Kotimaataan ei löydä kartalta vaan …

Ihmisen kotimaata ei löydy kartalta vaan niiden ihmisten sydämistä jotka häntä rakastavat. Tuo ajatelma nousi mieleen (alkuperäistä kirjoittajaa en löytänyt). Edellä kuvaamani lapsuus ja kouluaika neljän kilometrin säteelle rajautuen tuntui pieneltä, mutta avartavia tekijöitä löytyi koulunkäynnistä ja kirjastosta. Ikätoverien kanssa jaettiin senaikainen nuorisokulttuuri, radiosta kuunneltiin Kaleidoskooppi ja Toivotut, tansseissa oli elävää musiikkia ja muutamat tärkeät elokuvat pääsin katsomaan.

Entä nyt? Missä maailmassa elän? Noin viikko sitten Imatralla kuuntelin koulutoverien puhetta ihmisistä, joiden nimet olivat tuntemattomia (kuka asui missäkin, meni naimisiin, erosi, muutti jne). Puhetta riitti ja se oli vilkasta. Tunsin olevani kuin ulkomailla, vieraskielisten keskellä. Hupaisaa se oli, ei tämä ole valittamista.

Missä sitten olen kotonani? No tässä tietokoneen ääressä. Jotain esimerkkejä elämän piiristäni: Twitterissä minua nyt seuraa 540 ihmistä. Kartalle he asettuvat näin (tiedot lähetetään aika ajoin s-postiin ihan pyytämättä):

twitter2015Seuraan itse enemmän muualta kuin Suomesta ja sama toimii sitten toiseenkin suuntaan, alle puolet seuraajistani on suomalaisia. Valkoisista alueista ei kukaan seuraa. Tässä saman luettelon alkupäätä kuvana:

tweetmap211114USA ja UK ovat hyvin edustettuja, seuraavana Australia ja Kanada, sitten Hollanti, Brasilia, Intia jne. Osan ihmisistä tunnen pitkältä ajalta, osaa en lainkaan. Mielessäni yhdistän nimiä tapahtumiin, joista yhteys alkoi.

Englanninkielinen blogi on toinen tärkeä portti maailmaan. Tässä on Google Analyticsin kartta vuodelta 2011, jolloin verkosto toimi yli 100 maahan.

mapoverlyTässä valkoisia maita on vähemmän kuin Twitter-kartassa. Tilanne tietysti vaihtelee sen mukaan miten aktiivisesti olen toiminut ja ollut esillä kursseilla ja muiden blogeissa. Vuorovaikutuksesta on kyse.

Kotimaani on tämä maapallo jonka tulevaisuudesta olen kiinnostunut. Voin toimia globaalisti osallistumalla mihin haluan. Väestön vanheneminen on prosessi joka etenee eri tavoin maapallon eri osissa, nopeimmin Suomessa ja Japanissa. Vanhenemisen tuomia kysymyksiä ratkotaan niitäkin jo globaalisti.

muistelotyht Olen tuntenut olevani jollain sivupolulla kun olen nyt vuoden verran blogannut suomeksi omasta henkilöhistoriasta ja niistä muutoksista mitä elämäni aikana  on Suomessa tapahtunut.

Olen iloinen että lukijoita on kaikkialta Suomesta, jopa Inarista. Helsinki -JKL-Tampere-Lappeenranta ja Imatra, Oulu jne. Kommenttejakin on tullut kivasti. Eppis, Ilmo ja Pike blogaavat myös, ilman heitä tuskin olisin kirjoittanut.

Oman elämän historia pitäisi jotenkin yhdistää siihen mitä olen nyt. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Otsikkoon vastauksena voin sanoa vain että laajalle alueelle hajautuu kotimaani, moniin erilaisiin verkostoihin. Verkostoissa tehdään jonkin aikaa yhdessä jotakin, opiskellaan, ideoidaan, kehitellään – ei maar siinä rakkautta aina ole ilmassa mutta sitä parempaa kun ajoittain on sitäkin.

Imatran yhteislyseon muisteloita – mikä kiinnostaa?

Hahmottelen tilannetta hankkeessa Imatran Yhteislyseon ylioppilaat noin vuonna 1964. Idea syntyi toukokuun riemuylioppilastapaamisen jälkeen. Meitä on neljä blogaajaa: Eppis, Ilmo, Pike ja minä. Olen lukenut kaikki kirjoitukset, mutta voin seurata lukijoita vain tässä omassa blogissa. Marraskuussa aktivoitumista virisi kun Pertti alkoi kertoa kokemuksiaan.

pertti1Parhaimmillaan blogissa käyntejä oli 84 marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Nyt käynnit ovat tasoittuneet noin 20/päivä. Sisällöissä näkyy sama painotus Pertin ympärille:

pertti2Hän kommentoi kirjoitusta ”Imatra kotipaikkakuntani” jossa on nyt 46 kommenttia. Siellä kommentoivat myös muutamat entiset luokkatoverit. Hauskinta minusta oli kun Pirjo Utriainen tuli tervehtimään meitä ja peilaamaan omia muistojaan Pertin kertomaa vasten. Samoin teki Raija (Jaatinen) ja minä ja Pike. Siinä oli kivaa kohtaamista.

Viimeeksi tarkastettiin sitten VI. luokan ihmiset, kun julkaisin valokuvan ja pulpettien paikat vuoden aikana. Isompaa kiinnostusta valokuvien julkaisuun ei ilmennyt mutta se voisi olla yksi tapa aktivoida muisteluita. Kysyin valokuvaamosta ja toki he digitoivat vanhoja kuvia jos niin halutaan. Voin julkaista kuvia blogissa, mutta isompia kuvastoja en näe aiheelliseksi alkaa rakentelemaan, kun kiinnostusta ei juurikaan ole.

Tilannehan on sellainen, että vain harvat ovat kiinnostuneet digitaalisista julkaisuista tai yhteyksistä. Osa entisistä luokkatovereista ei ole kiinnostunut yhteydenpidosta ylipäätään ja vain osa kiinnostuneista haluaa verkkojuttuja. Kasvokkain tapaamiset ovat arvostetumpia vai miten se menee? Tämä on aivan vapaaehtoista toimintaa ja itsekin olen hämmästynyt innostuksestani. Hassua sinänsä että minä innostuin yhteishankkeesta, koska en ole ollut lainkaan yhteydessä teihin kavereihin. Kaikki muut tuntuvat tietävän toisistaan enemmän.

