Luin Parnassoa ja kohtasin Ilman

Mukava kokemus. Tartuin yöpöydällä lojuneeseen Parnasso lehteen 3/2012 ja lueskelin sitä. Esseekilpailun satona s. 45 alkoi tarina Matkalla niityn yli, jossa teksti alkoi puhutella. Siinä lainattiin muutamia lempparirunoilijoita ja muutenkin… katsoin tekijää: Ilma Tahvanainen. Minähän tunnen hänet.

Tapasimme Jyväskylässä opiskelijoina ja assistentteina kauan sitten. Ehkä hänkin oli jossain vaiheessa ihastunut mieheen josta kerroin ensimmäisenä rakkautenani. Ajan myötä lähdimme yliopistosta kumpikin ja sijoituimme ammatillisiin opettajakorkeakouluihin, minä Jyväskylään ja Ilma Hämeenlinnaan. Tapasimme näiden korkeakoulujen yhteistyön merkeissä muutaman kerran. Kuulin Ilman tehneen väitöskirjan opettajien kasvatustietoisuuden kehittymisestä ja siitä innostuin. Sain työn käsiini ja matkustin Helsinkiin väitöstilaisuuteen, jostain syystä bussilla vai muistanko väärin. Tilaisuus oli Ratakadulla vanhassa talossa, vanhassa salissa ja se oli antoisa. Ilma oli vahvasti oma itsensä ja käytti taidetta apunaan syvällisen tieteen ohessa. Juotiin kakkukahvit enkä tainnut muuta syödäkään päivän mittaan, koska muistan päätä särkeneen. Samana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa tyttäreni silloisen poikaystävän Elitessä kaljatuopin ääressä. Taisimme jännittää kumpikin tapaamista, mutta ihastuin toki heti tyttären valintaan. Nyt heillä on jo kaksi poikaa.

Myöhemmin juttelin Ilman kanssa opettajakorkeakoulujen yhteistapaamisissa väitöskirjan teosta, miten hän oli jopa rahattomana työstänyt sitä siirrellen laadullista aineistoa lapuilla paikasta toiseen. Kuulin hänen saaneen siitä Helsingin yliopiston palkinnon vuoden parhaasta väitöskirjasta ja muitakin palkintoja googlaamalla löytyi. Ilma säilytti tieteelliset intressinsa vahvemmin kuin minä.

Nyt sitten tapasin Ilman Parnasson sivuilta, jossa hänen esseensä palkittiin. Hän käytti mm. Claes Anderssonin runoa

On tie jota kukaan ei ole kulkenut ennen sinua.
Ehkä se on sinun.
Jos löydät sen, se on sinun.
Sitä ei ole mutta se syntyy kun sinä kuljet sitä.

Siinäpä se. Ilma kertoo esseessään väitöskirjan tekemisen prosessista: miten kasvatustietoisuus -käsite pakeni tutkijaa. Huomasin hänen julkaisseen runokirjan Huone ajassa. Huomaan ihailevani häntä entistä enemmän. Jospa tämä kokemus rohkaisee minuakin suuntautumaan kaunokirjallisuuteen ja kuvataiteisiin entistä enemmän. Niiden kautta tavoittaa yleisinhimillisen kasvun polun ja voi jakaa oman polkunsa muille oman tien kulkijoille. Ilma on aina ollut sellainen. Toivottavasti voit hyvin missä oletkin. Syntymävuosikin meillä on sama.

En tiedä miten jatkan vai jatkanko omaa tarinaa. Ainakin pitää järjestää tähänastiset jutut parempaan kuosiin, aikajärjestykseen. Nyt on kesätauon paikka, kypsykööt päätökset jatkosta ihan rauhassa.

 

Elämänkaari kokonaisuudeksi

Olen lähentynyt ajatusta elämänkaaresta kokonaisuutena jossa mennyt vaikuttaa jatkoon miten milloinkin. Pertti kommentoi edellistä postiani kertoen että hän jakaa elämänsä aikaan ennen Intian matkaa ja sen jälkeen. Minulla erityisiä hetkiä tai kokemuksia on monia ja on vaikea nähdä niiden logiikkaa.

Tähän kuvaan olen joskus koonnut ammatillisen kasvun kaarta tarkoituksella selittää omaa verkko-opettajaksi kehittymistä:

omakasvuLöysin pitkiä juuria opiskelijaliikkeen kansainvälisestä toiminnasta alkaen. Yliopistolta olin saanut tietoa ja ammatillisessa opettajakorkeakoulussa hyvät käytännöt. Kiinnostuin verkko-opetuksesta ja päätyöni oli viimeisinä työvuosina siirtää opetukseni kokonaan verkkoon. Sen rinnalla aloitin opiskelun avoimilla verkkokursseilla ja yhteisöissä. Tästä oli tilannetietoa edellä.

Oma persoonallisuus on sekä muuttunut että säilyttänyt perustansa. Olen introvertti mutta nuoruudessa oli luontaista olla menossa koko ajan. Ujous vaikeutti osallistumista ja miksei edelleenkin tee niin. Käytän introvertille luontaisia verkkovälineitä, asynkronista kirjoittelua omaan tahtiin. En viihdy nopeatempoisissa chateissa tai hangouteissa. Tämä puoli itsessä on helppo tunnistaa. Entä muuta?

Jos muistelen onnen hetkiä niin lasten synnyttäminen menee yli asteikon. Rakastumisessa on myös puhtaan onnen vaihe jolloin elämän laatu on muuttunut eikä vielä ajattele jatkoa vaan nauttii joka hetkestä. Sitten rakastuminen jatkuu prosessina jossa on muutakin kuin onnea 🙂 Töissä muistan onnen hetkiä sen jälkeen kun on tehnyt jotain itselle vaikeaa, on pystynyt johonkin. Esim. opiskelijana ensimmäiset kirjalliset työt esityksineen, pro gradun hyvä arvosana vaikean vuoden jälkeen. Opiskelijaliikkeessä yhdessä toimiminen ja vaikuttaminen. Aikuiskouluttajana vuorovaikutukseen pääseminen opiskelijoiden ja työtoverien kanssa. Ja lopuksi vastaava kokemus verkko-opettajana. Osasin tukea huomaamatta antaen tilaa opiskelijan omalle kasvulle. Siihen pystyin Suomessa verkko-opettajana ensimmäisten joukossa.

