Jaettu luovuus ja muuta mukavaa

On vielä kertomatta Eteläpelto-juhlakirjan viimeinen kappale Innovatiivisuus ja luovuus. Tuula Heiskanen kirjoittaa innovatiivisuuden ehdoista työelämässä: käsitteiden määrittelyä ja esimerkkejä onnistumisista. Kaija Collin ja Stephen Billett kirjoittavat aiheena Luovuus ja oppiminen työssä. He arvelevat että ihmisten tapa oppia työssä olisi samantapaista yli alojen. Osallistumalla oppiminen kohtaa nykyisin esteitä: kiva että myönnettiin ihannoinnin sijaan. Mainio virke esim. toimii vahvana toimijana pyrkiäkseen ymmärtämään kokemusta ja todennäköisesti lisää tietämystään asiasta. Siinäpä malli moneen tilanteeseen. Luovuus tulee parhaiten esille yhteistoiminnassa, mutta esteitä ja haasteita riittää. Esteet nähdään enemmän yhteisöllisinä kuin yksilöllisinä.

Eniten minua kosketti kolmas artikkeli Jaettu luovuus, kirjoittajina Stacy DeZutter ja Keith Sawyer. Yhteisöllinen luovuus tavoitetaan näyttelijöiden työn kautta, improvisoinnista. Pyrkimys on päästä perinteisestä luovuuden yksilöpsykologisesta tulkinnasta yhteistoiminnan analyysiin tai ymmärtämiseen. Luova tuote on koko kohtaus, jossa repliikit sijoitetaan toisiinsa niin että juoni elää ja edistyy koko ajan. Ryhmän luovuus toteutuu jaettuna kognitiona: luovuus valautuu ryhmään ja ilmenee kaikessa vuorovaikutuksessa. Improvisaatio teatteriryhmässä rakentaa juonen (esimerkissä opettajan huijaaminen hyväksymään huono ryhmätyö) niin että tietyt repliikit saavat tukea toisistaan. Jos juonenpalanen ei saa tukea se unohtuu. Juonenpalasia käytetään yhteisöllisesti, osa päätyy yhteiseen varastoon.

Tuo edellisessä kappaleessa kuvattu improvisointi tuntui vastaavan elämääni avoimen kurssin verkkokeskusteluissa ja twitter- virroissa. Sehän on improvisointia, jossa joku koskettaa ja innostaa, joitakin repliikkejä jatkaa ja kehittelee edelleen. Onko tätä kutsuttu improvisoinniksi koskaan? Aina vaan jaetuksi kognitioksi ym.tylsemmäksi 🙂

Viimeinen artikkeli käsitteli identiteetin muutosta oppilaitoksesta toiseen siirryttäessä. Sini Juuti ja KarenLittleton: muusikoiden identiteetit muutoksessa. Itselläni heräsi voimakkaasti muistot yliopistoon siirtymisestä lukion jälkeen. Eikö mikään ole muuttunut vai onko muusikoiden keskinäinen kilpailu jotenkin erityistä, en tiedä.

Olen englanninkielisessä blogissani työstänyt online yhteisön kysymyksiä opiskelutoverien kanssa. Auttaisiko improvisointi siellä, onko se sukua serendipity- käsitteelle? Taitaa olla?

Asiantuntijuuden synty ja kehittyminen

Ensimmäinen aiheeni teoksesta Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus – juhlakirja Anneli Eteläpellolle.(Toimittaneet Kaija Collin, Susanna Paloniemi, Helena Rasku-Puttonen ja Päivi Tynjälä, WSOY, 2010. ) on ilman muuta asiantuntijuus. Mitä siitä nyt sanovat tutkijat, onko uutta aikaisempiin määrittelyihin ja Dreyfus vaiheisiin?

Parhaiten mieleeni jäi, yhden lukemisen jälkeen, ajatus että suuri määrä paneutuvaa harjoittelua on olennaisin tekijä asiantuntijuuden synnyssä ja kehittymisessä. Se vaatii paljon työtä, tekemistä, jossa ajattelu ja toiminnan säätely liittyvät tekemiseen. Aiemmin painotettiin sisäistä motivaatiota, mutta nyt sanotaan että ”laadukas, vaihteleva ja asiaan omistautunut harjoitus” on välttämättömin. No, vaikea kuvitella sitä aivan ilman sisäistä motivaatiota, jospa liittyvät toisiinsa.