No, minä pidän verkkoelämää yhtä luonnollisena kuin muutakin sosiaalista elämää. En erottele niitä omiin karsinoihinsa. On tosi kivaa kun nyt E-Learning and Digital Cultures kurssin lopussa perustin virtuaalisen ilmoitustaulun lopputöille ja sen ympärillä tapahtuu. Tänään kysyttiin apua Bangladeshistä ja selvitin asiaa. Tarkistin intialaiselta kollegalta, joka siltä istumalta vastasi Facebookin kautta että olin oikeassa teknisissä asioissa. Nautin tuosta luottamuksen kehittymisestä ja saumattomasta yhteistyöstä. Mutta Suomessa näissä ikäluokissa se koetaan oudoksi tai turhaksi tai pelottavaksi.

Tätä blogia luetaan eniten Helsingistä (80) ja vasta sen jälkeen Jyväskylästä (70). Seuraavana on Tampere ja Imatra (yli 20), niiden jälkeen Espoo, Porvoo, Turku, Vantaa, Lahti, Lappeenranta ja Kouvola, loput yhden kerran paikkakuntia (yht. 35) . Käynnin kesto on peräti 3½ minuuttia mikä on blogin lukemisessa pitkä aika. Yli 800 sivun katselua kuulostaa aika paljolta sekin – nämä luvut ovat viimeiseltä kuukaudelta.

Mitä tästä voisi sanoa? Uskon että ihmisten uteliaisuus ja kiinnostus heräävät jos joku kertoo avoimesti omia muistelujaan. Halutaan ainakin vilkaista että mitä se sanoo. Nyt on julkaistu viisi erilaista tarinaa, 3 tytön ja 2 pojan, jotka tarinat heti osoittavat suuren yksilöllisyyden. Yritin tarjota myös sosiologista tietoa muutoksesta, mutta yksilöiden tarinat heijastavat yleisiä taustoja vain osittain. Yksilöllisyys ei synny kuin kerran, ainutlaatuisena. Tarinat kiinnostavat mutta miksi niitä jakaisi? Miten niitä kirjoittaisi?

Luin taas yhden teoksen lisää suomalaisten tarinoita: Miehenkuvia. Välähdyksiä nuorista miehistä Suomessa. Tommi Hoikkala (toim.) 1996. Sitäkin lukiessa minua alkoi askarruttaa työläisperheestä oppikouluun siirtyneiden kotikasvatus. Mitä tapahtuu perheessä kun vanhemmat eivät mitenkään voi jakaa lastensa opiskelua? Tuossa kirjassa jotkut pojat kokivat isänsä hylänneen heidät oppikouluun menon jälkeen. Itse ymmärsin miten vain lapsenlapset oli aikuisuudessa asia jonka voin jakaa äitini kanssa, siis lapsista nauttimisen.

No en paljon viisastunut kirjoittaessani. Tervetuloa mukaan kaikki vähänkin kiinnostuneet..

Arviointia avoimesta #edcmooc kurssista

E-learning and Digital Cultures viiden viikon opinnot päättyivät sunnuntaina ja arviointikeskustelut käyvät kiivaina. Opinnot järjesti Edinburghin yliopiston tiimi ja se kuului Coursera-tarjontaan. Itselleni tämä oli toinen coursera opinto, mutta avoimiin mooc (massive open online course) opintoihin olen osallistunut syksystä 2008. Tunnen käytännöt, joskin ne eroavat kohteiden mukaisesti.

Olin hyvin tyytyväinen tähän viimeiseen kokemukseeni. Opintojen kohde sopii mainiosti verkkoelämän osaksi ja kurssi veti 43000 osallistujaa. Vetäjätiimi tiedotti hienosti tilanteista, aktiivisia oli noin 7000. Tiimi kirjoitti yhdessä blogia jossa arvioi opintojen kulkua ja kannusti osallistujia. Kahdessa Hangoutissa voi olla paikalla heti tai katsoa ne nauhoituksina. Niissä välittyi tiimin keskinäinen yhteistyö ja iloinen ilmapiiri. Niinpä koko kurssin ilmapiiri kehittyi innostavaksi ja hyväksyväksi ja se kantoi loppuun asti. Ihan viimeisiä tietoja suoritusten määristä ei vielä ole käytössä.

Opiskelijat olivat kantava voima aidosti innostuneen vetäjätiimin ja heidän tarjoamansa aineiston lisäksi. Jo pari viikkoa ennen kurssin alkua opiskelijat olivat perustaneet FB ryhmän ja tehneet havainnollisia esityksiä kurssin jäsentämiseksi. Opiskelijat organisoivat mm. Twitteriin chat-aikoja joissa jaettiin kokemuksia. Courseran tarjoama keskustelufoorumi oli sekin käytössä koko ajan. Arvelen että ihmiset jakautuivat osaamisensa ja mieltymyksensä mukaan eri paikkoihin ja taitavimmat liikkuivat kaikkialla. Itse sain tukea Google+ käyttöön, siellä sai nopeasti vastauksia kysymyksiinsä. Tämä opiskelijoiden joukkomittainen itseorganisoituminen ja jakaminen oli korkealuokkaisempaa kuin mitä olin koskaan ennen kokenut. Nautin siitä.

Kurssin yhtenä tavoitteena oli digitaalisen ilmaisun rikastaminen ja uusien välineiden käyttöönotto. Itse sain tartuttua Preziin ja ymmärsin sen narratiivisen luonteen. Teksti ja kuva, mitä blogeissani käytän, on varsin laihaa ilmaisua. Olin mielessäni hiukan halveksinut videoita ja animaatioita kepeinä juttuina, mutta nyt ymmärsin niiden luonteesta enemmän. Ennakkoluulot liikahtivat ja uskon että pysyvästi. Kurssilla oli mukana huipputaitavia tekijöitä ja esim. digitaalinen viikinki -idea valloitti minut välittömästi. Välitöinä koottiin kuvia Flickriin ja niissäkin luovuus oli rajatonta, sai hymyillä ja sai nauraa 🙂

Kurssin eteneminen viidessa jaksossa toimi mielestäni hyvin: mennyt, tuleva, human, posthuman, transhuman. Sisältöjä oli tarjolla monipuolisesti: tunnin luentoja keskeisistä kysymyksistä, artikkeleitä ja lyhyitä videoita ilmiöiden havainnollistamiseksi. Kaikille erilaisille opiskelijoille oli tarjolla jotain mihin tarttua ja yksinkertaisiinkin kysymyksiin sai nopeasti vastauksia.

