Syntynyt syksyllä

Jotenkin pitää päästä nauttimaan näistä syksyn väreistä ympärillään. Nyt on vuoden kaunein aika.

syksykapeaTämä voisi olla kuvituksena jos joskus kirjoittaisin elämästäni. Muut ovat syntyneet jollain kymmenluvulla, me komeasti sodan jälkeen. Vai onko se komeasti.

Tässä toinen yritys. Teksti jäi väärään paikkaan muttei suostunut siirtymään, no ei sitten.

syksy1945And still alive, voisi jatkaa.

Nämä täysikokoiset kuvat voi avautua hitaasti mobiileissa, mutta seuraava kuvakoko oli jotain 660 pikseliä. En raaskinu pienentää niin paljon.

Elämänfilosofiansa rakentaja Anselm Kiefer

Huomaan kulkevani nyt ihailusta toiseen: Esa Saarisen jälkeen Anselm Kiefer. Jospa fanitus onkin hyvä tapa edetä? Kieferin Mäntän näyttelystä itse kuvattuna:

kieferKiefer tuntui hyvin tutulta. Hän syntyi Saksaan maaliskuussa 1945 ja leikki lapsuutensa sodan raunioilla. On ikätoveri meidän IYL 1964 ylioppilaiden kanssa. Kieferin haastattelusta jäi mieleen ”Mikään ei päättynyt vuonna 1945 .” Se avasi silmäni ja olin valmis hyväksymään lauseen. Kaikki on täällä edelleen.

Kiefer sanoo olevansa epätoivon täyttämä, koska ei tiedä elämän tarkoitusta. Yksinkertaiset selitykset eivät enää riitä minullekaan tässä iässä (Kieferille ei kai koskaan).

Muistin joskus 1990-luvulla löytäneeni elämänfilosofian linjauksen Wayne Dyerin avulla tähän tapaan:

Kasvaako minun elämää ohjaava ajatusten, mielipiteiden, uskomusten, arvojen ja käsitysten järjestelmä tavalla joka saa minut innostumaan päivä päivältä yhä enemmän elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista vai polkeeko se paikallaan siten että joudun alttiiksi masennukselle ja epätoivolle. Itsetuhoiset asenteet ja käyttäytymistavat ovat lähtöisin tavasta jolla päätän ajatella kuten myös tyydytystä tuovat asenteet ja käyttäytymistavat kun opin ajattelemaan rajoittamattoman ihmisen lailla.

Ideaalina oli kehittää ajatuskokoelmaa, joka ohjaa ja vaikuttaa koko ajan pitäen yllä elämäniloa. Halusin kerätä elämänfilosofiaa eli viisautta oppaaksi johon turvautuisin automaattisesti. En osaa sanoa mihin pääsin, mutta tuo tiedostaminen auttoi minua matkalla. Kyynisyys oli silloin vaara jonka halusin torjua.

Kiefer taas katsoo epätoivoaan silmästä silmään ja elää sen kanssa. Oli minullakin ajatuksia ristiriitojen väistämättömyydestä. Markku Envall auttoi sanoen: Ristiriita ei ratkea vaan vaihtuu toiseksi. Niiden keskellä on elettävä, turha pyrkiä ratkaisemaan kölin ja purjeen ristiriitoja.

Tässä on toinen puhutteleva kuva Kieferin näyttelystä:

tietopieTaidan olla tuollainen tiedon täyttämä nainen. Yritän integroida oppimaani mutta raskaaksi se ajoittain käy. Mieleen nousi äskettäin myös tämä ajatelma, joka joskus auttoi:

Erehdy loppuun asti, ainakin niissä tapauksissa, joita voi huolellisesti tarkkailla, minkä tyyppisiä ne ovat. Muuten, jos pysähdyt puolitiehen, sinä tulet aina sokeasti toistamaan samat erehdykset elämäsi hamaan loppuun asti, ja tätä eräät kutsuvat sinun ”kohtaloksesi”. Pakota vihollinen, oma rakenteesi, paljastamaan itsensä. Jos et ole voinut vääntää kohtaloasi vinoon, et ole ollut kuin vuokrahuoneisto.
Löysin alkuperäisen lähteen: Henri Michaux, teoksesta Risto Ahti ja Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu Tuota teosta silmäilen aina kun haluan sukeltaa syvemmälle itseeni. Enkä turhaan.

