Löysin uuden sukulaisen

Arvelin että tänä vuonna tapahtuisi jotain ihan uutta. Nyt minulla on jo yksi esimerkki. Kuulin, että serkkuni Jorma Antti Olavin poika Aaro asuu täällä Jyväskylässä. Hän pyörittää Teatterikonetta ja myy tapahtumia myös lapsille. Kysyin heti Twitterissä, olisiko lapsille jotain ja hienosti osui Justuksen lomaviikolle lähikirjaston konsertti. Se oli hieno. Näyte YouTubessa löytyy Aaro Vuotila-nimellä.

Laitan tähän toisen videon joka puhuttelee aikuisia.

Poppi-koira ja Komppi-hirvi lähtivät juoksemaan läpi maiden ja metsien. Heille iski juoksuaika. Sitä se kevät teettää…Kevät toi kevät toi minut takaisin ja kesällä soi puistoissa ja pihoilla Aaronmeiden. Tässä ihan uuden uutukainen maistiainen, vielä viimeistelemätön laulu kovin kiireisestä varas-harakasta, jonka kohtalo pätee myös ihmisiin, sekä muihinkin kuin varkaisiin.

Julkaissut Aaronmeiden 20. huhtikuuta 2015

Oli helppo ihastua tähän kaveriin. Blogin Imatran Yhteislyseon muistelot osassa opin koulukavereiltani, miten keskeinen henkilö Aaron isä oli lyseon sosiaalisissa harrastuksissa. Minä en niistä aikanaan niin tiennyt, mutta nautin nyt sitten seuraavasta sukupolvesta. Historian siipien havinaa..

Miten koodausta opitaan?

Tällä kertaa tartun Koodiaapisen opiskelussa itse opiskeluun ja ihmettelen miten se parhaiten sujuisi. Eilen virisi Facebookissa keskustelu flow-ilmiöstä suuren innoituksen osoituksena ja minä mietin rajanvetoa väsymiseen. Milloin on enemmän kyse rasituksesta, henkisestä kuormasta, aivojen väsymisestä tilanteessa jossa uutta opiskeltavaa on paljon.

Tein kuvan havainnollistaakseni tapahtumaa:

Dia1Ihminen huomaa oman innostuksensa ja eron normielämään. Mieleen nousee aikaisempia vastaavia kokemuksia ja miten niissä toimittiin. Minä opiskelin kuvankäsittelyä ja animaatioiden tekoa työtoverien kanssa päivän päätteeksi ja virkistyimme tehdessä. Kokemusten mieleen nousu auttaa tulkitsemaan nykypäivää. Joskus henkinen tila muuttuu niin aktiiviseksi ettei saa unta normaaliin tapaan. Silloin on kuunneltava tiedostamatonta osaa omassa mielessä ja se ei olekaan yksinkertainen asia. Flow on vaikeasti hallittava mielentila, ei pelkästään positiivinen asia. Ehkä se on kurssille kuitenkin plussaa että opiskelijat aktivoituvat ihan tosissaan. Näin on minulle käynyt Koodiaapista lukiessa.

Mitä olen oppimassa? Otsikkoon laitoin koodausta, mutta oikeastaan on kyse ajattelun ja toimintojen organisoinnista uuteen kuosiin. On ohjauspainikkeita ja niiden kytkentöjä, jotka on kaikki opittava. Samalla voi kuitenkin ideoida ja luoda uutta. Kokosin ajatusten kulkua tällaiseen kuvaan:

Dia3Lähteenä on Kivinen O & Ristelä P 2003 Pragmatistisia näkökulmia konstruktivistisiin oppimiskäsityksiin. Psykologia 1, 4-11.

Tavoitteena on toimintojen vähittäinen automatisoituminen kuten autolla ajossa. Kesällä palautin oman ajotaidon ja se oli pakko tehdä palaamalla tietoiseen tekemiseen. Radio piti olla hiljaa ja ajaminen vei kaiken huomion. Vaihteetkin olivat väärässä paikassa, käsi muisti edellisen auton vaihteet. Tällaista on nyt koodauksen aloittelussa.

