Sosiaalisen median opiskelu jatkuu

Jatkan muistiinpanoilla Sosiaalisen median teoriaa ja käytäntöä opinnoista kotikaupungissa. Olen nauttinut Erkka Peitson luennoista ja nyt voin katsella kaikkia hänen opetusmatskujaan Google Driven ja Dropboxin avulla. Ei hullumpaa lainkaan, kun olen nähnyt Erkan elävän ja havainnollistavan esitystavan.

Maistelen edelleen verkoston käsitettä. Verkosto koostuu yhteyksistä, jotka ovat todennettavissa (kuuluu johonkin ja on yhteyksiä joihinkin muihin). Näitä yhteyksiä voidaan nykyään visualisoida nopeasti ja kauniisti ja sitä olen itsekin harrastanut. Olen myös huomannut miten isoissa porukoissa, esim. kansainvälisissä opinnoissa, suurin osa porukasta katoaa pian näkyvistä ja vain osa kirjoittelee loppuun asti. Tämä on todettu johtuvan ajan puutteesta kun aikuisten elämä on valmiiksi täyttä: luulee ehtivänsä enemmän kuin ehtii. Mutta potenssilaki onkin yleinen lainmukaisuus, miksi ihmeessä? Tässä kuva Erkan esityksestä, luento 7.

Kuvassa on yhdistetty potenssilaki ja Dunbarin luvut, jotka on saatu sosiaalisen toiminnan tutkimuksista. Ihmisen rakkaudella on rajansa, esim. rakastumisen hinta on keskimäärin kaksi ystävyyttä. Hupaisaa.

Vain muutamiin pitää kiinteämmin yhteyttä, vähän isompaan piiriin ajoittain ja moniin kavereihin ei lainkaan.

Nämä erot sisältävät lähempää tarkasteluna monia ulottuvuuksia, ketä tuntee mistäkin yhteydestä ja millä tavalla. Kun yhteydet ovat vielä dynaamisia, ainakin osittain, ei kokonaisuutta voi tavoittaa kuin hetkittäin – ja miksi minun pitäisikään? En toimi organisaatiossa enkä enää myy osaamistani.

Mietin tällaista kysymystä:

kun joku on noussut guruksi webbimaailmassa tai jossain sen välineessä, miten hän pysyy guruna edelleen? Aktiivisuutta täytyy varmaan osoittaa, mutta voiko määrä korvata laadun? Maine pyrkii säilymään ja ehkä kaikkea gurun lausumaa ihaillaan? Onko mahdollista että tuolla käyrän huipulla onkin dinosaurus mutta kaikki vaan jatkuu? Kuten keisarin uudet vaatteet aina nähtiin. Lapsia ei kuunnella webissä kuten sadussa. Miten dynaamisuus tulee mukaan sosiaalisen median ilmiöiden kuvailuun ja ymmärtämiseen?

Miksi puhutaan uudesta tasa-arvoisuudesta ja vaikuttamisen mahdollisuudesta sosiaalisen median yhteydessä? Harvassa taitavat olla esimerkit rakentavasta vaikuttamisesta joukkovoiman avulla. Kaikenlaista hassua ja hauskaa on tehty ( ja ilkeyksiä tietty). Verkkomeemit leviävät kun ne puhuttelee jotenkin … mitä tämä oikein on? Leikkivä aikuinen, ihan kiva juttu. Pilan tekeminen kaikesta mahdollisesta on tämän päivän rohkeutta? Voisiko olla muutakin, mielten vallankumous kestävän elämän laadun hakemiseksi. Pitää siis hakeutua porukoihin joissa sitä jo harrastetaan…

 

Vuorovaikutus on yhteistyön ytimessä

Oli helppo uskoa Annaleena Airan väitöstutkimuksen tulos, että vuorovaikutushaasteiden ratkaisu on avain toimivaan työelämän yhteistyöhön. Väitöstilaisuus oli eilen ja kävin kuuntelemassa huvikseni. Yhtenä kohteena olivat teknologiavälitteiset yhteistyön muodot jotka minua erityisesti kiinnostavat nykyisessä elämässäni. Väitöskirjan nimi on Toimiva yhteistyö – työelämän vuorovaikutussuhteet, tiimit ja verkostot. Se löytyy digitaalisena, mikä ilahdutti ja sai lukemaan. Vastaväittäjänä oli Sanna Järvelä, mikä oli yksi syy osallistumiseeni. Halusin kuulla keskustelun oppimisen psykologian ja puheviestinnän asiantuntijan kesken.

Tutkimus on tehty huolellisesti ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista johtaen ja kelvannee malliksi henkilöille jotka haluavat oppia työelämän jäsentämistä tieteellisen tutkimuksen keinoin. Itse olen paljon miettinyt tuota huolellisuuden määrää ja merkitystä, mihin kannattaa satsata missäkin tilanteessa. Tutkimus sisältää lyhyet yhteenvedot kustakin tuloksesta, ne ainakin tulevat luetuksi. Toinen iso ansio tutkimuksessa on sen aineisto, että se on kerätty aidosta työelämästä, jonka tutkija tunsi sisältäpäin, kuitenkin jättäen oman yhteisönsä tutkimuksen ulkopuolelle. Osaamisklusterit on koottu asiantuntemuksen perusteella monilta paikkakunnilla. Myös esitystapa on hyvin selkeä ja miellyttävä lukea, kai viestinnän ammattilaisuus ilmenee toiminnassa. Kannattaa siis vilkaista linkkiä.

