Oppimisen ydintapahtuma?

Uuden asian oppiminen vaatii jonkinmoista aktiivisuutta. Kurssillani opiskelijat kertovat kaikki oppineensa silloin kun valitsivat omaa mielenkiinnon kohdetta ja kirjoittaessaan valitsemastaan teemasta. Näistä on kaikilla huippupisteet ja kirjoja lukiessa (= sisältöön tutustuessa) oppiminen saa sekin melkein yhtä korkeat arviot. Myös ihmisiä havainnoimalla ja omaa toimintaa seuraamalla oppii ihan selvästi.

Sen sijaan keskusteluissa oppiminen jäi vähemmälle ja kaikki eivät olleet tyytyväisiä vuorovaikutuksen määrään ja laatuun. Kysyn myös nukkuessa oppimisesta ja siinäkin hajonta on suuri: kaikki eivät tiedä oppivansa nukkuessa. Tietoisuuden tasot ei ollut oppimiskohde, kysyin huvikseni.

Mitä opitaan: uutta tietoa ja sisältöjä tietysti, uusia käsitteitä ja niiden välisiä suhteita, uusia ajattelutapoja. Tullaan tietoiseksi omasta ajattelusta & asenteista  ja muutenkin teorian ja käytännön kytkemistä opitaan. Itsensä ymmärtäminen kehittyy selvästi. Kiinnostus psykologiaan ei ole suinkaan kaikilla valmiina mutta kurssin loputtua melkein jokainen arvelee jatkavansa opiskelua. Tuo kuulostaa mukavalta.

Haasteeksi asetan nyt vuorovaikutuksen laadun opiskelijoiden välillä kurssin aikana. Se on joskus ennen ollut merkittävässä asemassa ja se pitää palauttaa. Valinnaisia havainnointitehtäviä myös suunnittelen. Niistä on hyviä kokemuksia englanninkielisellä puolella.

 

Digitaalinen voimistuminen

Lueskelen Maarit Mäkisen väitöskirjaa otsikon aiheesta. Aihe on mielestäni tärkeä ja koskettaa omia intressejä. Olen ennenkin löytänyt hänen julkaisujaan digitaalisen voimistumisen spiraalista. On tarpeen mallintaa miten se etenee: mahdollisuudet, taidot, osaamiset, itsetunto ja voimistuminen, yhteisö ympärillä vuorotellen liikkuvat ja liikuttavat eteenpäin..

Mäkinen on seurannut digitaalista voimistumista Tampereella, Brasiliassa, Keniassa ja asunut USA:ssa  tutkijana. Hänellä on tietoa eri kulttuureista – kaikissa on kuitenkin voitu toimia ja viety jollain lailla voimistumista eteenpäin. Tampereelta on mukana Mansetorin lisäksi romaanien yhteisö. Mäkisen intressi on tasa-arvon edistäminen. Itselle tuo monikulttuurisuus avaa perspektiivejä kun tahtoo muuten pudota tähän suomalaiseen elämään ja alkaa pitää tätä normaalina.

Väitös on tehty journalismin tutkimusyksikössä, mikä saa minut vertaamaan mediatutkijoita vs ihmistieteilijöitä. Median kautta taitaa nopeammin päästä kiinni muutokseen kuin ihmisen mielen kautta.

Tutkimuksen taustaan on koottu monitieteisesti yhteiskunnalliset, psykologiset ja yhteisölliset tekijät – kaikki tarvittava perustietous joten sitä kannattaa lukea. Voimistava pedagogiikka on kiva käsite, Freire on yksi tuttu nimi. Miten ihmeessä voimistumista täällä hyvinvoivien ja koulutettujen suomalaisten keskellä voisi edistää. Mäkinenkin mainitsee miten manselaiset seurasivat keskusteluja mutta kirjoittamisen kynnys oli yllättävän korkea. Niinpä. Elearningeuropa sivustolla törmäsin pohdintaan konnektivismista .. jossa todettiin ettei eurooppalaiset voi kirjoittaa julkisesti mitään omaa uraa mahdollisesti vahingoittavaa. Siksi ollaan sitten hiljaisia vaikka julkaisun välineitä olisi käytössä mitä. Hohhoijaa, huomaan sanovani usein 🙂

Second Lifen viehätys

Second Life eroaa kaikista muista tuntemistani yhdessäolon tavoista (kun en ole Habbo Hotel sukupolvea – lasteni olen nähnyt pelaavan, vain nähnyt, en itse kokeillut). SL ei kuitenkaan ole peli vaan maailma.

