Surffata vai syventyä?

Menossa kylmä vappupäivä ja minä lueskelen lämpimässä Tiiu Tennon väikkäriä viime helmikuulta Surffaajat ja syventyjät: verkko-oppimisymppäristön pedagogisen rakenteen ja opiskelijoiden toimintaorientaatioiden tarkastelua. Tiiu työskentelee Oulussa ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja väitöskirja on julkaistu Acta Universitatis Lapponiensis 196.

Hankin kirjan heti kun huomasin sen olevan olemassa. Tiiu on yksi niitä kollegoita, jotka ovat vieneet eteenpäin verkko-opetusta ammatillisissa opettajakorkeakouluissa. Ja nyt hän oli jo ehtinyt näin pitkälle, täytyy antaa arvoa ahkeruudelle. Olen itse tehnyt samanlaista työtä Jyväskylässä, joten moni asia on tuttua. Kiintoisaa oli myös että Tiiu on käyttänyt Minna Lakkalan ym kuvausta pedagogisista infroista: teknologinen, sosiaalinen, epistemologinen ja kognitiivinen ulottuvuus.  Tästä blogasin minäkin ei niin kauan sitten.

Kysely 222 opettajaksi opiskelevalle antoi vastauksia 142 kpl ja aineistosta rakenneltiin muuttujia joiden yhteyksiä haettiin sopivilla menetelmillä (tuli nostalginen olo tilastotieteen perusopintojen suhteen ja mietin että mitä asioita kannattaa elämänsä aikana hyvin opiskella).  Pedagogisia infroja jouduttiin lisäämään muutamia ja vähitellen päästiin kuvaamaan opiskelijoiden orientaatioita. Tein vapun kunniaksi kuvan (kiitos Antti Laitisen joka heitti FB jäiden lähtökuvan eiliseltä. Omat jäälauttakuvani olivat ihan sopimattomia, pelkkä musta merivesi niiden välissä). Tarvitsin juuri noita pilviheijastuksia vapautuneeseen veteen.

tiiutennoOpiskelijoiden toimintaorientaatioita Tiiu löysi nämä viisi, käsitteet ovat tutkimuksesta. Ammatillisen opettajankoulutuksen opiskelijat ovat aikuisia, keski-ikä yli 40 vuotta, koulutusta ja työkokemusta runsaasti. Useimmat ovat töissä koulutuksen ajan ja harkitsevat ajankäyttönsä tarkasti. Toisaalta tuossa iässä on kykyä nauttia uuden opiskelusta ja myös itsensä tutkimisesta.

Kuvan alareunassa on Itsenäiset suorittajat, jotka tekivät nimenomaan itsenäisesti mitä pitikin eivätkä tarvinneet ohjausta. Suorituksiin kuului opiskelijatoverille kommentointi, ei isompaa yhteisöllisyyttä. Loogiset tiedonhankkijat kävivät kyselemässä tutorilta tarkennuksia ja seurasivat opettajien informaatiota huolellisesti. Minua hymyilytti nimitys loogiset lukiessani, ohjeiden seuranta oli siis loogista? Kuvassa he pysyttelevät jään reunassa eivätkä heittäydy veteen.

Aivan erilainen orientaatio oli yläreunan pilviheijastuksessa sosiaaliset surffaajat, jotka tulivat usein verkkoympäristöön tarkoituksella seurata muiden opiskelijoiden  kirjoituksia, keskusteluja. Vuorovaikutteiset viestijät olivat toinen sosiaalisuutta painottava ryhmä, mutta enemmän viestiviä. Kirjoitin hiukan isommilla kirjaimilla Johdonmukaiset verkkotyöskentelijät, he alkoivat minun mielessä nousta varsinaiseksi verkk0-opiskelijoiden orientaatioksi jossa osataan sekä heittäytyä että keskittyä.

Suosittelen tutustumista Tiiun tutkimukseen kaikille verkko-opetusta suunnitteleville ja toteuttaville. Lähteistö on tosi laaja ja tutkimuksen eteneminen on kuvattu niin yksityiskohtaisesti että siitä voi ottaa opiksi jos vastaavia menetelmiä ajattelee tarvitsevansa. Kaikki mahdolliset oppimisen käsitteistöt olivat mukana. Tämä on kirjoitettu yhden lukukerran jälkeen, syvempi arviointi vaatisi useamman. Mutta kivaa oli ja onnea Tiiulle!

Milloin blogia vilkaistaan?

Tulipa mieleen kysyä Googlelta miten tätä blogia on luettu, kun kirjoittelen välillä ajankohtaisista tapahtumista ja välillä pohdiskelen omiani entisenä verkko-opena ja nykyisenä virtuaaliyhteisöihmisenä. Alkuvuosi 2011 näytti tällaiselta:tammimaalis2011

Kuva herättää katsomaan mitä tapahtui alkuvuodesta – äskeinen huippu tuli TV2 netti-illan vuoksi. Heti tammikuussa blogasin otsikolla Löydy-kirja luettu ja se kiinnosti lukijoita, varsinkin kun Tuija ja Yoe kiittivät arviosta FB-ryhmässä. Tuija taisi tviitata asiasta myös. Kommenttejakin tuli blogiin muutamia. Tapahtumasta jäi hyvä mieli, koska kyseiset kirjailijat ovat kyllin vahvoja ottaakseen vastaan erilaisia tulkintoja.

Äskeinen TV2-ohjelman jälkeinen keskustelu on vielä mielessä. Blogit linkittävät toisiinsa ja siksi lukijoita tippuu pitemmän aikaa. Itse on pakko tviitata #a2ilta tagilla jos haluaa tulla mitenkään huomatuksi. Suomalaisia tavoitan myös naamakirjan kautta. Näihin itsensä mainostuksiin on jo tottunut, vaikka ne aluksi ällöttivät.

Nyt on menossa monien helposti saatavien kvantitatiivisten mittareiden käyttö, esim. TV2-illan aikaiset verkostot, jotta näkee aktiiviset toimijat. Tulikohan yllätyksiä? Samaa itsekin tässä nyt teen, seuraan kun kerran se on helppoa. Näen nämä joukkotapahtumat jonkinlaisina kuplina jotka puhkeavat nopeasti eikä niistä juuri jälkeä jää. Ehkä joku nimi ja siihen liittyen tapa kirjoittaa, luo odotuksia tuleviin keskusteluihin. Suurin osa uusista lukijoista vain vilkaisee sivua ja poistuu välittömästi.