Teknologiavälitteisyys nosti esiin ongelman että uusien välineiden käyttöönotto tuppaa olemaan hidasta, ihmiset ovat aluksi passiivisia. Työtapojen muuttaminen on aina se iso haaste. Vuorovaikutusta tulkittiin klassisen teorian mukaan: tutustuminen, kuohunta, normien haku, työskentely ja pysyvä haaste tuntuu olevan kuohuntavaiheen ymmärtäminen myönteisenä eteenpäin menona. Aion tarkistaa vielä mitä uusista verkoston teorioista on käytetty, ainakin Haythornwaite oli tuttu nimi. Selvä kuilu kuitenkin tuntuu olevan tieteenteon ja virtuaalielämän välillä. Olin alkuviikon Learning Analytics toisessa konferenssissa LAK12 jossa kolme päivää raportoitiin uusia helppokäyttöisiä datakeruun kokeiluja. Elämä juoksee aina tutkimuksen edellä ja vaikea on havainnoida tai jäsentää sitä mikä on vasta muotoutumassa. Jotain ymmärsin yksilön ja verkoston uudesta laadusta. Twitterin #LAK12 on nopea keino konferenssiaineistoihin vielä nyt ja pääsivulle tulee varmaan linkki äänityksiin.

Uusi opettajuus vai vanhako lie?

Innostuin tänään kuuntelemaan Otavaopiston pajaa, teemana opettajien osaamisen tulevaisuus. Ensimmäisenä puhujana oli Ritva Engeström Helsingin yliopiston opettajankoulutuksesta. Hän lähti liikkeelle Pasi Sahlbergin teoksesta Finnish Lessons, jossa jäsennetään suomalaisen peruskoulutuksen vahvuudet vertaamalla niitä vallitseviin kansainvälisiin trendeihin. Kansainvälinen keskustelu on ollut tosi hauskaa seurattavaa, monien maiden on vaikea ottaa vastaan suomalaista sanomaa. Perusajatushan on yhdenvertaisuus ja ilmaisuus koulutuksessa, ei yksityisiä kouluja, ei saavutustestejä eikä rankinglistoja. Suomi tuntuu taistelevan lapsen vapaan kasvun puolesta, vaikka kansainvälinen kilpailut kiristyy kiristymistään. Muutama maa iloitsee siitä, että ymmärtää suomalaisen kulttuurin paremmin kuin USA jolle se on aivan mahdoton pala nieltäväksi. Oli kiintoisaa kuulla Ritvan arviointi tilanteesta. Suomessa käy valtavasti vieraita jotka ovat tuottaneet lukuisia videoita oppiakseen meidän esimerkistä.

Myös Botswana hanke oli kiintoisa ja osoitti samat vaikeudet koulutuksen siirrossa kuin jo tuossa edellä kerroin. Vastavirtaan on hankala nousta. Engeströmien saavutuksena tunnetaan vielä kehittävän työntutkimuksen mallit, miten toimijat itse rakentavat ratkaisuja osana työtään. Jakomäen yläaste on yksi hankkeista. Koulu on instituutio vakiintuneine ratkaisuineen ja muutoksen mahdollisuudet osoittautuvat rajallisiksi. Paljon kuitenkin tehdään, koko ajan ja totta ovat Sahlbergin kokoamat väittämät. Tutkiva ja omaa työtä kehittävä opettaja on vankka perinne Suomessa.

Otavaopisto tuntuu olevan avoin ja erilaisuuden kohtaamista organisoiva paikka – niinpä seuraava puheenvuoro kertoi suomalaisen opettajankoulutuksen olevan henkisesti kuollut yksinäisten ihmisten kalmankäytävä, jossa innokkaat lahjakkaat nuoret jo kolmessa kuukaudessa alistetaan nykykäytäntöjä säilyttäväksi voimaksi. Tämä osoitettiin viehättävästi tarinoiden Emman ja Matin kokemuksien kautta. He antoivat omat kasvuprosessinsa muiden nähtäväksi ja hakivat sen kautta yleistä vuorovaikutuksen prosessikuvausta: ahdistus, taantumus – ihan OK perushommien hoito – tällaista lisää ja ylin taso uudistuminen. Prosessi on monesti rakennettu ja tuttu, mutta vilpitön avautuminen koskettaa aina. Näinkin voi asian kokea, todellisuuksia on monia sisäkkäin. Minulle jäi erityisesti mieleen toteamus että ”ei kaikkien kanssa voi” – siis innostua yhteiskehittelyyn ja ylläpitää prosessia. Ei niin. Mutta onneksi joidenkin kanssa taas voi 🙂

Seuraava todellisuus avautui Aila Paason väitöstutkimuksen kautta. Siinä osoitetaan ammatillisen opettajan kehitysalueet ja toimenpiteet tänään ja huomenna. Työelämälähtöisyys on hänen työssään kantava ensisijainen voima. Vastaavat jäsentelyt ovat olleet ammatillisten opettajankoulutusten käytössä jo vuosia, samoja on rakennettu kaikissa viidessä opekoulutuksessa.

Pauli Juuti edusti organisaatioiden ja johtamisen kehittämistä yleisemmin. Hän kävi läpi monia yhteiskehittelyn muotoja, jotka on todettu toimiviksi menestystarinoita tutkittaessa. Ihminen nousi keskipisteeksi, arvoksi ja lähtökohdaksi – ihan kuin Sahlbegin kirjassa, tuli mieleeni tässä kohden. On kiva olla suomalainen kun pyrkimykset ovat näin jaloja. Todellisuus kuitenkin työelämässä on sitä vanhaa hierarkista olemista ja päästään parhaimmillaan lepokitkaan tai kiehuntaan vailla todellista etenemistä.