SL:n viehätys on ympäristön kiehtovuudessa ja mahdollisuudessa tavata ketä tahansa missä tahansa. Se on käyttäjien rakentama maailma jossa rakentaminen on suhteellisen helppoa. SL:n kulttuuri tuntuu olevan avoin ja kannustava, selvästi enemmän kuin RL (real life) mikä on mahtava juttu.

Mietimme Kansalaisfoorumin kouluttajakurssilla SL:n olemusta (suurin osa energiasta meni perustaitojen omaksumiseen kuten oli tarkoituskin ). Wenla avatar jaksoi määritellä oppimistaan:

  • on ollut hauskaa
  • olen huomannut että 1+1>2 eli yhdessä on löytynyt ja oppinut enemmän
  • ja nämä kaksi yhdessä: yhdessä nauraen oppii vielä enemmän kuin yhdessä vakavasti.

Hauskoja hetkiä riitti tosiaan. Tietääköhän Opetushallitus mitä kaikkea seuraa alueen sulkemisesta SL:ssä? Emme ole ainoita jotka löysimme itsemme järven pohjalta näkymättömään esteeseen törmättyämme. Kiitoksia vaan vitsailun mahdollisuudesta.

Tämä vuosi 2009 tuntuu olevan SL:n suomalaisen oppilaitosmaailman ensimmäinen toimintavuosi. Jotkut ovat kehitelleet saaria ja ideoita jo vuoden verran. Virtuaaliteknologi blogi, Kimin blogi, Tuijan tuhatsanaa. Elokuussa on tulossa Savonlinnassa kansainvälisestikin merkittävä seminaari.

Seminaarin valmisteluissa on mukana Kerro avataristasi -palsta. Mainio idea, sieltä voi verkottua. Telmus Noel näkyi aloittaneen viehättävästi. Avatar on heijastuma itsestä, mutta se voinee olla sitä monin tavoin. Telmus suhtautui isällisesti omaansa, muutama henkilö kertoi tutustumisvaiheestansa. Samaistuminen prosessi käynnistyy välittömästi nimen valinnan myötä.

Tämä näkyi myös omassa yhteisössä avatartalkoissa: uusi nimi ja hahmo ja uusi tapa törmäillä .. kivaa se on aikuisen elämässä. Saa nähdä ehdimmekö SL kevätjuhlaan, siis pukeutua ja hankkia tarvittava tyytyväisyys avatarin ulkoiseen olemukseen. Kävely varmaan sujuu ja sampanjalasikin minulla on jo invetoryssä kurssin päättäjäisistä. Jossain kuljeskelin lasi kädessä ennenkuin huomasin riisua sen.

Iloisuus ja leikkimielisyys ovat siis minulla ensimmäisiä pedagogisia löytöjä SL:ssä. Avointa ja villiä oppimista tukeva ilmapiiri olkoon suojelukohteena jota eivät saa uhata PP-esitykset ja fläppitaulut (joita siis osaan jo tehdä SL:ssä). Teknisesti SL maailma on ns. kökkö verrattuna totuttuun mutta olkoon. Kansainvälisyys sen sijaan avautui heti ainakin kongressien ja verkostoitumisen muodossa. Sinne siis .. kun on aikaa..

Jäähyväiset CCK08:lle

Olen joululomalla kypsytellyt omia ajatuksia Konnektivismi-kurssin aikana tapahtuneesta. Sehän oli maailmanlaajuinen online opiskelu, joka kesti 12 viikkoa. Kurssi oli avoin kaikille kiinnostuneille. Sitä mainostettiin Suomessa tilaisuutena opiskella maailman huippujen johdolla.

Fasilitoijina olivat George Siemens ja Stephen Downes Kanadasta. Kurssin suunnittelu ja rakenne, materiaalit ja keskustelut ja videot ovat edelleen luettavissa ja katsottavissa. Kurssin rakenne on sellainen että se sallii opiskelijan oman prosessin rakentamisen valituilla välineillä. Vain arkisin ilmestyvä Daily ja Moodlen keskustelut olivat keskitettyjä – ja tietysti viikon teemat ja suositellut materiaalit. Voiko noita sitten sanoa keskitetyksi koska ne ovat tarjontaa josta valitaan. Taisin eilen juuri kuunnella keskustelun jossa SD todisti ettei mikään ollut keskitettyä. Jotkut suorittivat kurssia maksettuna yliopiston opiskeluna.