Asiat jotka on opittava tekemään, opitaan vain tekemällä niitä riittävän monta kertaa. Metakognitiota olen kuitenkin kaivannut alusta asti, en osaa vain tehdä. Lapsi osaa sen paremmin. Tässä on kyse perustavanlaatuisista ajattelun taidoista, olen siitä varma. Otetaanpa esimerkki taas minun ScratchJR harjoituksesta:

scrpeliJustus pelaa futista on teema. Mummi siirtyi oven suuhun katselemaan ja lohikäärme tuli maalivahdiksi. Pallo odottaa potkaisua. Minulla on upea äänitiedosto, joka on nauhoitettu aidosta tilanteesta Justuksen harkoista. Sain kytketyksi sen palloon, mutta sepä ei olekaan hyvä idea. Pallo pysähtyy äänen ajaksi, ei se niin voi olla. Miten ratkaista? Justus ja maalivahti on helppo saada liikkumaan suhteellisen sopivasti ja pallo vierimään.

Näkeekö esimerkistä heti mikä innostaa? Aito tilanne, lapsenlapsi, leikkimieli, vapaus luoda jotain kivaa yhdessä. Tästä se nousee..

Koodiaapista luettu yksi viikko

Oppimispäiväkirja Koodiaapinen kurssista jatkuu. Suurin osa viikosta meni teknisiin kysymyksiin ja laitteiston varustamiseen, mitä en ihmettele enkä sure. Ihan hyvä että aukot paljastuvat ja oppimista tämäkin on. Haluan opiskella Justuksen 5½v. kanssa mutta välimatkaa on muutama sata km. Tähän mennessä on tavattu Skypessä kaksi kertaa ja olen saanut ihailla Justuksen tuotoksia kameralle näytettynä.

Justus näytti toisella kerralla lepakkoriviä synkässä metsässä lentelemässä. Lepakoiden eri värit toivat ilmettä tapahtumaan. Silmätkin voi värittää. Justus oli löytänyt lukuisia painikkeita: toisto ja  ikuinen toisto, peruutus ja palautus, viestin lähettäminen, tasolta toiselle siirtyminen. Pelikenttä oli tummien metsien ohella mieluinen tausta. ScratchJr siis motivoi tämän pojan opiskeluun.

Minä hidastelen vielä ja oudoksun iPadia. Se tuntuu niin täydelliseltä ja herkältä laitteelta että melkeinpä pelkään sitä. Olen sentään oppinut tökkäämään esim. rastia josta suljetaan. Se ei ollut kosketuksesta milläänkään ja jäin jumiin muutamia kertoja. Mieleen nousee sanonta että tietokoneahdistus muuttuu luottamukseksi. Tekemisen kautta se luottamus löytyy, sen tiedän. Olen alussa oikean kosketustavan käyttöönotossa.

ScratchJr ohjelma tuntuu mukavalta. Olen katsellut introvideon ja nauttinut esimerkeistä. Olen joten kuten tehnyt ensimmäiset harjoitukset eli eka projektini. Eilen nautin varastojen katsomisesta ja sain idean että mummo voisi pelata siellä jalkapalloa ja potkaista maalin. Se voisi Justusta huvittaa.

En osaa vielä kuvata oman oppimisen kulkua. Kokeileminen on alusta asti tärkeää, se on selvä, mutta missä vaiheessa haluan kuvan kokonaisuudesta? Eilen jo tykkäsin käydä ohjelman alalaidasta läpi painikkeiden esittelyn, se antoi jonkinlaisen kuvan. Olin printannut Vuokko-opettajan suomenkieliset kuvaukset samasta asiasta, mutta sitä en ole käyttänyt kuitenkaan. En tiedä miksi. Tuo printti taitaa olla vain perusturvallisuuden apuväline.

Olen sanonut, etten ole opiskellut koodausta koskaan. Eipä ollutkaan noin. Hämmästyksekseni löysin ikivanhan todistuksen Jyväskylän yliopiston henkilöstölle tarjotusta kurssista v 1971. Olin tuolloin aloittanut ½ assistenttina pätkätyöläisen urani yliopistossa.

todistus2

Historiallista mielenkiintoa tuosta voisi löytää. Olikohan ihan ensimmäisiä kursseja yliopistossa, eikä tiedetty mihin suuntaaan tietotekniikka tulee kehittymään ja miten assistentit sitä tarvitsevat. No koodausta ajateltiin tarvittavan – ollaanko nyt 2015 uudelleen tuossa pisteessä? Minulla on, ihme kyllä, jotain muistikuvia lohkokaavioista ja keskustelusta kurssin jälkeen, oliko Helena Hurmeen kanssa? Meillä oli yhteinen työhuone noihin aikoihin. Laskentakeskus tarjosi korkeimman asiantuntemuksen, ei ollut tietojenkäsittelyä tieteenä tai opintoina 44 vuotta sitten.