Vielä haluan kertoa Annu Niskasen puheenvuorosta, hän kun on entinen kollegani Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista on työstetty vuosia projekteissa ja edistyttykin. Annu painotti yksilön etua ja voimaantumista, hän on projektin vetäjänä ja tutkijana pyrkinyt monipuolistamaan tarkastelua organisaation ja työelämän nopeasta kiertokulusta ihmisen kokonaisvaltaiseen näkemiseen. Urheasti hän jaksoi taas kerran keskustella läpi ne tavalliset vastaväitteet, jotka varmaankin aina heräävät, että olisikin kyse koulutuksen arvostuksen laskusta, suoritusorientaatiosta ja läpihuutojutuista. Sama ihmisen puolesta taistelu kantoi läpi tämänkin esityksen.

Mukana oli myös Jyväskylän ammattikorkeakoulun Tiimiakatemia, joka on osoittanut, että koulutusta voidaan muuttaa. Taisin hypätä sen yli kun se on itselle niin tuttu ja monesti kuultu. Kovaa työtä sielläkin tehdään. Mukana oli myös mainio demo musiikin oppimisesta. Paljon mahtui innostavia erilaisia puheenvuoroja ja ConnectPron avulla voi loistavasti seurata.

Voidaanko valita kauniit periaatteet vai jyrääkö todellisuus ja sen kovat realiteetit? Tietyt periaatteet löydetään aina uudelleen: yksilön innostus ja sen laajentaminen yhteisöön, dialoginen kuuleminen ja kehitysprosessin painotus, ei lyhyen tähtäimen suoritteiden. Meillä on jopa Otavaopisto joka pystyy kokoamaan yhteen eri oppilaitosten ja työelämän edustajat kuulemaan toisiaan ja oppimaan. Mikä muuttuu? Jokainen ihminen joka antautuu kehitysprosessiin… vai yhteisö? koulu instituutiona?

 

Introvertin ja ekstravertin nettielämä

Tönäisyn tähän kirjoitukseen antoi Anna Tiihonen blogipostissaan tyyppi, jossa hän kertoi oivalluksistaan työhteisöön liittyen: miten ekstravertti nauttii sosiaalisista kokouksista ja saa voimaa suorasta vuorovaikutuksesta kun taas introvertti väsyy ollessaan sosiaalinen muiden tahtiin. Hän antoi linkkejä vuoden 2005 suomalaisen blogosfäärin tapahtumiin, joita en aiemmin ollut tullut katsoneeksi.  Etenen aikajärjestyksessä omiin kokemuksiin sitoen.

2005 seurasin joitakin suomalaisia blogeja, mea-nimimerkkiä eniten. Hän oli voittanut Kultaisen Kuukkelin ja sai huomiota. Minua viehätti hänen tyylinsä kertoa arkipäivän havainnoista. Kerran kommentoin mutta sain tylyn vastaanoton, hän sanoi suoraan että kirjoitus oli tarkoitettu sille-ja-sille ts. ei kuka tahansa ollutkaan tervetullut. Sedis oli Helsingin yliopistolta, hän jäi mieleen. Sunäitis nimimerkkiä luulin ensin oikeasti mean äidiksi, sellaista se oli. Oli jännä katsoa nyt blogipersoona koontia ja sitä edeltänyttä Sedis-blogausta. Nämäkin olivat vuodelta 2005 mutta en niitä aikoinaan huomannut. Siellä oli tehty selvitys silloisen blogiyhteisön persoonallisuustyypeistä Myers-Briggs-kyselyllä, jonka voi itsearviona tehdä netissä. Koonnissa näkyy että introvertti-alkuisia blogaajia oli enemmistö, mutta myös ekstravertteja. Tuntumani mukaan blogit käsittelivätkin tuolloin henkilökohtaisia asioita, harrastuksia ym. Sunäitis on ekstravertti, havaintoni vastaavat tulosta – sittemmin olemme tavanneet ja osoittautuneet kollegoiksi ammatillisessa opettajankoulutuksessa. En kommentoi enempää, kun tunnen tuolloista blogiyhteisöä niin heikosti.

2009 kuulin CCK08- kurssin tutkimusta suunnittelevalta blogituttavalta Jenny Mackness, miten hän kokeili tyyppianalysoida oman ja tiimin jäsenten blogit. Analyysi auttoi jäsentämään myrskyisää tiimityötä (yksi oli scientist, 2 thinker, 1 protector). Jenny jatkoi vielä toisessa blogikirjoituksessaan pohtien, onko introvertin vaikeampi osallistua nettielämään kuin puheliaan ekstravertin. Tällöin oli pohdittavana myös Vicki Davisin ’coolcatteacher’ blogikirjoitus, jossa hän kävi läpi monia blogaajia ja näytti kuvia mitkä osat heidän aivoistaan aktivoituivat blogatessa. Hän ei aikaillut nimien yhdistämistä tuloksiin, Jenny oli kuvannut tiimin tuloksia nimettöminä. Kuka tahansa voi toki heittää analyysiin minkä tahansa blogin ja saada tiedon, mutta silti minua hiukan oudoksutti kuin toisista noin avoimesti kirjoitettiin. – Suomeksi analyysi ei toimi vielä, tulee kohtelias huomautus.

2009 kerroin tässä blogissa tuloksia itsestäni otsikolla blogipersoonallisuus. Se oli mielestäni kunnianosoitus semanttiselle webille, tuntui mukavalta saada sekunnissa tuloksia blogiraapustusten pohjalta. Hyväksyin tulokset omalta osalta. Muita en olisi tohtinut kokeilla tai ainakaan julkistaa. Oli kyseessä yksittäinen mukava kokemus webin uusista mahdollisuuksista.