Kurssi alkoi suurin odotuksin ja johti pian aineistoon ja tarjontaan hukkumiseen ja ylirasitukseen koska ei voinut valita ennenkuin näki mitä missäkin voisi olla. Omat rakennuspalikat olivat blogin lisäksi kaikki mahdolliset välineet, Twitter, Second Life Connectivism, Pageflakes, kaikki hakutavat ahkerasti käytössä.

Moodlen keskustelut olivat vuolaita kaksi viikkoa ja oli tilaisuus seurata todellisen häirikön (griefer) toimintaa. Minulle se merkitsi Moodlen ja tietyn nimen välttämistä ja siirtymistä blogien pariin. Nyt ajattelen että tuosta taisi seurata myös jonkinlainen ylikohteliaisuus muiden opiskelijoiden kesken, piti tavallaan vakuuttaa ettei halua olla kiusaksi vaan on todella innoissaan koko ajan. Kaikki tämä vaikutti kurssin kulttuuriin. Ankaraan tai syvälliseen keskusteluun ei nähdäkseni päästy.

Löysin yhden kurssilaisen blogista maininnan puolivälissä, että kurssi muuttui tavalliseksi online kurssiksi ja niin se taisi olla. Itseä ihmetytti kun yhdelle eurooppalaiselle kokeneelle opettajalle annettiin palaute eka tehtävästä samoilla perusteilla kun kurssin maksaville aloittaville opiskelijoille. Hän julkisti arvioinnin blogissaan enkä huomannut missään selitystä tapahtuneelle. Itse löysin arviointikriteerit vasta tuon jälkeen.

Näkyvä aktiivisuus romahti ja kurssilla oli paljon ihmettelyä että missä mennään. No, oman tien rakentaminen oli tavoitekin ja sitä voi harrastaa keskeyksettä. Töissä olo ja ajan puute ne suurimmat esteet olivat omalta kannalta. Luulen että moni kokeneimmistä lopetti tai vähensi seuraamista tuossa vaiheessa. Itse roikuin sinnikkäästi mukana koska ainakin englanniksi kirjoittamisessa tarvitsin kokemusta.

Kurssin lopulla alkoi näkyä enemmän se perusryhmä, joka suoritti kurssia. Heillä kurssi oli ensimmäinen kosketus konnektivismiin ja he kokivat oppineensa tietysti paljon. Marraskuun lopussa kurssiblogissa kysyttiin kuka on vielä mukana ja tuli vain 21 vastausta kun alussa oli jopa 2200 mukana. Yhteen tutkimukseen olen vastannut kurssiin liittyen, Antonio tutkii eri välineiden käyttöä ja merkitystä. Muuten valtava tutkimusaineisto odottaa…

Kun kurssille lähtee myönteisellä mielellä niin sen haluaa säilyttää mahdollisimman pitkään. Parempi onkin koska tietää kaiken johtuvan itsestä mitä tekee ja mitä saa. Nyt minun on kuitenkin pitänyt laskea mieleeni että kyllä se anti supistuu osaltani kansainvälisen opiskelukokemuksen saamiseen ja kielitaidon edistymiseen. Olen pettynyt vetäjiin monessa mielessä tai voi tietysti sanoa että minulla oli väärä käsitys ja odotukset heistä. He ovat huippuja juuri siinä että tuollainen kurssi voi syntyä ja että kaikki on avointa. Sisällöllisesti kurssilla ei edetty mistään mihinkään. Kun kuuntelen ja luen keskusteluja niin vetäjät toistavat koko ajan samoja lähtökohtiaan. Se oli orientoivan vaiheen kurssi konnektivismista mutta moni kurssilainen eli syventävää vaihetta omissa oppimiskäsityksissään ja -kokeneisuudessaan.

Tavoitteista olen samaa mieltä että pitäisi ymmärtää online vuorovaikutusta jolla on valtava merkitys oppimisessa. Mutta kun eväät ovat heppoiset niin siinä edetään vain jollain yleisen mallinnuksen tasolla. Selvimmin asiantuntemuksen taso paljastui minulle jatkuvana viittaamisena neuronien konnektioihin joista vetäjillä ei selvästi ole kuin aavistus. Pitäisi tuntea oman asiantuntemuksen rajat ja reflektoida omaa osaamistaan paremmin, sitä odottaisin. Oppimisen teorian rakentamiseen ei tuollaista tietä päästä.

