Missä vaiheessa valitsin itse?

Edellisestå kirjoituksesta tuntuu puuttuvan jotain olennaista. Paljon oli tapahtunut ennenkuin tulin Jyväskylään opiskelemaan. Oppikouluajasta olen jo kertonut jotain faktoja: se mahdollistui koska pääsin läpi pääsykokeesta, sain vapaaoppilaspaikan ja voin kulkea kouluun kävellen (ilman kustannuksia). Muistan että olin hyvin halukas aloittamaan oppikoulun. Vanhempani ymmärsivät koulutuksen merkityksen ja osoittivat siinä tien ns parempaan elämään. Äiti muisteli lämmöllä omia muutamia kouluvuosiaan.

luokkakuvaTässä kuvassa olen kansakoulun kolmannella. Edessä istuu Leena Koukonen, joka kävi tervehtimässä meitä riemuylioppilasjuhlissa. Muita kuvan kavereita en ole myöhemmin tavannut. Minulla on harmaa liivihame, jonka äiti ompeli jostain aikuisten vanhoista vaatteista. Se oli tyylikäs kuten kudottu iloisenkirjava puserokin. Koulussa oli kivaa. Paikka on uusi Imatrankosken koulu ja kyseessä tietysti luokkakuva.

Kun katselin juuri avautuneita YLEn Elävän arkiston sivuja omia varhaisvuosia varten, löysin vain vuoden 1944 sotatapahtumat kaikkia koskettavina. Meidän isät olivat silloin vielä rintamalla ja palasivat kotiin kuka millaisenakin. Oma isäni ei sodasta halunnut kertoa, mikä oli tavallista. Mitä siitä olisi voinutkaan ymmärtää? On mahdoton enää tavoittaa sitä henkistä pelon ilmapiiriä, mikä on täytynyt vallita koko maassa ja erityisesti rajan pinnassa asuvien keskuudessa. Jotain vakavuutta on lapsiin täytynyt tarttua.

omakuvaHalusin käydä koulua ja jatkaa opintoja ylioppilaaksi päästyä, mutta mistä se halu tuli? Olin sen sukupolven tai äitini delegaatti: piti tehdä jotain mitä edellinen sukupolvi ei voinut. Yksi opettaja kertoi uudesta oppiaineesta, psykologiasta ja hain sitä lukemaan. Tulin yliopistoon ja jatkoin koululaisen elämää vähävaraisena surkeassa vuokra-asunnossa. Sitten pääsin asumaan opiskelija-asuntolaan, Naattiin, jossa vuokra oli vain 20 mk. Samaan aikaan tulivat valtiontakaukset opintolainoihin ja taloudellinen huoli poistui.Tässä kuvassa on itse kudottu pusero (halvemmalla sai). Tukka oli tummanruskea kunnes alkoi harmaantua pian 35v jälkeen.

Henkinen hämmennys jatkui koko opiskeluajan ja sen jälkeenkin. Jäin yliopistoon assistentiksi kun se oli tuttu paikka. Opiskelutoveri Jalkasen Hannu vei minut puhelimen ääreen ja neuvoi soittamaan psykan laitokselle kun siellä haettiin assistenttia.Viivyin siellä pätkätöissä assistenttina, tutkijana ja yliassistenttina noin 12 vuotta.

Piti kirjoittaa tämä postaus keksiäkseni milloin itse mitään päätin. Autonomiasta paljon puhutaan, mutta mitä se mahtaa olla? Eniten olin kotonani opiskelijaliikkeen jäsenenä – siihen oli suora jatkumo työläisperheestä. Äiti oli vakava uskovainen, minä vakava vasemmistolainen. Rikkauksia tai ulkoisesti näyttävää uraa en koskaan kaivannut. Kodin ja miksei muunkin ympäristön odotuksena oli kai ns kunnollinen elämä. Maailman parantaminen ja akateeminen ura eivät minulla sopineet yhteen.

”Imposter syndrome” nimitystä on käytetty (esim. Stephen Brookfield) kuvaamaan sitä tunnetta kun tuntee olevansa väärässä paikassa, ikäänkuin petturina. Työläisperheestä oli iso loikka yliopistolle enkä hahmottanut yliopiston luonnetta täysin. Jotain vetoa tieteeseen tunsin vai oliko se pohjan hakemista maailmankatsomukselle. Tutkimuksen teosta olin tykännyt opintojen aikana, vaikka gradun kirjoittaminen vei enemmän aikaa kuin piti. Halusin tehdä liiankin perusteellista työtä tai nyhersin liikaa jos sanon kriittisemmin. Tutkinto piti tietenkin tehdä loppuun asti. Olin ensimmäinen opiskellut henkilö suvustani ja naapurustosta. Velipoika seurasi perässä myöhemmin, TKK:lle Otaniemeen.