2010 osallistuin PLENK-kurssille ja siellä oli menossa arviointiin liittyvä jakso. Minulle muistui mieleen tuo edellä kuvattu ja heitin postin Test your blog, please! Sain 15 vastausta ja kaikki olivat introvetti-perustaisia: 10 henkilöä sai INTP Thinker ja 5 INTJ Scientist. Pohdiskeltiin miten samanmielisiä tai -suuntaisia oltiin kyseisellä kurssilla. Alan pohti että missä ekstravertit mahtaa olla, kaljalla kaverien kanssa varmaan. Chris näki osallistujien olevan kiinnostuneita teknologioista ja pohti miten muilla aloilla mahtaisi olla. – No itse en ole teknologiaan suuntautunut vaan introvertti psykologian ja kasvatuksen ammattilainen.

2011 palaan alkuun: lempitviittaajani @annatee kertoi tuosta blogistaan, johon alussa linkitin, ja kaikki tämä palautui mieleen. Hän kertoi nimenomaan persoonallisuustestistä Myers-Briggs eikä suinkaan blogianalyyseistä, mutta perusta on ihan sama. Persoonallisuuden keskeisistä, pysyvistä  ulottuvuuksista joista voi nähdä yhteyksiä aivojen toimintaan. Introversion ohella blogiystävilläni PLENK -kurssilla painottui intuitiivisuus ja ajattelu. Minusta tuo on uskottava tulos, tällaiset tyypit kirjoittavat tällaisia blogeja 🙂 Tulos syntyy itsearviointina kun kyselyyn vastaa ja semanttinen web nappaa saman blogeista ja näyttää tekstin mitä on käyttänyt. Ihan selvää? Tässä testi.

 

Huhtikuun paja ohjauksesta

Pitää taas kiittää Otavaopistoa siitä että opetus on avoimesti verkossa seurattavissa. Ohjaus oli läheinen aihe jota oli ihan pakko seurata kotona. Heti torstaina Heikki Pasanen avasi kentän aivan loistavasti ja Jukka Niinimäki täsmensi mobiiliohjauksen mahdollisuuksiin. Perjantaina nautin erityisesti Pekka Holmin videohaastattelusta. Ja tänään lauantaina piti herätä katsomaan Pekka Ihanaista klo 8.30 ja kannattihan se. Hän sai ajattelemaan kuten tuo toinen Pekka edellisenä päivänä. Siinä kriteeri toiminnan laadulle: tuokion jälkeen ihminen on herännyt omiin pohdintoihin. Sopii muuhunkin kuin oppimistilanteisiin, kulttuuritapahtumiin, elokuviin, kirjan lukemiseen jne.

Pekka Ihanainen kokosi nykyistä omaa ajatteluaan kolmeen käsitteeseen: yksilöllistäminen, henkilökohtaistaminen ja kyborgisointi. Tulkitsen näitä nyt omaan tapaani. Yksilöllistäminen tarkoitti oppijaan luottamista, kyllä se oppii kun ei mene tielle. Luottamuksen esille nostaminen on kai arvokas asia tässä, mutta käsky luottaa on aikamoinen vaatimus. Heti nousee mieleen monia tilanteita joissa se ei toimi. Pieni lapsi pyrkii oppimaan, se on hyvin mielessäni 1v 3kk ikäisen pojan isoäitinä. Myös Sugata Mitran seinätietsikat osoitti että johonkin asti lapset voivat oppia keskenään. Grandma -pedagogiikka on hurmaava käsite: lapset tekee kun mummu kehuu. Oppimisen rajat tulivat kuitenkin nopeasti vastaan.

Henkilökohtaistaminen merkitsi Pekalla vuorovaikutuksen korostamista, sitä tarvitaan oppimisessa. Tämä oli tullut aivan mahtavasti edellisenä päivänä Pekka Holmin esityksessä. Suhteessa eläminen niin että oppija tuntee olevansa kiintoisa ja ohjaaja säilyttää avoimuutensa joka kerralla. Dialogisuus kuvaa tässä toiminnan laatua. Jotain uutta mieleeni hiipi Pekka Holmin pohtiessa että jospa minuus onkin näissä suhteissa. Identiteetti kun on aina ollut minulle rakas ja keskeinen käsite (siitä en luovu).

Kyborgisointi tarkoitti sen toteamista että meissä ihmisissä alkaa roikkua laitteita, jotka laajentavat osallistumisen tapoja. Kännykkä tavallisin, nettiyhteys tuo paljon. No silmälasit oli vanhempi esimerkki, eli kyse on tekniikan mahdollisuuksista auttaa toimimaan. Onhan niitä, mutta olisiko tässä kohden kuitenkin tarpeen valita sen väliltä, alistunko tekniikan palvontaan vai haluanko pitää ihmisyyden keskiössä? Ainakin olisi hyvä olla tietoinen tekniikan kielteisistä vaikutuksista. Viisas käyttö on eri asia kuin tyhmä.

Nyt olen purkanut päälimmäisiä tuntojani antoisista esityksistä. Minulla oli tilaisuus ohjata Ihanaisen Pekan kanssa yhdessä ammatillisten opekorkeiden opiskelijoita verkko-opetuksen ja ohjauksen saloihin. Nämä kokemukset näkyvät tässä blogissa vuosina 2007 ja 2008. Intensiivinen vuorovaikutus kesti kerrallaan viikon verran ja siinä oli elämän tuntu. Ohjausta on parhaimmillaan hyvin vaikea määritellä, koska se menee läpi koko persoonallisuuden ja elämänhistorian, vakiintuneiden arvojen ja asenteiden läpi. Tasavertainen suhde oppijaan ei ole taito joka opitaan kurssilla vaan elämällä. Mistä se sitten nousi minulla ja milloin se oli vakiintunut?