Aion kuitenkin seurata kumpaakin kaveria jatkossa. Arvostan heidän toimintapojaan: avoin online toiminta on todella tehokasta ja on tarpeen kehittää osallistumista SD:n kuvaamaan suuntaan. Minulla on paljon opittavaa. Muutamia arvokkaita bloggaajia löysin heidän lisäkseen, esim. Rodd, Keith, Jenny M, Lisa, ailsa. Niiden kautta maailma on avoin ja vastaavia tilaisuuksia globaaliin opiskeluun avautuu. Milloin me suomalaiset alamme tarjota vastaavaa toimintaa?

Mielenkiintoinen väitös verkossa oppimisesta

Olin juuri kuuntelemassa Raija Hämäläisen väitöstilaisuutta Jyväskylän yliopistossa: Designing and investigating pedagogical scripts to facilitate computer-supported collaborative learning, vastaväittäjänä Lasse Lipponen.

Keskustelu oli herkullista seurattavaa. Oli kehitetty skriptien ym avulla yhteisöllistä verkko-oppimista ja pohdiskeltiin teorian ja tutkimuksen ja kehittämistyön ehtoja ja todellisia tuloksia. Vaikka päätulos olikin että skriptejä tarvitaan niin niiden pitää kuitenkin olla avoimia ja tilaa opiskelijan luovuudelle pitää jättää. Itse asiassa kollaboraatio syntyy kun osallistujat sitoutuvat sisäisen motivaation kautta joten söpöt pedagogiset näpertelyt ovat toisarvoisia (mutta aina niistä väitöskirjan saa). Ihan tosissani nautin istua kuuntelemassa ja ajatuksia heräsi sekä omaan opetukseen että hankkeisiin.

Lopulta peruskysymykset ovat ikuisia: miten korkeatasoista oppimista voitaisiin tukea tai tuottaa ja voidaanko, miten älyllinen ponnistelu herää, miten edetään oikealla tavalla eteenpäin, syvemmälle. Missä vaiheessa kehittäminen on vielä lupaavaa ja milloin olisi viisasta lopettaa.

Neljästä hankkeesta kaksi oli ammattiopiston puolella pelien kehittelyä ja kaksi yliopiston Optimakurssia. Keskustelussa ilmeni ammatillisen puolen hankkeiden parempi edistyminen.  Design tutkimus tuntuu olevan kehittämisen ytimessä ja kiintoisaa se onkin ammatillisen opettajakorkeakoulun perspektiivistä kun katselen. Väitöskirja on verkossa, Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisuja (linkkiä ei nyt löydy, siirtävät kai juuri) tutustukaa ihmeessä, minä ainakin luen. Ilo nähdä että teorian ja käytännön yhdistäminen toteutuu tutkijoiden ja opettajien yhteistyön kautta. Mahtavaa!

Mitä oppiminen mahtaa olla?

Olen opiskellut tai roikkunut 11 viikkoa kurssilla opiskelemassa konnektivismia ja konnektivista tietokäsitystä. Sisällöissä on vahva yhteiskunnallinen panos ja vielä yleisempääkin, kaaosteoria ym. Olemme saaneet luettavaa ja ennen kaikkea tilaisuuksia ajatusten ja kokemusten vaihtoon.

Aloin mukamas kirjoitella lopputyötä joka koskee verkostojani ja oppimistani. Siksi piti päästä kirjoittamaan tällä ainoalla osaamallani kielellä mitä ajattelen oikeasti. Totta kai olen oppinut englantia, kummasti herkistyy seuraamaan natiivien kielenkäyttöä ja matkii sanontoja, ottaa sanoja käyttöön. Mutta muuta oppimista?

Olen nähnyt miten online kurssi voi toimia kun se on avoin koko maailmalle. Se siis voi toimia ja oikein hyvin. Hyvin tarkoittaa että opiskelijat ovat oikeasti syttyneitä asialle ja sitoutuneita ja tukevat toisiaan. En ole nyt kiinnostunut pudonneista enkä lurkkijoista, meitä aktiivisia on vaikka kuinka. Enemmän kuin olen ehtinyt seuraamaan, paljon enemmän. Materiaalia on tarjolla ja parhaista otan joskus printtejä, alleviivailen. Lukeminen ei kuitenkaan ole se tärkein juttu vaan vuorovaikutus muiden kanssa. Tunnistan ujouteni ja arkuuteni mutta kirjoitan silti ja tukea saan.