Aikuiskouluttajana ammatillisessa opettajankoulutuksessa löysin itseni uudella tavalla ja tunsin käyttäväni omia vahvuuksia. Oliko tuo sitten omaa valintaa? Vuosi vuodelta kypsyvät käsitykset mitä haluaa ja missä viihtyy. Edellä kerroin, että kuulin oman ääneni kirjoituksissa ja näin heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Tuoko on autonomian perusta? Omat lapset halusin ihan varmasti, ilman epäröintiä. Siinä vaikutti biologinen kello, se tarve tuli jostain hyvin syvältä. Työelämässä tunsin tarvitsevani kehittämisen tilaisuuksia niin että voin toimia yhdessä samaan suuntaan pyrkivien kanssa. Tuolla tasolla osaan sanoa tavoitteeni, en tarkemmin. Ja kun työelämässä oli yksinäisempi vaihe niin töitä paiskin ilman tukeakin.

On tullut kuljettua elämän virrassa osana suurta suomalaista ikäluokkaa. Nyt eläkkeellä voin valita osallistumiseni virtuaaliyhteisöissä, mitä ja milloin teen. Onko tämä sitten autonomiaa, vihdoinkin?

Oman elämän etsimistä

Noin hassu otsikko kirjoitukselle syntyi kehittellessäni ideaa ”1964 ylioppilaat”. Huomasin, etten edes itsestäni osaa kertoa. Vuonna 1997 kirjoitin kotisivut aikuisuudestani. Tytär teki internetohjelmoinnin opintoja ja kertoi, että minun kotisivut olivat osa sitä. Ei auttanut muu kuin tuottaa tekstiä. Jäsennyksen 70-80-90-luku keksimme yhdessä ja 2000-luku oli ennusteena. Sivut olivat työpaikan palvelimella linkitettynä kasvatus- ja kehityspsykologian kurssiin jota opettajankoulutuksessa vedin. Opiskelijat saivat tutustua opettajaansa sitäkin kautta.

Jotain noista kotisivuista voisin vieläkin säilyttää. Esim. kukin vuosikymmen alkoi mietelauseella ja sisälsi muutaman kuvan sekä summauksen keskeisestä sisällöstä, tuo tuntuu edelleen hyvältä idealta. 1970-luku on mielessäni edelleen samanlaisena. Sen julkaisin tässä blogissa vuosi sitten kun Kampus kuohui -hanke keräsi aineistoa. Kirjoituksessa välittyy sekä innostus että liikkeestä irtautuminen.

1980-luku alkoi Tommy Tabermanin runolla

Yksin luoja tietää että töitä riittää. /Ensin muuttaa maailmaa, ikäänkuin verryttelyksi. /Sitten vuorossa hämärä sydäntemme yllä.

Näin kävi minullekin, kerroin kotisivuilla. ”1980-luku oli vähittäistä sisäänpäin kääntymisen aikaa. En onnistunut rakentamaann aitoa tutkijan motivaatiota, vaikka hankin rahoitusta ja keräsin aineistoa. Tohtorin tutkinnon sijaan tein mainion poikalapsen 1983 ja olin osaksi kotona seuraavat vuodet. Kotiäitinä ja työttömänä.”

Kun olin arvioinut nyt elämääni taaksepäin ja etsinyt vaikeita taitekohtia, luulin työttömyyden olleen sellainen. Minulle oli työkokemusta vain yliopistosta eikä sieltä ollut helppo siirtyä muualle. Mutta miten kirjoitinkaan 1997, aidosti ja innostuneesti:

minajakossi1”Minulle kotona perheen kanssa eläminen oli ilmeisen hyvää aikaa, tilaisuus kokea peruselämää. Erityisesti kesät mökillä järven rannalla, siinä oli alkuvoimaa, siitä sai elämänhalua. Työelämästä irti oleminen antoi tilaa itsensä kohtaamiseen. Rahaa ei ollut, mutta muuta – tärkeämpää. Ja katson ansiokseni että tiedän, miltä tuntuu ilmoittautua työttömäksi ja asioida työvoimatoimistossa.” On tuo kokemus uskottava todeksi, tunnistan oman tyylini ja muistot palaavat lukiessa. Olin menossa väärään suuntaan oman elämän tulkinnassa. Sopeutuminen on minulle luontaista ja joka tilanteessa on myös myönteisiä seuraamuksia.