Epävarmuus ja alemmuuden tunne ovat aina olleet seuranani. Yliopistossa en tuntenut olevani oikeassa paikassa enkä myöskään ammattikorkeakoulussa. Vain aikuiskouluttajan työ tuntui ajoittain omalta. Johtajan rooli opetti paljon mutta siihen jouduin vastoin omaa tahtoani ja hoidin sen ’virkatyönä’. No ei ihan niinkään, ymppäsin mukaan tutkivaa otetta ja olin liiankin itsenäinen. Sitä ei huvita nyt enää muistella.

Nyt olen täysin vapaa kaikessa tekemisessäni, mutta sama persoonallisuus on edelleen kahleena ja tukena. Yksi vanha tuttu sanoi äskettäin ettei olisi uskaltanut mennä korkeakouluun, itseluottamus ei riittänyt. Miksi ihmeessä minä uskalsin? Olin varmaan sisäisesti kauhuissani mutta menin vaikka ei rahoitustakaan ollut (valtiontakaus lainoihin tuli toisena vuonna). Olisiko tuo yksi periaate, että ei saa jättää tekemättä sitä mikä on vaikeaa. Ei saa paeta tilanteita vaan mennä niihin ja munata 🙂 Ne tilanteet kertovat siitä mihin minusta ei kerta kaikkiaan ole. Esim. edustaminen oli johtajuudessa pahinta kun siinä piti teeskennellä.

Onpa vaikea nähdä itseä kokonaisuutena edelleenkin, vaikka aineistoa on jo paljon. Pian pääsen leikkimään tyttärenpoikien kanssa ja siitä tiedän nauttivani. Kehityspsykologia oli suuntautumiseni yliopistolla ja se tietous herää eloon näissä kohtaamisissa. Vuorovaikutus on inhimillisen kehityksen ydin ja ikuinen haaste. Sitä pitää harjoitella loppuun asti. Mitäköhän pojat tällä kertaa opettavat mummille?

Kotimaataan ei löydä kartalta vaan …

Ihmisen kotimaata ei löydy kartalta vaan niiden ihmisten sydämistä jotka häntä rakastavat. Tuo ajatelma nousi mieleen (alkuperäistä kirjoittajaa en löytänyt). Edellä kuvaamani lapsuus ja kouluaika neljän kilometrin säteelle rajautuen tuntui pieneltä, mutta avartavia tekijöitä löytyi koulunkäynnistä ja kirjastosta. Ikätoverien kanssa jaettiin senaikainen nuorisokulttuuri, radiosta kuunneltiin Kaleidoskooppi ja Toivotut, tansseissa oli elävää musiikkia ja muutamat tärkeät elokuvat pääsin katsomaan.

Entä nyt? Missä maailmassa elän? Noin viikko sitten Imatralla kuuntelin koulutoverien puhetta ihmisistä, joiden nimet olivat tuntemattomia (kuka asui missäkin, meni naimisiin, erosi, muutti jne). Puhetta riitti ja se oli vilkasta. Tunsin olevani kuin ulkomailla, vieraskielisten keskellä. Hupaisaa se oli, ei tämä ole valittamista.

Missä sitten olen kotonani? No tässä tietokoneen ääressä. Jotain esimerkkejä elämän piiristäni: Twitterissä minua nyt seuraa 540 ihmistä. Kartalle he asettuvat näin (tiedot lähetetään aika ajoin s-postiin ihan pyytämättä):

twitter2015Seuraan itse enemmän muualta kuin Suomesta ja sama toimii sitten toiseenkin suuntaan, alle puolet seuraajistani on suomalaisia. Valkoisista alueista ei kukaan seuraa. Tässä saman luettelon alkupäätä kuvana:

tweetmap211114USA ja UK ovat hyvin edustettuja, seuraavana Australia ja Kanada, sitten Hollanti, Brasilia, Intia jne. Osan ihmisistä tunnen pitkältä ajalta, osaa en lainkaan. Mielessäni yhdistän nimiä tapahtumiin, joista yhteys alkoi.

Englanninkielinen blogi on toinen tärkeä portti maailmaan. Tässä on Google Analyticsin kartta vuodelta 2011, jolloin verkosto toimi yli 100 maahan.

mapoverlyTässä valkoisia maita on vähemmän kuin Twitter-kartassa. Tilanne tietysti vaihtelee sen mukaan miten aktiivisesti olen toiminut ja ollut esillä kursseilla ja muiden blogeissa. Vuorovaikutuksesta on kyse.

Kotimaani on tämä maapallo jonka tulevaisuudesta olen kiinnostunut. Voin toimia globaalisti osallistumalla mihin haluan. Väestön vanheneminen on prosessi joka etenee eri tavoin maapallon eri osissa, nopeimmin Suomessa ja Japanissa. Vanhenemisen tuomia kysymyksiä ratkotaan niitäkin jo globaalisti.

muistelotyht Olen tuntenut olevani jollain sivupolulla kun olen nyt vuoden verran blogannut suomeksi omasta henkilöhistoriasta ja niistä muutoksista mitä elämäni aikana  on Suomessa tapahtunut.

Olen iloinen että lukijoita on kaikkialta Suomesta, jopa Inarista. Helsinki -JKL-Tampere-Lappeenranta ja Imatra, Oulu jne. Kommenttejakin on tullut kivasti. Eppis, Ilmo ja Pike blogaavat myös, ilman heitä tuskin olisin kirjoittanut.

Oman elämän historia pitäisi jotenkin yhdistää siihen mitä olen nyt. Siksi kirjoitin tämän postauksen. Otsikkoon vastauksena voin sanoa vain että laajalle alueelle hajautuu kotimaani, moniin erilaisiin verkostoihin. Verkostoissa tehdään jonkin aikaa yhdessä jotakin, opiskellaan, ideoidaan, kehitellään – ei maar siinä rakkautta aina ole ilmassa mutta sitä parempaa kun ajoittain on sitäkin.

Viimeiset 70 vuotta elettynä ja koettuna

Tämä blogi siirtyi viime vuonna kuin itsestään käsittelemään Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden kokemuksia. Aloimme  jakaa niitä myös blogeissa.