Katsoin Pekka Holmin työyhteisön Dialogic sivuja ja eikös nimilistoilta löytynyt useita tuttuja nimiä. Samojen kaverien kanssa rakennettiin maailmaa paremmaksi jo kauan sitten. Kuten tiesin Ihanaisen Pekan harrastaneen maailman parantamista eri ryhmässä kuin itse, mutta pyrkimyksissä paljon samaa. Sitä paitsi Ihanainen aloitti avoimet webbisivut jo ikuisuus sitten, niihin minä ihastuin ennen kuin yhteistyötä aloimme tehdä. Laitoin hänelle sähköpostin että onpa erinomaista sisältöä. Asiantuntemuksella on aina pitkät juuret.

Laittaisinko vielä kuvan jonka eilen piirtelin kun mietin miksi olen juuri tässä: jättänyt taakseni kaikki ismit, oivaltanut että jokainen oppisuunta kangistuu kaavoihin ja alkaa puolustautua ulkomaailmaa vastaan.

omakasvu
Ehdin eilen päättää etten käytä tuota kuvaa koskaan, mutta miksei. Ei sitä koskaan tiedä vaikka joku ymmärtäisikin sen 🙂  Tuossa jäsennän siis keskeisiä tekijöitö jotka minulle oli kymmenien vuosien myötä kertyneet ennenkuin menin CCK-kursseille. Olin toiminut verkoissa ja kaikki opetukseni oli verkkoympäristöissä. Olin Ihanaisen Pekan kanssa vetänyt paljon parempia kursseja kuin mitä kansainvälisesti oli tarjolla. Mutta englantia piti harjoitella ja rohkeutta kasvattaa. Vähitellen piti kuitenkin avata silmät ja nähdä mitä konnektivismi oppina on.Kuten kaikki muutkin herätysliikkeet 🙂

Voin taas hengittää vapaasti kun siirryin avoimesti lukemaan kaikkea mahdollista ja rakentamaan omat verkostoni. Helpompi olisi kuulua yhteisöön ja nojata siihen. Yksi avainkokemus minulle oli jonkun (Anu Pruikkonen ehkä) Connectpro istunnossa ohimennen toteama ajatus että verkkomaailmassa on helpompi saavuttaa asema kuin normaalia tietä koulutuksineen. En ollut sillä tavoin ajatellut, mutta tottahan tuo on. Nyt minulla on menossa nettigurujen jalustalta pudottelun vaihe, päät vaan kolisee…

Jaettu luovuus ja muuta mukavaa

On vielä kertomatta Eteläpelto-juhlakirjan viimeinen kappale Innovatiivisuus ja luovuus. Tuula Heiskanen kirjoittaa innovatiivisuuden ehdoista työelämässä: käsitteiden määrittelyä ja esimerkkejä onnistumisista. Kaija Collin ja Stephen Billett kirjoittavat aiheena Luovuus ja oppiminen työssä. He arvelevat että ihmisten tapa oppia työssä olisi samantapaista yli alojen. Osallistumalla oppiminen kohtaa nykyisin esteitä: kiva että myönnettiin ihannoinnin sijaan. Mainio virke esim. toimii vahvana toimijana pyrkiäkseen ymmärtämään kokemusta ja todennäköisesti lisää tietämystään asiasta. Siinäpä malli moneen tilanteeseen. Luovuus tulee parhaiten esille yhteistoiminnassa, mutta esteitä ja haasteita riittää. Esteet nähdään enemmän yhteisöllisinä kuin yksilöllisinä.

Eniten minua kosketti kolmas artikkeli Jaettu luovuus, kirjoittajina Stacy DeZutter ja Keith Sawyer. Yhteisöllinen luovuus tavoitetaan näyttelijöiden työn kautta, improvisoinnista. Pyrkimys on päästä perinteisestä luovuuden yksilöpsykologisesta tulkinnasta yhteistoiminnan analyysiin tai ymmärtämiseen. Luova tuote on koko kohtaus, jossa repliikit sijoitetaan toisiinsa niin että juoni elää ja edistyy koko ajan. Ryhmän luovuus toteutuu jaettuna kognitiona: luovuus valautuu ryhmään ja ilmenee kaikessa vuorovaikutuksessa. Improvisaatio teatteriryhmässä rakentaa juonen (esimerkissä opettajan huijaaminen hyväksymään huono ryhmätyö) niin että tietyt repliikit saavat tukea toisistaan. Jos juonenpalanen ei saa tukea se unohtuu. Juonenpalasia käytetään yhteisöllisesti, osa päätyy yhteiseen varastoon.

Tuo edellisessä kappaleessa kuvattu improvisointi tuntui vastaavan elämääni avoimen kurssin verkkokeskusteluissa ja twitter- virroissa. Sehän on improvisointia, jossa joku koskettaa ja innostaa, joitakin repliikkejä jatkaa ja kehittelee edelleen. Onko tätä kutsuttu improvisoinniksi koskaan? Aina vaan jaetuksi kognitioksi ym.tylsemmäksi 🙂

Viimeinen artikkeli käsitteli identiteetin muutosta oppilaitoksesta toiseen siirryttäessä. Sini Juuti ja KarenLittleton: muusikoiden identiteetit muutoksessa. Itselläni heräsi voimakkaasti muistot yliopistoon siirtymisestä lukion jälkeen. Eikö mikään ole muuttunut vai onko muusikoiden keskinäinen kilpailu jotenkin erityistä, en tiedä.

Olen englanninkielisessä blogissani työstänyt online yhteisön kysymyksiä opiskelutoverien kanssa. Auttaisiko improvisointi siellä, onko se sukua serendipity- käsitteelle? Taitaa olla?

Reflektoinnin rajat online-yhteisöissä

Jatkan helmien hakemista Networked Learning konferenssista. Aiheena on tällä kertaa

Just what is being reflected in oline reflection? : new literacies for new media practices. Jen Ross, Higher and Community Education, Univ of Edinburgh.