Muistelin että ensimmäisiä joukkotapahtumia tähän blogiin liittyen elin toukokuussa 2010 kun kirjoitin sometime2010 tapahtumasta:

some2010Kirjoituspäivä on merkitty nuolella ja lukijat ovat tulleet pari päivää myöhemmin. Kommentteja tuli peräti 13 ja muut linkittivät minuun, siitä tuo hidas prosessi. Lukijoita oli vähemmän kuin tänä vuonna, vaikka tapahtuman ympärillä oli kovasti säpinää. Muistan että twitter-seuraajia tuli ja painetta eri some-yritysten tukemiseen tai ainakin suosimiseen. Siinä joutui päättämään miten kehenkin suhtautui. Muutamia on jäänyt pysyvästi tutuiksi ja vaihtoa on jatkuvasti.

Olen kirjoittanut monista muistakin tapahtumista, mutta ne ovat hukkuneet normaaliin virtaan. Olisiko ensimmäinen vastaava tapahtuma ollut toukokuun 2009 Voimala-keskustelun jälkipuinti. Sieltä jäi joitakin nimiä, joista tykkään edelleen. Tänä vuonna kirjoitin case sometu ja case peda-forum ja somus-loppuseminaarista. Sometu kiinnosti Mikkelissä, peda-forum toi yhden tutun FB -kaveriksi ja somus-semma toi kommentteja seminaariin osallistuneilta. Lukijoita oli siis nuo tavanomaiset 20, ei juuri erotu ensimmäisessä kuvassa. Samoin YLE-semma suomalaiset verkoissa, tulipa tehtyä muistiinpanoja ja ajateltua jotakin.

Kun kirjoitin itseorganisoitumisesta englanniksi, sain huomiota Kanadasta ja sitä postiani on luettu reilusti yli 200 kertaa. Raportti oli englanniksi verkossa joten sitä voi mainostaa. Uusia linkityksiä tuli muutamia myöhemmin ja niiden kautta lukijoita enemmän kuin ensimmäisen guru-linkin kautta. Samalla tavoin toimivat kansainväliset huippuhetket: nousevat, katoavat ja joitakin ihmissuhteita jää. Lukumäärät ovat suurempia mutta niinhän maailmakin Suomen ulkopuolella 🙂

No mitä sitten? En kirjoita yrityksen enkä organisaation nimissä, vain itsenäni. En tavoittele suuria lukijamääriä, mutta kirjoittamisen mieli toki syntyy henkisessä vaihdossa. Siinä näen eron näiden tapahtumien ja normaalin asiablogaukseni välillä. Uskolliset lukijat ovat kiinnostuneita sisällöistä, pystyn ainakin ajoittain tarjoamaan heille jotain piristystä ja vinkkejä. Uusiakin lukijoita tippuu vähitellen. Tapahtumien ympärillä on somepöhinää josta ehkä voisi syntyä suomalaisen somekentän itseymmärrystä. Jos sitä haluttaisiin. Viime päivinä näkyy olevan kilpailua parhaista posteista, kommenteista, tviiteistä, osallistumisen tavasta .. onhan tuo viihdettä joka heijastelee aikaansa.

Tietoa oppimisesta ja muistista

Entinen kollegani Markku Pöyhönen heitti naamakirjaan linkin Virpi Kalakosken luentoon, jossa tutkija oikaisee monia tavanomaisia uskomuksia oppimisesta. Kiitos Markulle, minä innostuin.  Webbi on hyvä juuri  pintatiedon nopeassa levittämisessä. Tiedon oikaiseminen on taas melkein mahdotonta. Milloin se on tarpeen, en tiedä, mutta yritän nyt kuitenkin. Harvoin tulee eteen suomenkielistä asiantuntijaluentoa. Virpi on Psykologia lehden päätoimittaja ja muistitutkija. Hän kysyy voiko muistia parantaa?

Ei ole totta että aivoista käytetään vain 10 prosenttia. Ei ole totta että vasen ja oikea aivopuolisko toimivat erillään. Ei ole totta että ihmisen kapasiteetti työmuistinaa on 7 +-2. Oppimistyylien vaikutuksesta oppimiseen ei ole juuri mitään näyttöä. Virpi myös kertoo mikä on totta. Totuus on vähemmän myyvää, vaikeampi tuotteistaa ja toisaalta melko kestävää. Monet asiat on tunnettu kauan, mikä 1800-luvulta, mikä 1900-luvun alusta.

Ihminen on nopea unohtamaan ja hidas oppimaan. Siksi mieleen palauttaminen, kertaus on välttämätöntä. Luento sisältää ohjeita pysyvään laadukkaaseen oppimistulokseen pääsemiseksi:

  • oikea jaksotus on tärkeä, useat lyhyet harjoituskerrat johtavat parempaan tulokseen kuin pitkät
  • vältä keskeytyksiä ja häiriöitä, tee tehtävä kerrallaan
  • kytke omiin aikaisempiin viitekehyksiin ja osaamisiin jne.

Oikoteitä ei ole. Harjoitukset ovat aina konteksisidonnaisia, niissä oppii sitä mitä harjoittaa. Oman toiminnan kokonaisvaltainen ohjaaminen on kuitenkin taito jonka harjoittamisen myötä oppimisen laatu paranee yleisemmin. Ekspertiksi voi oppia mutta se vie kymmenen vuotta: 4 t/päivä ja palaute sekä kulttuurin tuki.

Samoja sisältöjä löytyy kirjoitettuna uusimmasta Psykologia lehdestä (46,1,2011,55-57). Siinä suosituksena on

  1. ajallinen hajauttaminen, jaa työskentely useaan kertaan
  2. materiaalin sekoittaminen: opiskele rinnakkain useaa aineistoa niin saat kokonaisvaltaisen kuvaan. Aluksi tämä hidasti mutta tulos oli pysyvä ja mielekäs.
  3. pistokokeet toistettuina tehostivat oppimista, ne pakottivat palauttamaan mieleen opitun. Tämä oli paljon tehokkaampaa kuin käsitekarttojen tekeminen.

