Edelleen hämärää

Olen haastanut itseni uudistamaan domain-sivun sisällön, mutta sepä ei etene. En tiedä miten sen tekisin. Minulla olisi tarjolla graafisen alan apua serkunpoika Paavolta, mutta en tiedä mitä pyytäisin.

sumukapeaSuuri apu minulla on siskon miehen korkealaatuiset valokuvat, joista saan napsia osia omaan käyttöön. Tämä kuvaa hämäryyttä sieluni yllä 🙂 Sitä etsii ja etsii ja kuvittelee löytävänsä, sitten taas hämärtää.

sumupystyElämässä moni asia heijastuu yhä uudelleen, hiukan erilaisena. Suomenkielinen ja englanninkielinen blogini ovat erilaisia heijastumia. Tässä blogissa näkyy ammatillinen kasvu ja yhteisöihin osallistumiset kotimaassa. Olen kokeillut verkkoelämää ja vaiheistanut kokemuksiani. On laajoja aiheita ja suppeita, sisäkkäin. Tulevaisuus on avoin.

Englanniksi olen ollut sama oma itseni koko ajan. Olen peilannut asiantuntijuuttani osallistumalla ja saanut kavereita. Olen hahmottanut globaalin vaihdon alueita. Olen saanut tukea ja kritiikkiä sopivassa suhteessa. Vieraalla kielellä on ärtymystä vaikeampi osoittaa, siksi keskustelut ovat usein jääneet lyhyiksi. Vuoteen en ole kirjoittanut mitään eli tulevaisuus on avoin silläkin puolella. Mitä isona tekisin? on minun ikuinen kysymys.

sumuveneJotkut osat hahmottuvat sumussakin muita paremmin. Sitä paitsi vene kuvaa myös liikkumisen mahdollisuutta. Liikkeessä haluan pysyä edelleen.

Rajoitanko domain-sivun tämänhetkisiin innostuksen kohteisiin? Tuntuu oikealta ratkaisulta, henkilöhistoria jääköön kotimaassa jaetuksi. Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden muisteloa luetaan edelleen.

Toinen kiva aihe suomeksi oli mummi & lapsenlapsi yhteisopiskelu koodauksen taidoissa. Siitä lupasin käydä kertomassakin marraskuussa. Jotain muutakin senioriverkoista pitää kehitellä.

Filosofista kokonaisnäkemystä kypsyttelen seuraamalla päivittäin Teemalla klo 17 keskusteluja filosofin (Esa Saarinen) kanssa. Kirsti Paakkanen painotti omien juurien tunnistamista ja tunnustamista. Leena Palotie välitti intohimon tutkimukseen ja itsereflektion merkityksen. Leif Segerstam oli kuin luovuus itse, hän taisi virittää minut käyntiin. Säveliä on pieni määrä, mutta niistä voi kehitellä mitä vaan. M.A. Numminen osoittautui sosiologi-filosofi- kielitieteilijäksi, joka arvostaa ihmisyyttä jokaisessa.

Entä minä sitten? Tähän kysymykseen saa vastata 🙂

 

Elämänfilosofiansa rakentaja Anselm Kiefer

Huomaan kulkevani nyt ihailusta toiseen: Esa Saarisen jälkeen Anselm Kiefer. Jospa fanitus onkin hyvä tapa edetä? Kieferin Mäntän näyttelystä itse kuvattuna:

kieferKiefer tuntui hyvin tutulta. Hän syntyi Saksaan maaliskuussa 1945 ja leikki lapsuutensa sodan raunioilla. On ikätoveri meidän IYL 1964 ylioppilaiden kanssa. Kieferin haastattelusta jäi mieleen ”Mikään ei päättynyt vuonna 1945 .” Se avasi silmäni ja olin valmis hyväksymään lauseen. Kaikki on täällä edelleen.

Kiefer sanoo olevansa epätoivon täyttämä, koska ei tiedä elämän tarkoitusta. Yksinkertaiset selitykset eivät enää riitä minullekaan tässä iässä (Kieferille ei kai koskaan).

Muistin joskus 1990-luvulla löytäneeni elämänfilosofian linjauksen Wayne Dyerin avulla tähän tapaan:

Kasvaako minun elämää ohjaava ajatusten, mielipiteiden, uskomusten, arvojen ja käsitysten järjestelmä tavalla joka saa minut innostumaan päivä päivältä yhä enemmän elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista vai polkeeko se paikallaan siten että joudun alttiiksi masennukselle ja epätoivolle. Itsetuhoiset asenteet ja käyttäytymistavat ovat lähtöisin tavasta jolla päätän ajatella kuten myös tyydytystä tuovat asenteet ja käyttäytymistavat kun opin ajattelemaan rajoittamattoman ihmisen lailla.

