diginatiivi ym ikäpolvijuttuja ja aina mielessäni ajatellut että minua ei sitten voi olla olemassa. Prenskyn diginatiivi vs immigrantti asettaa vastakkain sukupolvet ja vaikeuttaa kehittämistä esim oppimisen maailmassa. Se on niin tyhmää ja turhaa.

Kysymys ei ole akateemisista tai teknisistä taidoista vaan kulttuurista ja motivaatiosta, sanoo David tuossa videossa joka on myös visuaalisesti ja pedagogisesti nerokkaasti rakennettu (vastaavaa ajateltua taidokkuutta en ole Suomessa nähnyt kuin Pekka Himasen esittämänä).

Olen verkko-opettajana asukas virtuaalimaailmassa ja rakentanut brandin blogini ympärille (tuli mieleen miten yritin artikkelissa sanoa tätä v 2006, se korjattiin virheenä, heh heh).  Verkosto on välttämätön ja feedien käyttö sieltä täältä, sekä jatkuva osallistuminen, jota harrastan virtuaalissa koska haluan olla vapaa. Kaikki opetus-ohjaustoimintani on verkoissa (ei, tällä viikolla kaksi tuntia lähitapaamista – pitää muistaa). En ole asukas joka jakaa yksityiselämänsä.

Olen vierailija FBssa ja seuraan siellä hyvinkin monenlaisia ihmisiä, mutta harvoin kerron itsestä. Tosin synttärit huomattiin siellä tehokkaimmin. Ihan kiva kun aamulla odottaa onnittelu toiselta puolen maapalloa. Qaikua vilkaisen joskus ja Twitteriä. Ne ovat asukkaille suunniteltuja kuten tuossa osoitetaan ja minun on vaikea löytää mieltä niihin ts verkko-opettajien piiriin olen siirtymässä sielläkin mutta se on vielä kesken. Suomalainen Qaiku on kanavien kautta helppo vilkaista mutta pienen porukan sisäänlämpiävää heittelyä se minun silmissä vielä on.

Davidin videossa sivutaan myös samaa sosiaalisen median kuplaa jonka tiedostin sometun twitterkeskustelussa: taito käyttää uusia medioita on todellakin vain tuo taito eikä ole syytä rakentaa ao ihmisten ympärille jotain viisauskuplaa.

Kiehtovaa on jatkaa tästä ajattelun ketjua eteenpäin. Miten virtuaalimaailman asukkaaksi kasvaminen tapahtuu ja miten oman tiensä rakentaa itse kukin. Ei ole kyse iästä eikä sukupuolesta eikä koulutuksesta vaan kulttuurista ja motivaatiosta. Se on niin totta. Jotain hyvin kannustavaa sisältäni pitää löytyä koska lähiympäristö ei ole tukenut eikä houkutellut. Saan teknistä tukea esim lapsiltani mutta sosiaaliseen mediaan olen mennyt ennen heitä.

Olenpa outo tyyppi mutta tästä päivästä lähtien saan sentään olla olemassa. Ja kiitos uusien medioiden pääsen illalla kehittämään ajatuksia tästä eteenpäin Davidin ja CCK08-09 opiskelijoiden kanssa 🙂

Pinnallista vai syvällistä?

Keskustelu konferenssien twitteröinnistä on jatkunut sometussa ja on opettanut monta asiaa. Keskusteluun osallistui tänään twitterkulttuurin luonnetta opettaen henkilö (nimeä en muista) ja sanoi että näemme twitteröinnissä sellaista mitä siinä ei ole. Siis syvällisyyttä. Se kun on vaan heittelyä vailla isompaa mieltä ja merkitystä eikä koskaan kohdistukaan mihinkään.

Tämä heitto liian syvälle näkemisestä kolahti minuun – ymmärsin että sitä juuri tein, tarkoituksella. Halusin sanoa että ilmiön voi nähdä myös syvempänä toimintakulttuurin kysymyksenä. Olen vähitellen ymmärtänyt että kommunikoinnin laatu on olennaista maailmanlaajuisessa verkostoitumisessa. En ole noviisi, elän noissa verkostoissa ja käytän kaikkia vempaimia minäkin. Havaintojen teoriapitoisuus on kiehtova käsite (kiitos Pertti Töttö – hän ei ole sometussa vaan kirjoittanut monta kirjaa :)) Ihminen voi nähdä pintaa tai syvemmälle, siitä on kysymys.

Tuija Aallon Yle-blogin kautta päädyin toiseen oivallukseen että on syvä kuilu tekniikan ihmisten (joiden konferenssista oli kyse) ja opetusalan ihmisten välillä edelleen. Tuija arveli kielen olevan liian erilaista. Totta tosiaan, miten tuota kuilu voisi paremmin täyttää? Jarmo Talvivaara yrittää keskustelussa kuilun ylitystä koska tuntee hyvin molemmat kulttuurit. On siinä sarkaa..