Mitä siis tästä kaikesta voisi ottaa omaan käyttöön nettielämässään? Materiaalien moninaisuus tulee itsestään, mutta onko sitä liikaakin jotta pystyisi millään lailla sulattamaan lukemaansa ja katsomaansa? Taukoja voi kai itsensä opettaa käyttämään, samoin kuin tekemään itselle pistokokeita. Niitä voisi kutsua reflektointihetkiksi. Minkälaiseksi nettimaailman asiantuntijaksi voisikaan tulla jos oikein tietoisesti yrittäisi? Mieleen nousee joitain kohtia Tuijan ja Yoen Nettielämää -kirjasta: miten oppii nopeasti havainnoimaan sivun olennaiset osat ja sulkee pois mainokset tms. Aluksi kuormittuu kognitiivisesti, mutta se vähenee kerta kerralta.

Verkko-opetuksessa tämä merkitsee huomion kohdistamista mielekkääseen etenemiseen. Opitaan voittamaan ne kuormitukset mitä on pakko ja vältetään ne turhat mitä vaan voidaan suoraan välttää. Välineiden moninaisuus ei voi olla itsetarkoitus (paitsi jos niitä juuri opiskellaan). Tästä saa joku muu jatkaa …

Tietoinen verkon välineiden hyväksi käyttö oman muistivarannon tukena on myös sen verran vaikeaa että vaatii tietoisen huomion kohdistamista ja kokeilua. Kokemusten vaihto muiden kanssa auttaa, muistan monien blogien sisältävän pohdintaa verkkoon hukkumisesta ja kuiville pääsemisestä. Eilen tätä blogia luki 65 uutta ihmistä, koska TV2 ilta oli aiheena. Nyt nämä ihmiset ovat kadonneet, palaan aikaisempaan teemaan ja uskon tapaavani täällä pysyvät ”omat” lukijani. Kodikasta.

Oppimisen vallankumous toteutettuna

On noussut mieleeni toistuvasti että pitäisi olla blogiposti jossa kokoan keskeiset ajatukseni ja kokemukseni oppimisen vallankumouksesta. Se toteutettiin suomalaisen instituution sisällä, opettajankoulutuksessa, jonne tulivat aikuiset ihmiset työelämästä hakukriteerit täytettyään ja pääsykokeen kautta. Tämä tarina on tosi. Mitä siis pidän vallankumouksena?

Oppimisen tärkein tekijä on opiskelijan sitoutuminen ja motivaation ylläpito oikeisiin asioihin kohdennettuna. Opiskelijalla tulee olla vapautta vaikuttaa, siis rakentaa oma suunnitelmansa. Koulutus tarjoaa tälle tukipuut, jotka nopeuttavat etenemistä, kaikkea ei tarvitse keksiä itse alusta asti. Opiskelija rakentaa oman opettajuutensa, sitoo osaamisensa ja persoonansa niihin kehyksiin joissa se tulee toteutumaan.

Tavoitteena on todellinen osaaminen eli ammattitaito ja kaikki tähtää siihen, alistuu sille. Ei ole oppiaineita sinänsä, opetusharjoittelu on olennainen osa teorian ja käytännön kytkemistä omassa toiminnassa. (Koska opetusharjoittelu kuulosti vanhanaikaiselta sen nimi oli toiminnallinen jakso, sitten työssä oppiminen).

Opiskelijat ovat oman alan asiantuntijoita ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa opettaa yhteistyöhön, joka on keskeinen tavoite. Opiskelijoiden erilaisuus avartaa myös ajattelua ja yhteiskunnallista osaamista.  Verkostoituminen on siis pakollista, samoin asiantuntijuuden jakaminen.

Opettajankouluttajan työssä tämä merkitsi että kaikki tekivät kaikkea. Parhaimmillaan fasilitoijan tehtävää voitiin vaihdella opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Opettajankouluttajat jakoivat materiaalinsa, mikä oli mahdollista jo ennen tietokoneiden käyttöä. Nyt se on toki helpompaa.

Opetushallinnon silloisia käytäntöjä noudatettiin, koska oli pakko. Kirjoitettiin muodolliset päiväkirjat, ja noudatettiin opettajan työmääryksiä. Oli erilaisia nimikkeitä ja palkkoja mutta ne unohtuivat käytännön yhteistyössä. Opiskelijoille annettiin todistukset ja jopa numerot siihen asti kunnes niistä päästiin eroon. Numeroarvioinnin poistoa ajettiin ja se onnistui, teki arvioinnin mielekkäämmäksi.

Oppimisen varsinainen arviointi oli opiskelijan omaa toimintaa. Itse kirjoitettu oman Oppimisen päiväkirja avasi koulutuksen idean ja keskusteluja käytiin kaverien kesken ja ohjaajien kanssa koko opiskelun ajan. Kaikkea palautteen saamista opittiin arvostamaan.

Olisiko tässä keskeisimmät vallankumoukselliset käytännöt? Asiat laitettu kohdalleen oppimisen tarpeista katsoen ammatilliseen osaamiseen tähdäten. Helppoa se ei aina ollut, alussa kaikki tahot vastustivat, niin minäkin 🙂  Piti uskoa että suunta on oikea, opiskelijat tappelivat vastaan kunnes oivalsivat. Vallankumous piti piilottaa aluksi sääntöjen noudattamisen alle. Aikanaan suunta sitten kääntyi. Yksi edellytys instituution nopealle kehittämiselle ehkä oli että se oli itsenäinen suhteellisen pieni yksikkö ja uusi ala jossa ei ollut tradition kahleita. Kulttuuri voitiin muuttaa, johtaja ymmärsi tarkoituksen ja tuki kouluttajia.

Samat asiat taitavat löytyä raportista johon koottiin lukuisten koulutuksen vaikuttavuustutkimusten yhteenveto. Mikä yhdisti onnistumisia:

  • opiskelija on aktiivinen ja voi vaikuttaa opintoihinsa
  • koulutusohjelma tarjoaa mahdollisuuden integroida opintoja
  • oppilaitoksen ilmapiiri on innostunut ja ihmiset tukevat toisiaan

Uskon että Suomesta löytyy lukuisia tällaisia tarinoita. En ole antanut vuosilukuja tapahtumille, minusta tarina on ajaton. Haluan vain muistuttaa että kaikki on mahdollista kun tosissaan halutaan. Ei helppoa mutta mahdollista ja lahjaksi saa mielekkään elämän, jossa ei riidellä työajoista, palkoista tai tehtävistä.