Innostuneiden avoimen opiskelun kannattajien joukko kasvoi. Yhtenä merkkinä kehityksestä pidän sitä, että lopputöitä (digital artefact) alettiin jakaa heti kun niitä oli tehty ja palautetta saatiin jatkuvasti. Virallinen kolmen opiskelijan palaute oli vain osa palautteesta – ja sinnekin moni kirjoitti useampia (Coursera tarjoaa sen mahdollisuuden). Avoimuuden kulttuuri alkaa olla totta eikä omia töitä enää arastella esittää omissa nimissä. Se on suurenmoista.

Olen lukenut nyt muutamia kriittisiä arviointeja kurssista ja niiden kohteena on ollut liiallinen vapaus aiheen valinnassa ja vertaisarvioinnin tason epämääräisyys. Jotkut haluavat korostaa instituutioiden vastuuta credit-politiikassa, ettei vaan kukaan helpolla saisi suorituksia. Tarkemmin kritiikkejä lukiessa näkyi, että kyse oli professoreista jotka eivät saaneet maksimipisteitä itse. Tilanteessa oli sulattelemista. Totta onkin että kolmen arvioitsijan laatu on onnenkauppaa, mutta he kirjoittavat perustelunsa näkyviin jolloin numerot voi jättää omaan arvoonsa.

Tämän edcmoocin hyvä maine jää ymmärtääkseni pysyvästi elämään. Sitä onkin jo ehditty verrata samanaikaisesti tapahtuneeseen Courseran keskeytymiseen ja nämä kaksi on kuvattu ääripäinä hyvä-paha akselilla. On myös arvioitu että edcmooc oli luonteeltaan konnektivistinen (cMooc) eli tähtäsi opiskelijoiden aktiivisuuteen ja keskinäiseen verkostoitumiseen. Olen samaa mieltä, ilmapiiri tuki erilaisuuden hyväksyntää ja verkottumista erinomaisesti, paremmin kuin aiemmat konnektivistiset opinnot.

Olen kirjoittanut opinnoistani toisessa blogissani ( http://www.helinurmi.fi/blog ). Sieltä löytyvät tarkemmat tiedot kaikesta mitä tässä kerroin. Suomalaisia oli mukana useita ja hiukan vaihdoimme kuulumisia FBssa. Työkiireet rajaavat osallistumista useinkin. Olikohan niin että me kaksi vakituista blogaajaa ollaan kumpikin eläkkeellä. Kurssin keskustelupalstan study group Age 60+ toimi aktiivisesti ja jatkaa edelleen, siellä sovitaan seuraavista kursseista. Tämä ei ole enää heikko signaali vaan arkipäivää.

Kommentteja olisi kiva saada…

Avoin globaali opiskelu houkuttelee 2013

Nyt valitsin kuvan joka sopii hyvästiksi tälle blogille: riittävän kaunis ja otsikkokuvan kanssa yhteensopiva, myös dramaattinen. Kuva on kesämökin rannasta (olisiko 1989) ja se näyttää kahden vastakkaisen voiman törmäyksen:

Minä luovutan hakemasta mielekästä osallistumisen paikkaa läheltä, aion elää globaalilla tasolla. Ja mitä siellä tekisin?

Englanninkielisen blogini ympärilläl lukijat lisääntyvät jatkuvasti, erityisesti Intia, Filippiinit ja Malesia nousevat USA:n ja UK:n rinnalle. Kanadasta ja Australiasta tulee ajoittain paljon lukijoita. Sisältöjen kiinnostavuus näkyy selkeästi: hakusanat learning theories, teacher education vetävät aina tulijoita. Saan myös postia Intiasta. Sillä suunnalla on oppimisen nälkä ja halu yhteistyöhön. Voin siis miettiä mikä oppimisen teorioissa ja käytännöissä kiinnostaa ja jatkaa kirjoittelua kouluenglannilla.

Tutkimus oppimisesta globaaleilla avoimilla kursseilla on kiehtonut jo monta vuotta. Tänään luin artikkelin emergentin oppimisen visualisoinnista, kirjoittajina Roy Williams, Jenny Mackness ja Simone Cumtau Footprints of Emergence IRRODL nr 4, October 2012. Kirjoittajat pohtivat emergentin oppimisen yhteyksiä rakenteisiin ja ohjaukseen. Mitä tapahtuu täysin avoimissa ja vapaissa oppimistilanteissa? Haaste on suuri ja siksi kiehtova.

Aion kokeilla uutta Coursera-opintoa tämän kuun lopussa: E-learning and Digital Cultures. Sitä vedetään Edinburgista Skotlannista, mikä viehättää eurooppalaista mieltäni. Aihe kiinnostaa minua ja työtaakan pitäisi tällä kertaa olla ihan hallittavissa. En ole katsellut kaikkea kurssitarjontaa jotta en ajautuisi hajottamaan voimiani liian moneen suuntaan. Konnektivismin opintoja seuraan nykyisin twitterin avulla.

Laittaisinko loppuun kuvan maailmankartasta: maat vihertävät enemmän tai vähemmän sen mukaan kun ovat englanninkielistä blogia klikanneet ja lukeneet. Maitten määrä on 148 joten tulee globaali olo. Olen oppinut kartoista paljon ja käyn Google Street viewn avulla tutustumassa paikkoihin. Seikkailua mieleni kaipaa aina vaan.

Kai tuo kuva jää nyt sen verran alemmaksi että se ei enää häiritse alkuosan sinertäviä sävyjä. Tyyli on köyhän perusoikeus kuten ennen todettiin 🙂 en nyt muista mikä kulttuurilehti se olikaan.

Nähdään! Tarkoitukseni on kommentoida suomeksi asianomaisissa paikoissa ja heti aina kun siltä tuntuu. Saa nähdä mitä tapahtuu..

Osallistumisen epätasapaino: blogin kommentit

Jatkan tämän blogin elämänkaaren tutkimusta. Erkka Peitso sanoi kurssillaan, että osallistumisen epätasapaino on tärkeä opittava juttu tuleville organisaatioiden kehittäjille. Minä sitä mielessäni ihmettelin: onko se aina niin että muutama on aktiivinen ja joukot aina passiivisia. Nytpä kokeilin eka kertaa: syntyykö potenssilain kaari tämän blogin kommentoijista? Osaanko tulkita tapahtuman? Mitä tietoa käytän tulkinnoissa?