Spinoza on aikanaan miettinyt ihmisen mielen aktiivisuutta yleisenä eniten toimintaan vaikuttavana tekijänä. Nyt tunnutaan ihannoitavan jotain viihteellisyyttä  ja sokeutta – pohdinta saa olla vain assosioivaa ja kaiken aikaisemman arvo pitää kieltää ja helppoa se on jos se puuttuukin kuten jotkut julkisesti itseä kehuvat. Sitten kun aletaan asioita työstää sieltä tulee vastaan ne vanhat asiat. Näin on ehkä käymässä konnektivismin opiskelussakin. Julistus kaiken muutoksesta alkaa saada hahmoja jotka on eri tieteissä ja hyvissä käytännöissä löydetty jo ammoin. Kiehtovaa, sanon minä.

Multitasking – moniajoa vai mitä se on?

Paljon keskustelua on herättänyt Stanford yliopiston tutkimus multitasking-ihmisten toimintatavoista. Kiinnostus siis heräsi siitä että multitasking eli monien asioiden hoitaminen yhtä aikaa tietokoneen, kännykän, TV:n, musiikin ja ties minkä yhteiskäyttö lisääntyy ja arvellaan joidenkin harjaantuvan moniajoon. Tutkimus kuitenkin osoitti toista: ne opiskelijat jotka kertoivat harrastavansa moniajoa olivatkin heikkoja juuri siinä.

Kuten linkissä esitettävä video osoittaa, tehtävät olivat huomion kohdistamista tiettyihin muotoihin ja tässä siis paremmin vastasivat opiskelijat, jotka eivät harrastaneet monien asioiden jatkuvaa yhtäaikaista tekemistä. He ottivat tehtävät sellaisenaan ja tottelivat ohjeita.

Tulosten tulkinta on homma sinänsä: BBC uutis0innissa arveltiin että ehkei tutkittu lainkaan multitaskingia. Sama tuli itselle mieleen kun katsoin koetta. Tehtäväksi annot olivat vailla mieltä, merkitystä, kuten psykologian perusilmiöiden tutkimuksessa usein on. Halutaan pelkistää ilmiö irti kontekstistaan mutta sitten ei enää tiedetä mitä tulos koskee. Jos multitasking ihmiset osaavat nähdä monia asioita yhtä aikaa, pitäisikö heidän lisäksi nähdä tietyn sinisen nelikulmion asento? Muisti on yksi välittävä tekijä ja sekin aikuisilla liittyy tehtävän mielekkyyteen.

Yksi tulkinta voisi olla että moniajajat tai osa heistä on ajautunut tilanteeseen, jossa eivät voi elää ilman ärsyketulvaa ja ovat tavallaan luopuneet yrittämästä hallita, on ehkä kyse enemmän pakenemisesta, tajunnan täyttämisestä. Tästä on työelämässä kytkentä uupumisen suuntaan.

Tärkeää on että tutkitaan virtuaalimaailman uusia ilmiöitä. Ne ovat oikeasti monimutkaisia kuten ohjaava yksikkö ihminenkin, onneksi 🙂 Kyllä jotakin kehitystä moniajon suuntaan havaitsen itsessäni ja ympäristössäni, kyllä tietoisuus venyy ja muistin keinot moninaistuvat.. Itsetuntemus ja itsensä kuuntelu, rytmitys ovat ehkä keskeisiä opittavia taitoja?

Verkko-opetusko parempaa?

Innostuin lukemaan USA:n Department of Education uutta raporttia Evaluation of Evidence Based Practices in Online Learning – A Meta Analysis and Review of Online Learning Studies. Siinä kun päätuloksena on online opetuksen paremmuus. Miten tuloksiin on päästy?

Vaikutuin siitä että käytiin huolella läpi alan tutkimusta (eikä vaan tehdä nopeasti uutta). Tässä edettiin satoja tutkimuksia kahlaamalla, vuosilta 1996-2008 ja löydetään 176 jotka kelpasivat arvioitavaksi. Sitten määriteltiin vaikuttavuus (keskiarvojen ero/hajonta) ja edelleen mentiin katselemaan mitkä tekijät nimenomaan eron tuottivat.

Eroja löydettiin oppimiseen käytetyssä ajassa, opetussuunnitelmissa ja pedagogiikassa. Online oppiminen sai käyttämään enemmän aikaa oppimiseen kuin luokkahuone. Online oppimisessa reflektiointi ja kollaboraatio olivat keskeisiä tehokkuuden lisääjiä. Opiskelijalle tuli antaa kontrollia toimintaansa oppimisympäristössä. Tarkat skriptit, ohjeistukset eivät tuottaneet parannusta (tästä suomalaiset väikkärit ovat antaneet erilaisia tietoa). Opettajat ja heidän ohjauksensa tuppasivat olemaan parempia online kuin muuten. Oppimaan oppiminen toteutui paremmin verkossa.

Kannatti tuohon tutustua. Tulokset ovat samoja kuin mihin omassa aikuisopetuksessa olen päätynyt. Haasteita riittää verkko-opetuksenkin kehittämisessä edelleen, mutta olisi mielestäni aika Suomessa myöntää sen toimivuus ja luopua f2f ihannoinnista.. ja epäluuloista verkko-ympäristöjä kohtaan. Näkis vaan 🙂