Ohjauksen osaajat – miten he sen tekevät?

Otsikko on Kirsti Vänskän väitöskirjasta. Hän tutki ohjauksen ilmiötä laadullisesti, rakensi kymmenen hyvän ohjaajan kertomasta  mallia ohjauksen osaamisesta. Tässä linkki Jyväskylän yliopiston tiedotteeseen.

Minua kiehtoo tutkimus, jossa lähennytään asiantuntijuuden rakentumista autenttisissa yhteyksissä, miten monta puolta osaamisessa onkaan samanaikaisesti. Fenomenografia on sopiva lähestymistapa asiantuntijan käsissä. Minua kuitenkin  aina ajatteluttaa se, kannattaako käyttää monta vuotta lausekkeiden siirtelyyn paikasta toiseen ennenkuin saa mallin koottua. Ihan kiva että Kirsti oli jaksanut, aineisto vuodelta 2007 ja työn ohessa kirjoitettu tutkimus, ei tutkimus ole huono harrastus 🙂

Väitöstutkimus on terveyskasvatuksen alaa jatkaen Kirstin aikaisempia yliopisto-opintoja. Hän toimii opettajankouluttajana ammatillisessa opettajakorkeakoulussa Jyväskylässä. Ex-kollegana tunnen Kirstin korkean tason kouluttajan työssä. Niinpä taisin kuunnellessa ja lukiessa väikkäriä sitoa tuloksia aikuiskoulutukseen huomaamattani. Jotkut luokat tuntuivat kovin tutuilta opettajankoulutuksen opsista: konteksiosaaminen, reflektio-osaaminen jne. Toisaalta, terveyskasvatuksen ohjausta harrastamme jokainen ihan itse: miksi en tee kuten hyväksi tiedän? Eilenkin piti ottaa kuohujuomaa Kirstin kunniaksi ja sitten kävelin kotiin helteessä neljä km ja vasta kotona lounastin illan suussa. Ei ollut järkevää ei. On ihan eri asia tietää miten pitäisi ja toimia kuten pitäisi. Tästä havainnosta tutkimus lähti liikkeelle aikanaan.

Tänään, tutkimuksen luettuani, mietin että sankareita ovat he jotka arkipäivän kiireen keskellä rakentavat tutkimuksessa valotetun ohjauksen ammattilaisuuden. Siinä poimitaan vihjeitä kaikilta relevanteilta suunnilta ja napataan ne osaksi oman mielen arkistoa, mahdollista käyttöä varten. Käytännössä on usein vaikea tunnistaa ja pukea sanoiksi miksi teki juuri kuten teki. Tämä pulma oli tutkimuksessakin ja arvaukseksi jää mitä jäi puuttumaan. Mitä olisi kertonut 11. asiantuntija? Mitä jos toinen henkilö kävisi läpi saman luokitteluprosessin? No se ei olisi sama koska Kirsti oli vuorovaikutteisesti kerännyt aineiston. Mitä jos hän olisi voinut käyttää videoita? Olisin kai kaivannut hiukan kyselevämpää otetta väitöstilaisuuteen, kaikki tuntui etenevän niin sievästi ja uutta tieteellistä tietoa syntyi. Kyselen nyt jälkikäteen, kun suomalaisessa väitöskulttuurissa ei sovi kysyä (paitsi jos aikoo estää väitöskirjan hyväksymisen). Tilaisuus oli kyllä aiheensa näköinen: dialogista ammattilaisten keskustelua.

Luottamus nousee keskiöön laadullisessa tutkimuksessa. Uskon minä Kirstin sanomaan ja uskon että tutkimus on arvokas lisä ohjauksen ammattilaisuuden määrittelyyn. Kirja taitaa sopia opetusmateriaaliksi aika lailla sellaisenaan, monenlaisten ohjaajien koulutukseen. Sitä paitsi lukeminen innosti jollakin lailla myös tutkimuksen tekoon, olisiko ollut selkeä esitystapa, joka herätti voisin minäkin jonain päivänä jotain tuollaista … Kiitos siis.

Milla-Maarit Salo otti kuvan ja keskustelu alkoi Facebookissa välittömästi. Poistin linkin kun sen mukana tuli kaverien tietoja. Laitan erillisen kuvan jos Milla-Maarit sallii? Miksei sallisi? Tuolla se nyt on..

Asiantuntemuksen rakentaminen muistia rasittamatta

Jatkan Palosen & Gruberin artikkelista, minua taisi eniten puhutella tämä kohta: Tietämyksen rakenne on verkostomainen kudelma, joka kasvaa, sidostuu ja tiivistyy kokemusten karttuessa. Tieto rakentuu mieleen niin, että se rasittaa muistia mahdollisimaan vähän. Yhteen liittyvät asiat kapseloituvat vähitelleen tiiviiksi tietopaketiksi, jotka kiinnittyvät  kyseisen alan tapauksiin. Kyse ei ole tietokannasta vaan juoni syntyy skriptien mukaan, samantapaisten tilanteiden mukaan.