Kommentteja tähän blogiin kirjoitti vuosien 2007-2012 aikana yhteensä 52 henkilöä minun lisäkseni. Tässä kuva:

Edellisessä postauksessa mainitsin, että kommentointi oli tavallisempaa alkuvuosina, jolloin ei vielä oltu Facebookissa eikä Twitterissä. Yli 20 kommenttia kirjoitti Pekka Ihanainen, joka auttoi minut alkuun ja kommentoi heti alussa. Meillä oli yhteistä opetusta ja blogasin tapahtumista siihen liittyen. Kirjoitimme verkko-opetuksesta muutamaan julkaisuun yhdessä. Nyttemmin tiemme ovat eriytyneet, seuraan kyllä silmäkulmasta missä Pekka liikkuu.

Toisena kommenttien määrässä on Juha Knuuttila Turun amk:sta. Häneen tutustuin bloginsa kautta ja nyt  huomasin hänen kommentoineen vielä myöhemminkin. Emme ole tavanneet f2f, mutta verkko-opetuksen kehittäminen on yhteinen intressimme. Kolmantena on Irmeli Pietilä, Pekan työtoveri HaagaHelian amk:ista. Hän kommentoi sekä alussa että viimeksi Hesarin kolumnin vuoksi. Hänet tapasin ammatillisten opettajakorkeakoulujen yhteistyön merkeissä. Neljäntenä on Jarmo Talvivaara, jonka tunnen omasta (JKL) opettajankoulutuksesta 2002 lähtien. Hänen kanssa mietittiin verkko-opetusta vuonna 2009 kai eniten, samaan aikaan myös SOMETU:n keskusteluissa.

Verkko-opetuksen merkeissä kommentointi jatkuu: Tarmo Toikkanen ja Jarmo Tanskanen. Tarmo tuli tutuksi bloginsa kautta ja tapasimme ITK:n tutkijatapaamisessa sekä Jyväskylässä. Jarmon kurssilla Tampereella opiskelin sosiaalista mediaa blogin perustamisen aikoihin. Irmeli Aro kuuluu vielä tähän runsaammin kommentoineiden joukkoon. Häneen tutustuin konnektivismin opinnoissa syksyllä 2008 ja näin hänestä monta videota ennenkuin kerran tapasimmekin Otavaopistolla. Meillä on useita yhteisiä kavereita ulkomailta eri välineissä.

Seuraavat ihmiset kommentoivat kolme kertaa: Päivi Svärd oli opettajani Second Lifessä, väitellyt Tiiu Tenno kollega Oulun ammatillisesta opettajakorkeakoulusta ja Antti Laitinen entinen työtoveri Jyväskylässä. Vasta seuraavassa kaksi kommenttia kirjoittaneiden ryhmässä löytyy myös  ihmisiä, joita en tunne. Heidän kommenttinsa liittyvät tiettyyn aiheeseen, joka on sivunnut heitä jollakin tavalla. Erityisesti ilahdutti kiitos kriittisesta otteesta.

Mitä tästä koonnista voisi oppia? On helpompi kommentoida ihmistä, jonka on myös nähnyt ja tuntee yhteisen työn merkeissä. Sama yhteistyö jatkuu luontevasti verkoissa. Mutta uusiakin ystäviä löytyy. Vankka verkko-opetuksen kehittäjäverkosto on kohdannut toisensa ja minut tämänkin blogin yhteydessä. Minulla oli blogrollissa monien osoite näkyvissä vuosia, kuten olen itse heidän blogeissaan. Monilla areenoilla olemme toisiamme suositelleet ja verkostoa rakentaneet. Nyt on sellainen olo, että onhan tässä jotain tullut tehtyä. Hyvä lopettaa. Historian lehdet havisevat, blogien kommentoinnin aika alkaa olla ohitettu, ehkä.

Tuli se osallistumisen vinous todetuksi jo näinkin pienessä aineistossa. Pitkä häntä koostuu kaksi kertaa ja kerran kommentoineista. Verkostoanalyysi-ryhmä on nykyään suosikkini Facebookissa, tunnetkos sen?

 

Yhteisöt ja verkostot – opiskelu jatkuu

Hupaisa tunne opiskella verkkoelämän peruskäsitteitä sen jälkeen kun on vaihtelevasti tuota elämää harrastanut viisi vuotta tai viisitoista jos eka kotisivuista lasketaan. Tämä blogi on täyttänyt 5 v. Olen huolettomasti käyttänyt käsitteitä verkosto ja yhteisö miettimättä noiden eroa. Olen törmäillyt moniin verkkoelämän kuvauksiin: Whiten vierailija vs asukas, Krautin identiteetti- ja sidosperustainen ja tutustunut lukuisiin tutkimuksiin. Nyt palaan perusopintoihin Erkka Peitson luentojen avulla ja viittaan muutamiin hänen slideihin.

Yhteisö on ilmeisen vanha käsite. Niitä on ollut ihmiskunnan alusta asti. Verkostoa on joskus sanottu uudeksi käsitteeksi, mahtaako olla?

Mukava yllätys oli huomata kaikkien sosiaalisen median teorioiden syntyvuodet. Jopa 1880 alkaen on gemeinschaft toiminut tieteellisenä käsitteenä.

Myös nettikansalaisuus on keksitty ennakoiden. Verkkoyhteisö edellyttää vuorovaikutusta, ja se taas vaatii aikamoista määrää toimijoita pysyäkseen yllä.

Verkoston käsite on selkeä, mutta silti olen hämmentynyt. Kuulunko yhteenkään verkostoon? Olenko kuulunutkaan? Saan verkostoanalyysin esim. FB kavereista, mutta ei se tunnu verkostolta vaikka onkin todennettavissa. Twitter verkosto on aivan erilainen, Linkedin on osittainen kun en työelämässä enää ole (enkä pääse vaihtamaan s-postin osoitetta enää). Ovatko verkostot usein symbolisia, olevinaan yhteyksiä? En tavoita tuota abstraktia ”yhteys sinänsä” tasoa, sekoitan siihen tuntemuksia.

Tässä taulukossa on koottu keskeiset tekijät yhteisö-, sisältö- ja verkostopalveluista (lähde Erkka Peitso 2012 luennot).

 

Ihmettelen kohtaa klikit: miten ne voivat olla haitaksi yhteisöissä mutta eduksi verkostossa? Miten ne selkiyttävät verkostoa? En keksi yhtään esimerkkiä. Myös oman persoonallisuuden voimakas esiin tuonti verkostoissa hämmästyttää. Siitä tulee mieleen esimerkkejä kyllä: ikäänkuin tutustuu internet-ihmiseen läheisesti kun tuntee hänen perheensä tai harrastuksensa. Tämä kohta on selvästi ollut muutoksen alla viime vuosina. Nyt tuntuu luontevalta olla olemassa myös verkoissa, aluksi se tuntui kummalliselta itsensä korostamiselta ja esiin tuomiselta.