Kotisivut jatkuvat uuden ammatillisen identiteetin rakentamisella, mikä tapahtui 1980-luvulla syvemmältä omasta persoonallisuudesta kuin ennen, siksi Tabermanin runo on sopiva.

”Vuodeksi palasin yliopistoon ennenkuin uskalsin jättää sen vaiheen taakseni kokonaan. Syyskuussa 1987 sain opettajan sijaisuuden ammatilliselta puolelta ja heittäydyin sen varaan. Tätä päätöstä olin kai jo vuosia kypsytellyt. Ammatillinen koulutus herätti henkiin ja avasi silmät näkemään yliopiston ulkopuolista todellisuutta. Opiskelijat olivat itsenäisiä käytännön taitajia, erilaisia kuin yliopistossa. Opettajan työmäärä oli suuri, mutta se pakotti muuttamaan tottumuksia, piti antaa tilaa opiskelijoille. Aloin luoda aikuispedagogiikkaa.

Erityisen mahtavalta tuntui oman persoonallisuuden käyttö työssä. Sitä tarvittiin, opetus oli vuorovaikutusta. Joskus tuntui, että vain äitinä olosta voin jotain siirtää opetukseen: Tarvittiin lujaa myönteistä vaatimista kuten lasten kasvatuksessa. Yliopistollista tietämystäni ei arvostettu vähääkään, mutta jotenkin piti saada itsensä kuulluksi. Ei me tästä mitään opita sanoi tarjoilijan ammattiin opiskeleva nuorimies – yliopistolla en ollut tuollaista kuullut. Heräsi kysymys, mitä oppiminen on. Tunsin tutkimukset, mutta vasta nyt ajattelin asiaa. Olin vain tyytyväisenä luennoinut, miten heikkoa oppiminen uusimpien tutkimusten mukaan on.”

Tuossa on varmaan avainkokemuksia, joita voin edelleen käyttää. Löysin teoksen Runouden kuntokoulu (Risto Ahti ja Markku Toivonen) ja Markku Envallin aforismit. Ne tuntuivat sisältävän kaiken elämästä, esim. ”Elämä on elettävä vaikeuksien ja ristiriitojen keskellä. Ristiriidat eivät ratkea, ne vaihtuvat toisiksi.” 1970-luvulla löydetty dialektiikka käveli taas vastaan. Nyt ymmärsin sen koskevan omaa elämääni.

1990-luvulla puhutteli  Kirsti Paakkanen:

Osa ihmisistä   tekee työn ja toiset elävät työn. Tajusin kuuluvani ryhmään, joka elää työn.

”Minäkin elän työtä tehdessäni. Suoritin opettajankoulutuksen ja toimin kouluttajana. Aloin kuulla oman ääneni kirjoituksissa ja nähdä heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Nautin työstä ja suuntauduin ulospäin, syvemmältä persoonallisuudesta kuin ennen. Ammatillisen koulutuksen käytännönläheisyys vei kehitystäni eteenpäin. Käsitykseni tiedosta ja oppimisesta alkoivat liittyä kokemuksiin. Työstin näitä peruskysymyksiä ja pinnalle nousivat inhimillinen kasvu ja ihmisen muuttumisen mahdollisuus.”

1990-luvun alku oli minulle optimistista aikaa. Olin löytänyt yhteisön (ammatillinen opettajakorkeakoulu) jossa voi yhdessä kasvaa. Rakensimme malleja kasvusta ja oppimisesta ja arvioimme niitä. Elämän ottaminen omiin käsiin tuntui toimivan koulutuksen piirissä. Vuonna 1994 jouduin apulaisrehtoriksi ja optimistisuus alkoi karista. Työelämä oli kovempi paikka kuin koulutuksen vetäminen. Pakkoliitos ammattikorkeakouluun 1997 tuotti monenlaista myllerrystä jossa oli vaikeaa säilyttää toiminnan laatua.

sllasikatto-300x230Tässä kuva naisesta joka on lasikaton päällä (avatar Second Lifessa). Jouduin opettajankoulutuspäälliköksi 1994-2000 jotta naisvaltainen työpaikka saisi empowermenttia. En tiedä voimaantuiko kukaan muu, mutta itse opin paljon. Kotisivuilla (1997) näen rivien välissä katkeruutta ja hierarkiaan alistumista. Niitä tekstejä en halua käyttää enää sellaisenaan. Uskon että kysymys lasikatosta puhuttelee naisia. Moniko meistä on sen puhkaissut? Minua on muutaman kerran syytetty turhasta lasikaton alle jäännistä (kunnianhimon puutteesta tai pelosta ottaa omat kyvyt käyttöön).