Aloittelijan oppiminen on valtavan tietomäärän tiivistymistä muistikimpaleiksi (chunks), jotka liittyvät toisiinsa myös muistirakenteiden kautta. Asiantuntija pystyy avaamaan pakettinsa kun se on tarpeen ja kerimään tietoa auki. Alussa kerätään tietoa ja kokemuksia, rakennetaan hiljalleen noita muistipaketteja. Tätä ei voi nopeuttaa.

Tässä kohden mielessäni ovat lukuisat muistin apuvälineet, mitä web-välineistö tarjoaa. Miksi on kuitenkin tunne, että niitä ei tule käytettyä oikein? Jotkut jo uskaltavat sanoakin, että eivät käytä kuin harvoja lempivälineitä, tai että ei edes muista mitä onkaan varastossa. Esim. bookmarks kokoelmia tekee kun se on niin helppoa, muttei koskaan vilkaise jälkikäteen, ei siis käytä. Tagit voisivat olla tehokkaita; kuka niitä tulee hyvin käyttäneeksi? Diigo-ryhmät muistilappuineen? Hetken ihastuksia vai työvälineitä?

Nopeus ja välitön reagointi ovat nousseet arvokkaiksi asioiksi. Eraut on kuvannut kognition tyypillisiä muotoja tiedostamattomasta tietoiseen. Välitön refleksinomainen tunnistaminen, välitön vaste, rutiinitoiminta ovat vähiten tietoista, mutta verkkoelämässä arvostettuja (?) perustaitoja. Kuitenkin oppimiseen tarvitaan myös tarkkailua, pohdintaa, analyysia, jaksoittaista edistymisen tarkkailua ja oman sekä ryhmän toiminnan analyysia. Minulle on usein tullut tunne, että pintaoppimista, jota ennen väheksyttiin syvän oppimisen vastakohtana, nyt sitä taas pidetään riittävänä.

Nopeutta tarvitaan, kun toimitaan ryhmissä ja yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa. Metaprosesseja rajoitetaan ehkä turhaankin. Itse muistan ensimmäiset videoneuvottelut, miten niissä ikäänkuin painopiste siirtyi jatkuvaan puhumiseen eikä hiljaisuuksia siedetty (aika oli kallista rahallakin mitattuna).

Kun tiedetään asiantuntemuksen hankkimisen vievän vuosia, niin on kai annettava aikaa itselleen asettua verkkomaailmaan. Jospa tähän tolkku syntyy ja voi tietoisemmin valita ja tietoisesti hylätäkin joitain tarjokkaita -ilman syyllisyyttä tai laiskuuden kokemusta 🙂 Jonain päivänä osaan kuvata miten uusia välineitä käytän.

Asiantuntijuuden synty ja kehittyminen

Ensimmäinen aiheeni teoksesta Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus – juhlakirja Anneli Eteläpellolle.(Toimittaneet Kaija Collin, Susanna Paloniemi, Helena Rasku-Puttonen ja Päivi Tynjälä, WSOY, 2010. ) on ilman muuta asiantuntijuus. Mitä siitä nyt sanovat tutkijat, onko uutta aikaisempiin määrittelyihin ja Dreyfus vaiheisiin?

Parhaiten mieleeni jäi, yhden lukemisen jälkeen, ajatus että suuri määrä paneutuvaa harjoittelua on olennaisin tekijä asiantuntijuuden synnyssä ja kehittymisessä. Se vaatii paljon työtä, tekemistä, jossa ajattelu ja toiminnan säätely liittyvät tekemiseen. Aiemmin painotettiin sisäistä motivaatiota, mutta nyt sanotaan että ”laadukas, vaihteleva ja asiaan omistautunut harjoitus” on välttämättömin. No, vaikea kuvitella sitä aivan ilman sisäistä motivaatiota, jospa liittyvät toisiinsa.

Kirjan ensimmäinen artikkeli Satunnainen, rutiininomainen ja tietoinen osaaminen (Tuire Palonen ja Hans Gruber) on nautinnollista luettavaa. Tietämys valautuu osaksi toimintaympäristöä ja rutiinit muodostavat asiantuntijuuden perustan. Poikkeukset vahvistavat osaamista ja keskeyttävät rutiinit, ennakointi on osa taitoa. Tietämys rakentuu kokemuksen mukana ennakkotapauksiksi. – Nämä alaotsikot kertovat artikkelin juonesta. Myös negatiivista tietoa käsitellään.

Kiehtovaa itselle tässä uudessa kirjassa oli virtuaali- ja verkkomaailman miltei täydellinen näkymättömyys. Oli virkistävää lukea itse asioista, käsitteistä ihmisen toiminnan takana, ilman että koko ajan lueteltiin uusia välineitä. Olen pari viimeistä vuotta elänyt avoimissa globaaleissa opinnoissa, joissa osallistujien tausta vaihtelee ja yhteinen alue on vain nuo uudet temput. Muoti-ilmiöt ja nimet tulevat ja menevät – olin huomaamattani ajautunut uskomaan että … niin mitä? Olen kysellyt ekspertiisin luonnetta mutta en päässyt/ osannut siitä keskustella. Jospa vastaus onkin juuri siinä että yhteistä asiantuntemusta virtuaalimaailmassa jossa liikun, on vain välineiden käyttö. Ei ole ihme että siihen aina palataan.