Kieferin tapa jakaa elämänfilosofian etsintä taiteessaan koskettaa minua. Kaikki muuttuu ja hänen teoksensa elävät. Jos kukka putoaa, laita uusi tilalle. Auringonkukan siemeniä ei tarvitse poimia talteen. Hänen elinympäristöään voi katsella YouTubessa. Remembering the future on osuva nimi videosarjalle. Kieferin tapa jakaa taiteensa muistuttaa avoimen sosiaalisen median tapaa olla olemassa.

Siis mitä osaisin lopuksi sanoa? Vuonna 2009 olen tässä blogissa esittänyt idean elämästä taideteoksena  Pekka Himasen luennon jälkikaikuna. Kuulen tuossa kirjoituksessa oman ääneni ja innokkuuteni. Etsimistä ja uudelleen löytämistä tämä on, kehitystä ja taantumista.

Elämme illuusioissa, muuhun emme pysty, sanoo Kiefer. Minä haluan illuusion elämästäni taideteoksena samalla innolla kuin tuossa vanhassa blogipostissani. Vai pitäisikö minun muka oppia jotain uutta?

Koodaus on oppimista vailla rajoja

Koodiaapisen 3. viikolla olen katsonut monia videoita ScratchJr hakusanalla. On hienoa tiedostaa miten globaalia toimintaa leikkikoodaus onkaan. Lukuisat ihmiset ovat osallistuneet sen kehittelyyn ja lasten mielipiteitä on kuultu koko ajan. Saamme käyttöön monen yliopiston tutkimustiedon, erityisesti MIT Lab tekee upeaa työtä. Olen kuunnellut LEGO Papert professori Mitchel Resnickin luentoja. Scratch toiminta alkoi 2007 ja vuodesta 2010 projekteja on voinut jakaa yhteisillä scratch.mit.edu sivustoilla. Tämän huomasin kun Tero Toivonen jakoi linkin FB-ryhmässä.

Minua viehättää se, että käytetään hyväksi aikaisempaa tietoa lapsen kehityksestä ja tehdään vahvasti yhteistyötä. Ei julisteta että nyt kaikki muuttuu meidän ansiosta (mikä on tavallista ns innovaattoreilla). Alkuperäisenä ideana on jopa demokratia: lasten aktivoituminen ja toiminnan oma ohjaus vs. kuluttaminen. Hienoa olla tässä mukana, enpä arvannut mihin pääsin kun Koodiaapisen avasin 🙂 Luulin vain oppivani jotakin koodauksesta.

Maanantaina vietin synttäreitä, tietysti Skypessä opiskelutoverini Justuksen kanssa. Justuksen kakku on huolellisesti väritetty, siinä on ääni ja poikamainen ympäristö. Raketilla on ääni myös.

scrsynttJustus äänitti onnittelulaulun (tietysti versiona ’paljon onnea vaan, kakku lentää naamaan’) ja esitteli monia muitakin projektejaan. Hän paineli niin monia palikoita että sai koko ohjelman antamaan error ilmoituksen. Tuohon en taida itse päästä. Yksi tottelematon palikka on minuakin kiusannut: kehystä usean palikan ylle toistoa varten en millään meinannut saada toimimaan. Nyt se on kerran onnistunut.

Ensi viikolla minulla ja Justuksella, on tilaisuus opiskella yhdessä päivittäin. Uimista ja ohjelmointia, saapa nähdä miten pitkälle etenemme. Pitkä lentomatka voi helpottua flow-tilassa koodaten. Myös 2½ pikkuveljelle täytyy varmaan antaa tilaisuus kokeiluun. Palaan blogaamaan 10.11. entistä kokeneempana.

Kotitalo Googlen katunäkymässä

Vanhoja kirjoituksia lukiessa törmäsin tähän postaukseen, jossa olen innostunut Googlen katunäkymän herättämistä muistoista. Silloin kuva oli kesäinen, vehmas ja vihreä. Kun nyt kokeilin, löysinkin syksyisiä kuvia. Olin ensin pettynyt, mutta miksei nämäkin ole esittelyn arvoisia.