Seuraava postaus koskenee ohjelmoinnin oppimista, mistä kaikesta mahtaa olla kyse?

Suomalainen murros elettynä ja koettuna

Kesäkuussa virisi ajatus koota ”Imatran yhteislyseo 1964” ylioppilaista yhteinen tarina. Tässä blogissa viimeiset 9 postausta liittyvät teemaan. Idea jäi ilmaan kesän koittaessa ja siihen piti palata syksyn tullen. Ajattelin kertoa tässä omista lukemisistani teemaan liittyen. Kirjastoista löytyy herkullisia aineistoja jotka herättävät omia muistoja.

Erityisen innostunut olen Laura Kolben monista teoksista. Hän on historioitsija ja osaa jakaa tietämystään hyvin luettavassa muodossa. Lähimpänä meidän hanketta taitaa olla Järvinen K & L. Kolbe Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007 / 2008). Joku jo kysyikin luokkaretki- käsitteestä aiemmin mutten osannut vastata. Nyt tiedän sen tulevan ruotsalaisesta ilmaisusta, jossa luokkaretki merkitsee nimenomaan retkeilyä yhteiskuntaluokissa. Kirjan alaotsikko on Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Ilmankos se puhuttelee minua kun muistin oman työläistaustani heti kun lukiovuosia alettiin muistella. Katriina Järvinen edustaa työläistaustaa ja niinpä hänen kertomuksensa puhuttelee minua erityisesti. Laura Kolbe edustaa helsinkiläistä keskiluokkaa, mutta antaa mainioita käsitteitä sosiaalisen muistin kuvauksiin. Tosi kiva oli lukea myös hänen Kaupungissa kasvanut – oman historian kuvaus Helsingin lähiöstä keskustan osoitteisiin. Vaikka ikää on vähemmän näillä 1950-luvulla syntyneillä, ei sitä huomaa lukiessa. Tästä syntyi oivallus, että olemmehan eläneet kaikki kaudet syntymän jälkeen. Kelpaa niihin peilata omia kokemuksiaan.

Roosin sukupolvitutkimus tuli ensimmäiseksi mieleen ja viittasinkin siihen useasti. Nyt löysin uuden kokoomateoksen Kenen sukupolveen kuulut? suurten ikäluokkien tarina, jonka ovat toimittaneet S. Purhonen, T. Hoikkala ja J.P. Roos (2008). Teoksessa peilataan sukupolven peruskuvausta (muutoksen tai suuren murroksen sukupolvi) myöhempiin koko yhteiskuntaa koskettaneisiin murroksiin, kuten 1960 luvulla alkaneeseen arvomurrokseen ja radikalisoitumiseen. Se on koskettanut enemmän tai vähemmän – polut haarautuvat elämän kuluessa. Tämä teos antaa vankan taustan kokemusten tulkinnalle.

Sattumalta törmäsin myös vanhempaan teokseen Miten minut on kasvatettu (1986), toim. Ritva Haavikko. Kuusi tunnettua suomalaista kertoo tarinansa ja avaa kehitykseensä vaikuttaneita tekijöitä. Valintaperusteena oli merkittävä elämäntyö suomalaisessa yhteiskunnassa ja aineisto käsitti kaksi yläluokan perhettä (akateemiset aateliskodit), kaksi keskiluokan (kauppiastaloudet) ja kaksi työväenluokkaan luettavaa perhettä. Jo tuo jaottelu muistuttaa miten lähellä yhteiskuntaluokkiin jako on Suomessa ollut. Kirja on antoisa koska siinä haetaan nimenomaan omaan kehitykseen vaikuttaneita henkilöitä ja tekijöitä.

Päälimmäisenä mielessä on nyt Laura Kolben yhteenvedot suurista ikäluokista.