Tämä kertomani toteutui ennen tietokoneiden tuloa, samalla kun tekstinkäsittelyä opeteltiin. On mahdoton arvioida miten kehitys sittemmin on kulkenut, on niin paljon vaikuttavia tekijöitä. Varmaa on, että uuden opettelu on nielaissut merkittävän osan opettajien työajasta. Omaa verkko-opettajuutta olen jäsentänyt.

Varmaa on myös että oppimisalustat auttavat opiskelijaa ratkaisevasti ja helpottavat opettajien yhteistyötä jne. Sosiaalinen media avaa vaivattoman yhteydenpidon myös kansainvälisesti. Kaikki muuttuu. Mitäköhän halusin sanoa: olisi hyvä jos erottaisi olennaisia oppimisen asioita eikä hukkuisi uusien vempainten omaksumiseen. Mihin niitä käytetään, miten ne oikeasti palvelee oppimista?

Learning Analytics ja oppiminen

Osallistuin parina iltana Learning Analytics konferenssiin, minä kotona Suomessa ja konferenssi Kanadassa. Mountain Time oli yhdeksän tuntia jäljessä, joten aamu oli 17.30. Ustream oli hyvän tasoinen, mukava seurata. Tietoa konferenssista tagilla LAK11.

Learning Analytics – miten suomentaisi? – tarkoittaa kaikkia menetelmiä, joilla oppimisalustat ja internetin työvälineet kokoavat dataa valmiiksi ja visualisoivat vaikka miten. Konferenssi taisi olla ensimmäinen maailmassa tästä teemasta. Minä olen aina tuntenut vetoa oppimisalustojen kokoaman tiedon käyttöön, verkko-opettajana R5 Generation, Optima, Moodle, Blackboard tarjosivat kukin omia juttujaan ja minusta oli kiva niihin tutustua. Visualisoinnit toimivat ryhmäreflektion välineenä ja opiskelijat antoivat niille arvoa. Yhteispeilaus rakensi identiteettiä tai ainakin lisäsi sitoutumista ja motivaatiota. Oltiin oikeasti oppimassa yhdessä eikä vaan suoritettu kurssia.

Mieleeni palautui erityisesti Blackboardin kuvat joita mulla oli tapana työstää kun Ihanaisen Pekan kanssa verkko-ohjauksen yhteisopintoja esiteltiin. Blackboard oli silloin Helian ammatillisen opekorkean alusta. Tämä oli mun lempikuva (hyvin Google löysi, esitys maaliskuussa 2007 Virtuaaliyliopistopäivillä).

vuorokausi
vuorokausi

Monet opiskelijat olivat töissä päivisin ja opiskelivat iltaisin ja öisin. Esityksen otsikkona oli leikillisesti täydellisen oppimisen verkkokurssi Yrjö Engeströmin samannimisen oppimismallin mukaan. Täydellistä oppimista tosiaan, onkohan sitä? Nytpä nousi mieleen tuosta konferenssista miten Erik Duval pohti että kun kehon tilaa mitataan kuumemittarilla niin mikä on oppijan vastaava mitta? Sehän se osoittaisi täydellisyyden asteen tai ennustaisi sitä 🙂

Verkostojen kuvauksia esiteltiin LAK11 konferenssissa runsaasti. Voin kirjoittaa parhaista löydöistä erikseen. Huomaan kulkevani blogauksessa kehää että ensin nousevat omat tunnot ja rakkaimmat muistot ja vasta niiden purkamisen jälkeen pääsen analysoimaan uusia kokonaisuuksia.

Tämän aamun koskettavin hetki oli lukea loppuun tuo virtuaaliyliopistossa pidetty esitys. Siellä oli niin huimaa tulkintaa että sen veroista vain hiukan hipaistiin uusimmassa LA konferenssissa. Kyse on psyykkisistä tapahtumista, ihmisen mielen sisäisestä liikkeestä jota on miltei mahdoton vangita. Mutta Pekka jäsenteli sitä tähän tapaan ja minulla oli ilo olla vertaiskollegana. Onnistuneessa oppimisessa toteutuu

  • läsnäolon ja koskettamisen tuntu: persoona ja viestintähetken tunnelma esiin, riittävän nopeat vastaukset viesteihin, huomataan toiset ihmisenä, puhutellaan nimellä, viestintäsävyt heijastuvat
  • dialogisuus, yksilön sisäisenä, dialogiketjuina, moniäänisyys

Ohjaajien toiminta on myös upeasti kirjoitettu esiin. Ohjaajien läsnäolo on ajallinen, persoonallinen, paikantava, emotionaalinen ja tietysti sisällöllinen. Asiantuntemuksen tulee olla niin vahva että sitä voi käyttää joustavasti miten tahansa, ja se tietysti myös kehittyy koko ajan. Voin ylpeänä esittää miten pitkällä taidoissamme olimme 2000-luvun alkupuolella. Kun osallistuin kansainvälisten gurujen kursseille 2008 alkaen olin aika ihmeissäni heikoista ratkaisuista ja ensin epäilin omaa kielitaitoa ja ujoutta mutta …

Laitan tähän vielä muistiin loppuyhteenvedon jonka kaltaista harvoin tapaa 🙂 .

dialogihorisontti
dialogihorisontti

Oi noita aikoja.. ja mikä ilo nyt elää vastaavaa globaalilla tasolla. Nautin joka hetkestä. Ainakin melkein.

Suomalaiset verkoissa

Sain virikkeen ajattelulle YLE:n isosta pajasta, jossa julkistettiin otsikon mukainen tutkimus. Jarmo Lahti kirjoitti paikalla olleena omia kokemuksistaan blogiin. Se sisältää myös slidet tutkimuksen tuloksista. Minä olen vain kuunnellut luennon Yle areenasta. Twitter hashtag #yleseg ohjaa tietojen äärelle.