Mitä yleisiä tapahtumia pitäisi mainita viimeisten 70 vuoden ajalta? Pyydän kommentteja tästä asiasta, jotta osaan valmistaa tätä blogin vaihetta esittelevän sivun. Laitan esimerkkejä

  • 1945 synnyimme toisen maailmansodan päättymisen vuonna köyhään Suomeen puutteen keskelle, lasten syntyvyys oli korkealla koko 40-luvun loppupuolen
  • 1952 aloitimme kansakoulun, puutetta, ruoka kortilla osittain
  • 1956 pyrimme oppikouluun, isot luokkakoot (40-43), keskikoulussa monenlaisten kotien lapsia
  • 1961- lukio, vähemmän työläiskotien lapsia mukana
  • 1964/65- hajaudumme opiskelemaan ja työelämään kuka minnekin
  • 1968- Suomeen ulottuu kansainvälinen arvojen murros, vapautuminen vanhoista traditioista: ketä koski, ketä ei?
  • 1970- lapsia ja työelämää? Ammatin vaihtoja?
  • 1980-luku vaurastumisen aikaa vai mitä? lapset kasvavat
  • 1990-luvun alussa lama, joka kosketti aikuisväestöä monin tavoin
  • 2000-luku elämä jatkuu, vaurastutaan huomaamatta?
  • 2015 70-vuotis synttärit ja ajokortin uusinta, lapsenlapset kasvaa, keho rapistuu jos ei sitä hoida, vanhenemisen väistämättömyys

Murroksen kokenut sukupolvi on meitä kuvaava nimike esim. Roosin suomalaisen elämäntavan tutkimuksessa. Mitä kaikkea murros sisälsi? Missä vaiheessa kansainvälistyttiin? Avauduttiin globaaliin maailmaan ja arvot moninaistuivat näkemään eri kulttuureja. Maalta muutto kaupunkeihin on yksi vallitseva trendi. Miten se vaikutti sinuun? Ammattitaidon hankinta ja uusien ammattien kokeilu? Tietotekniikan mukaantulo? Yksilöllisiä polkuja on varmaan monenlaisia. Oltiinko uran rakentajia vai enemmänkin seikkailijoita? Jotain tuolta väliltä kai useimmat?

On paljon sellaisia muutoksia, joita ei havaitse koska ne tapahtuvat niin hitaasti. Kuitenkin köyhyys tai rikkaus merkitsevät nyt ihan eri asiaa kuin sodan jälkeen. Nykyisin kodin mukavuudet ovat kaikille itsestäänselvyyksiä. Maailma on avartunut, matkustella voi jos halua riittää. Yhteyksiä voi ylläpitää myös netin välityksellä.

Mikä sitten on pysyvää? Onko sivistys nyt eri asia kuin oppikoulua käydessä? Mitkä harrastukset säilyvät entisellään? Klassinen musiikki ja kaunokirjallisuus, mitä muuta?

Mitä mieltä olet? Mitkä tekijät vaikuttivat nimenomaan sinun elämäsi kulkuun? Tästä puuttuvat yksilötason tärkeiksi tiedetyt asiat; kuolemantapaukset perheessä, vakavat sairastumiset, avioerot, paikkakunnan muutot, niitä riittää..

Imatran Yhteislyseon ylioppilaat 1964-65 hanke

pihalla

Toukokuussa meillä 1964 ylioppilailla oli tapaaminen Imatran Valtionhotellissa. Kerroin luokkakokouksesta kahdesti tässä blogissa

Kesäkuun alussa kirjoitin ensimmäistä kertaa ideasta tuottaa yhdessä materiaalia meidän luokkalaisten elämästä Tarina Imatran yhteislyseon.. porukasta. Muutamia bloggaajia oli jo valmiina: Eppis, Ilmo ja Pike. He kirjoittavat aikajärjestyksessä hallitusti, minä hyppelin ajankohdasta toiseen ja siksi teen nyt tämän koonnin nähdäkseni mitä on tullut tehtyä. Tämä koonti helpottanee myös lukijoita valitsemaan mikä ketäkin kiinnostaa.

Blogikirjoituksia olen suoraan tähän teemaan tehnyt 27 (toukokuussa 3, kesäkuussa 6, syyskuussa 8, lokakuussa 3, marraskuussa 1 ja joulukuussa 6). Kommentteja on kirjoitettu yhteensä 165. Niitä on tullut 11 eri koulukaverilta, joista Pike ja Pertti H. kommentoivat eniten. Lukijoita on ollut jatkuvasti. Lisäksi keskusteluja ja kommentteja on Facebookin puolella, kun olen siellä tiedottanut uusista kirjoituksista. Siellä minulla on nyt 10 entistä luokkatoveria kaverina, kun ennen luokkakokousta ei ollut yhtäkään.

Pariin kertaan olen palannut kysymään hankkeen kiinnostavuudesta:

23.10. Kiinnostaako hanke …? ja 15.12. Imatran yhteislyseon muisteloita -mikä kiinnostaa? Siellä on tilastoja kävijöistä. Helsinki johtaa, Jyväskylä toinen, Tampere kolmas jne. suomalaisia kaupunkeja tai paikkakuntia riittää monta sivullista. Ei tämä siis ihan yksinäistä touhua ole ollut. Tuo 23.10. posti sisältää linkit Eppiksen, Piken ja Ilmon blogeihin heti alussa. Suosittelen lämpimästi, ne innostivat minua ja opin paljon uutta.

Minua kiinnosti nimenomaan sitoa omaa ja luokkatoverien elämänkaarta suomalaisen yhteiskunnan murroksiin ja siksi referoin tutkimuksia. Olemme suuren murroksen sukupolvi ja ensimmäisiä suuria ikäluokkia. Isät palasivat sodasta 1945 ja töitä riitti elämän kuntoon saattamisessa. Köyhiä oltiin, koululuokat olivat suuria, mutta oppikouluun voi päästä myös työläiskodeista. Näitä yleisiä puitteita olen hahmottanut seuraavissa kirjoituksissani:

  • 11.6. Suomalaisia elämänkertoja
  • 11.9. Suomalainen murros elettynä ja koettuna
  • 26.10. Koululuokka pienoisyhteiskuntana (vanha kasvatustieteen väitöstutkimus)
  • 16.12. Oppikoulussa 1950-luvulla (keskustelua lehdistössä)
  • myös 14.1. kirjoitettu YLE arvotutkimus ja minä kuuluu tähän joukkoon.

Omasta elämänkerrasta olin kirjoittanut jo v. 1997 kun tyttäreni tarvitsi aiheen internetohjelmoinnin opintoihin ja halusi minun tekevän kotisivut. Ne jäivät työpaikan palvelimelle ja ovat vain levykkeellä. Osia niistä siirsin takaisin käyttöön:

  • 28.6. Oman elämän etsimistä sisältää jotain osia, samoin aiemmin tehty
  • 1.4. 2013 Kampus kuohui 70-luvulla. Tämä liittyi ao. Facebook-ryhmään.