Ihminen ja yhteisöt noudattelevat ns. hypesykliä jossa valtavaa innostusta seuraa laskeutuminen realiteetteihin, sitten vähittäinen nousu, jossa näkee mitä voi oikeasti toteuttaa. Minulla on tässä kuvattu kaksi tuollaista intoilun vaihetta työelämässä ja yksi kotielämässä.

2000-luvun aloitin komeasti Nazim Hikmetin runolla

Meristä kaunein on vielä purjehtimatta. /Lapsista kaunein on vielä kehdossaan. /Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä. /Sanoista kaunein jonka haluan sinulle sanoa, on vielä sanomatta.

Ensimmäinen vuosikymmen oli verkko-opettajaksi kasvun vaihe, taas suurella innostuksella ja kehittämisen motivaatiolla. Yhteisö piti pääosin hakea kauempaa, se löytyi ensin Suomesta ja sittemmin muista maista. Tekniset vaikeudet ja oppimishaasteet pitivät jalat maassa paremmin kuin aikaisemmissa innostuksen vaiheissa. Tämä blogi syntyi syksyllä 2007 jäsentämään verkko-opettajuutta. Sen työn tunsin omakseni, sain myönteistä palautetta ja tunsin oppivani uutta koko ajan.

Eläkkeelle jäätyä 2010 oli luonnollista jatkaa toimintaa verkkoyhteisöissä. Globaalit verkkokurssit käynnistyivät ja hain sieltä oman paikkani. Minua alettiin pyytää mukaan muutamien brittiyliopistojen kursseille. Lapsenlapset syntyivät 2010 ja 2013 ja tunsin sydämeni laajenevan uudella tavalla. Heidän kasvuaan voin seurata ehkä vielä suuremmalla nautinnolla kuin omien lasten kasvua työpaineiden ohessa. Tässä olen menossa, no mitä sitten?

Kehityspsykologiassa jotkut (Jung) uskovat sisäsyntyisiin muutostarpeisiin, jotkut enemmän ulkoaohjautuvuuteen. Minulla syntyi 40-vuoden kieppeillä voimakas tarve muuttaa elämää ja jätin pitkäaikaisen työpaikkani. Tuota ikää on arveltu elämän syvimmäksi murrosiäksi. Sen murroksen jälkeen ihminen elää ensimmäistä kertaa omaa elämää. Aikuisuudessa voi löytää luontaisen itselle sopivan luovan tavan toimia ja kantaa vastuuta tai voi kapeutua ja vetäytyä (Erikson).

Hohhoijaa. Etsin tässä omaa elämääni, mahdoinko edistyä löytämisessä? Jotain tulkinnan virhesuuntia kai oikaisin. Mahtaako puhutella ketään?

Asiantunteva toiminta on kaunista

Opin paljon asiantuntemuksen jakamisesta ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta viime viikolla. Osallistuin ICT-inssien kanssa uuden hankkeen suunnitteluun -ihan oikeasti yhdessä. Menomatkalla Berniin oli vasta idea mutta kahdessa päivässä työstettiin idea suunnitelmaksi. Ihailin miesten asiassa pysymistä ja toistensa kuuntelemista, se oli näkemisen arvoista. Sitä paitsi halusivat pedagogiikan ensimmäiseksi paketiksi josta käsin kaikki etenee. Omalla oppimisen ja verkko-opettajan asiantuntemuksella oli tarvetta. Suurenmoinen kokemus, taas laajeni maailmani konkreettisella tasolla. Vetäjänä oli Tarja JAMK:sta ja hänen tapansa ohjata GOPPia herätti ihailuni myös (= Goal Oriented Project Planning).

Ei kai minusta ole tulossa nörtti, mietin kun eilen näin sometussa Tarmon ottaman kuvan jossa (mukamas) asetuksia tarkastelen ennen monitasoisen palaverin alkua. Sometussa palattiin sitten itselle normaaliin epäselvyyksien pähkäilyyn oppimisen kysymysten äärellä 🙂

Mutta Bernissä oli kuin orkesteri olisi soittanut kauniisti yhteen,  kun suunnitelma rakentui pala palalta.