Vahvuutena tunnistan oman verkko-opettajuuteni ja verkostoelämäni jota olen vuodeen verran rakentanut online. Sen juuret ovat vielä kauempana eli tietoisessa opiskelijaa voimistavan pedagogiikan rakentamisessa (elinkautinen projekti). Viimeisenä vaiheena oli intensiivien vetäminen verkossa Pekan kanssa, se oli ihan samaa kuin tuolla nykyisellä kurssillani paitsi että meillä oli 30 opiskelijaa eikä 300. Ilmiöt jäsentyivät kun niistä kirjoitimmekin. Siksi olen voinut osallistua ja kokea sen ”normaalina”. Onhan siellä kuultu kaikki normaalit rutinat selkeyden ja palautteen puutteesta mitä aina kuulee kun uskaltautuu pakottamaan opiskelijat vapauteen ja vastuunottoon. Tuotakin on muutama kymmenen vuotta työstetty.

Piti kirjoittaaa omasta oppimisesta: onko helmiä ne hetket kun kohtaa kiehtovasti ajattelevan ihmisen – voisinpa tsekata onko se kiehtovuus aina = ajattelee kuten minä, tuon olisin voinut itsekin sanoa tai tuon kuvan laittaa, tuon jäsennyksen. Tai onhan siinä maar jotain erilaista mikä kiehtoo… Ihmistä ei kai voi kohdata kuin sillä tasolla mihin itse pystyy, usein vielä väsyneenä iltaisin. Taisi olla salainen unelmani pystyä syvälliseen keskusteluun.. Viikko on vielä edessä eikä maailma mihinkään sulkeudu sen jälkeenkään. Unelman voin siis säilyttää.

Kurssilta voisi saada arvosanankin asteikolla A+ A B+ B C+ C D tai F=failure. En ole laittanut sitaatteja sääntöjen mukaan enkä tehnyt käsitekarttoja, siitä rangaistaan. Osan lopputyön kriteereistä hyväksyn:

  • depth of analysis of personal learning networks and articulation of insight gathered through reflection
  • form of delivery (luova tekniikoiden käyttö ja keskeisen idean esiinsaanti niiden avulla yms)
  • clear articulation of oustanding questions and concerns, including potential ways to resolve these
  • clear plan or approach to begin adopting – or reasons for not – connectivist principles in my professional development as well as teaching and learning.

Siinäpä se: analyysin syvyys, luovat esitystavat, selkeät tulevaisuuden kuvat ja perusteltu opetustyö. Selkeyteen pitänee pyrkiä, aina senhetkiseen parhaaseen selkeyteen vaikka tietääkin ettei mikään ole pysyvästi selkeää, vai?

Tarvitsemmeko konnektivismia?

Näin pitkälle olen päässyt: seitsemäs opintoviikko CCK08 kurssilla ja kyselen koko ”teorian” mielekkyyttä. No olen tietysti alusta asti kysynyt ja siksi menin mukaan: selvittääkseni oman kantani. Ajatuksia kyllä herää:

1. mikä on oikeastaan oppimista koskeva teoria, miten sellaisen nimityksen voi ansaita. Tästä on mm. kurssin Moodlessa pitkä keskustelu general palstalla, huomasin vasta eilen.

2. yksi käänne sisässäni tapahtui kun opiskelimme käsitteitä groups and networks ja toisen fasilitaattorimme mustavalkoinen ajattelu paljastui – siihen ei kerta kaikkiaan voi mennä mukaan jos kaveri vaatii pelkkää rationaalista network toimintaa ja heittää roskiin kaikki ryhmiä koskevan tietämyksen ikään kuin hän omistaisi sen käsitteen. Terry analysoi hyvin blogissaan tätä (katso Timo 24.10. vinkit). Samoin moni muu, en nyt jaksa linkkejä hakea 🙂

3. Tuo kysymys aikaisemmasta tietämyksestä vs miten kohtaamme joka hetki uuden maailman – se on kyllä peruskysymys. Mutta kun olen viimeiset 20 vuotta elänyt työpaikassa jossa nopea muutos on tiedostettu ja laitettu opsiin ja ennen kaikkea käytäntöihin, niin… en minä millään jaksa hypätä jokaisen ismin perässä. Ajattelen että kaikki vilpitön kehittäminen on Ok ja aika näyttää mihin pääsee milläkin. Olen nähnyt monen uudistavan liikkeen syntymän ja kuoleman, niissä on omat vaiheensa.