Mutta nuo klikit, miten sen ymmärtäisin? Muistan että syksyn 2008 konnektivismin opinnoissa erkanin vaadituista mielipiteistä ryhmä- käsitteen suhteen, kunnes ymmärsin että tarkoitettiin ryhmäajattelua (groupthink). Vaarana on samanlaistuminen ja ajattelun väheneminen. Tämä nousi tällä viikolla Hesarin artikkelin heimon käsitteen kautta. Ihanne on sallia erilaisuutta ja säilyttää avoin vuorovaikutus. Miksei verkostossa sitten sanota, että tuosta on kyse eikä siitä että klikit rikastavat? Ihan samanlaiset ihmiset verkostoissa toimivat ja ihan yhtä vaikea on säilyttää avointa mieltä ja toistensa kuuntelua kuin ryhmissä tai yhteisöissäkin. (Taidan taas sekottaa omia tuntemuksia verkostoihin 🙁  ).

Sosiaalinen identifikaatio ja deindividuaatio (Spears ja Lea 1992) oli yksi luennolla mainituista teorioista. Ne johtavat yksilöiden haluun käyttäytyä tavalla, joka edistää ryhmän kasassa pysymistä. Muodostuu ryhmän/yhteisön käyttäytymistä sääteleviä normeja. Ryhmään ja jäsenyyteen liittyvät vihjeet ovat keskeisempiä kuin yksilöön liittyvät vihjeet. Ryhmän sisäinen solidaarisuus vahvistuu. Ryhmän koheesion suojelun riskinä on ajautuminen ryhmäajatteluun (groupthink), jossa huonoja päätöksiä ei kyseenalaisteta. Tämä on tavallinen tarina, mutta miksi ei myös verkostoissa? Vai eikö verkostoista koskaan tutkitakaan tällaisia ilmiöitä? Pelkkiä yhteyksiä vaan? Verkostoanalyysi on kiintoisa esim. vallan käytön tutkimuksessa, miten ne hallitusjäsenyydet kasaantuvat sun muuta.

Verkkoyhteisön yksi edellytys on yhteinen julkinen tila ainakin jos toiminnallisuutta halutaan. Rheingold herättää jatkuvaa vuorovaikutusta vailla yhteistä tilaa, sekin tuntuu toimivan. Hän on tunnettu ja pisimpään (?) toiminut verkkoyhteisöjen rakentaja. Kirjat ja videot kotisivuilla loivat pohjan hänen ideologialle. Hän on valmis yhteistyöhön muiden kehittäjien kanssa. Jokaiselle on tilaa toimia ja paikkansa voi ottaa tai löytää, miten vaan. Nyt olen taas kadottanut alkuperäisen ajatukseni verkkoelämän peruskäsitteiden merkityksestä, olkoon. Parasta lopettaa 🙂

Tämä olkoon viimeinen yliopisto-opiskelun referointi tällä erää. Siirryn toiseen blogiini jossa huomasin olleeni jo marraskuussa 2010 aika pitkällä erilaisten osallistumisten miettimisessä. Ja lokakuussa 2011 hahmotin lisäarvoa tuottavan osallistumisen Wengerin avulla. David Whiten vierailija-käsite on tuntunut omalta monesti. Tuossa ylläolevassa taulukossa se muistuttaa keskimmäistä sisältöpalvelua: jospa se on minun tieni.

Avoin globaali opiskelu tuo iloa ja mielekkyyttä

Sain tukea tämän blogin kirjoittamiseen kun pääsin mukaan Helsingin Sanomien kolumniin 6.11. Matti Apunen halusi mainita myös yhteistoiminnallisen kurssin esitellessään huippuyliopistojen avoimia opintoja ja käytti minun postausta Fantasiakirjallisuuden opinnoista. Hyvin oli lainattu keskeinen sanomani, kiitos vaan huomiosta. Apusen kolumnia on suositeltu verkossa yli 500 kertaa ja Facebookissa verkko-opetuksen kannattajat levittivät siitä tietoa. Sitä kautta minäkin artikkelin löysin.

Samalla käynnistyi tietysti myös vastahyökkäykset ja irvailut. Minusta Apunen vain kiinnitti huomion kaikille avoimiin huippuopettajien kursseihin ja niiden räjähdyksenomaisesti leviävään käyttöön. Hän kyselee tunnetaanko niitä yliopistoissa. Toki minua hivelee lause

”Jukka Meklin ja Heli Nurmi ovat oivaltaneet sen, minkä toivoisin suomalaisten yliopistojen rehtorien ja dekaanien oivaltavan: maailmalla on käynnissä pako laatuun”.

Miten vaikea onkaan asiallisesti keskustella ja käsitellä muutoksia. Verkkokurssit pitää aina mitätöidä tyyliin ” verkko-opetus on paljon puisevampaa kuin reaalimaailman opetus” (tänään  Hesarin mielipidepalstalla). Facebookissa välittömästi huomauteltiin ja osoitettiin puutteita Apusen tekstissä. Ymmärrän että jokainen peilaa omasta asemasta käsin ja haluaa nostaa omat tietonsa, sosiaalinen media on brändien esillä olon kilpaa. Valmiita ratkaisuja ei maar ole eikä niitä Apunen esittänytkään, mutta vastaan pitää hyökätä. Aika tylsää tuo ’keskustelu’ mielestäni on, tai valtataistelu mielipiteiden kesken.

Muistan vielä miten itse joskus 90-luvulla kirjoitin että verkko-opetus tulee olemaan vain massojen halpaa palvelua ja eliiteille tarjotaan pienryhmiä kasvotusten. Silloin käynnistyi OpePro hanke ja kartoitettiin asenteita sitä varten. Tuo minunkin kielteinen asenne oli yleinen. Mistä ihmeestä sen sain kun mitään kokemusta ei ollut? Miksi JOKAINEN aloittaa tuosta samasta? Muutin mieltäni kun aloin opettaa/ toimia verkkoympäristössä ja näin miten paljon mielekkäämpää ja yksilöllisempää se oli kuin aiempi luokkaopetus. Arvelin että mieli muuttuu vasta kun saa ensimmäisen myönteisen kokemuksen. Ilman omaa kokemusta ei uskota että verkko-opetus voisi toimia. Ja tässä ollaan edelleen. Jos voisi edes numeroida nuo väitteet, ettei aina tarvitse toistaa (esim. v-opetus on puisevaa =1).