Myytti autenttisuudesta, todellisena omana itsenä olemisesta esim. blogissa on yksi vahva oletus. Opiskelijoille osoitettuna se on kiintoisa vaatimus kun samalla toimitaan osana koulutusjärjestelmää. Ei se mahdotonta suinkaan ole, toimin pitkään ammatillisessa opettajakorkeakoulussa oppien vaistoamaan rajoja oman itsen ja kouluttajan miellyttämistarpeen välillä. Hupaisampaa minusta on kun poliitikot tulkitaan rehelliseksi blogeissaan, miksi he muuttuvat heti toisiksi niissä?

Kulttuurinen viitekehys on aina olemassa ja vaikuttamassa reflektointiin. Henkilöbrändäys nousee mutta miten? Paine tunnustuksellisiin narratiiveihin voimistuu. Missä sopivuuden rajat tulevat vastaan? Milloin tulee vastaan riski liiasta avoimuudesta? Oppilaitokset yrittävät suojella opiskelijoita jakamasta kaikkea keskeneräistä, mitä jotkut pitävät vanhanaikaisena tms. Uusia teeskentelyn muotoja kehittyy: miten vakuuttaa muut siitä että nyt olen oma itseni. Jo ammoin tutkimus osoitti että opettajien miellyttäminen oli yksi perustaito kouluarvosanoille. Nyt se pitää osata myös verkoissa.

Henkilöbrändi kestää vuosikymmeniä – onko se pakko rakentaa nykyisessä huomiotaloudessa? Toiseus ja narsismi, miten näiden kanssa pärjää? Mikä on patologista ekshibitionismia? Mikä on terveen järjen mukaista pelkoa ja mitkä pelot taas kannattaa ylittää? Sosiaalinen media synnyttää yksinäisyyden ja syrjässä olon kokemuksia yhtä lailla kun niitä huippuja mitä eilisessä Sometime2010 tapahtumassa raportoitiin. Nämä psykologiset ilmiöt kiinnostavat minua ja aion jatkaa niiden parissa…

ITK2010 mielessä edelleen

Kuvittelen nyt pääseväni eroon ITK konferenssin tunnelmista (etäyhteyksillä hankituista)  kokoamalla ns ajatuksia. Kirjoitan ensin aikaisempia käsityksiä vahvistavia juttuja ja sitten uusia verkkomaailman ilmiöitä.

Oppiminen vaatii edelleen palautteen saamista asiantuntijalta, nopeaa ja oikein kohdistuvaa (esim. Inarin laulu ohjaus). Palautteen vastaanotto vaatii itsetuntoa. Yhdessä oppiminen tuottaa enemmän, se etenee askelittain ja tarvitsee tukea, kannustavaa ilmapiiriä (tämä taisi olla koko ITK sanoma tänäkin vuonna). Mieleen jäi että avun pyytäminen voi olla vaikea kohta suomalaiselle, se tuntuu tutulta. Mitä sitä muita kiusaamaan kysymyksillään. Tunnepohjainen kannustus auttaa, läpinäkyvyys ja oman osaamisen paljastaminen pelottavat. Oppimisen prosessi etenee poisoppimisen ja kriisien kautta, pitää hajottaa jotain jotta uutta syntyisi. Käsitteet murtuvat kehittyessään olen sen aiemmin kirjoittanut. Tutkiva oppiminen ja yhdessä oppiminen ovat edelleen vallitseva suuntaus.

Oppimisen konteksteista minua puhutteli oppilaitosten kilpailut ja jakamisen vähäisyys. Onko liikaa rahaa annettu jos voi tehdä vain omalle porukalle? Avoimuus kannattaa ja on parasta mainosta, sen ymmärtää ne joilla on siitä kokemusta. Opettajan identiteetti on edelleen murroksessa, haasteena on ymmärtää miten paljon avoimella jakamisella saa.

Asiantuntija vs amatööri keskustelua nousi toistuvasti. Tykättiin enemmän amatööreistä, jotka olivat avoimia ja sivistyneitä. Ammattilaiset puolestaan kriittisiä ja halusivat edetä nopeasti. Oltiin sitäkin mieltä että kuka tahansa voi nykyisillä välineillä toimia ammattilaisen tapaan. Wikiopisto purkaa asiantuntijan roolin, mitä tämä tarkoittaa? Jos wikissä puhuu asiat ja niissä kompromissin rakentaminen niin eikö asian tuntemisesta olisi hyötyä. Tuohon liittyi kai jotain yliopisto tai yleensä instituutio kaunaa? Halutaan pistää paremmaksi. Toisaalta Tarmo sanoi että suomalaisen wikiopiston tulevaisuus on avoin, ei tiedetä mihin asettuu.

Oppiminen avoimissa verkostoissa – tätä harjoittelemme nyt aikamoisella innolla. Kuuntelemme guruja jotka vakuuttavat oppimisen syntyvän kommunikaation kautta. Oppimisen ja kehityksen ilmiönä tämä on ikivanha totuus, mutta nyt se tuntuu laajenevan kaikkeen. Kannattaisi miettiä mitä hyvää koulutus tuottaa ts miten varsinainen asiantuntemus ja osaaminen rakentuvat. Ei kai yritys ja erehdys ole kaikessa paras tapa? Odotan että koulutus ja ammatillinen koulutus keksitään uudelleen. Ei siitä niin kauan ole kun lapset vietiin tehtaan porteille tai pelloille eikä kouluun. Nyt on paljon tosi tyhmää kouluoppimisen haukkumista, juontaako se joidenkin kokemuksista. Joukkomittainen puberteetti aikuisilla – näin arvioitiin 1970- opiskelijaliikettä. Se aina vaan toistuu ja jatkuu (kunnes joku rakentaa sen ihannemaailman heh heh).