Ensin yleiskuva kun lähestytään Meltolasta päin. Kolme sähkölinjaa kulki ihan talon vierestä silloinkin, mutta erinäköisiä ne olivat. Keskimmäinen linja oli silloin hyvin leveä.

vanhakotiGSitten mennään lähemmäksi jotta talo näkyy. Se oli vaaleanvihreä ja katto tummanpunainen. Talo on paikallaan ja koivu sen vieressä. Meltolantie on entisellään mutta kävelytie uusi.

vanhakoti2Se on työntänyt tieltään parikin ulkorakennusta. Ensimmäinen oli iso rötiskö ihan tien laidassa. Se purettiin jo lapsuuden aikana ja rakennettiin tuon puun kohdalle uusi ulkorakennus jossa oli sauna. Ulkohuusiin mentiin pimeän puuvajan läpi molemmissa. Tien vasemmalla puolella oli silloin peltoa. Näkymä oli avara.

Käännyn katsomaan toiseen suuntaan, jossa oli Alhon maalaistalo heti sähkölinjan jälkeen. Navetta oli ensimmäinen rakennus. Sen takana on harmaatiilinen päärakennus joka on edelleen paikallaan.

vanhakotialhoTuolla pellolla oli usein lehmiä ja piikkilanka-aita rajoittui meidän tonttiin. Kuvassa näkyy nykyinen ulkorakennus, puuvaja. Vähän siitä alaspäin oli hirsimökki jossa isäni Uuno Arvid asui lapsuutensa. Hänen äitinsä asui siinä yksin silloin kun me muutimme omaan taloon. Tuota linjaa pitkin tai metsän läpi kuljin ensimmäiset kouluvuoteni. Vieressä oli mainiot hiihtomäet ja hiihtäminen oli nautinto, mitään suksiongelmia en muista.

Valitsin tarkoituksella sellaiset kuvat, joissa ei näy talomme takana olevia rivitaloja. Ne rakennettiin äidin vielä eläessä ja hänelle tarjottiin vaihtokauppana niistä asuntoa, mutta eihän miehen rakentamasta talosta voinut luopua. Silloin hän sai kuitenkin vesijohdot kaupungin avustamana ja kiitokseksi tästä myimme talon sitten Imatran kaupungille äidin kuoltua. Ei meistä kukaan ollut halukas siihen muuttamaan.

Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, nousi mieleen jostain.

Elämänkaari kokonaisuudeksi

Olen lähentynyt ajatusta elämänkaaresta kokonaisuutena jossa mennyt vaikuttaa jatkoon miten milloinkin. Pertti kommentoi edellistä postiani kertoen että hän jakaa elämänsä aikaan ennen Intian matkaa ja sen jälkeen. Minulla erityisiä hetkiä tai kokemuksia on monia ja on vaikea nähdä niiden logiikkaa.

Tähän kuvaan olen joskus koonnut ammatillisen kasvun kaarta tarkoituksella selittää omaa verkko-opettajaksi kehittymistä:

omakasvuLöysin pitkiä juuria opiskelijaliikkeen kansainvälisestä toiminnasta alkaen. Yliopistolta olin saanut tietoa ja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hyvät käytännöt. Kiinnostuin verkko-opetuksesta ja päätyöni oli viimeisinä työvuosina siirtää opetukseni kokonaan verkkoon. Sen rinnalla aloitin opiskelun avoimilla verkkokursseilla ja yhteisöissä. Tästä oli tilannetietoa edellä.

Oma persoonallisuus on sekä muuttunut että säilyttänyt perustansa. Olen introvertti mutta nuoruudessa oli luontaista olla menossa koko ajan. Ujous vaikeutti osallistumista ja miksei edelleenkin tee niin. Käytän introvertille luontaisia verkkovälineitä, asynkronista kirjoittelua omaan tahtiin. En viihdy nopeatempoisissa chateissa tai hangouteissa. Tämä puoli itsessä on helppo tunnistaa. Entä muuta?