4. Yksi ajatus nousee mieleeni kun koko ajan tuputetaan että connection on oppimisen ydin: tuntuu niin tutulta. Pavlov oivalsi tuon vuonna 1906 kun koirat oppivat odottamaan ruokaa kellon kilahduksesta. Tästäkin on keskustelua käyty kurssin Moodlessa. Kysyisin että onko lopulta teoriaa kehitettykään tuon jälkeen, kaikenlaista yritystäa on kyllä . Koko ajan olemme oppineet myös ehdollistamalla, jokainen.

Huomatkaa että melkein kaikki CCK08 materiaalit ovat avoimia ja seurattavissa. Mielenkiintoisia kurssilaisten blogeja löytyy minun lapsellisen blogini blogrollista.

Yksi vahva elämys syntyi kun huomasin että Timo Rainion blogin voi automaattisesti kääntää ties kuinka monelle kielelle. Itse kun tuskalla kirjoittaa englanniksi niin … muutamilla blogeilla on myös suora seuranta vierailijoista. Tuntuu hassulta kun oma nimi ja suomenlippu näkyy ylimpänä heti kun menee sisään. On tämä ihmeellistä! Ja vielä ihmeellisempää: yksi SL avatar seuraa tätä blogiani:)

Totuus hyvästä verkko-opetuksesta: miten se löytyy?

Huomaan kirjoittaneeni valinnoista ja rajallisuudesta: olen johdatellut itseni näkemään millä kentällä itse haluan toimia ja osallistua. En kiinnostu uusista teknisistä vempaimista kuin silloin tällöin – on monia verkko-opettajia jotka raportoivat noita löytäjään. Minä en kuulu siihen joukkoon, mihin sitten?

Jotain tuttua oli tässä verkko-opettajassa jonka blogin löysin vapun aikaan. Hän on perustanut bloginsa samaan tapaan, jopa omaa historiaa hahmottelin vuodesta 1997 kuten hän oli tehnyt. Hänellä oli linkki Satu Nurmelan blogiin, jonka tutkimustuloksia olen käyttänyt verkko-opiskelija aihiossani (kansainvälistä opiskelua). Samalla oivalsin, ettei kukaan muu ole juuri tällainen kuin minä.

Olen kirjoittamassa juttua siitä, mitä on hyvä verkko-opetus. Tuolla muutama posti sitten oivalsin että sen ei tarvise olla tylsä, se voi kertoa henkisestä koskettamisesta ja läheisyydestä. Mihin perustan kirjoitukseni? Olen lukenut tutkimuksia ja osallistuin ITK08 tutkijatapaamiseen, jossa tutkimuksia sai kuunnella koko päivän. Minulle alkoi vahvistua käsitys, ettei siltä suunnalta tule ratkaisevaa apua. Nuoret tutkijat kertovat mitä tieteen sedät ja tädit kirjoihinsa ovat kirjoittaneet ja heitä ohjaavat asiantuntijat, jotka neuvovat uusille ja alkuperäisille lähteille tuossa tieteen maailmassa. Tiede on kuitenkin luonteeltaan konservatiivista ja katsoo aina peruutuspeiliin. Siellä itketään eleiden puuttumista verkkoviestinnästä, koska viestinnän tutkimus alunperin rakentui ajatukselle ilmeiden ja eleiden tärkeydestä. Oppimisen syvyyden hakeminen on jossain tutkimuksissa kohdallaan, mutta hakemiseksi se usein jää. Tulee vahva tunne, että opettajan työtä tutkijat eivät ymmärrä ja miten voisivatkaan. Pertti Töttö pohdiskelee tieteen pinnallisuutta ja syvällisyyttä herkullisesti, hänen kirjan jaksoin vappuna lukea (tunnen vetoa tieteisiin ..).