He ottivat jo 1970-luvulla luontevan paikkansa kehityksen kärjessä, uudistuvan Suomen äänitorvena. Ikäluokka pitää edelleen hallussaan julkisen sektorin virkoja. Sen ääni kuuluu mediassa, politiikassa ja kulttuurielämässä. Se on ensimmäinen koulutettu ja vaurastunut sukupolvi, jonka vaikutus ulottuu kaikkialle. Presidentti Halonen on 60-lukulaisen menestystarinan keulakuva. Suurten ikäluokkien historiakuvaa leimaa murros, vapautuminen ja yksilöllistyminen. Sukupolven suurin missio liittyi porvarillinsen hegemonian murtamiseen… Tiedostavilla on kiire pelastaa mailma. Piti taistella imperialismia vastaan ja nostaa kehitysmaat jaloilleen.” (Kolbe, kaupungissa kasvanut, 2005,130-131).

Tuon yhteenvedon jälkeen on suuri ikäluokka jäänyt tai jäämässä eläkkeelle ja taas sillä on suuri vaikutus yhteiskunnan kehitykseen. Huomaan ajankulun vaikutuksen tulkinnoille, kun eilen katsoin Docventures ohjelmaa ja keskustelua vallankumouksista. Siellä tuntui että nyt ensimmäistä kertaa historiassa puhutaan vakavasti isoista muutoksista. Joopa joo. Hyvä että nytkin, tietysti.

Yksilötasolla mielessä on Katriina Järvisen kertomukset siitä miten vaikea on sopeutua eliittiin, osata keskustella, emännöidä rennosti tai ylipäätään elää yläluokkaan syntyneiden seurassa. Heitä on yliopistolla ja Helsingin Eirassa, Kaivopuiston ympäristössä, Kruunuhaassa ym. Luokkaretki jää vaillinaiseksi yhden elämän aikana, miten sitten seuraavan sukupolven? Minulla on sattumoisin lapsenlapset Eirassa nyt ja hiukan oudolta se tuntuu vaikka vanhat talot ja katunäkymät ovat ihania. Enpä olisi muuten tutustunut tuohon kaupunginosaan. (Vuokralla he tietysti asuvat, omistusasunnon sieltä saa vain perinnön avulla).

Miten jatketaan hanketta ”Imatran yhteislyseon 1964 ylioppilaat” ? Kuinka moni  lähtee kertomaan tarinaansa? Arja Pietiläinen laittoi postia seuraavasta tapaamisesta 5.6.2015. Tehdäänkö valmiiksi siihen mennessä? Minä voin tässä blogissa jatkaa omia pohdintoja mutta mukavampi olisi porukalla… Ihan kiva tapa voisi olla vain kirjoittaa tarinansa ja katsoa mitä syntyy – lopuksi voisi koota yhteiset ja yleiset tapahtumat peiliksi.

Merkkipäiviä

Tämä on 200. blogiposti. Laitan tähän joulukortin jonka siskoni piirsi 10 vuotta sitten ja joka skannattiin aikanaan työpaikan maineikkaassa kuvakerhossa (kiitos Heli Kinnunen) liikkuvaan muotoon (jota en nyt jaksa kokeilla saanko toimimaan).


Eilen ilmestyi verkkoversiona Tarinoita blogien käytöstä, jossa tämäkin blogi on mukana. Lukaisin eilen kaikki tarinat ja pidin niiden konkreettisuudesta – varmasti auttavat ratkomaan pulmia. Opettajia taisi olla mukana eniten. Eläkeikäisiä kirjoittajia kolme yhdeksästä on iso prosentti, saman olen havainnut monilla areenoilla. Me harmaat pantterit olemme nousemassa, aika näyttää minne kaikkialle 🙂

Vilkaistessani äsken Google Analytics tilastoa huomasin, että tuota tonttukuvaa on luettu yhtä paljon kuin viimeisiä postejakin. Se on löydetty hakusanalla tonttu. Kun blogit pääsee tiettyyn ikään, ne alkavat elää omaa elämäänsä. Tämä näkyy selvemmin englanninkielisen blogini puolella, jota luetaan vaikken kirjoittaisikaan. Hiukan oudolta se edelleen tuntuu kun en tiedä miksi joku maa ”löytää” blogini ja kertoo siitä kavereilleen. Mutta pitää vain luottaa elämään siinäkin, että elämä kannattelee ja jotain hyvää syntyy ajan myötä.

Toivotan kaikille mukavaa vuoden vaihdetta. Olen iloinen jos kommentoitte tänne Blogitarina-julkaisun minua koskevia ihmettelyjä ja ajatuksia. Moderoin nopeasti uudetkin nimet näkyville. Yleisemmät kommentit voisi esittää vaikka Joanna Kalalahden käynnistämässä Sometu-keskustelussa. Ja nyt joulunviettoon!