Jos muistelen onnen hetkiä niin lasten synnyttäminen menee yli asteikon. Rakastumisessa on myös puhtaan onnen vaihe jolloin elämän laatu on muuttunut eikä vielä ajattele jatkoa vaan nauttii joka hetkestä. Sitten rakastuminen jatkuu prosessina jossa on muutakin kuin onnea 🙂 Töissä muistan onnen hetkiä sen jälkeen kun on tehnyt jotain itselle vaikeaa, on pystynyt johonkin. Esim. opiskelijana ensimmäiset kirjalliset työt esityksineen, pro gradun hyvä arvosana vaikean vuoden jälkeen. Opiskelijaliikkeessä yhdessä toimiminen ja vaikuttaminen. Aikuiskouluttajana vuorovaikutukseen pääseminen opiskelijoiden ja työtoverien kanssa. Ja lopuksi vastaava kokemus verkko-opettajana. Osasin tukea huomaamatta antaen tilaa opiskelijan omalle kasvulle. Siihen pystyin Suomessa verkko-opettajana ensimmäisten joukossa.

Epävarmuus ja alemmuuden tunne ovat aina olleet seuranani. Yliopistossa en tuntenut olevani oikeassa paikassa enkä myöskään ammattikorkeakoulussa. Vain aikuiskouluttajan työ tuntui ajoittain omalta. Johtajan rooli opetti paljon mutta siihen jouduin vastoin omaa tahtoani ja hoidin sen ’virkatyönä’. No ei ihan niinkään, ymppäsin mukaan tutkivaa otetta ja olin liiankin itsenäinen. Sitä ei huvita nyt enää muistella.

Nyt olen täysin vapaa kaikessa tekemisessäni, mutta sama persoonallisuus on edelleen kahleena ja tukena. Yksi vanha tuttu sanoi äskettäin ettei olisi uskaltanut mennä korkeakouluun, itseluottamus ei riittänyt. Miksi ihmeessä minä uskalsin? Olin varmaan sisäisesti kauhuissani mutta menin vaikka ei rahoitustakaan ollut (valtiontakaus lainoihin tuli toisena vuonna). Olisiko tuo yksi periaate, että ei saa jättää tekemättä sitä mikä on vaikeaa. Ei saa paeta tilanteita vaan mennä niihin ja munata 🙂 Ne tilanteet kertovat siitä mihin minusta ei kerta kaikkiaan ole. Esim. edustaminen oli johtajuudessa pahinta kun siinä piti teeskennellä.

Onpa vaikea nähdä itseä kokonaisuutena edelleenkin, vaikka aineistoa on jo paljon. Pian pääsen leikkimään tyttärenpoikien kanssa ja siitä tiedän nauttivani. Kehityspsykologia oli suuntautumiseni yliopistolla ja se tietous herää eloon näissä kohtaamisissa. Vuorovaikutus on inhimillisen kehityksen ydin ja ikuinen haaste. Sitä pitää harjoitella loppuun asti. Mitäköhän pojat tällä kertaa opettavat mummille?

Kotimaataan ei löydä kartalta vaan …

Ihmisen kotimaata ei löydy kartalta vaan niiden ihmisten sydämistä jotka häntä rakastavat. Tuo ajatelma nousi mieleen (alkuperäistä kirjoittajaa en löytänyt). Edellä kuvaamani lapsuus ja kouluaika neljän kilometrin säteelle rajautuen tuntui pieneltä, mutta avartavia tekijöitä löytyi koulunkäynnistä ja kirjastosta. Ikätoverien kanssa jaettiin senaikainen nuorisokulttuuri, radiosta kuunneltiin Kaleidoskooppi ja Toivotut, tansseissa oli elävää musiikkia ja muutamat tärkeät elokuvat pääsin katsomaan.

Entä nyt? Missä maailmassa elän? Noin viikko sitten Imatralla kuuntelin koulutoverien puhetta ihmisistä, joiden nimet olivat tuntemattomia (kuka asui missäkin, meni naimisiin, erosi, muutti jne). Puhetta riitti ja se oli vilkasta. Tunsin olevani kuin ulkomailla, vieraskielisten keskellä. Hupaisaa se oli, ei tämä ole valittamista.