Varsinaisesti kirjoittelin oman elämäni syyskuussa reippaasti alusta loppuun :

  • 12.9. Mitä sain kotoa mukaani? tässä siis lapsuus ja kotitalo
  • 13.9. Mitä opin kouluvuosina tulevaa elämää varten?
  • 14.9. Yliopistossa opittua – 60-lukulaisuus
  • 15.9. Elämän käännekohdat – 40-vuotias itsenäistyy
  • 17.9. Onnellinen aikuiskouluttaja opettajakorkekoulussa
  • 18.9. Viimeinen elämänvaihe.

Lukioajan täsmennykseksi tuli loppuvuodesta muutama kirjoitus VI. luokasta ja ylioppilastodistuksista. Ne syntyivät kommenttien ja käydyn keskustelun myötä.

  • 30.11.Imatran yhteislyseon VI. C (sisältää luokkakuvan ja nimet)
  • 3.12. Istumajärjestys VI. luokalla (minun päiväkirjasta koottuna)
  • 17.12. Mihin tarvitsin ylioppilastutkintoa (sisältää tietoa 1964 ylioppilaskirjoituksista)
  • 22.12. Ensimmäinen rakastuminen, aihe virisi Katriinan kirjeestä Ilmolle

Luettelo tuntuu jo pitkältä, mutta jotain mielestäni tärkeää vielä puuttuu. Kirjoittaessani ja lukiessani luokkatoverien ja muiden julkaisemia tarinoita, huomasin olevani erityisen kiinnostunut siitä mikä elämää ohjaa. Jo kesäkuussa kirjoitin aiheesta

  • 29.6. Missä vaiheessa valitsin itse? siis oikeasti itse ja missä määrin kuljin virran mukana..
  • 22.9. Elämänkulun metaforia sivuaa samaa teemaa kuvituksen kautta.
  • 12.10. Luonnonlapsia vai kasvatettuja? pohdin mitä kasvatuksesta tarttuu ja mihin voi vaikuttaa itse missäkin iässä
  • 28. 10. Muuttuuko koululainen ja mihin suuntaan?

Minulla oli idealistinen tavoite että olisimme koko luokka, me vielä elossa olevat 🙂 kirjoitelleet elämästämme kukin omalla tavallaan. Olemme jo siinä iässä että meidän ei tarvitse kilpailla eikä osoittaa mitään vaan jokainen tarina on yhtä kiinnostava. Kuten Martti Lindqvist sanoi teoksessa Hyvä elämä (1984, 44)

Ihminen saa elämästä sen mitä etsii. Valloittajalle maailma on saalistuspaikka, kauppamiehelle markkinahalli, elostelijalle tarpeiden tyydyttämisen kenttä, kiipijälle tikapuut. Ihmiset katsovat omaa kuvaa maailman peilistä. Valoisa puoli: maailmaa voidaan muuttaa hämmästyttävän paljon katsomalla sitä uudella tavalla.

Olen hakenut uutta katselukulmaa omaan menneisyyteen ja saanut sitä monessa kohdin. Hanke on ollut antoisa jo tähän mennessä. Jatkosta en tiedä. Tällä hetkellä ainakin Ilmo kirjoittelee Amerikan kierroksestaan Ylioppilaskuoron kanssa ja Eppikseltä & Pikeltä odotan jatkoa.

Voin lisätä suorat linkit kirjoituksiin jos haluatte ne jokaiseen. Helposti ne löytyvät myös, kun aloitatte blogin etusivulta jolloin ainakin tietokoneella näette navigointipalkit oikealla. Voitte valita kuukauden joka kiinnostaa tai hakea hakutoiminnolla mitä vaan. Imatra on tagi kaikille.

Kommentit ovat tervetulleita, vaikka tällä hetkellä tarkistan jokaisen ennen julkaisua. Nettielämän harmi on asiattomien viestien saanti.

Elämänkulun metaforia

Kirjoitin viikossa tänne elämänkulkuni lapsuudesta eläkeläiseksi. Kirjoittamisen kokemus oli intensiivinen, ja nyt olisi yhteenvedon aika. Lisäyksen ansaitsisi ainakin kesämökillä eläminen ja luonnosta nauttiminen, se oli jäänyt pois tästä versiosta. Pitkinä linjoina nousee mieleen esim. perintötekijöiden vaikutus. Sen tiedostaa eläkeläisen vapaassa elämässä paremmin kuin ennen. Privaatin raja on minulla aika selvä: en kerro perheestäni enkä lapsistani. Tästä seuraa että aikuiselämä keskittyy työhön mikä onkin ollut minulle tärkeä. Myös harrastukset jäivät sivuun kun kirjoitin lyhyesti dokumentoiden. On tässä nyt aineisto jonka perusteella voisin tehdä seuraavan version. Jos teemme yhteisen kertomuksen Imatran yhteislyseossa  noin 56-64 opiskelleet tytöt ja pojat?

Mikä kuva sopisi elämänkulun metaforaksi?

mattoRäsymattoa ja tilkkutäkkiä on tarjottu monissa lähteissä. Tämä matto muistuttaa äitini harrastuksista. Symmetria oli siihen aikaan tapana, raidat jatkuvat samanlaisina kumpaankin suuntaan. Tässä kuvassa toinen pää on valoisampi  ja toinen varjossa.

Minä koen maton liian staattiseksi vaikka väreillä voi toki tapahtumia kuvata. Kaipaan liikettä lisää, koska elämä on nousua ja laskua, käänteitä ja tasanteita. Onko seuraavassa imatralaisille tutussa kuvassa liikaakin liikettä?

imatrauomaKoski kuohuu valtavalla voimalla uomassaan sunnuntain näytöksen aikana. Joskus elämän kokee voimakkaasti, muttei aina. Tässä kuvassa minua viehättää uoma: kirjoituksessani pyrin sitomaan omaa ja ikätoverien kasvua yhteiskunnalliseen uomaan eli niihin yhteisiin tapahtumiiin jotka vaikuttivat monen elämään.

Ihan viime hetkellä nousi mieleeni esim. onko omien lasten nopea hoitoon vienti kodin ulkopuolelle miten laajasti yhteinen kokemus? Onko se jaettu suru vai vain kokemus? Olin painanut sen ei-tietoiseksi osaksi elämääni mutta tyttäreni ratkaisu olla kotona pari vuotta lapsen synnyttyä nosti esiin omat muistot. Muistan jonkun miehen kertoneen ensimmäisessä luokkatapaamisessa ylpeänä että hänen vaimonsa on kokonaan kotona. Ihmettelin sitä silloin.

patopPato säätelee kosken voimaa, sen me Imatralla hyvin tiedämme. Tässä on yksi portti auki ja toinen avautumassa. Kertoisiko tämä jotain elämänkulusta? Aina ei voi täysillä lasketella?