Suomalaiset (1800 ihmistä) segmentoituivat monimuuttujamenetelmillä kuuteen porukkaan: tyytyväiset, funktionaaliset, tiedonjanoiset, sosiaaliset, teknologiset ja aktiiviset. Ryhmät erottuvat toisistaan mahdollisimman paljon, mistä haluaisi enemmän tietoa miten se toteutettin. Onko kyse edes henkilöprofiileistä vai kyselylomakkeen muuttujista vai mistä? Minäkin (kuten Jarmo) sijoitan itseni jokaiseen. Toinen mukava tieto olisi otanta, ketä nämä ihmiset ovat muuta kuin 15-74 v ja tietokoneella, sähköpostilla vastanneita?

Kuuntelin kärsivällisesti koko luennon ja tuli siinä sijoitusten logiikka osittain selitetyksi. Ryhmien nimet kuvaavat osittain koko elämänasennetta (tyytyväiset, sosiaaliset, aktiiviset) ja vain osittain internetin  käyttöä. Kuuden ryhmän netin käyttö monipuolistuu kuvatussa järjestyksessä (slide 15) ja samalla tulee mukaan ikä. Kolme ensimmäistä ryhmää on yli 45v ja loput nuorempia.

Tulokset tuntuvat hyvin selviltä sinänsä: tietoa haetaan pikkuisen (tyytyväiset), eri tarkoituksiin (funktionaaliset) ja vielä enemmän (tiedonhaluiset) tai sieltä haetaan ”kaikkea” (aktiiviset). Sosiaaliset ja teknologiset sen sijaan erottuvat suuntautumisellaan – epäilemättä totta, nettiin pääsee kumpaakin tietä. Oikeassa elämässä ihmiset vielä muuttuvat koko ajan ja vaihtavat osallistumisensa tapoja. Aineisto oli viime lokakuulta.

Minulle tuli kaipuu saada tolkkua tuloksista, löytää käsitteitä jotka auttaisivat ymmärtämään verkkoelämää ja sen muutosta. Löysin marraskuulta 2009 oman  postauksen jossa esittelin asukkaat vs vierailijat webissä, Oxfordin yliopiston tuottaman jaottelun opiskelijoiden eroista. Dave White esittelee tuloksen videolla ja TALL bogissa kirjoitettuna. Minusta tuossa on mieltä: ihminen orientoituu nettiin joko työvälineenä tai asuinpaikkana. Jokainen tuntee välineenä käytön, mutta asumisen voi oppia vain kokemalla, kokeilemalla. Sitä on muuten vaikea ymmärtää.

Valinta vierailija-asukas toiminnassa voi vaihdella työelämän ja yksityiselämän välillä, esim. Dave oli asukas enemmänkin työelämässä. Muutoksia omassa suhtautumisessa voi seurata tuolla nelikentällä. Samantapaista jäsennystä käytti Tuija Aalto ammatillisen verkkoidentiteetin kuvauksissa mm. Löydy-kirjassa.

Vierailija-asukas orientaatio voidaan kuvata myös jatkumona jossa useinkin liu’utaan paikasta toiseen, ei ole kyse pysyvistä eroista. White puhuu Open Universityn podcastissa tästä jatkumosta. Itselleni tuli kuunnellessa oivallus siitä miten webin välineet voivat muuttua paikaksi omassa mielessä samalla kun orientaatio huomaamatta muuttuu kohti asumista (esimerkiksi kun GoogleDocs on kavereita samaan aikaan). Mutta aina on mahdollisuus valita miten toimii.

Ihanne ei kai ole jatkuva verkoissa roikkuminen vaan tietoinen käyttö. Kiintoisa keskustelu YLEn pajassa nousi nuorten tietoisesta vastustuksesta (taidealat, filosofisesti orientoituneet). Eivät kaikki jotka osaavat/ osaisivat käyttää tietokoneen mahdollisuuksia, huumaannu niistä vaan voivat pitää tärkeämpänä muuta elämää.Tämä valinnan oikeus unohtuu, kun yksisilmäisyys ja ikärasismi tunkeutuvat näihin kartoituksiin verkon käytöstä.

Itse en näe mieltä selvittää ulkoisia käyttäytymisiä tietyllä hetkellä, vaan ymmärtää ilmiöitä syvemmin. Mutta innostuinpa tämän verran ja uskon YLE:llä olevan oikeat pyrkimykset pitää huolta meidän tarpeista 🙂

Sosiaalinen itseorganisoituminen

Edellisessä postauksessa kuvattu SOMUS hanke sanoo tutkineensa sosiaalista itseorganisoitumista, siitä otsikko tälle jutulle. Olen tutustunut loppuraportin tätä koskeviin osiin ja maistelen niitä tässä.

Aiemmin muistan ihastuneeni itseorganisoitumisen käsitteeseen Pirjo Ståhlen väitöskirjan myötä. Miten kritiikittömästi sen otimmekaan luonnontieteistä käyttöön ja lintuparvet vakuuttivat että tapahtuu sitä. Se oli jotenkin kiehtovaa, kuten uusi aina on. Nyt sitten opiskelin enemmän ja Somus loppuraportti oli hyvä tapa aloittaa. Siihen on koottu perustiedot ja muodikkaimmat lähteet, Kari Hintikka asiantuntijana.

Itseorganisoituminen on prosessi, jossa muoto, malli tai rakenne ilmaantuu systeemiin ilman keskusjohtoa tai ulkoista suunnitteluelementtiä. Ja tämä prosessi tapahtuu suuressa ihmisjoukossa  (lauma tai parvi). Aloin ihmetellä että mitenköhän se lopulta on mahdollista ja samaa näkyi Hintikka ihmettelevän. On kyse paradoksista, koska ideaan liittyy kaiken institutionaalisen järjestyksen kieltäminen. Silti ilman järjestystä ei mitään tapahdu, mikään asia ei voi edetä. Miten siis järjestys syntyy?

Välineet on helpoin nähdä ja hyväksyä, tarvitaan oikeat välineet ja niitä on nyt lisääntyvästi tarjolla. Voidaan tiedottaa helposti ja koota tietoa, rakentaa sitä isollakin porukalla. Mitä muuta tarvitaan?

Yhteinen toiminnan kohde, painopiste, suunta on oltava tai toiminta hajoaa. Lisäksi tarvitaan koordinoivia elementtejä ja ihmisiä. Pitkäaikainen toiminta (kuten sometu) vaatii huolehtijoita ja aktivoijia, muutamia palkattuja ihmisiä ja kytkennän organisaatioon jonka kautta tietovaranto säilyy  ja kasvaa turvallisesti. Somus hanke on minun silmissä samanlainen kuin lukuisat muut hankkeet joita julkisin varoin koko ajan käynnistetään. Raportoinnissa rakastetaan joitakin uusia käsitteitä, jotta erotuttaisiin muista. Se on inhimillistä ja myös suorituspisteiden kannalta tarpeen.

