Miksi osallistun?

Sattumalta löysin Twittervirrasta suositellun lyhyen videon dialogista ja innostuin. Sen oli tehnyt Rupert Wegerif Exeterin yliopistosta Englannista. Googlaamalla löysin lisää ja hämmästyin kaverin olleen Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus-hankkeen vieraana vuosi sitten. Tässä on linkki hankkeen videoihin. Puhun nyt videosta Dialoginen kohtaaminen ja oppiminen. Tuo esitys tuntui puhuvan suoraan minulle ja kertovan oman maailmankatsomukseni juuri tänään. Mainio kokemus.

Wegerif näkee internetajan suurimman muutoksen kommunikaation nousemisessa tärkeimmäksi tekijäksi tekniikan (tuotantovälineiden) ja tiedonrakennuksen jälkeen. Internet mahdollistaa maailmanlaajuisen yhteydenpidon ja yhdessä luomisen. Tuloksena on parhaimmillaan globaali demokratia, johon taitaa olla vielä matkaa, mutta ajatus itää. Idean juuret Wegerif näkee mm. Socratesin keskustelemalla oppimisessa. Hän esittää kiehtovan dian siitä miten kirjoittaminen on vaarallista, kun se sitoo ajatuksen yhteen pysyvään totuuteen. Jo socrates on nähnyt että merkitys on suhteissa eikä sanoissa. Dialoginen opetus johdattaa osallistumiseen, jossa oppiminen on kokonaisvaltaista ja dynaamista. Oppijan sitoutuminen on kaiken a ja o. Oppiminen on avautumista, laajenemista, syvyyden lisääntymistä dialogisessa tilassa.

dialogWegerif

Tuon oivalluksen olen saavuttanut monesti elämän aikana, mutta Wegerifin luennossa asiat olivat minun mielen mukaan oikeassa järjestyksessä, perusteltuina ja tutkivalla otteella kuvattuna. Nautin kuuntelemisesta todella ja tunsin saavuttavani uudenlaisen integriteetin aivoissani. Hupaisaa toisaalta että olin jopa kirjoittanut nuo samat ajatukset töissä ollessani, sekä toteuttanut että kirjoittanut. Pekka Ihanaisen kanssa ohjasimme verkko-opiskeluun Helsingin ja Jyväskylän opettajakorkeakoulujen opiskelijoita kolmena vuonna ja kirjoitimme artikkelin Dialogihorisontti onnistuvassa verkko-oppimisessa jo v.2007 teokseen Ammattikasvatuksen soihdunkantoa. Ilmankos tuntui kodikkaalta.

Opiskeluni painopiste on siis osallistumisen oppimisessa ja dialogisen tilan rakentelussa ja laajentamisessa. Se on kova haaste ja maailmanlaajuisena tavoitteena toki idealistinen, kuten Wegerif toteaa. Tasavertaisia vuorovaikutussuhteita voi kuitenkin rakentaa siellä missä itse liikkuu, avoimilla kursseilla ja verkostoissa. Kysymys on siitä, miten MOOCeja ja muita yhteisöjä ja verkostoja itse käyttää, miten toimii ja mihin pyrkii. Voin nimetä sen elämän laaduksi.

Hyvä päivä tänään ja aurinko paistaa Jyväskylässä pitkästä aikaa.

Kirjoittaminen uudistuu verkossa

Noin houkuttelevalla otsikolla Jyväskylän yliopisto uutisoi Risto Niemi-Pynttärin väitöskirjan, joka tänään tarkastettiin. Ensimmäinen suomalainen väitös verkkokirjoittamisesta, sanovat. Kai ne muut väikkärit ovat sitten olleet muusta.

Kannatti käydä kuuntelemassa tilaisuutta. Etukäteen minua viehätti Riston löydökset verkkokirjoittamisen luovuudesta ja uudistuvuudesta. Hän ei murehdi kielen muutosta vaan nautiskelee siitä, pikemminkin. On itsekin kirjoittanut blogia jo vuosia, tietää mistä puhuu. Ajatus lähti lentoon jo alkupuheenvuoron myötä: enpä ole ennen pohtinut miksi on vaarallista pukeutua vaalenvihreään kietaisunuttuun. Tutkimus on teoreettinen katsaus luovaan kieleen verkossa.

Tarvittiin kai kirjallisuustutkija tekemään näitä löytöjä. Kasvatustieteilijät tuntuvat edelleen itkevän ilmeiden ja eleiden perään. Filosofiaan väittelijä sanoi nojaavansa selvimmin, hermeneuttinen ote oli katsottu mielekkääksi. Väitöskirja löytyy edellä olevasta blogilinkistä, sitä en ole lukenut (500 sivua) vaan kirjoitan väitöstilaisuuden innoittamana. Kohteena oli verkkoproosa: luova, puheen kaltainen mutta tyylitelty kirjoittaminen verkkoblogeissa, chateissa ja keskustelualueilla. Kuten RNP totesi; kukaan ei sano romaanien olevan sosiaalisesti vivahteettomia vaikka ne ovat ”vain” tekstiä. Kieli voi olla mitä vaan. Jotain outoa kyllä on, siis minulle uutta ja opittavaa, ilmaisussa että kieli käyttää kirjoittajaa, että kielellä olisi oma tahto. Minä edelleen luulen sitä olevan ihmisellä.

Verkkokirjoittamisen dialogisuus tai vuorovaikutteisuus on RNP mukaan aivan ilmeistä ja uudenlaista dialogisuutta. Yhteistä kieltä luodaan jatkuvasti. Verkkoproosaan liittyy myös mahdollisuus puhua yksityisistä asioista julkisesti. Se on jakamista ja hyvin elävää sellaista. Itsekin olen silloin tällöin ollut oivaltamaisillani jotain verkkoilmaisusta, miten se sisältää ihmisen kaikki toistaiseksi toteutumattomat mahdollisuudet… tähän tulen palaamaan vielä.

Väitöstilaisuuden lektio ilmestyi RNP blogiin 30.12. – kannattaa lukea sieltä kokonaisuudessaan. Myös keskustelussa nousi monia herkullisia metaforia. Mikä on lentokorkeus (abstraktiotaso) väitöskirjassa. Entä mikä se on tässä blogissa? Tämä ei ole proosaa siinä mielessä kun RNP suosittelemat blogit esim. hetket. Tässä on tarkoitus ymmärtää verkko-opettajuutta, tässä kohden verkkokirjoittamisen mahdollisuuksia ja muuttuvaa luonnetta – mutta epäilemättä kirjoitan omalla äänellä ja se on ehto sille että kukaan tätä lukisi. Miten se toimii? Samanlaisuus – erilaisuus, vapaus vs työ, missä tässä mennään?

Ihailen verkko-opettajaksi kasvun kuvausta ja tunnelmien kerrontaa carlitos-blogissa: mikä minua yht äkkiä pelottaa ennen kuin painan publish. Valkoisen paperin kammo ei ole poistunut (kuten RNP sanoi) mutta se ylitetään?