Tieto, osaaminen, asiantuntijuus – nämä käsitteet olisi työstettävä syvemmälle kuin mitä esim. Downes taas esitti että 1. staattinen, kirjatieto ja 2. dynaaminen, ei sanallistettavissa oleva. Intuition ja hiljaisen tiedon jakaminen ovat jo kauan olleet mukana oppimisen teorioissa. Minua kyllästyttää kuunnella alkeiskurssia.

Oppimisen tulevaisuutta jäsensi Anita Rubin antoisasti Hegelin teesi-antiteesi-synteesin kautta. Jännitteet ovat aina olleet läsnä inhimillisessä kasvussa. Kehitys voidaan kuvata evolutionaarisena tai spiraalina, molemmissa mukana murrosvaiheensa mutta spiraali palaa samaan entistä korkeammalla tasolla. Hänen esitystä suosittelen, löytyy Internetix pajan videotallenteet. Aivan kutkuttavia kuvia hän myös käyttää eikä selitä niitä puhki. Elämyksellisyyden vs kurinalaisuuden jännitteissä syntyy näkemys (kuten aina), nykypäivän konteksit ovat hiukan erilaisia kuin ennen.

Uudet välineistöt voisi arvioida Erik Ahlmanin kriteereillä (kiitos Teemu Leinonen). Välineen pitää suorittaa se mitä on tarkoitus, viedä vähän energiaa, olla nopea, ei aiheuttaa turhaa mielipahaa, olla yksinkertainen, ei satunnaisia häiriöitä, sopia yhteen uusien kanssa. Onhan näissä uusissa vempaimissa tuollaisiakin, mutta … nyt juostaan kyllä uusien temppujen perässä niin ettei muuta ehditäkään. Niin minäkin tänään tunnollisesti seurasin esityksen lomassa twitter virtaa joka kertoi koko ajan montako minulla on katsomatta. Ihan järjetöntä puuhaa. Niinpä Anita Rubinin esityksen aikana lopetin sinne hyppimisen.

Samoihin tarkoituksiin on nyt aina kymmeniä välineitä. Tänään kai perustin oman Friend feed-ryhmän koska on alkanut tulle sinne ilmottautumisia, ihmisiltä joihin jo on yhteys. Minä olen sekaisin näiden kanssa. En ole yhtä voimakas ja ylivertainen kuin Peppi Pitkätossu (mainio pätkä sekin Teemulta).

En luovuta kuitenkaan vaan jatkan. Seuraavaksi perehdyn Networked learning konferenssiin jossa esitetään tuloksia konnektivismikurssilta. Jaksan perehtyä siihen,  koska Jenny oli noteerannut laiskan aloitteeni siihen suuntaan. Nousi heti jaettu kokemus siitä miten moni kokee itsensä yksinäiseksi näiden verkostojen keskellä. Siinä tuntui olevan jotain hyvin totta. Enkä ole vielä edes kiittänyt kommentista.

Yksinäisyyden kokemuksesta pakko vielä jatkaa kun huomasin Stephenin samanaikaisen tviitin: having one of those days where nobody – NOBODY – is listening to what I am actually saying.”


ITK2010 kotoa käsin

Seurasin kotona ITK avajaiset aamupäivällä ja sometun kalamalja-lähetykset striiminä iltapäivän. Sitten oli pakko lähteä ulkoilemaan, oli pää täynnä, nyt kokeilen jaksanko koota ajatuksiani tänne.

Avajaiset olivat aivan mainiot napakat puheenvuorot ja se ihana mieskuoro taas uudella laulullaan, vau! Stephen Downes puhui kotona Kanadassa, tehokas paketti uusista välineistä ja hänen kehityssuunnastaan. Ihailin hänen suoraa asiaan menoaan ja siinä pysymistä. Välineurheilusta on kyse, nyt menossa grasshopperista siirtymä niin mihin se olikaan: kuunnelkaa itse. Oppimisessa SD painottaa neuraalista sosiaalisen kustannuksella mikä kertaa enemmän hänestä itsestään kuin oppimisesta 🙂 Tuntui kodikkaalta tavata SD uudelleen – osallistuin molemmille CCK kursseille, joita hän esityksessään sivusi. Niiltä kursseilta lähti liikkeelle minunkin kansainvälinen verkostoni. Menossa on oppimisen ja välineistön yhdistäminen mutta siinä ollaan mielestäni varsin mekanistisessa vaiheessa (näillä kerätään, näillä julkaistaan yms)

Teemu Leinosen historiaan katsominen viehätti minua, kun kokemusta on useilta vuosikymmeniltä. Sama näkyi Vitelin puheenvuorossa: Cygnaeuksen syntymä 200 v sitten, ensimmäinen ITK 20 v sitten. Oli kiva kuulla Klaus Oeschin kommentti ekaan osallistujamäärään, olen odottanut että missä hän tulee esiin – itse ihastuin hänen esittämään ideaan että tarvitsemme tieteen virtuaalisesta voimaantumisesta. Teemu käytti Ahlmanin ohjeita vuodelta 1939 (taisi olla Jyväskylässä filosofian professorina) ja ohjeet palauttivat hyvin tärkeysjärjestyksen. Välillä tuntuu että nyt hukutaan uusiin leikkikaluihin ja tarkoitus unohtuu. Arviointia tosiaan tarvittaisiin, olen niin samaa mieltä. Teemun esitys tallennettuna täällä.

Puolilta päivin alkoi sometun organisoima kalamalja ohjelmisto, josta tiedotettiin hyvin etukäteen. Itse asiassa katsoin jo edellisenä iltana miten rautaa koottiin (aavistan että asiantuntemusta tarvitaan) ja Ville ja Tarmo suunnittelivat. Lyhyitä bambuser-videoita on mukava vilkaista. Nyt sitten päästiin itse asiaan. Taiteesta aloitettiin ja kalamaljan käyttöön lämmettiin vähitellen, tauon jälkeen taisi olla parhaimmillaan. Alussa tuntui että jokaisella olin niin paljon asiaa mitä piti päästä kertomaan. Julistava ote ei minua viehätä, sitä harrastaa ihmiset jotka ovat juuri keksineet uutta ja luulevat olevansa ensimmäisiä, se on normaali vaihe mutta siitä saa konferensseissa kylläkseen.