Missä sitten olen kotonani? No tässä tietokoneen ääressä. Jotain esimerkkejä elämän piiristäni: Twitterissä minua nyt seuraa 540 ihmistä. Kartalle he asettuvat näin (tiedot lähetetään aika ajoin s-postiin ihan pyytämättä):

twitter2015Seuraan itse enemmän muualta kuin Suomesta ja sama toimii sitten toiseenkin suuntaan, alle puolet seuraajistani on suomalaisia. Valkoisista alueista ei kukaan seuraa. Tässä saman luettelon alkupäätä kuvana:

tweetmap211114USA ja UK ovat hyvin edustettuja, seuraavana Australia ja Kanada, sitten Hollanti, Brasilia, Intia jne. Osan ihmisistä tunnen pitkältä ajalta, osaa en lainkaan. Mielessäni yhdistän nimiä tapahtumiin, joista yhteys alkoi.

Englanninkielinen blogi on toinen tärkeä portti maailmaan. Tässä on Google Analyticsin kartta vuodelta 2011, jolloin verkosto toimi yli 100 maahan.

mapoverlyTässä valkoisia maita on vähemmän kuin Twitter-kartassa. Tilanne tietysti vaihtelee sen mukaan miten aktiivisesti olen toiminut ja ollut esillä kursseilla ja muiden blogeissa. Vuorovaikutuksesta on kyse.

Kotimaani on tämä maapallo jonka tulevaisuudesta olen kiinnostunut. Voin toimia globaalisti osallistumalla mihin haluan. Väestön vanheneminen on prosessi joka etenee eri tavoin maapallon eri osissa, nopeimmin Suomessa ja Japanissa. Vanhenemisen tuomia kysymyksiä ratkotaan niitäkin jo globaalisti.

muistelotyht Olen tuntenut olevani jollain sivupolulla kun olen nyt vuoden verran blogannut suomeksi omasta henkilöhistoriasta ja niistä muutoksista mitä elämäni aikana  on Suomessa tapahtunut.

Olen iloinen että lukijoita on kaikkialta Suomesta, jopa Inarista. Helsinki -JKL-Tampere-Lappeenranta ja Imatra, Oulu jne. Kommenttejakin on tullut kivasti. Eppis, Ilmo ja Pike blogaavat myös, ilman heitä tuskin olisin kirjoittanut.

Oman elämän historia pitäisi jotenkin yhdistää siihen mitä olen nyt. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Otsikkoon vastauksena voin sanoa vain että laajalle alueelle hajautuu kotimaani, moniin erilaisiin verkostoihin. Verkostoissa tehdään jonkin aikaa yhdessä jotakin, opiskellaan, ideoidaan, kehitellään – ei maar siinä rakkautta aina ole ilmassa mutta sitä parempaa kun ajoittain on sitäkin.

Miksi osallistun?

Sattumalta löysin Twittervirrasta suositellun lyhyen videon dialogista ja innostuin. Sen oli tehnyt Rupert Wegerif Exeterin yliopistosta Englannista. Googlaamalla löysin lisää ja hämmästyin kaverin olleen Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus-hankkeen vieraana vuosi sitten. Tässä on linkki hankkeen videoihin. Puhun nyt videosta Dialoginen kohtaaminen ja oppiminen. Tuo esitys tuntui puhuvan suoraan minulle ja kertovan oman maailmankatsomukseni juuri tänään. Mainio kokemus.

Wegerif näkee internetajan suurimman muutoksen kommunikaation nousemisessa tärkeimmäksi tekijäksi tekniikan (tuotantovälineiden) ja tiedonrakennuksen jälkeen. Internet mahdollistaa maailmanlaajuisen yhteydenpidon ja yhdessä luomisen. Tuloksena on parhaimmillaan globaali demokratia, johon taitaa olla vielä matkaa, mutta ajatus itää. Idean juuret Wegerif näkee mm. Socratesin keskustelemalla oppimisessa. Hän esittää kiehtovan dian siitä miten kirjoittaminen on vaarallista, kun se sitoo ajatuksen yhteen pysyvään totuuteen. Jo socrates on nähnyt että merkitys on suhteissa eikä sanoissa. Dialoginen opetus johdattaa osallistumiseen, jossa oppiminen on kokonaisvaltaista ja dynaamista. Oppijan sitoutuminen on kaiken a ja o. Oppiminen on avautumista, laajenemista, syvyyden lisääntymistä dialogisessa tilassa.