Avoin globaali osallistuminen on suurenmoinen mahdollisuus ja haluan kertoa vielä eilisestä tutkijaseminaarista. Kanadan Athabasca yliopisto tarjoaa CIDER-tutkijaseminaarinsa avoimesti verkossa. Kuulin että eilen oli Ignatian esitys MOOCeista eli juuri näistä avoimista globaaleista opinnoista. Inge on itse pitänyt kurssin mobimooc, jonne en mennyt kun tuo aihe ei riittävästi kiinnostanut. Suosittelen vilkaisemaan Ingen blogia, jossa on hänen esityksensä slidet ja linkki eilisen istunnon äänitykseen. Kuuntelin sen tänään, kun illalla (se oli Suomen aikaa klo 20) piti katsoa Bella Blok ja käydä saunassa. Haikeaa oli nähdä Connect Prossa tuttuja nimiä listalla, olisi voinut chattailla jos olisi mennyt oikeaan aikaan. Mutta tämä valinnan mahdollisuus on parasta, kuuntele, katsele, osallistu juuri silloin kun se sopii itselle.

Ingen esitys sisältää myös konnektivistiset kurssit alkaen vuodesta 2007 (eikä 2008 kuten yleensä). Hän vertailee niitä huippuyliopistojen kursseihin mielenkiintoisesti. Oma coursera kurssini muistutti kyllä enemmän vuorovaikutteisia ja verkostoitumista painottavia cMooc opintoja. Yleistäminen on askel jäsentämiseen mutta samalla hävittää tietoa.

Minä jatkan tätä nautinnollista elämää ja jatkan blogailua myös suomeksi kun sain näytön että joskus jossain joku kuuntelee.

Fantasiakirjallisuuden opinnot loppusuoralla

Fantasy and science fiction. The human mind. Our modern world. Noin mainio otsikko on ensimmäisellä Coursera- jaksollani. Kerroin sen aloituksesta 16.8. ja sokkoarvioinnista 20.8. Nyt on kahdeksan viikon putki takana ja töitä on tehty, todella. Opinnot hallitsivat elämääni, kun viikottain luin 1-2 kirjaa ja kirjoitin niistä esseen. Sain arvioitavaksi 4 esseetä ja arvioinnin ohessa kuuntelin Eric Rabkinin videoita (mielenkiinnosta ja varmistaakseni taustatietoa, kun en ole kirjallisuutta opiskellut). Seuraavaksi sain arviot omasta esseestä ja johdattelun seuraavaan teokseen. Olen väsynyt, mutta onnellinen.

Minulla taisi olla onnea kurssin valinnassa. Tuhannet opiskelijat surevat näiden opintojen loppumista ja organisoivat omia jatkoja. Joku kertoi olleensa 50 kurssilla, joista tämä oli paras. Minä olen edelleen samaa mieltä kuin aloittaessa; perusasiat ovat kunnossa ja pedagogiset ratkaisut toimivat. Oma aktiivisuus pysyy yllä viikottaisten palautesilmukoiden avulla. Palautetta saa todella monipuolisesti myös keskusteluissa lukuisilla foorumeilla ja FB-ryhmässä. Yhteisö herää eloon ja kehittää mm. oman huumorinsa. En ole koskaan ennen toiminut näin paljon erilaisuutta tarjoavassa yhteisöissä kuin nyt. Yleiskuva on siis myönteinen – seuraavaksi yritän saada kiinni omasta oppimisesta erityisesti esseepalautteisiin liittyen.

Tein kahdeksan tehtävää kun hyppäsin mukaan vasta elokuun toisella viikolla. Grimmin sadut ja Liisa ihmemaassa olivat jo takana päin. Näitä kirjoja luin ja näin minua kanssaoppijat arvioivat:

Muoto koskee tietysti esseen ulkoista esitystapaa, kieltä ja kielioppia yms. mutta myös juonen selkeyttä ja loogisuutta. Oliko oma aihe määritelty ja esitetty ymmärrettävästi?

Sisältö sitten olisi tietty pitänyt valita tukemaan oman aiheen käsittelyä. Sen osuvuus ja vakuuttavuus painoivat tässä .

Arvio on muodon ja sisällön summa. Kun 1 oli alin mahdollinen arvio niin  summana 1+1= 2. Maksimi olisi ollut kuusi, minulla korkein oli 4.

Aloitin pohjalta, tuskin olin ohjeitakaan kunnolla lukenut ensimmäistä esseetä lähettäessä. Toisaalta pelotti ja toisaalta kuvittelin osaavani kun olen niin kokenut kirjoittaja. Ensimmäiset palautteet olivat tärkeät ja avasivat silmäni. Aihe oli kiintoisa mutta esseellä ei juurikaan ollut tekemistä sen kanssa. Jatkossa pyrin kiinnittämään huomiota selkeyteen ja luettavuuteen. Kielen pääsin tarkistamaan kun keksin että pikanäppäimillä voin kopioida kirjoittamani omalle koneelle. (Teksti tuotettiin suoraan kurssialustalle, sinne ei voinut copy-pastata eikä siellä ollut päällä kielentarkistus. Tekstiä voi tallentaa ja lähettää deadlineen asti ilman rajoituksia. Sanojen määrä näkyi koko ajan, se sai olla vain 270-320. ).

Tässä sama tulos palkkeina. Nousin pohjalta alun jälkeen ja sain jopa kaksi nelosta peräkköin. Alkuinnostus ja usko omaan kasvuun taisi olla korkealla. Sitten notkahti, väsymystä ja keskittymisen puutetta lienee ilmassa.

Kolmosen jälkeen piti tsempata ja korjailla essettään huolellisemmin. Saattaa olla, että arviointi asteikkoa kiristettiin loppua kohti. Ainakin tarkoitus oli jatkuva parannus ja suositus oli vaatia enemmän kuin alussa. Niin että oppimiskäyrääni on ehkä turha analysoida enempää. Notkahdukset ja tasanteet kuvaavat oppimista, aina.

Arvokkaampaa tietoa saan suoraan laadullisista kuvauksista, ne minua auttoivat reflektoimaan. Toistin monia virheitäni jatkuvasti. Minun on vaikea kirjoittaa aiheessa pysyen ja rajaten. Heittelen mielelläni mukaan sellaista mikä tuntuu kivalta vaikkei ole tarpeen. Oli tosi hyvä apu, kun joku sanoi että ”tuo kappale on turha”, ”tuo virke ei liity mitenkään”. Rönsyjen poistamista viimeinen päivä ennen jättämistä (ja kiukuttelua).