Ideaalina oli kehittää ajatuskokoelmaa, joka ohjaa ja vaikuttaa koko ajan pitäen yllä elämäniloa. Halusin kerätä elämänfilosofiaa eli viisautta oppaaksi johon turvautuisin automaattisesti. En osaa sanoa mihin pääsin, mutta tuo tiedostaminen auttoi minua matkalla. Kyynisyys oli silloin vaara jonka halusin torjua.

Kiefer taas katsoo epätoivoaan silmästä silmään ja elää sen kanssa. Oli minullakin ajatuksia ristiriitojen väistämättömyydestä. Markku Envall auttoi sanoen: Ristiriita ei ratkea vaan vaihtuu toiseksi. Niiden keskellä on elettävä, turha pyrkiä ratkaisemaan kölin ja purjeen ristiriitoja.

Tässä on toinen puhutteleva kuva Kieferin näyttelystä:

tietopieTaidan olla tuollainen tiedon täyttämä nainen. Yritän integroida oppimaani mutta raskaaksi se ajoittain käy. Mieleen nousi äskettäin myös tämä ajatelma, joka joskus auttoi:

Erehdy loppuun asti, ainakin niissä tapauksissa, joita voi huolellisesti tarkkailla, minkä tyyppisiä ne ovat. Muuten, jos pysähdyt puolitiehen, sinä tulet aina sokeasti toistamaan samat erehdykset elämäsi hamaan loppuun asti, ja tätä eräät kutsuvat sinun ”kohtaloksesi”. Pakota vihollinen, oma rakenteesi, paljastamaan itsensä. Jos et ole voinut vääntää kohtaloasi vinoon, et ole ollut kuin vuokrahuoneisto.
Löysin alkuperäisen lähteen: Henri Michaux, teoksesta Risto Ahti ja Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu Tuota teosta silmäilen aina kun haluan sukeltaa syvemmälle itseeni. Enkä turhaan.

Kieferin tapa jakaa elämänfilosofian etsintä taiteessaan koskettaa minua. Kaikki muuttuu ja hänen teoksensa elävät. Jos kukka putoaa, laita uusi tilalle. Auringonkukan siemeniä ei tarvitse poimia talteen. Hänen elinympäristöään voi katsella YouTubessa. Remembering the future on osuva nimi videosarjalle. Kieferin tapa jakaa taiteensa muistuttaa avoimen sosiaalisen median tapaa olla olemassa.

Siis mitä osaisin lopuksi sanoa? Vuonna 2009 olen tässä blogissa esittänyt idean elämästä taideteoksena  Pekka Himasen luennon jälkikaikuna. Kuulen tuossa kirjoituksessa oman ääneni ja innokkuuteni. Etsimistä ja uudelleen löytämistä tämä on, kehitystä ja taantumista.

Elämme illuusioissa, muuhun emme pysty, sanoo Kiefer. Minä haluan illuusion elämästäni taideteoksena samalla innolla kuin tuossa vanhassa blogipostissani. Vai pitäisikö minun muka oppia jotain uutta?

Elämänfilosofista kompurointia

Pitänee vielä hakea oman elämän (filosofista?) pohjaa ennenkuin hahmotan elämänkaareni kokonaisuutena. Viime kirjoituksessa viittasin jo kodin kristillisyyteen, opiskeluajan marxilaisuuteen ja sitten heräämiseen jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Tuota viimeistä vaihetta tutkin nyt tarkemmin pitäen mielessä miten muutokset mielessäni tapahtuivat ja miten ne kietoutuivat aikaisempaan.

akifilsa

Suurta innostusta seurasi aina suuri pettymys ja tilanteen realisoituminen, uomiin asettuminen. Kerron mainitsematta vuosilukuja tai työpaikkoja. Ihmisen mieli haluaa kokea nousuja ja oppimiskyvyn ’löytäminen’ yhdessä vertaisten kanssa oli suuri ilon lähde. Tämä kokemus toistui ja vakiintui osaksi työelämääni.

Kriittinen näkökulma ammatilliseen kasvuun kehittyi kun pääsin tutkijaksi ja ehdin lukea sekä ajatella enemmän kuin kouluttajan työssä. Tuostakin jäi jotain pysyvää. Tutkivan otteen edeltävä vaihe oli tietysti maisteri- ja lisensiaattiopinnoissa. Empiirinen tutkimuksenteko aineistonkeruusta johtopäätöksiin tuli opittua.