dialogWegerif

Tuon oivalluksen olen saavuttanut monesti elämän aikana, mutta Wegerifin luennossa asiat olivat minun mielen mukaan oikeassa järjestyksessä, perusteltuina ja tutkivalla otteella kuvattuna. Nautin kuuntelemisesta todella ja tunsin saavuttavani uudenlaisen integriteetin aivoissani. Hupaisaa toisaalta että olin jopa kirjoittanut nuo samat ajatukset töissä ollessani, sekä toteuttanut että kirjoittanut. Pekka Ihanaisen kanssa ohjasimme verkko-opiskeluun Helsingin ja Jyväskylän opettajakorkeakoulujen opiskelijoita kolmena vuonna ja kirjoitimme artikkelin Dialogihorisontti onnistuvassa verkko-oppimisessa jo v.2007 teokseen Ammattikasvatuksen soihdunkantoa. Ilmankos tuntui kodikkaalta.

Opiskeluni painopiste on siis osallistumisen oppimisessa ja dialogisen tilan rakentelussa ja laajentamisessa. Se on kova haaste ja maailmanlaajuisena tavoitteena toki idealistinen, kuten Wegerif toteaa. Tasavertaisia vuorovaikutussuhteita voi kuitenkin rakentaa siellä missä itse liikkuu, avoimilla kursseilla ja verkostoissa. Kysymys on siitä, miten MOOCeja ja muita yhteisöjä ja verkostoja itse käyttää, miten toimii ja mihin pyrkii. Voin nimetä sen elämän laaduksi.

Hyvä päivä tänään ja aurinko paistaa Jyväskylässä pitkästä aikaa.

Imatran Impi ja Inkeri – nostalgiaa

Pitää heti korjata edellisen postauksen kommentissa sanomani että olisi patsas Imatran Inkeristä, ei se niin olekaan. Patsas on tällainen

imatrapatsasja se sijaitsee kosken vieressä tai keskellä kun siinä on kaksi virtaa joista toinen vie Voimalaitokseen. Tämä patsas on impi tai Impi, kaikkien koskeen hypänneiden naisten kunniaksi. Epätoivoinen rakkaus ajoi tuollaisiin tilanteisiin ja niitä tuli sen verran että uutisointi piti lopettaa jottei se innostaisi lisää. Alajuoksulla tunnettiin sanonta Mää Jääskeen, mikä tarkoitti ruumiiden työntöä takaisin virran vietäväksi seuraavan kylän kustannukseksi.

Imatran Inkeri onkin sitten reipas ja aktiivinen nainen joka valitaan vuosittain kantamaan tuota nimeä ja tekemään hyviä töitä.
Paitsi että Inkeristä on myös kaunis laulu, joka kyllä puhuttelee vanhaakin entistä imatralaista naista. Tuota Inkeriä ei voi kahlita, hän jää saavuttamattomaksi. Ah. Tähän voin päättä nostalgisen osuuden.

 

Elämänkulun metaforia

Kirjoitin viikossa tänne elämänkulkuni lapsuudesta eläkeläiseksi. Kirjoittamisen kokemus oli intensiivinen, ja nyt olisi yhteenvedon aika. Lisäyksen ansaitsisi ainakin kesämökillä eläminen ja luonnosta nauttiminen, se oli jäänyt pois tästä versiosta. Pitkinä linjoina nousee mieleen esim. perintötekijöiden vaikutus. Sen tiedostaa eläkeläisen vapaassa elämässä paremmin kuin ennen. Privaatin raja on minulla aika selvä: en kerro perheestäni enkä lapsistani. Tästä seuraa että aikuiselämä keskittyy työhön mikä onkin ollut minulle tärkeä. Myös harrastukset jäivät sivuun kun kirjoitin lyhyesti dokumentoiden. On tässä nyt aineisto jonka perusteella voisin tehdä seuraavan version. Jos teemme yhteisen kertomuksen Imatran yhteislyseossa  noin 56-64 opiskelleet tytöt ja pojat?

Mikä kuva sopisi elämänkulun metaforaksi?

mattoRäsymattoa ja tilkkutäkkiä on tarjottu monissa lähteissä. Tämä matto muistuttaa äitini harrastuksista. Symmetria oli siihen aikaan tapana, raidat jatkuvat samanlaisina kumpaankin suuntaan. Tässä kuvassa toinen pää on valoisampi  ja toinen varjossa.