Syvällistäkin käsittelyä tuli siellä täällä. Huomaan jäsentäväni ihmisten kautta: uusia tuttuja Juha Kämäräinen, jonka blogia olin lukenut ja nyt sitten näin hänet, Juhana Kokkonen ihastutti jo virtuaalikorkeakoulupäivillä oppimistapahtuman kuvauksellaan: sama nytkin. Mervin ja Sannan SL kertomus oli kiva. Wikiopisto kiinnosti aiheenakin ja siinä yhteydessä tuli tietämisen pohdintaa. Se jatkui avoimissa sos medioissa vähän myöhemmin. Oppimisen perusilmiöitä hipaistiin monta kertaa ja tein muistiinpanoja itselle. Erilaisia kerroksia alkoi hahmottua. Varmasti opin uutta, se on vasta jäsentymässä mielessäni…

Viihdyin streamin ääressä koko iltapäivän. Aluksi menin Connect Pro:hon mutta siellä ääni pätki niin että loikkasin suoraan  streamiin. Twitteriä taisin vilkaista vain kerran keskipäivällä, en ole viehättynyt siihen että samalla kirjoittelisin tai edes seuraisin. Kalamalja on vaativa sellaisenaan eikä tviiteissä yleensä ole kuin suoraa toistoa. Minua se vain hajottaa, nauttikoot siitä ketkä haluavat. Vilkaisin ne alkuillasta ja se tympäisi kun oli parin minuutin välein jotain ns kommenttia, tuttua tai turhaa. Ei ne siis toimi noinkaan, siis minulla. Stephen Downes on ratkaissut suhteensa Twitteriin niin että häntä saa seurata (sieltä sain tuon osoitteen hänen esitykseen) mutta hän ei seuraa ketään.

Tunnen olleeni mukana ITK:ssa tänään vaikka en niitä sinivuokkoja pääse katselemaan. Ei ollut edes leskenlehtiä äskeisellä kävelyllä. Illalla ehkä vielä vilkaisen Bambuser lähetyksiä tai sitten en 🙂

Yhteisöllisen viestinnän ytimessä

Mitä tapahtuu yhteisöllisessä viestinnässä ja miksi? Tuota kysymystä on mietitty ja monenlaista koettu. Jatkoin videotallenteiden opiskelua Ylen webinaareissa. Tällä kertaa ihastuin, siis koin saavani syvyyttä ja vastakaikua kuunnellessani Reidar Waseniuksen ajatuksia 29.3. seminaarissa. Hän nosti kissan pöydälle: viestintä oli läsnä ja tapahtui. Joka hetki opiskeltiin sekä sisältöä että luotiin ihmisten välisiä suhteita ja arvioita. Hän oli kyllin kokenut ja rohkea ollakseen paikalla kuten hyvä pedagogi. Kiva sekin että hän hylkäsi epämääräisen sos.media käsitteen ja siirtyi yhteisölliseen viestintään ja siinä tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Etsin kuvaa avuksi:

aaltokrViestinnässä aiheet kietoutuvat samaan aikaan tapahtuvaan ihmissuhteiden rakentamiseen. Kun aalto rantautuu jää kostea hiekka, josta muistaa myöhemmin sen, oliko kiva kävellä siinä, mikä oli tunnelma. Osallistujan nimen tai nimimerkin ympärille rakentuu odotusarvo jonka mukaan jatkossa itse toimii. Tämä oli ensimmäisiä havaintoja verkko-opettajana. Opiskelijana saman ilmiön havaitsi siinä kenen viestejä lakkasi seuraamasta nopeasti, kun ei ollut työvelvotteita. Samoin muotoutuu käsitys verkkoyhteisöstä.

Aloita antamalla, pyyteettömästi on mainio ohje. Mitä enemmän kuuntelet sitä enemmän sinua arvostetaan. Luot perustan kestävälle suhteelle, kun olet toistuvan luottamuksen arvoinen. Näin yksinkertaista se on 🙂 Suhteet ovat yhteisön substanssi.

Myös vertaisuus tuli käsitellyksi: yhteisössä on aina keskiö ja tukijat ja uudet tulokkaat ym, ei ole olemassa samanarvoisuutta, vaikka rajat hämärtyvätkin. Ihmiset rakentavat heti keskinäisen ”hierarkian” , ei siihen tarvita laatikkokuvia avuksi. Aivan herkullinen kysymys oli että missä ovat organisaation tai yhteisön tärkeimmät henkilöt vs haitallisimmat (ettei vaan virallisen hierarkian huipulla, ei kai?).

Minua  ilahdutti erityisesti vuorovaikutuksen laatu tuossa 29.3. tilaisuudessa RW puhuessa. Tiedostin miten väsynyt olen sos.median uskovaisten julistuksiin ja traditioiden pilkkaamiseen samalla kun he itse julistaen jakavat pirstaleista tietoa kuulijoille. Se on se tavallisin tarina, josta tämä oli mainio poikkeus. Kiitoksia.

Tänään voin suositella myös Yle Areenan tallennetta 31.3.  VOIMALAsta, se on vielä 29 päivää saatavana. Erinomaisia asiantuntijoita ja rauhallista yhdessä pohdiskelua sosiaalisen median välineistä, eniten Facebookista. Osataan jo keskustella voisin sanoa (kuten aiemmin osataan jo tutkia) näistä ilmiöitä.