Vielä yksi metafora: erilaiset tienhaarat. En ollut koskaan aikaisemmin pohtinut että minulla olisi voinut olla muunkinlaisia elämänkulkuja kuin mitä toteutui.

tiekevatOn eri teitä autoille ja polkuja kävelyyn. Kuva muistuttaa vielä että näkyvyys vaihtelee. Joskus päätöksiä tehdään vaillinaisilla tiedoilla tulevasta. Tässä kuva samalta sillalta toiseen suuntaan:

tievalintaMerkityn risteyksen kohdalla valitaan tietoisesti suunta. Joskus kuljetaan hitaasti, joskus nopeasti. Taisin viehättyä tie-metaforaan. On mäkiä ja laskuja ja vielä erilainen sää: sumuista, aurinkoista, tuulista ja vaikka mitä. Elämä on kompleksi juttu, ei simppeli lainkaan. Saako tästä tolkkua? Ehkei, mutta elää täytyy.

Mitä sain kotoa mukaani?

Palaan elämänkerta teemassa omaan henkilöhistoriaan. Teos Miten minut on kasvatettu (tiedot edellisessä postissa) käynnisti prosessin oman mielessä. Siinä kerrottiin 1900-luvun alkupuolesta jolloin olot poikkesivat sotien jälkeisestä ajasta. Minunkin elämäni alku muistutti noita aikaisempia kovia aikoja.

Synnyin kotona, vuokra-asunnossa Viipurintien ja Meltolantien risteyksessä. Yhdessä huoneessa meitä asui isä, äiti ja veljen synnyttyä kolme lasta. Tuosta asunnosta muistikuvia on vähän, muutama valokuva pihalta. Isä rakensi leluja, jopa pikkuisen polkupyörän ja äiti ompeli vaatteet vanhoista kankaista. Ulkohuussi oli tietysti ja kaivo  vähän kauempana. Muistan että vitsa oli olemassa ja sisko ehkä sai siitä kerran. Muistan kun velivauva pissi sängyssä ylöspäin, se oli erikoista.

Muutettiin omaan taloon kun aloitin kansakoulun. Siinä asuttiin alakerrassa 2h + k, vintti jäi rakentamatta, mutta siskon kanssa kesäisin nukuimme siellä. Kaivo oli pihassa siitä oli kiva vintata vettä ämpäriin. Käymälä oli puuvajassa ja sinne mentiin käsikopelolla pimeässä kesät ja talvet. Puita oli kiva pilkkoa. Keittiö oli talvisin ainoa lämmin huone ja sinne oli aamuisin kiire pukemaan. Tässä on kotini ja pihakoivu.

kotitaloIkkunalla näkyy pelargoniat, äiti oli taitava kukkien kasvattaja. Orvokit piti aina ostaa pihalle, vaikka puutetta olikin. Ompelutöissä piti kaiken olla just kohdallaan, ruuan laitto oli vähemmän tärkeää. Isä oli vanhempi ja alkoi talon valmistuttua sairastella sydäntään. Hän kuoli kun olin 13 v ja äidille jäi kolme koululaista elätettäväksi vailla tuloja. On sen täytynyt olla hänelle rankkaa aikaa. Sisko meni töihin ja naimisiin nuorena ja meitä jäi kaksi lasta, minä ja pikkuveli. Äiti ymmärsi koulutuksen arvon ja kielsi omat tarpeensa voidakseen meidät kouluttaa. Menimme kesätöihin nuorina ja rahat käytettiin koko perheen elantoon.

Tämä maisema on talosta vasemmalle. Sitä olen katsonut niin usein että tunsin sen virittävän mielessäni vahvoja tunnelmia. Tuota tietä olen kulkenut ja tuosta veräjästä metsätielle pujahtanut (taitaa veräjä puuttua mutta kuvitelkaa 🙂 )

maisemaTuiki tavallinen maisema, se oli silloin aidattu naapurin lehmien vuoksi. Tie on Meltolantie ja me asuimme siinä ilman numeroa, ei ollut niin tarkkaa siihen aikaan. Posti tunsi tai saimmeko postia juuri lainkaan, tuli nyt mieleen. Vasemmalle lähtee tie kukkakedolle ja metsiin. Oli ihana lasketella suksilla tuota mäkeä, sai pitkiä liukuja. Ylempänä oli hyppyri josta en uskaltanut laskea. Tuon kuvassa olevan metsän takana oli lähin naapuri, jossa asui kolme poikaa. Heidän kanssa leikittiin paljon, metsässä tai pelloilla. Tuossa näkyy alametsä ja ylämetsä, jonka keskellä oli sydämenmuotoinen kivi. Toisessa suunnassa oli vanha maalaistalo ja navetta. Siellä sai käydä katsomassa eläimiä ja hakemassa maitoa päivittäin. Lempilehmille annettiin nimet, minulla oli vaalea hieho nimeltä Lepsu.Tykkäsin poimia metsämansikoita ja vietin aikaa yksin metsässä astia mukanani. Uimapaikkaan oli matkaa ja sinne mentiin lapsiporukalla kävellen, kivet pistelivät jalkoja kun kesät oltiin ilman kenkiä. Ei meitä kukaan vartioinut vaikka oli äkkisyvä ranta. Kaikenlaista leikkiä riitti mutta koulu oli myös tärkeä, mukavasti elämää jäsentävä juttu. – Akille kiitos kuvien digitoinnista, ilman kuvia muistoja ei olisi virinnyt tällä tavalla.