Minä koen maton liian staattiseksi vaikka väreillä voi toki tapahtumia kuvata. Kaipaan liikettä lisää, koska elämä on nousua ja laskua, käänteitä ja tasanteita. Onko seuraavassa imatralaisille tutussa kuvassa liikaakin liikettä?

imatrauomaKoski kuohuu valtavalla voimalla uomassaan sunnuntain näytöksen aikana. Joskus elämän kokee voimakkaasti, muttei aina. Tässä kuvassa minua viehättää uoma: kirjoituksessani pyrin sitomaan omaa ja ikätoverien kasvua yhteiskunnalliseen uomaan eli niihin yhteisiin tapahtumiiin jotka vaikuttivat monen elämään.

Ihan viime hetkellä nousi mieleeni esim. onko omien lasten nopea hoitoon vienti kodin ulkopuolelle miten laajasti yhteinen kokemus? Onko se jaettu suru vai vain kokemus? Olin painanut sen ei-tietoiseksi osaksi elämääni mutta tyttäreni ratkaisu olla kotona pari vuotta lapsen synnyttyä nosti esiin omat muistot. Muistan jonkun miehen kertoneen ensimmäisessä luokkatapaamisessa ylpeänä että hänen vaimonsa on kokonaan kotona. Ihmettelin sitä silloin.

patopPato säätelee kosken voimaa, sen me Imatralla hyvin tiedämme. Tässä on yksi portti auki ja toinen avautumassa. Kertoisiko tämä jotain elämänkulusta? Aina ei voi täysillä lasketella?

Vielä yksi metafora: erilaiset tienhaarat. En ollut koskaan aikaisemmin pohtinut että minulla olisi voinut olla muunkinlaisia elämänkulkuja kuin mitä toteutui.

tiekevatOn eri teitä autoille ja polkuja kävelyyn. Kuva muistuttaa vielä että näkyvyys vaihtelee. Joskus päätöksiä tehdään vaillinaisilla tiedoilla tulevasta. Tässä kuva samalta sillalta toiseen suuntaan:

tievalintaMerkityn risteyksen kohdalla valitaan tietoisesti suunta. Joskus kuljetaan hitaasti, joskus nopeasti. Taisin viehättyä tie-metaforaan. On mäkiä ja laskuja ja vielä erilainen sää: sumuista, aurinkoista, tuulista ja vaikka mitä. Elämä on kompleksi juttu, ei simppeli lainkaan. Saako tästä tolkkua? Ehkei, mutta elää täytyy.

Missä vaiheessa valitsin itse?

Edellisestå kirjoituksesta tuntuu puuttuvan jotain olennaista. Paljon oli tapahtunut ennenkuin tulin Jyväskylään opiskelemaan. Oppikouluajasta olen jo kertonut jotain faktoja: se mahdollistui koska pääsin läpi pääsykokeesta, sain vapaaoppilaspaikan ja voin kulkea kouluun kävellen (ilman kustannuksia). Muistan että olin hyvin halukas aloittamaan oppikoulun. Vanhempani ymmärsivät koulutuksen merkityksen ja osoittivat siinä tien ns parempaan elämään. Äiti muisteli lämmöllä omia muutamia kouluvuosiaan.

luokkakuvaTässä kuvassa olen kansakoulun kolmannella. Edessä istuu Leena Koukonen, joka kävi tervehtimässä meitä riemuylioppilasjuhlissa. Muita kuvan kavereita en ole myöhemmin tavannut. Minulla on harmaa liivihame, jonka äiti ompeli jostain aikuisten vanhoista vaatteista. Se oli tyylikäs kuten kudottu iloisenkirjava puserokin. Koulussa oli kivaa. Paikka on uusi Imatrankosken koulu ja kyseessä tietysti luokkakuva.