Kirjan ensimmäinen artikkeli Satunnainen, rutiininomainen ja tietoinen osaaminen (Tuire Palonen ja Hans Gruber) on nautinnollista luettavaa. Tietämys valautuu osaksi toimintaympäristöä ja rutiinit muodostavat asiantuntijuuden perustan. Poikkeukset vahvistavat osaamista ja keskeyttävät rutiinit, ennakointi on osa taitoa. Tietämys rakentuu kokemuksen mukana ennakkotapauksiksi. – Nämä alaotsikot kertovat artikkelin juonesta. Myös negatiivista tietoa käsitellään.

Kiehtovaa itselle tässä uudessa kirjassa oli virtuaali- ja verkkomaailman miltei täydellinen näkymättömyys. Oli virkistävää lukea itse asioista, käsitteistä ihmisen toiminnan takana, ilman että koko ajan lueteltiin uusia välineitä. Olen pari viimeistä vuotta elänyt avoimissa globaaleissa opinnoissa, joissa osallistujien tausta vaihtelee ja yhteinen alue on vain nuo uudet temput. Muoti-ilmiöt ja nimet tulevat ja menevät – olin huomaamattani ajautunut uskomaan että … niin mitä? Olen kysellyt ekspertiisin luonnetta mutta en päässyt/ osannut siitä keskustella. Jospa vastaus onkin juuri siinä että yhteistä asiantuntemusta virtuaalimaailmassa jossa liikun, on vain välineiden käyttö. Ei ole ihme että siihen aina palataan.

Asiantuntijaksi on matkalla kun toimii osaaamisensa ylärajoilla, ylittää näitä rajoja ja oppii samalla uutta. Intensiivinen pienryhmätoiminta opettajuuden rakentumisessa on yksi raportoitavista tutkimuskohteista. Se ei näytäkään niin valoisalta kuin innovaatioliturgisissa juhlapuheissa. Ellei opiskelija pysty saamaan itselleen aktiivisesti osallistuvaa roolia oppimisyhteisöissä, hän jää syrjään ja vetäytyy. Tämä on hyvin tuttua myös virtuaalisissa yhteisöissä.

Toinen artikkeli käsittelee tieteidenvälisyyttä tutkimusryhmissä (Juhani Kirjonen ja Mirja Satka). Oli mukava palauttaa mieleen 1980-luvun suuri innostus näissä merkeissä ja lukea arviointia saavutuksista sekä vaikeuksista. Vaikeudet ja vahvuudet kootaan hyvin ja niiden yhteydessä minulla taas herää tutunomaisuus globaaliin vuorovaikutukseen. Myös siellä ovat merkityksellisiä kieli ja kommunikointi, osaamisen riittävyys ja  motivaatio – sekä vahvuuksina ajattelun avartuminen, kokonaisnäkemys ja uusien ideoiden kehittely.

Asiantuntijuuden kehittämisen pedagogiikasta kirjoittaa Päivi Tynjälä: integratiivinen pedagogiikka auttaa kokonaisnäkemyksen muodostamisessa. Ideaalina konnektiivinen työharjoittelumalli on yksi alaotsikoista. Kognitiivinen, sosiokulttuurinen, käytännöllinen ja säätelyä koskeva tieto integroituvat. Tämä pedagogiikka on ollut haasteena ammattikorkeakoulujen perustamisesta alkaen. Toki tutkijoita kannattaa jatkuvasti seurata ja peilata omiin kokemuksiin.

Mielenkiintoista oli lukea koulutusalojen työelämäpedagogisten käytäntöjen eroista (Anne Virtanen, Päivi Tynjälä ja Marja-Leena Stenström). Nämä erot olivat ammatillisessa opettajakorkeakoulussa jatkuvasti keskustelun kohteena.

Asiantuntijuus osuuden päättää Achtenhagen ja Weber aiheena Kompentenssit ammatillisessa koulutuksessa – kansainvälisen vertailun edellytyksiä ja mahdollisuuksia.

Aikamoinen paketti ajateltua tutkimustietoa jo tässä kirjan ensimmäisessä osassa. Nautin lukiessani siitä, että voin luottaa lähteisiin. Perusteet esitetään eikä vain julisteta mihin ollaan menossa … tekee hyvää ajattelulle!