Mitä siis sain kotoa? Perusturvallisuuden joka kantaa läpi elämän. Tottumuksen niukkaan elämään. En ole koskaan osannut käyttää palkkaani kokonaan, vaikka ei ne suuria ole olleet. Olen niin tottunut olemaan ostamatta mitään turhaa. Olen saanut identiteetin että kuulun tavalliseen kansaan, työväkeen, jopa köyhälistöön. Ei me Penttiset olla mitään erityistä eikä meillä kotona tarjota koskaan muuta kuin kahvia ja pullaa. Muu olisi hienostelua. Opin inhoamaan pullaa kun minun piti leipoa joka lauantai. Arvot olivat yleisellä tasolla selvät, kunnon kansalaiseksi piti kasvaa. Se alkoi siitä, että koulussa piti pärjätä hyvin. Keskustelut käsittelivät arkisia asioita eikä mitään yleisempää. Äiti taisi ymmärtää niin että kun on vaalisalaisuus niin ei sovi kertoa ketä äänesti. Äidin uskovaisuus oli niin päällekäypää ja syyllistävää, että me kaikki kolme lasta erosimme kirkosta aikuisena. Vielä lukiossa ja opiskelun alkuaikoina tukeuduin uskontoon tiukan paikan tullen, näen päiväkirjoista, mutta sitten aloin tiedostaa ja hankin uuden uskonnon opiskelijaliikkeessä.  kaverien ympäröimänä. Isä oli kai sosialidemokraatti kuten imatralainen työväki yleensäkin. Hän kävi kerran elokuvissa, olisiko ollut Tuntematon sotilas. Tällaisesta kodista aloin kävellä kouluun metsäteitä pitkin. Seuraavaksi kerron kouluajoista.

Laitan linkin Piken blogiin, hänen kirjoitus palautti mieleeni taas lisää mielenkiintoista. Kaupat eri huoneineen maidon tai lihan myyntiin jne. Ostokupongit muistan myös. Auringonpimennystä 1945 en muista kun en ollut vielä syntynyt.

Suomalainen murros elettynä ja koettuna

Kesäkuussa virisi ajatus koota ”Imatran yhteislyseo 1964” ylioppilaista yhteinen tarina. Tässä blogissa viimeiset 9 postausta liittyvät teemaan. Idea jäi ilmaan kesän koittaessa ja siihen piti palata syksyn tullen. Ajattelin kertoa tässä omista lukemisistani teemaan liittyen. Kirjastoista löytyy herkullisia aineistoja jotka herättävät omia muistoja.

Erityisen innostunut olen Laura Kolben monista teoksista. Hän on historioitsija ja osaa jakaa tietämystään hyvin luettavassa muodossa. Lähimpänä meidän hanketta taitaa olla Järvinen K & L. Kolbe Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007 / 2008). Joku jo kysyikin luokkaretki- käsitteestä aiemmin mutten osannut vastata. Nyt tiedän sen tulevan ruotsalaisesta ilmaisusta, jossa luokkaretki merkitsee nimenomaan retkeilyä yhteiskuntaluokissa. Kirjan alaotsikko on Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Ilmankos se puhuttelee minua kun muistin oman työläistaustani heti kun lukiovuosia alettiin muistella. Katriina Järvinen edustaa työläistaustaa ja niinpä hänen kertomuksensa puhuttelee minua erityisesti. Laura Kolbe edustaa helsinkiläistä keskiluokkaa, mutta antaa mainioita käsitteitä sosiaalisen muistin kuvauksiin. Tosi kiva oli lukea myös hänen Kaupungissa kasvanut – oman historian kuvaus Helsingin lähiöstä keskustan osoitteisiin. Vaikka ikää on vähemmän näillä 1950-luvulla syntyneillä, ei sitä huomaa lukiessa. Tästä syntyi oivallus, että olemmehan eläneet kaikki kaudet syntymän jälkeen. Kelpaa niihin peilata omia kokemuksiaan.

Roosin sukupolvitutkimus tuli ensimmäiseksi mieleen ja viittasinkin siihen useasti. Nyt löysin uuden kokoomateoksen Kenen sukupolveen kuulut? suurten ikäluokkien tarina, jonka ovat toimittaneet S. Purhonen, T. Hoikkala ja J.P. Roos (2008). Teoksessa peilataan sukupolven peruskuvausta (muutoksen tai suuren murroksen sukupolvi) myöhempiin koko yhteiskuntaa koskettaneisiin murroksiin, kuten 1960 luvulla alkaneeseen arvomurrokseen ja radikalisoitumiseen. Se on koskettanut enemmän tai vähemmän – polut haarautuvat elämän kuluessa. Tämä teos antaa vankan taustan kokemusten tulkinnalle.

Sattumalta törmäsin myös vanhempaan teokseen Miten minut on kasvatettu (1986), toim. Ritva Haavikko. Kuusi tunnettua suomalaista kertoo tarinansa ja avaa kehitykseensä vaikuttaneita tekijöitä. Valintaperusteena oli merkittävä elämäntyö suomalaisessa yhteiskunnassa ja aineisto käsitti kaksi yläluokan perhettä (akateemiset aateliskodit), kaksi keskiluokan (kauppiastaloudet) ja kaksi työväenluokkaan luettavaa perhettä. Jo tuo jaottelu muistuttaa miten lähellä yhteiskuntaluokkiin jako on Suomessa ollut. Kirja on antoisa koska siinä haetaan nimenomaan omaan kehitykseen vaikuttaneita henkilöitä ja tekijöitä.

Päälimmäisenä mielessä on nyt Laura Kolben yhteenvedot suurista ikäluokista.

He ottivat jo 1970-luvulla luontevan paikkansa kehityksen kärjessä, uudistuvan Suomen äänitorvena. Ikäluokka pitää edelleen hallussaan julkisen sektorin virkoja. Sen ääni kuuluu mediassa, politiikassa ja kulttuurielämässä. Se on ensimmäinen koulutettu ja vaurastunut sukupolvi, jonka vaikutus ulottuu kaikkialle. Presidentti Halonen on 60-lukulaisen menestystarinan keulakuva. Suurten ikäluokkien historiakuvaa leimaa murros, vapautuminen ja yksilöllistyminen. Sukupolven suurin missio liittyi porvarillinsen hegemonian murtamiseen… Tiedostavilla on kiire pelastaa mailma. Piti taistella imperialismia vastaan ja nostaa kehitysmaat jaloilleen.” (Kolbe, kaupungissa kasvanut, 2005,130-131).

Tuon yhteenvedon jälkeen on suuri ikäluokka jäänyt tai jäämässä eläkkeelle ja taas sillä on suuri vaikutus yhteiskunnan kehitykseen. Huomaan ajankulun vaikutuksen tulkinnoille, kun eilen katsoin Docventures ohjelmaa ja keskustelua vallankumouksista. Siellä tuntui että nyt ensimmäistä kertaa historiassa puhutaan vakavasti isoista muutoksista. Joopa joo. Hyvä että nytkin, tietysti.