Asiantuntijaksi on matkalla kun toimii osaaamisensa ylärajoilla, ylittää näitä rajoja ja oppii samalla uutta. Intensiivinen pienryhmätoiminta opettajuuden rakentumisessa on yksi raportoitavista tutkimuskohteista. Se ei näytäkään niin valoisalta kuin innovaatioliturgisissa juhlapuheissa. Ellei opiskelija pysty saamaan itselleen aktiivisesti osallistuvaa roolia oppimisyhteisöissä, hän jää syrjään ja vetäytyy. Tämä on hyvin tuttua myös virtuaalisissa yhteisöissä.

Toinen artikkeli käsittelee tieteidenvälisyyttä tutkimusryhmissä (Juhani Kirjonen ja Mirja Satka). Oli mukava palauttaa mieleen 1980-luvun suuri innostus näissä merkeissä ja lukea arviointia saavutuksista sekä vaikeuksista. Vaikeudet ja vahvuudet kootaan hyvin ja niiden yhteydessä minulla taas herää tutunomaisuus globaaliin vuorovaikutukseen. Myös siellä ovat merkityksellisiä kieli ja kommunikointi, osaamisen riittävyys ja  motivaatio – sekä vahvuuksina ajattelun avartuminen, kokonaisnäkemys ja uusien ideoiden kehittely.

Asiantuntijuuden kehittämisen pedagogiikasta kirjoittaa Päivi Tynjälä: integratiivinen pedagogiikka auttaa kokonaisnäkemyksen muodostamisessa. Ideaalina konnektiivinen työharjoittelumalli on yksi alaotsikoista. Kognitiivinen, sosiokulttuurinen, käytännöllinen ja säätelyä koskeva tieto integroituvat. Tämä pedagogiikka on ollut haasteena ammattikorkeakoulujen perustamisesta alkaen. Toki tutkijoita kannattaa jatkuvasti seurata ja peilata omiin kokemuksiin.

Mielenkiintoista oli lukea koulutusalojen työelämäpedagogisten käytäntöjen eroista (Anne Virtanen, Päivi Tynjälä ja Marja-Leena Stenström). Nämä erot olivat ammatillisessa opettajakorkeakoulussa jatkuvasti keskustelun kohteena.

Asiantuntijuus osuuden päättää Achtenhagen ja Weber aiheena Kompentenssit ammatillisessa koulutuksessa – kansainvälisen vertailun edellytyksiä ja mahdollisuuksia.

Aikamoinen paketti ajateltua tutkimustietoa jo tässä kirjan ensimmäisessä osassa. Nautin lukiessani siitä, että voin luottaa lähteisiin. Perusteet esitetään eikä vain julisteta mihin ollaan menossa … tekee hyvää ajattelulle!

Verkko-opetuksen kehityksen ytimessä

Kun Irmeli muistutti väitöskirjojen katselusta niin innostuin heti seuraamaan A. M. Leinosen Virtuaalikoulun seurantatutkimuksen 13.6. 2008, kun oli vastaväittäjäkin tuttu kollega Seppo Helakorpi. Tutuilta tuntuivat tulokset: verkko-opetus voimistaa opettajien pedagogisten ratkaisujen miettimistä. Verkko-opetus tuo läpinäkyväksi opiskelijan prosessin ja sitä kautta terävöittää ohjausta.

Ammatti/koulutusalojen erot nousivat Virtuaalikouluhankkeessa(kin) ja minua kyllä piristää että joku uskalsi kirjoittaa tulokset näkyville. Totta on että ammattien eroja tulisi ymmärtää syvemmältä kuin pintaeroina, mutta kun niistä ei ole voitu puhua niin eipä silloin ainakaan ymmärrys syvene.

Kehitystä hidastavat organisaation kulttuuri ja johtajien käsitykset, jälkimmäinen nousi ITK08 sekä tutkimuksissa että arkihavainnoissa. Kehitystä edistävät opettajien tahto ja sosiaaliset verkostot joissa he (siis me) toisiamme tuemme. Osallistumme myös koulutuksiin jotka ovat verkostoitumisen paikkoja. Juuri noin olen minäkin mielessäni asioita koonnut ja kokenutkin. Ilman toisten innostuneiden tukea ei jaksaisi jatkaa kehitystyötä, jolle ei lähiympäristössä saa tukea kuin opiskelijoilta. Yksi tämän vuoden teema voisi olla verkostojen voimistaminen ja laajentaminen: sometu.ning monipuoliseen käyttöön.

Seppo pyrki herättämään tutkimusotteen kriittistä arviointia ja siinä toki miettimistä riittäisi. Miten saada kiinni kehityksen ytimestä on  edelleen avoin kysymys vaikka sen tuonne otsikkoon heitin. Väitöskirjassa näytetään tutkimuksenteon osaamista – blogissa olet vapaa tutkimaan ja kyselemään…