Muoto ja sisältö olivat usein samaa tasoa. Kieli oli vieras, joten onhan se saavutus kuulla että se toimi. Sain upeaa opetusta myös, kun lueteltiin puuttuvat a ja the ja pilkkuvirheet. Vain pari natiivia ilmaisi turhautumisensa minun englantiin ja sanoi sen turmelevan koko esityksen. Sanavalinnat on arpapeliä ja on tylsää jos palaute vaan sanoo että ”sanat on vääriä”. Suurempi puute minulle muoto-pisteissä oli kuitenkin tuo epäloogisuus kuin englannin kielen epävarmuus.

Sisältö taas pysyi matalana siksi kun ei minulle ole tuntumaa kirjallisuuden analyysiin. Toimin ensimmäisen alaotsikon ’The Human Mind’ – hengessä ja valitsin teemat psykologisesti. En hallunutkaan harrastaa täsmällistä ja rajattua analyysia (esimerkkinä oli Lumikin ja äitipuolen keskustelut). No, oli mulla välillä liikaa sivuihin viittaamista ja välillä liian vähän.

Halusin oppia ajattelemaan ja ilmaisemaan ajatukseni niin että lukija ymmärtää. En päässyt kovin pitkälle tässä, mutta olen paljon tietoisempi puutteistani kuin aiemmin. Viikottainen palauteputki on tehokas ja lyhyt essee on erinomainen kohde kehitettäväksi. Olen iloinen että hyppäsin kurssille ja niin on muutama tuhat muutakin oppijaa kaikista maapallon osista. Tämä postaus on lämmittelyä ennen englanniksi kirjoittamista. Sitä paitsi olen utelias näkemään lukeeko tätä blogia enää kukaan…

Uusi opettajuus vai vanhako lie?

Innostuin tänään kuuntelemaan Otavaopiston pajaa, teemana opettajien osaamisen tulevaisuus. Ensimmäisenä puhujana oli Ritva Engeström Helsingin yliopiston opettajankoulutuksesta. Hän lähti liikkeelle Pasi Sahlbergin teoksesta Finnish Lessons, jossa jäsennetään suomalaisen peruskoulutuksen vahvuudet vertaamalla niitä vallitseviin kansainvälisiin trendeihin. Kansainvälinen keskustelu on ollut tosi hauskaa seurattavaa, monien maiden on vaikea ottaa vastaan suomalaista sanomaa. Perusajatushan on yhdenvertaisuus ja ilmaisuus koulutuksessa, ei yksityisiä kouluja, ei saavutustestejä eikä rankinglistoja. Suomi tuntuu taistelevan lapsen vapaan kasvun puolesta, vaikka kansainvälinen kilpailut kiristyy kiristymistään. Muutama maa iloitsee siitä, että ymmärtää suomalaisen kulttuurin paremmin kuin USA jolle se on aivan mahdoton pala nieltäväksi. Oli kiintoisaa kuulla Ritvan arviointi tilanteesta. Suomessa käy valtavasti vieraita jotka ovat tuottaneet lukuisia videoita oppiakseen meidän esimerkistä.

Myös Botswana hanke oli kiintoisa ja osoitti samat vaikeudet koulutuksen siirrossa kuin jo tuossa edellä kerroin. Vastavirtaan on hankala nousta. Engeströmien saavutuksena tunnetaan vielä kehittävän työntutkimuksen mallit, miten toimijat itse rakentavat ratkaisuja osana työtään. Jakomäen yläaste on yksi hankkeista. Koulu on instituutio vakiintuneine ratkaisuineen ja muutoksen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi. Paljon kuitenkin tehdään, koko ajan ja totta ovat Sahlbergin kokoamat väittämät. Tutkiva ja omaa työtä kehittävä opettaja on vankka perinne Suomessa.

Otavaopisto tuntuu olevan avoin ja erilaisuuden kohtaamista organisoiva paikka – niinpä seuraava puheenvuoro kertoi suomalaisen opettajankoulutuksen olevan henkisesti kuollut yksinäisten ihmisten kalmankäytävä, jossa innokkaat lahjakkaat nuoret jo kolmessa kuukaudessa alistetaan nykykäytäntöjä säilyttäväksi voimaksi. Tämä osoitettiin viehättävästi tarinoiden Emman ja Matin kokemuksien kautta. He antoivat omat kasvuprosessinsa muiden nähtäväksi ja hakivat sen kautta yleistä vuorovaikutuksen prosessikuvausta: ahdistus, taantumus – ihan OK perushommien hoito – tällaista lisää ja ylin taso uudistuminen. Prosessi on monesti rakennettu ja tuttu, mutta vilpitön avautuminen koskettaa aina. Näinkin voi asian kokea, todellisuuksia on monia sisäkkäin. Minulle jäi erityisesti mieleen toteamus että ”ei kaikkien kanssa voi” – siis innostua yhteiskehittelyyn ja ylläpitää prosessia. Ei niin. Mutta onneksi joidenkin kanssa taas voi 🙂

Seuraava todellisuus avautui Aila Paason väitöstutkimuksen kautta. Siinä osoitetaan ammatillisen opettajan kehitysalueet ja toimenpiteet tänään ja huomenna. Työelämälähtöisyys on hänen työssään kantava ensisijainen voima. Vastaavat jäsentelyt ovat olleet ammatillisten opettajankoulutusten käytössä jo vuosia, samoja on rakennettu kaikissa viidessä opekoulutuksessa.

Pauli Juuti edusti organisaatioiden ja johtamisen kehittämistä yleisemmin. Hän kävi läpi monia yhteiskehittelyn muotoja, jotka on todettu toimiviksi menestystarinoita tutkittaessa. Ihminen nousi keskipisteeksi, arvoksi ja lähtökohdaksi – ihan kuin Sahlbegin kirjassa, tuli mieleeni tässä kohden. On kiva olla suomalainen kun pyrkimykset ovat näin jaloja. Todellisuus kuitenkin työelämässä on sitä vanhaa hierarkista olemista ja päästään parhaimmillaan lepokitkaan tai kiehuntaan vailla todellista etenemistä.