Yksilötasolla mielessä on Katriina Järvisen kertomukset siitä miten vaikea on sopeutua eliittiin, osata keskustella, emännöidä rennosti tai ylipäätään elää yläluokkaan syntyneiden seurassa. Heitä on yliopistolla ja Helsingin Eirassa, Kaivopuiston ympäristössä, Kruunuhaassa ym. Luokkaretki jää vaillinaiseksi yhden elämän aikana, miten sitten seuraavan sukupolven? Minulla on sattumoisin lapsenlapset Eirassa nyt ja hiukan oudolta se tuntuu vaikka vanhat talot ja katunäkymät ovat ihania. Enpä olisi muuten tutustunut tuohon kaupunginosaan. (Vuokralla he tietysti asuvat, omistusasunnon sieltä saa vain perinnön avulla).

Miten jatketaan hanketta ”Imatran yhteislyseon 1964 ylioppilaat” ? Kuinka moni  lähtee kertomaan tarinaansa? Arja Pietiläinen laittoi postia seuraavasta tapaamisesta 5.6.2015. Tehdäänkö valmiiksi siihen mennessä? Minä voin tässä blogissa jatkaa omia pohdintoja mutta mukavampi olisi porukalla… Ihan kiva tapa voisi olla vain kirjoittaa tarinansa ja katsoa mitä syntyy – lopuksi voisi koota yhteiset ja yleiset tapahtumat peiliksi.

Missä vaiheessa valitsin itse?

Edellisestå kirjoituksesta tuntuu puuttuvan jotain olennaista. Paljon oli tapahtunut ennenkuin tulin Jyväskylään opiskelemaan. Oppikouluajasta olen jo kertonut jotain faktoja: se mahdollistui koska pääsin läpi pääsykokeesta, sain vapaaoppilaspaikan ja voin kulkea kouluun kävellen (ilman kustannuksia). Muistan että olin hyvin halukas aloittamaan oppikoulun. Vanhempani ymmärsivät koulutuksen merkityksen ja osoittivat siinä tien ns parempaan elämään. Äiti muisteli lämmöllä omia muutamia kouluvuosiaan.

luokkakuvaTässä kuvassa olen kansakoulun kolmannella. Edessä istuu Leena Koukonen, joka kävi tervehtimässä meitä riemuylioppilasjuhlissa. Muita kuvan kavereita en ole myöhemmin tavannut. Minulla on harmaa liivihame, jonka äiti ompeli jostain aikuisten vanhoista vaatteista. Se oli tyylikäs kuten kudottu iloisenkirjava puserokin. Koulussa oli kivaa. Paikka on uusi Imatrankosken koulu ja kyseessä tietysti luokkakuva.

Kun katselin juuri avautuneita YLEn Elävän arkiston sivuja omia varhaisvuosia varten, löysin vain vuoden 1944 sotatapahtumat kaikkia koskettavina. Meidän isät olivat silloin vielä rintamalla ja palasivat kotiin kuka millaisenakin. Oma isäni ei sodasta halunnut kertoa, mikä oli tavallista. Mitä siitä olisi voinutkaan ymmärtää? On mahdoton enää tavoittaa sitä henkistä pelon ilmapiiriä, mikä on täytynyt vallita koko maassa ja erityisesti rajan pinnassa asuvien keskuudessa. Jotain vakavuutta on lapsiin täytynyt tarttua.

omakuvaHalusin käydä koulua ja jatkaa opintoja ylioppilaaksi päästyä, mutta mistä se halu tuli? Olin sen sukupolven tai äitini delegaatti: piti tehdä jotain mitä edellinen sukupolvi ei voinut. Yksi opettaja kertoi uudesta oppiaineesta, psykologiasta ja hain sitä lukemaan. Tulin yliopistoon ja jatkoin koululaisen elämää vähävaraisena surkeassa vuokra-asunnossa. Sitten pääsin asumaan opiskelija-asuntolaan, Naattiin, jossa vuokra oli vain 20 mk. Samaan aikaan tulivat valtiontakaukset opintolainoihin ja taloudellinen huoli poistui.Tässä kuvassa on itse kudottu pusero (halvemmalla sai). Tukka oli tummanruskea kunnes alkoi harmaantua pian 35v jälkeen.

Henkinen hämmennys jatkui koko opiskeluajan ja sen jälkeenkin. Jäin yliopistoon assistentiksi kun se oli tuttu paikka. Opiskelutoveri Jalkasen Hannu vei minut puhelimen ääreen ja neuvoi soittamaan psykan laitokselle kun siellä haettiin assistenttia.Viivyin siellä pätkätöissä assistenttina, tutkijana ja yliassistenttina noin 12 vuotta.

Piti kirjoittaa tämä postaus keksiäkseni milloin itse mitään päätin. Autonomiasta paljon puhutaan, mutta mitä se mahtaa olla? Eniten olin kotonani opiskelijaliikkeen jäsenenä – siihen oli suora jatkumo työläisperheestä. Äiti oli vakava uskovainen, minä vakava vasemmistolainen. Rikkauksia tai ulkoisesti näyttävää uraa en koskaan kaivannut. Kodin ja miksei muunkin ympäristön odotuksena oli kai ns kunnollinen elämä. Maailman parantaminen ja akateeminen ura eivät minulla sopineet yhteen.

”Imposter syndrome” nimitystä on käytetty (esim. Stephen Brookfield) kuvaamaan sitä tunnetta kun tuntee olevansa väärässä paikassa, ikäänkuin petturina. Työläisperheestä oli iso loikka yliopistolle enkä hahmottanut yliopiston luonnetta täysin. Jotain vetoa tieteeseen tunsin vai oliko se pohjan hakemista maailmankatsomukselle. Tutkimuksen teosta olin tykännyt opintojen aikana, vaikka gradun kirjoittaminen vei enemmän aikaa kuin piti. Halusin tehdä liiankin perusteellista työtä tai nyhersin liikaa jos sanon kriittisemmin. Tutkinto piti tietenkin tehdä loppuun asti. Olin ensimmäinen opiskellut henkilö suvustani ja naapurustosta. Velipoika seurasi perässä myöhemmin, TKK:lle Otaniemeen.

Aikuiskouluttajana ammatillisessa opettajankoulutuksessa löysin itseni uudella tavalla ja tunsin käyttäväni omia vahvuuksia. Oliko tuo sitten omaa valintaa? Vuosi vuodelta kypsyvät käsitykset mitä haluaa ja missä viihtyy. Edellä kerroin, että kuulin oman ääneni kirjoituksissa ja näin heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Tuoko on autonomian perusta? Omat lapset halusin ihan varmasti, ilman epäröintiä. Siinä vaikutti biologinen kello, se tarve tuli jostain hyvin syvältä. Työelämässä tunsin tarvitsevani kehittämisen tilaisuuksia niin että voin toimia yhdessä samaan suuntaan pyrkivien kanssa. Tuolla tasolla osaan sanoa tavoitteeni, en tarkemmin. Ja kun työelämässä oli yksinäisempi vaihe niin töitä paiskin ilman tukeakin.