Itseorganisoitumisen suppilomalli (by Hintikka) muistuttaa sekä yhteistoiminnallisen tutkivan oppimisen mallia että yleisiä prosessimalleja (hankkeen vaiheet, opinnäytetyön, tutkimuksen…). Miten muuten voisi ollakaan. Erimielisyyttä vesiputousmalliin tuotiin esiin jos oikein ymmärsin.

somusfunnelRatkaisevaa kai on että osallistuvatko parven/lauman/joukon ihmiset oikeasti vai tuntevatko vain myönteistä yhteenkuuluvuutta? Ja millä nuokin sitten toisistaan erottaa? Subjektiivinen kokemus on aina ”oikea” kuten jokainen tunne on oikea.

Aiemmin käytettiin nimitystä joukkoliike ja joukkotoiminta, nyt sosiaalinen itseorganisoituminen.  Osallistumisella on ollut valtava merkitys minunkin elämässä, ihmisen pitää tuntea elävänsä merkityksellistä elämää ja puolustaa sekä kehittää jotain hyvää. Joskus organisoituminen toteutui demokraattisen sentralismin kautta: alussa avoin käsittely jossa jokaisen kanta nousi esiin ja sitten keskittyminen, yhteisen  toiminnan suuntaaminen, joukkovoiman käyttö. Jos jatkan näitä ajatuksia niin pian minulla ei taaskaan ole muuta uutta kuin että monenlaista vempainta tiedon levittämiseen jne on nyt käytössä mitä ei ennen. Ja nämä vempaimet tekevät osallistumisesta myös (liian) kevyen ja helpon, mitä Hintikka myös pohti.

Ainoa minua hämmästyttänyt kohta oli sometu-ningin kuvaaminen ystävien määrillä. En ole koskaan ajatellut että Ningin sisällä merkitsisin erikseen kavereita, yhteisö ja sen toiminta on kiinnostanut minua kaikissa ningeissä missä olen toiminut. Hintikka käyttikin tuota yhteisöä demonstroidakseen 1-9-90 jakoa mikä löytyy avoimissa joukkoliikkeissä (siirryin vanhaan käsitteeseen) – eikös tuokin jo kerro ettei sosiaalista itseorganisoitumista ole vaan supernörtit pyörittävät toimintaa 🙂 Tänään on IT-uutisissa että Wikipedian kirjoittajista 13 % on naisia, koska miesnörtit karkoittavat heidät. Jopa on avointa ja tasavertaista.

Seuraavana vuorossa on Aleks Krotoskin väitöskirja, linkin löysin Tuija Aallon blogin kautta. Väitös on sosiaalipsykologiaan mikä lisää minun mielenkiintoa. Jospa siinä päästään ihmisen toiminnan sisään, sosiologia katsoo ilmiöitä kauempaa. Aleks (nuori nainen) on tutkinut Second Lifen tapahtumia.

SOMUS semma 27.1.2011

Elämäntapani on nykyään seurata virtuaalimaailman vinkkejä ja pysähtyä paikalle kun mielenkiintoista keksin. Tänään vietin iltapäivän SOMUS valmistujaisissa Bambuserin kautta. Sisältö tuntui täydentävän hyvin SOMETU ym kehittäjäverkostoaiheitani. Aiemmin olin liittynyt SOMUS ryhmään Qaikussa ja joskus vilkaissut ettei ole mitään tapahtumia. Nyt vasta näin nuo webbisivut joihin edellä linkitin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Minua kiinnostivat erityisesti suomalaiset kansalaismediakokeilut, mitä niistä opittiin. Hanke oli vain kaksivuotinen, mutta kolmen yliopiston yhteinen. Kovasti kehuttiin tutkimusparven avointa työskentelyä, kai sitä sitten jossain oli ollut 🙂 en vain onnistunut siihen törmäämään. Hankkeen vetäjä esitteli kokonaisuuden, kannattaa lukea webbisivulta, en toista tässä.

Teemu Ropponen esitteli mitä kenkiä suutarin lapsi käytti, minulle riitti Bambuser  (jonka äärestä lähdin kävelemään ulos auringon vielä paistaessa ja katsoin tallenteina välit). En jaksanut ihailla sitä että kamera kiersi ja kuvaajat vaihtuivat, oli monenlaista sormea linssillä ja kuva ja ääni ihan mitä sattuu. Mutta puheet tuli aika hyvin, kiitos mahdollisuudesta. Uutta osaamista Teemu korosti, epävalmiin julkaisua, avun pyytämisen oppimista, vaihtelevien roolien käyttöä. SOMUS oli ketterä projekti joka teetti paljon työtä.

Pirjo Näkki ja Auli Harju kertoivat lukio- ja maahanmuuttaja-hankkeista. Heidän käsityksensä lähenivät Villen ja Annen kertomaa (siis sometusta). Koulutusta ja ohjausta tarvitaan, välineiden antaminen ei yksin riitä. Käyttäjät lopulta päättävät mitä tekevät, toiminnan pitää olla oikeasti kiinnostavaa ja mahdollista. Jotkin välineet ovat helppoja ottaa käyttöön (etherpad). Yhteisö ei synny itsestään. Hyvä yleisökysymys koski sitä löytyikö oppimiskäyrä osallistumisen hyppäykselle, milloin helpottui. Pieniä askelia tarvitaan, vie aikaa että osallistumiskulttuuri tulee arjen osaksi, normaaliksi toiminnaksi. Juuri kun oppimisalustaa opitaan käyttämään, se onkin jo vanhentunut (kovin tutulta tuntui).