Kun katselin juuri avautuneita YLEn Elävän arkiston sivuja omia varhaisvuosia varten, löysin vain vuoden 1944 sotatapahtumat kaikkia koskettavina. Meidän isät olivat silloin vielä rintamalla ja palasivat kotiin kuka millaisenakin. Oma isäni ei sodasta halunnut kertoa, mikä oli tavallista. Mitä siitä olisi voinutkaan ymmärtää? On mahdoton enää tavoittaa sitä henkistä pelon ilmapiiriä, mikä on täytynyt vallita koko maassa ja erityisesti rajan pinnassa asuvien keskuudessa. Jotain vakavuutta on lapsiin täytynyt tarttua.

omakuvaHalusin käydä koulua ja jatkaa opintoja ylioppilaaksi päästyä, mutta mistä se halu tuli? Olin sen sukupolven tai äitini delegaatti: piti tehdä jotain mitä edellinen sukupolvi ei voinut. Yksi opettaja kertoi uudesta oppiaineesta, psykologiasta ja hain sitä lukemaan. Tulin yliopistoon ja jatkoin koululaisen elämää vähävaraisena surkeassa vuokra-asunnossa. Sitten pääsin asumaan opiskelija-asuntolaan, Naattiin, jossa vuokra oli vain 20 mk. Samaan aikaan tulivat valtiontakaukset opintolainoihin ja taloudellinen huoli poistui.Tässä kuvassa on itse kudottu pusero (halvemmalla sai). Tukka oli tummanruskea kunnes alkoi harmaantua pian 35v jälkeen.

Henkinen hämmennys jatkui koko opiskeluajan ja sen jälkeenkin. Jäin yliopistoon assistentiksi kun se oli tuttu paikka. Opiskelutoveri Jalkasen Hannu vei minut puhelimen ääreen ja neuvoi soittamaan psykan laitokselle kun siellä haettiin assistenttia.Viivyin siellä pätkätöissä assistenttina, tutkijana ja yliassistenttina noin 12 vuotta.

Piti kirjoittaa tämä postaus keksiäkseni milloin itse mitään päätin. Autonomiasta paljon puhutaan, mutta mitä se mahtaa olla? Eniten olin kotonani opiskelijaliikkeen jäsenenä – siihen oli suora jatkumo työläisperheestä. Äiti oli vakava uskovainen, minä vakava vasemmistolainen. Rikkauksia tai ulkoisesti näyttävää uraa en koskaan kaivannut. Kodin ja miksei muunkin ympäristön odotuksena oli kai ns kunnollinen elämä. Maailman parantaminen ja akateeminen ura eivät minulla sopineet yhteen.

”Imposter syndrome” nimitystä on käytetty (esim. Stephen Brookfield) kuvaamaan sitä tunnetta kun tuntee olevansa väärässä paikassa, ikäänkuin petturina. Työläisperheestä oli iso loikka yliopistolle enkä hahmottanut yliopiston luonnetta täysin. Jotain vetoa tieteeseen tunsin vai oliko se pohjan hakemista maailmankatsomukselle. Tutkimuksen teosta olin tykännyt opintojen aikana, vaikka gradun kirjoittaminen vei enemmän aikaa kuin piti. Halusin tehdä liiankin perusteellista työtä tai nyhersin liikaa jos sanon kriittisemmin. Tutkinto piti tietenkin tehdä loppuun asti. Olin ensimmäinen opiskellut henkilö suvustani ja naapurustosta. Velipoika seurasi perässä myöhemmin, TKK:lle Otaniemeen.

Aikuiskouluttajana ammatillisessa opettajankoulutuksessa löysin itseni uudella tavalla ja tunsin käyttäväni omia vahvuuksia. Oliko tuo sitten omaa valintaa? Vuosi vuodelta kypsyvät käsitykset mitä haluaa ja missä viihtyy. Edellä kerroin, että kuulin oman ääneni kirjoituksissa ja näin heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Tuoko on autonomian perusta? Omat lapset halusin ihan varmasti, ilman epäröintiä. Siinä vaikutti biologinen kello, se tarve tuli jostain hyvin syvältä. Työelämässä tunsin tarvitsevani kehittämisen tilaisuuksia niin että voin toimia yhdessä samaan suuntaan pyrkivien kanssa. Tuolla tasolla osaan sanoa tavoitteeni, en tarkemmin. Ja kun työelämässä oli yksinäisempi vaihe niin töitä paiskin ilman tukeakin.

On tullut kuljettua elämän virrassa osana suurta suomalaista ikäluokkaa. Nyt eläkkeellä voin valita osallistumiseni virtuaaliyhteisöissä, mitä ja milloin teen. Onko tämä sitten autonomiaa, vihdoinkin?