Vielä haluan kertoa Annu Niskasen puheenvuorosta, hän kun on entinen kollegani Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista on työstetty vuosia projekteissa ja edistyttykin. Annu painotti yksilön etua ja voimaantumista, hän on projektin vetäjänä ja tutkijana pyrkinyt monipuolistamaan tarkastelua organisaation ja työelämän nopeasta kiertokulusta ihmisen kokonaisvaltaiseen näkemiseen. Urheasti hän jaksoi taas kerran keskustella läpi ne tavalliset vastaväitteet, jotka varmaankin aina heräävät, että olisikin kyse koulutuksen arvostuksen laskusta, suoritusorientaatiosta ja läpihuutojutuista. Sama ihmisen puolesta taistelu kantoi läpi tämänkin esityksen.

Mukana oli myös Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemia, joka on osoittanut, että koulutusta voidaan muuttaa. Taisin hypätä sen yli kun se on itselle niin tuttu ja monesti kuultu. Kovaa työtä sielläkin tehdään. Mukana oli myös mainio demo musiikin oppimisesta. Paljon mahtui innostavia erilaisia puheenvuoroja ja ConnectPron avulla voi loistavasti seurata.

Voidaanko valita kauniit periaatteet vai jyrääkö todellisuus ja sen kovat realiteetit? Tietyt periaatteet löydetään aina uudelleen: yksilön innostus ja sen laajentaminen yhteisöön, dialoginen kuuleminen ja kehitysprosessin painotus, ei lyhyen tähtäimen suoritteiden. Meillä on jopa Otavaopisto joka pystyy kokoamaan yhteen eri oppilaitosten ja työelämän edustajat kuulemaan toisiaan ja oppimaan. Mikä muuttuu? Jokainen ihminen joka antautuu kehitysprosessiin… vai yhteisö? koulu instituutiona?

 

Oppivan organisaation idea elää

Nyt haluan kertoa kokemuksestani Otavaopiston maaliskuun pajassa. Ajattelin kuunnella Yrjö Engeströmin puheenvuoron ihan nostalgian vuoksi ja osuin kuulemaan Erkki Takatalon luennon loppua. Yrjö ei pettänyt odotuksia, hän kiteytti nykyisen työelämän pulmia mainiosti, ja ohessa ihastuin Takataloon. Kävin kuuntelemassa hänen koko luennon.

Takatalon esitystapa kosketti ja aloin kuunnellessa miettiä omaa osallistumisena nyt eläkkeellä. Tuntuu että moni hänen sanomansa pätee paremmin tällaiseen vapaaseen elämiseen kuin työelämään. En osaa kuvitella oppivaa organisaatiota jossa johtaja vain tukee työntekijöiden omia kertomuksia ja antaa heidän olla vuorovaikutuksessa ulkomaailmaan. Työelämän uutiset kun koskevat irtisanomisia ja yt-neuvotteluja. Luulisin että siellä edelleen pyritään miellyttämään johtajia juuri oikealla tavalla. Mutta minunpa ei enää tarvitse, siitä voin olla iloinen. Minä voin rakentaa omaa kertomustani.

Takatalo kuvasi  perusoivalluksen jokaisen ihmisen oman äänen kuulemisesta, sille pitäisi olla tilaa organisaatiossa. Tästä on puhuttu dialogin käsiteellä, tiimityössä erilaisuuden merkitystä korostamalla jne. Idea on kai aina ollut sisällä kehitystyön ytimessä. Minulle palautui mieleen Markku Envallin aforismi

Vain laadustaan tinkimätön voi rikastuttaa muita. Ei muita voi rikastuttaa heidän laadullaan, vaan antamalla heille oman laatunsa.

Löysin tuon aforismin merkityksen kun pääsin 80-luvun lopussa innovatiiviseen porukkaan, jossa vauhti oli kova. Jos toimintaan aikoo tuoda jotain lisää, jotain uutta, pitää oma laatu säilyttää. Terve yhteisö sallii kysymykset ja jaksaa vastailla. Useimmiten kuitenkin ajaudutaan samanlaisuuden kehään, kaikukammioon, jossa samat ajatukset toistuvat ja toistuvat.

Tekee vielä mieli mainita että juuri Internetix-sivuilta löysin saman ajatuksen aloittaessani verkoissa seikkailun, en tiedä minä vuonna mutta silloisilla Otavaopiston sivuilla oli tehty huimia analyyseja kansanopistojen vaiheista ja siellä mietittiin että kehitystyössä jokaisella pitää olla paikkansa. Useinhan se on vain edelläkulkijoiden työ ja muut ovat tavallisia tai jarruttajia.

Hauskaa sekin että Takatalo löysi viisaita ajatuksia sattumalta Tiede ja Edistys-lehdestä. Voi, sen perustaminen ei kuitenkaan ollut sattuma. Tutkijaliitto perustettiin 70-luvun lopulla ja minullakin taitaa olla monta lehden vuosikertaa vielä tallessa jossakin. Ainakin säilytin perustavan kokouksen tiedot mielenkiint0isena dokumenttina, sen muistan. Kiva nähdä että lehti elää ja voi hyvin. Tosin suomenkielinen wikipedia tarjoaa taas aikamoista soopaa, miksi ihmeessä pitää kirjoittaa laveasti asioista joita ei tunneta. Arvostaisin lyhyttä muotoa jos sanakirjaa kootaan. Ei tee mieli korjata kun ei voi luottaa että korjaukset säilyisivät. Nimettömänä julkaiseminen ei ole mielestäni paras tapa, ikivanhat tieteellisen elämän säännöt kantavat pitemmälle, uskon.

Vielä voisin referoida lyhyesti Yrjö Engeströmin sanomaa, hänestä kun ei videota saatavana (voi olla että se löytyisi toisesta osoitteesta hän kun puhui videolla).Työn voi nähdä

1. sosiaalisena navigointina ja orkesterointina, Google + Amazon, aukot arvokkaita, tarkista navi, orkesteroi uudelleen

2. työ menneisyyden ja tulevaisuuden käsittelynä: kriittistä on konfliktien kokemistyö, menneisyys häipynyt

3. työ moraalin ja poliittinen vastuunotto: kestävyys eheys-kokonaisvastuu, funktionaali eriytyminen ja ekspertiisiin keskittyminen >uuden työkulttuurin hidas rakentaminen: kotihoito vs pizzeria ilman ruokalistaa tullaan ja hoidetaan

4. tahto ja  aloitemuutos: Intia veneenrakentajat tulee ja tekee ilman papereita, tuholaiset vs keinovalo

Tuossa oli herkullisia työn sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka ovat vaikeasti ratkaistavissa ja kuitenkin välttämättömiä ratkaista.

Kiitos taas kerran Otavaopistolle!