Kari Hintikka kertoi Välitön media hankkeesta: verkkovoima ja  itseorganisoituminen netissä. Hän luetteli caseja: porkkanamafia, opiskelijoiden twitterkapina, eroa kirkosta, sometu, sähköauto … Itseorganisoituminen merkitsee että toiminta käynnistyy itsestään, hakee suuntansa nettiliikehdinnässä ja suunta löytyy ilman johtajaa. Mitkä hankkeet sitten täyttävät nämä ehdot, en tiedä. Hän kertoi useissa caseissa löytyvän nämä: supernörtit (yhteys kaikkiin), ryppäät pieniä (alueet esim.), silloittajat (yhdistävät), verkottujat (sosiaaliset!), ryhmänjohtaja + fanijoukko (joukko ei välttämättä verkottunut toisiinsa) ja seuraajat. Nettimaineen rakentaminen vie aikaa.

Petri Kolalta sain avoin data käsitteen: koneluettava ja -käsiteltävä tieto. Verkkodemokratiaseura on järjestänyt kilpailun Suomessa. Tietovarannoista on kyse, mediasta ja sen lukutaidosta, uudesta tietty.

Yleisemmälle tasolle käsittelyn nosti Ossi Kuittinen, SITRAn johtaja, entinen TeliaSonera kehittäjä ym. Hän lähti liikkeelle oman asiantuntemuksen rajallisuudesta, mitä arvostin. Hän oli tietojenkäsittelyinssi joka näki tarvittavan laajempaa perspektiiviä. Hän haki ihmisen ideaa: voimaantuva, itseä toteuttava, haluaa tehdä yhdessä hyviä asioita. Hän kiinnitti huomiota joidenkin TV-ohjelmien ihmistä alentavaan tyyliin. Aktiivista kansalaisuutta ei ole tuettu, vakavaa keskustelua ei käydä. Emergenttisyyteen on vaikea päästä kiinni, mitä se on ja miten kehkeytyy? Teknologiakeskeisyys estää näkemästä tärkeimpiä, yhdessä tekeminen pitää oppia, ei aina vaan välineitä. Minua viehätti ajatus että jollakin alalla täytyy olla syvä osaaminen ennenkuin sitä voi tarjota tieteiden/ ammattien yli menevässä yhteistyössä. Eläkkeellä on kuulemma syntynyt paras tiede, löytyy aikaa ja kypsyyttä (siksi minäkin tässä kirjoittelen 🙂 ).

Yleiskuva mielessäni on että Kuittinen kertasi kompleksin ennustamattoman maailman kohtaamisen tuskan (monesti todettu). Pidin ihmisen nostamisesta keskiöön, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan. Mutta kaiken hullun tukeminen realistisuuden sijaan .. ei kovin innosta hakemuksia tekemään.

Kokeiluja kuunnellessa tuli mieleen että tulokset muistuttavat kovin verkko-opetuksen piiristä saatuja. Aikuiskasvatus on toiminut jo kauan avoimilla periaatteilla ja tukemisen tavatkin ovat tiedossa. Toiminta- ja kehittämistutkimukset ovat raportoineet aiemmin ihan samaa. Salaperäinen itseorganisoituminen tuli todetuksi mutta ei todennetuksi. Haluan nähdä ja kokea sen omin silmin ennenkuin uskon.

Ai niin.. siellä jaettiin julkaisua jossa kaikki selviää 🙂 Tällaiset hankkeet kehittävät tekijöitä, mutta eivät tuota uutta tietoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Suorituspisteitä niistä kyllä saa. Lopuksi pitikin kertoa hauska nauhoitus: kamera kuvasi nuoren miehen takamusta ja hän innokkaasti selitti että ”rakkauden ja jakamisen kulttuuri Aalto-yliopistoon tarvitaan”. Se olisi imagollekin hyväksi. Kumppani selitti että on raskas prosessi ennenkuin nahkaselkäinen tuote kypsyy. IHAN totta, välillä on raskasta. Aidon kehittämisen ja ulkoisen suorittamisen eron tunnistaa kuka tunnistaa…

Case SOMETU osa 2

Eilen minulla oli integroitunut olo kun näin kehittämisen pitkän ketjun vuosikymmenten ajalta, aina löytyy innokkaita ihmisiä yhteistyöhön. Tarvitsen näiden ketjujen näkemistä jotta pääsen irti ajatuksesta että ”tämä on jo tehty”. Aika on aina uusi ja moni tekijä kontekstissa muuttunut.

Yksi oivallus oli tuo miten 90-luvulla voitiin keskittyä asiaan, oppimisen ja pedagogiikkaan, kun tekniikkaa oli vähemmän tarjolla. Viimeiset 10 vuotta on menty tekniikan ehdoilla ja mennään edelleen: tänäänkin olen käyttänyt pari tuntia ihan hukkaan kun etsin oikeaa paikkaa kertoa PayPalille mistä ottaa toisen blogin maksun, tieto oli jo siellä, mutta miten yhdistää se tieto ajankohtaiseen tapahtumaan. Voi että on tyhmää käyttää aikaa tällaisiin. Ohje oli hyvä, mutta silti vei aikaa.

SOMETU syntyi syksyllä 2007 jolloin aika oli kypsymässä avoimelle vaihdolle verkoissa. Pajassa Anne pohti sitäkin miksi opettajayhteisö alkoi toimia mutta esim kansalaismedia ei. Mielenkiintoista. Opettajilla oli selvä tarve saada tietoa ja tukea omien yhteisöjen ulkopuolelta, jatkuvasti eikä vain huhtikuussa ITKssa. Yhteistyötä on usein helpompi tehdä kauas kuin lähelle, sekin tuki sometua. Virtuaalihankkeet (amk, yliopisto ja koulu) olivat rakentaneet valmiuksia, samoin eOppimiskeskus. KEVER ammattikorkeakoulujen syntyvaiheessa toimi itseorganisoituneena laajana tukena (hallinto, tutkimus, opetus). Näin kokenutta porukkaa oli ”valmiina” sometun syntyessä kun toiminta oli avoin kaikille.