Opettavainen vaihe oli päälliköksi joutuminen kuudeksi vuodeksi. Tunsin itseni ja siksi en hakenut kyseistä tointa kertaakaan, tulin silti valituksi. Tuo aika pakotti näkemään arvostamani työtoverit uudessa valossa. Aloin nähdä työpaikan viidakkona jossa käytiin näkyviä ja salaisia taisteluja. Tuosta lähtien olen ajatellut, että ihminen pilaa aina kaiken, se on varmaa. Sanon tämän lempeästi. Opettelin katsomaan ihmistä kuin Chaplin kulkuria. En ole pessimisti, koen olevani realisti joka ei enää usko nopeisiin muutoksiin. Kumpa työpaikalla käyttäydyttäisiin aikuisen ihmisen tavoin, se usein riittäisi.

Työkokemukseni kulkivat epätavanomaiseen suuntaan, kun vasta loppupäässä jouduin autoritaarisen kurinalaisuuden alaiseksi. En tahtonut uskoa sitä todeksi, olin niin hämmästynyt. Tuolta ajalta nousivat mm. insinöörivitsit. Henkinen paluu oppikoululaiseksi Imatralle välähti joskus mielessä (tällaista oli 50-luvulla).

Viimeinen vaihe työelämässä oli verkkopedagogiikan kehittäminen. Olin siitä niin innoissani että hain puolipäivätyöhön voidakseni keskittyä kehittämiseen. Olin tottunut ympäristön jatkuvaan vastustukseen eikä se enää masentanut. Itse työ palkitsi ja oli muutamia opiskelijoita ja työtovereita, joiden kanssa voi yhdessä toimia.

Yksi tie motivaation ylläpitoon oli katsoa kauempaa, eli mennä mukaan kansainväliseen kehittämiseen. Kun tunsi olevansa lähellä maailman huippua ei lähiympäristön asenne masentanut. No, tuonkin vaiheen voi nykyisin nähdä kriittisemmin. Tätä vaihetta voisin arvioida jatkossa.

Tämä kohta Esa Saarisen luennolla sai minut alunperin – tänä keväänä – innostumaan ja jatkamaan kuuntelua:

esas

Kaikki kolme kohtaa tuntuivat läheisiltä, juuri noita harrastan.

Tunnenko itseni? Tein Aaltoyliopiston systeemiälyn yksikön systeemiajattelun  testin. Tulos tuntuu oikealta, itsehän vastasin: Pohdiskelen kyllä ja hahmottelen kokonaisuuksia mutta asennepuolella ja uuteen menemisessä voisi olla petrattavaa. Just niin. Lisään toisenkin kuvan Esan luennolta tähän käsitteitä antamaan. Lue kysymykset oikeasta reunasta.

esa2

Elämänfilosofiani on sekoitus kaikesta aikaisemmasta. Hyvän ihmisen ideaali kehittyi jo lapsuudessa ja säilyi sellaisenaan kauas aikuisuuteen. Sitä horjuttivat eniten suuren rakkauden päättyminen fiaskoon yksityiselämässä ja pettymys työyhteisöihin työelämässä. Itse olin persoonallani mukana molemmissa, osallisena kaikissa pettymyksissä mitä kohtasin.

Psykologinen tieto tuli tarpeeseen elämän pettymysten tulkinnoissa. Defenssit tuntuivat selittävän paljon; ne pitivät työyhteisöjä alimmilla kehitystasoilla (joilla syytellään ja estetään luottamasta muihin). Ihmisen näkeminen raadollisena oliona jossa on kuitenkin piilossa hyvää – tämä herää henkiin mm. Esa Saarisen luennoilla.

Voisinkohan piirtää kuvan oman elämänfilosofian sisällöstä? Mitä vanhaa roinaa voisin seuraavaksi heittää roskiin? Tuokin (väärä) pyrkimus kattaviin kokonaisuuksiin on perua marxilaisesta vaiheesta ja taisi seuraavan kerran jäädä vaille täyttymystä työpaikan laatutyössä. Päällikkönä toimiessa opin ensimmäistä kertaa suhteuttamaan työt aikatauluun eli opin tekemään sen, mitä ehti.  Ammatissa toimimisen peruasiat siis avautuivat minulle hitaasti ja eri järjestyksessä kuin useimmille.

Nyttemmin ymmärrän, että auttaa ne puutteellisetkin ja keskeneräiset jäsennykset. Siksi jaan näitä kompurointejani blogissa…