On tullut kuljettua elämän virrassa osana suurta suomalaista ikäluokkaa. Nyt eläkkeellä voin valita osallistumiseni virtuaaliyhteisöissä, mitä ja milloin teen. Onko tämä sitten autonomiaa, vihdoinkin?

Suomalaisia elämänkertoja

Hain eilen kirjastosta teoksen JP Roos: Suomalainen elämä. 1987 ja olen lukaissut sen läpi. Äsken huomasin että samainen teos olisi ollut omassa kirjahyllyssä. Sitä paitsi siistimpi teos, kirjaston kappale on melkein kokonaan alleviivattu. Olinpa tyhmä. Joka tapauksessa Teos on kiintoisa ja helppo lukea. Jäsennykset pitävät jutun kasassa niin ettei poukkoilla liikaa. Aineisto on tuotettu Yle:n kirjoituskilpailussa ja kerätty opiskelijoilta vapaaehtoisesti vuosina 78-80. Tuotetusta aineistosta sosiologi Roos on sitten hakenut jäsennyksiä.

Jos rajaan tarkasteluni ”1964 ylioppilaat” hankkeen kannalta, niin toinen ja kolmas sukupolvi koskettavat eniten. Vanhempamme elivät sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun aikaa. He kokivat sodan ja sen tuoman elämän epävarmuuden. Heillä oli tavoitteena oma koti, vuokralla asuminen koettiin alentavaksi. Koulutus oli vähäistä. Kiertokoulun jälkeen tuli neljävuotinen kansakoulu ja senkin sota keskeytti ajoittain. Elämä oli köyhää ainakin nykyihmisen silmin katsottuna, mukavuuksia ei kodeissa ollut. Kuitenkin työn ja hengissä pysymisen rinnalle oli elämän sisältönä noussut jo perhe ja koti.

Kolmas sukupolvi merkitsee 40-50-luvulla syntyneitä. Sota päättyi vuonna 1945 eli 1964 ylioppilaat syntyivät heti sodan päätyttyä. Epävarmuus ei kuitenkaan haihtunut välittömästi, vaan ilmeni lapsuuden ja nuoruuden ajan monin tavoin. Suuren murroksen sukupolvi yleisnimikkeenä sisältää monenlaista murrosta: maalta kaupunkiin, elintason nousua, koulutusmahdollisuuksien lisääntymistä, elinkeinorakenteen muutoksia. Asunto hankitaan säästämällä, ei enää itse rakentamalla. Sairaudet vähenevät ja optimismi valtaa tilaa. Toisen ja kolmannen sukupolven välillä vallitsee jyrkkä ero: kolmannelta puuttuvat tosi kovat kokemukset ja niiden tilalle tulee hiljainen eteenpäin meno. Ihmissuhteiden merkitys tuntuu nousseen. Jospa niihin riittää aikaa ja energiaa ensimmäisen kerran maamme historiassa. 60-luvun lopun kulttuurin murros ravisutti Suomessakin ja herätti joukkomittaisen kapinan edellisen sukupolven arvoja ja ratkaisuja kohtaan. Naiset sijoittuivat työelämään kodin ulkopuolelle ja lasten määrä väheni kun ehkäisy mahdollistui. Lapset olivat entistä enemmän toivottuja, oman valinnan tulosta.

Toisena jäsentelynä Roos esittää ulkoisen ja sisäisen elämän hallinnan nelikentän (s.66). Jos kumpikin puuttuu on kyseessä ”onneton kurja elämä” (1900-luvun alussa syntyneet). Jos on vain ulkoinen hallinta niin ”valittaja kaikkeen tyytymätön” tyypitys kuvaa tilanteen. Sisäinen hallinta voi olla aitoa tai epäaitoa, josta seuraa aidosti onnellinen tarina tai näytelty kulissielämä. Aidon ja epäaidon erottaminen ei aina ole helppoa, se on selvä. Ihmisen mieli työstää kokemuksia jatkuvasti eikä epäonnistumisiin juuttuminen ole hyvä. Roos pohtii perustavia elämänkokemuksia, joiden ympärille elämänkerrat rakentuvat. Kokemusten monipuolisuus vs yksipuolisuus, ovatko nekään selvästi erottuvia? Onnellisuusmuuri on tarpeellinen käsite joka liittyy yksityisen ja julkisen erotteluun.

Roosin teos sisältää lukuisia tarinoita, joita ainakin minusta oli kiintoisaa lukea. Jokainen tarina on omanlaisensa ja siitä voi aavistaa, minkälaisesta ihmisestä on kysymys. Eniten koskettivat tarinat 4-6-vuotiasta lapsista jotka menivät vieraalle töihin. He eivät kaikki olleet huutolaisia vaan oma äiti tai isä oli saattamassa. Se on elämän pakkorako, kuusivuotiaan terveys mennyt raskaissa töissä. On siinä muutosta meidän ikäpolven lapsenlapsiin.

Niinpä. Voisimmeko ylioppilaaksi 64-65 Imatran yhteislyseosta päässeet kirjoittaa oman  tarinan? Avainkokemukset? Mitä opittu ja mitä vielä jäljellä? Tarinat olisivat varmasti erilaisia ja sehän siinä just olisi kivaa. Katsotaan ottaako hanke tulta syksyn alkaessa.

Tätä blogia on käyty katselemassa 680 kertaa, 89 eri ihmistä, jotka ovat viipyneet lähes kuusi minuuttia. Tätä ennen oli pitkä tauko joten käynnit liittyvät näihin uusimpiin juttuihin. Isoin nousu on sähköpostitse tiedotettu valokuvakertomus, muista tieto meni vain FB ja TW kautta.

hankeVierailijat tulivat Jyväskylästä, Helsingistä, Imatralta, Tampereelta, Lappeenrannasta, Oulusta, Ylöjärveltä, Vantaalta, Espoosta jne. Google Analytics tarjoaa minulle tällaista tietoa. Ainoa mikä itseä hämmästytti oli että Twitterin kautta oli myös tullut lukijoita ja he olivat viipyneet sivuilla kauemmin kuin muut. Luulin että laitoin sinne tiedon turhaan. Aina sitä oppii.

Hyvää kesää!