Vetäjien persoonat ja vastuupaikka merkitsevät nekin. Otavaopisto oli – ainakin minun silmissä – sopivasti sivussa kiivaasta oppilaitosten uudelleenorganisoinnista (amk, yliopisto, ammattiopisto) ja minulla oli myönteisiä muistoja Internetixistä. Anne tuli opetuksen kentälle maataloustyöstä ja tarttui reippaasti ja ennakkoluulottomasti uuteen työhön. (Kotka oli ollut joustavan koulutuksen malli 90-luvun alussa, en tiedä onko tällä ollut mitään vaikutusta. Se oli ensimmäinen paikkakunta jossa lukio ja ammatillinen koulutus pystyivät yhdistämään tarjontansa.) Villen kuva oli sometun sivulla (perustaja) ja seurasin hänen kommentteja varmistaakseni että on asiallinen ja tasapuolinen tyyppi. Olihan se, ei tykännyt kuitenkaan kun sanoin että on hyvä isä sometulle, ei halunnut huomiota. Otavaopiston virtuaalivalmiudet olivat välttämätön ehto ja ovat edelleen: jollei pajataltiointia case sometu olisi julkaistu, en kirjottaisi tätä. Sanna Brauerin tviittejä seuraan.

Sometun toimintaa on leimannut tekniikkakeskeisyys koska keskinäistä tukea tarvittiin juuri välineiden arvioimiseen. Nyt kun muistelin Peda-Forumia niin ymmärsin ärtymykseni ettei oppimiseen tai pedagogiikkaan päästä lainkaan. Oppimisalustojen opiskelu oli vienyt arkityössä 2000-luvun alun ja sama jatkui koska koko ajan tuli uusia välineitä ja oli kiire avautua suljetuista oppimisalustoista ulospäin. Pakko on myöntää että tekniikoiden opiskelu ajan vei. Jostain kummasta syystä innostuin kuitenkin verkko-opetusta kehittämään ja tekniset pulmat kääntyivät oppimisen lähteiksi.

Entä tulevaisuus sitten? Seuraan kiinnostuksella Hannu Linturia joka ohimennen kysäisi seuraavasta neljästä vuodesta – ja onhan tulevaisuuspajoja myös menossa Otavaopistossa (kovasti muistutti Opepro hanketta). Linturi on jo monta kertaa käynnistänyt kehityksen moottoreita muttei silti sano että tuota on jo yritetty jne. Jokainen aika on omansa, mutta osa kehitystekijöistä voidaan ennustaa. Keskinäinen tietämyksen jakaminen avoimesti nähtiin yhtenä keskeisenä – no sitäkin on aina ollut kuten myös kilpailua sen rinnalla. Ei se ole uutta mutta miten sen laatu?

Kuvaamassani edublogs-maksussa oli aiemmin tilanne jossa uskoin arvostetun amerikkalaisen bloggaajan ohjeita jotka olivat kuitenkin vääriä. Ratkaisin silloin asian kutsumalla poikani viereen ohjaamaan, en luottanut itseeni kun rahaa liikuttelin ulkomaille. Tarkoitan sanoa että avoimessa verkossa liikkuu paljon tietämättömyyttä ja paikkansa pitämätöntä ns tietoa, voi olla hyvällä tarkoituksella mutta väärää tietoa silti. Jakamista ihannoidaan ja uskotaan joukkojen voimaan. Ei se toimi jos ei kukaan osallistuja  tiedä.

Jospa otetaan järki käteen ja lopetetaan jokaisen teknisen vempaimen kokeilu, sen sijaan nautitaan oppimisen tukemisesta verkoissa. Analysoidaan oppimista, puhutaan siitä tosissaan (eikä vain anneta uusia nimiä). Oppimisen tukivälineet ovat parempia kuin koskaan, käytetään niitä mitä on … eikä vaan itketä mitä puuttuu. Kuulostaa kovin itsestään selvältä tämä mitä sanon …

Identiteetti, toimijuus ja hyvinvointi

Otsikko on Eteläpelto -juhlakirjan kolmas kappale. Siitä ajattelin kertoa tänään ennenkuin lähden tervehtimään miestäni terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän on jo päässyt sinne asti ja opettelee mm. seisomista kun taito on kadonnut kolmen viikon makuulla.

Toimijuuden tiloista ja tunnoista kertovat opettajia tutkineet Päivi Hökkä, Katja Vähäsantanen ja Jaana Saarinen. Opettajia on monenlaisia, samoin orgaanisaatiota. Subjektikeskeinen sosiokulttuurinen lähestymistapa toimijuuteen on mainio otsikko, joka herätti muiston Psykologiasta subjektitieteenä – siihen asti pääsi joku joskus (en löytänyt hyllystä ao. julkaisua, palaan myöhemmin siihen). Jospa meidän suomalaisten olisi hyvä paikka pitää sosiokulttuurista näkokulmaa oppimiseen esillä alkuperäisten vygotskylaisten juurien kautta (kuten tässä tehdään). Tuo kappale kannattaa siis lukea. Voi kunpa nämä artikkelit voisi julkaista netissä edes osittain mutta nyt ovat WSOY:n kirja perinteiseen tapaan. Maksoin 45€ päästäkseni lukemaan.

Tutkimustulokset opettajista kiinnostavat ehkä opettajana toimivia. Yhteyksiä orgaanisaatioiden tiukkuuteen ja hierarkioihin valotetaan. Mieleeni nousi että siirtyessäni yliopistosta ammatilliseen opettajankoulutukseen 1980-luvun puolivälissä aavistin vielä ammattikasvatuksen vanhan tiukkuuden. Se oli nähdäkseni ihan eri luokkaa kuin se mistä nyt puhutaan. Sain seurata vapautumista tiukkuudesta. Nyt yliopistoon myös yritetään ohjausta ja keskustellaan mitä ja miten pitäisi. Siltä puolelta nousi mieleen psykologian professori Martti Takalan puhe 1960-luvulla, jossa hän painotti yliopiston ihmisten työtä sanoilla Luova Joutilaisuus. Kelpaa tuo löytää aina uudelleen.

Työkuormituksesta palautumista käsitteli Ulla Kinnunen, runsaan empiirisen tiedon varassa. Ohimennen sentään mainittiin, että ihan kaikki työn ajatteleminen tai tekeminen vapaa-ajalla ei ole vahingollista, kunhan itse tykkää.

Kolmas osuus koski voimaantumista identiteettityönä – miten tulla vahvaksi työssään? Kirjoittaja on Salme Mahlakaarto, jonka väitöskirjasta äskettäin blogasin kaksi postia. En käy niitä toistamaan tässä.

Vielä jää katsottavaksi viimeinen osa juhlakirjaa, tietysti innovatiivisuudesta 🙂 Siellä oli ainakin yksi vuorovaikutusta käsitteli juttu joka innosti minua, palaan asiaan.