Miltä suunnalta voisin löytää hyvän verkko-opetuksen avaimen, jos tiede auttaa vain osittain. Minusta tuntuu että verkko-opettajien on itse alettava puhua asiasta ja jäsentää sitä ihan itse omaa työtä tutkimalla. Verkko-opetus ei ole pedagogisten mallien soveltamista vaan elävää työtä, jossa jokainen opettajan teko heijastaa hänen koko osaamistaan ja kehityshistoriaansa. Muistan vieläkin miten oivalsin omaa toimintaa ohjaavia periaatteita kun 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kollegat haastattelivat minua ja näytin verkkoympäristöä heille. Oivalsin että jokaisella teolla, sanalla, ilmaisulla voimaannutin opiskelijoita ja tuin heidän itseohjautuvuuttaan ja yhteistoiminnallisuuttaan. Verkko-opettajan asiantuntemus on avointa ja monimutkaista (open complex skill). Ohjauksen merkitys nousee tutkimuksissa ja sitä sitten ihmetellään kun se ei istu yhden pedagogisen mallin kaavaan. Ei se istukaan, onneksi opettajilla on arviointikykyä ja joillakin saattaa olla viisauttakin.

Intensiivin jälkeen

Mitä tapahtuu kun ammatillisen opettajankoulutuksen 28 opiskelijaa on verkkolähijaksolla opiskellen viikon ajan yhdessä. Siitä tulee intensiivijakso, joka imaisee mukaansa, saa ajattelun liikkeelle ja tunteet heräämään – syntyy ilmapiiri, jossa aikuisen ihmisen mieleen voi jotain uuttakin tarttua. Sitoutuminen, mukaan lähteminen, henkisen vaihdon salliminen tai jopa hakeminen – jostain täältä se kuvaus löytyy. Moniäänisyys ja äänistä kehkeytyvä dialogihorisontti, sanoo kollega Pekka ja miksen minäkin. Haluan kai vielä sitä ääntä määritellä tai ymmärtää.

Kaikki se mitä ihmisessä on, mitä hän tuo mukanaan, kaikki se vaikuttaa hänen osallistumiseensa. Tässä auttaa Gilly Salmonin vaihekuvaus. Jos ei ole lainkaan aiempaa vastaavaa kokemusta, niin sitä lähdetään sitten rakentamaan ja opettelemaan yhdessä oloa verkossa, onko se mahdollista jne. Nyt oli muutamia myös verkossa eläjiä, joille oli itsestään selvää että siinä opiskelessa myös ihmisiin tutustuu, se ei ollut enää sen kummempi homma, monesti koettu. Saman huomaa itsessäänkin: ensimmäisillä kerroilla väsyi nopeammin, nyt voi pitää nauttimisen päällä ja mielessään jäsennellä juttuja. Mutta vasta jälkeenpäin osaan tänne kirjoittaa.

Työssäolevien ihmisten vaateet ovat eri suunnilta niin kovia, että opiskelulle omistautuminen ei tahdo onnistua edes muutamaksi päiväksi. Miten sovittaa yhteen kaikkea tekemäänsä, siitä voisivat kurssilla olleet kertoa onnistuneitakin ratkaisuja. Yli 60 000 käyntiä yhteensä, vaihteli alle tuhannesta kuuteen tuhanteen henkilöittäin. Onhan tuo aika paljon. Kirjoitettuja viestejä 1500 viikon aikana, kaikki vuorokauden tunnit käytössä (kertoo BB verkkoympäristö).

Laatu syntyy kokonaisvaltaisen kohtaamisen kautta. Tunteet ja läheisyys (lehdessä joku tänään arveli niiden puuttuvan saarnoista) – intensiiviltä ne eivät puuttuneet. Tärkeä on myös sallia kaikki persoonalliset tavat olla, läheisyyteen ei pidä töniä, ovi on vaan auki (use it or lose it). Asiakeskeinen osallistuminen on ihan toivottavaa sekin, kohteena on verkko-ohjaustaitojen hallinta ja verkko-opetuksen teko kaikkiaan. Riittää siinä kognitiivistakin ainesta omaksuttavaksi ja jäsennettäväksi.

Osallistumalla oppiminen ja yhdessä luominen ovat niitä oppimisen tapoja, mitä tässä harjoitellaan tai eletään läpi, sanoisin mieluummin. Ovatko ne uusia vai ikivanhoja, sitä en käy tässä pohtimaan. Aamulla herätessä mietin vanhaa tarinaa leiviskästä, miten sitä käyttää. Ettei se maahan piilottamalla kasva, no ei tosiaan, paitsi siemenet.

Intensiivin kokemus on voimakas ja hallitsee koko elämää tuon viikon ajan (sitä ajattelee lettuja paistaessa, ulkoillessa, unissa). Aikuinen pitää herättää normaalin elämän unesta vai pitääkö? Onko siihen mahdollisuuksia ”pakollisten” opettajaopintojen puitteissa?

Yksi asia jota ihmettelin, oli todella runsas keskustelu 1+3 säännöstä jolla prosessi käynnistetään: kunkin pitää kirjoittaa yli aloite ja kolme kommenttia. Vaikka annettiin lupa unohtaa sääntö, niin moni piti siitä kiinni viime minuuteille. Se ei tarkoittanut, että ote olisi ollut pelkästään suorittamista, se oli muutakin. Tunnollisuus sanaa käytettiin, ihminen asetti kertojen määrän omaksi kriteerikseen. Viime vuosina ovat lisääntyneet kaikenlaiset ulkoiset mittaukset, onko kyse sellaisen elämäntavan sisäistämisestä? Seuraan minäkin huvikseni mihin aikani menee työasioissa, se on jonkinlaista hallinnan tavoittelua kai, että tiedän itse. Olisiko tuossa joku herkkä signaali luettavissa? Surullisempaa olisi sanoa että suoritusorientaatio voi hyvin ja on lisääntymään päin.

Tässä ensimmäisen päivän mietteet. Aurinko paistaa pitkäperjantaina ja lähden kävelylle.

Verkko-opettajan ajattelusta

Tulinpa katsoneeksi Ammattikasvatuksen tutkimuslaitoksen väitöksiä ja ihastuin lokakuussa 2007 pidettyyn Sisko Mällisen väitöstilaisuuteen. Tutkimus kohdistui ammattikorkeakoulun opettajien käsitteellisen ajattelun muutoksiin heidän siirtyessään verkko-opettajiksi.

Mainio kulttuuriteko tuo hämeenlinnalaisten tapa nauhoittaa tilaisuudet muille katsottaviksi. Luulin katsomista tylsäksi kunnes kokeilin; kaksi tuntia kuluu aivan huomaamatta, jos aihe on kiintoisa ja keskustelijat puhuvat suoraan. Samalla voi tarkistaa kirjoista asioita, voi kävellä ja liikkua ja väitöksen tunnelma välittyy sekin.

Tällä kertaa kiitän väittelijää ja vastaväittäjää molempia selkeydestä ja suoraan puhumisesta. Kohtelias voi olla tyylikkäästi ilman että väitös menee lepertelyyn. Kun asia kiinnostaa kumpaakin, niin totuutta haetaan yhdessä etsien. Suosittelen lämpimästi. (Samalla listalla on aiemmin Susimetsän väitös joka myös on erinomaista seurattavaa, sekin liittyi käsitteiden muutoksiin verkko-opiskelussa).

Mällinen tutki opettajien ajattelun muuttumista heidän siirtyessään verkko-opettajiksi. Mezirovin teoria transformaatiosta oli lähtökohtana. Viisi opettajaa tutkittiin narratiivisella metodilla, joka vaikutti tosi kivalta (siis pitää lukea tutkimus). Kertomuksessa on aina sankari, tehtävä, vastukset, odotettavat palkinnot, matka, kamppailu, paluu. Klassisen sadun juoni tai psykologiassa toiminnan teorian kuvaustapa. Vastaväittäjä Tauno Kekäle piti ansiokkaimpana systeemistä tarkastelua, jossa palaset laitettiin kohdalleen. Se tulos että opettajien ajattelu muuttuu hitaasti ja varsinkin siirtyy hitaasti käytäntöihin, se ei ollut todellakaan uutta.

Itselle nousi mieleen monitieteisyys tai mitä se on: kun kielitieteilijä väittelee ja taloustieteilijä tarkastaa ja sanotaan tieteenä olevan ammattikasvatus: kohteena on ammatillinen kasvu. Tutkijan mielestä päätulos liittyi mallin rakentamiseen virhekäsityksen synnystä, että aina ei opita oikein vaan uudet käsitteet rakentuvat puutteellisen tiedon päälle. Lapsi voi luokitella leppäkertun tomaatiksi, samoin me aikuiset luokittelemme uusia asioita miten sattuu.

Ajattelun muutos niin että vanhasta, aiemmin opitusta päästään eroon, asetettiin tavoitteeksi, keinojen hakeminen siihen. Tässä kohden nousee mieleen että juuri tuo on psykologien, erityisesti psykoterapeuttien ammatillista osaamista. Miten saataisiin psykologista tietoa enemmän koulutuksen suunnittelun käyttöön?