Mitä on tutkimus ja tutkijaksi kasvu?

Tämä kirjoitus sai virikkeen kun kuuntelin Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tutkimusraportin julkistusta Valtioneuvoston sivuilta (tallenteet tässä osoitteessa.) Paneelissa yksi professori arvioi, ettei ole kyseessä tutkimus, koska ei tuotettu  lainkaan uutta tietoa eikä julkaisun muoto ollut oikea (kirjallisuuskatsaus ensin jne).

Mieleeni palautui viimeinen tutkijakokemukseni Koulutuksen tutkimuslaitoksessa 20 vuotta sitten. Silloin minua puhutteli Riitta Suurlan tekemä jäsennys tutkijan identiteetin kehittymisestä. Jäsennys auttoi minua ymmärtämään omaa historiaani tutkijana. Olin vierailemassa Opetushallituksen hankkeen tutkijana ja halusin tarkistaa identiteettiäni.

Suurla lähti liikkeelle Kuhnin tieteenfilosofisesta esityksestä tieteen vallankumouksista (1962). Se vakiinnutti paradigman käsitteen tarkoittamaan tutkimusta ja havaitsemista ohjaavaa maailmankatsomusta. Esiparadigmaattinen vaihe on täynnä epäselvyyttä, kilpailevia koulukuntia yms. Toinen vaihe normaalitiede syntyy kun joku käsitys on vakiintunut perustaksi ja tutkija omaksuu tietyt dogmit, teoriat ja ontologiset sitoutumukset työnsä pohjaksi. Kriisivaihe syntyy kun normaalitiede ajautuu umpikujaan ja ristiriita voi johtaa jopa tieteelliseen vallankumoukseen. Samalla kun vanha murtuu niin uutta rakentuu. Kriisivaihe avaa silmät uusien ideoiden näkemiselle.

Suurla kokeili Kuhnin ajattelua yksittäisen tutkijan ammatilliseen kasvuun. Tein tästä yksinkertaistetun kuvan

tutkijaksiMateriakeskeisyys tutkijan työn ytimenä tuntui hyvin tutulta, siihen olin aikanaan saanut koulutuksen ja sitä näin tehtävän yliopistossa. Myös Antti Eskola kuvaili herkullisesti normaalitutkijoita jotka keräsivät aineistoa ja puursivat ahkerasti julkaisujaan (Työpäiväkirja 1992).

Teoriavaltaisuus oli tuttua sekin ja usein se omassa elämässä, nuorena ja innokkaana, taisi toteutua varsin yksisilmäisesti julistamisen tapaan. Siihen pääseminen vaati kuitenkin itsensä haastamista ja työlle antautumista. Erityisen kiintoisa vaihe on kokonaisvaltaisuuteen nousu eli paradigmojen rakentaminen todellisuuden ehdoilla. Tutkija löytää pienuutensa ja työ omistaa tekijänsä, tutkijayhteisön. Kokonaisvaltaisuuteen pääsee vain kyseenalaistamalla teoreettisen paradigman ja hakemalla elämäntehtävää aikaan ja muihin konteksteihin sitoutuen.

Palaan julkistustilaisuuteen. Näin miten ällistynyt Manuel Castells oli suomalaisen professorin kannanotosta ja hän nähdäkseni vastasi tuolta kokonaisvaltaisen paradigman tasolta: Me luomme uutta emmekä pelkästään kerää materiaa ja tilastoja.

Olen alkanut lukea julkaisua Kestävän kasvun malli ja tässä vaiheessa voin todeta että kyllä kirjallisuuskatsaus on ja tapaustutkimukset perustellaan hyvin. Uutta tietoa olen jo saanut aika lailla mutta siitä myöhemmin. Nyt kokeilen miten tämä asettuu blogiin … Menihän se paikalleen.

Yksi kiintoisa kysymys voisi olla: mitä uutta on todettu tieteiden kehittymisestä ja tutkijoiden ammatillisesta kasvusta. Onko monitieteinen tutkimus kehittänyt omat paradigmansa?

Lisään vielä Juha Suorannan blogiin linkin, hän kyselee samaan suuntaan ja tuntee uudempaa keskustelua yliopiston sisältä käsin.

 

Pekka Himanen ja Suomen tulevaisuus

Sattui sopivasti tuo edellinen postaus 70-luvun kuohunnoistaa, kun nyt haluan kirjoittaa hankkeesta, jossa hahmotetaan Suomen tulevaisuutta eteenpäin. Peruspyrkimykset ovat ihan samoja kuin tuolloin opiskelijaliikkeessä: ymmärtää mistä kaikesta on kysymys ja vaikuttaa niin että maapallo pelastuisi ja ihmisten olisi hyvä elää täällä. Olen seurannut hanketta vähän laiskasti, mutta nyt Saska Saarikoski antoi syvyyttä viittamalla 2.1.2000 Helsingin Sanomissa julkaistuun Manuel Castellsin haastatteluun. Se palautti mieleen Castellsin Keskustelua historian kanssa, jonka aiemminkin olin kuunnellut ihastuneena. Castells on lähtenyt Espanjasta nuorena opiskelijana Francon hallinnon aikaan, ollut Pariisissa opiskelijaliikkeen syntyessä, matkustellut paljon ja vaikuttanut myös Californiassa. Sieltä käsin hän on nyt mukana tutkimassa Suomen tulevaisuutta.

Upeasti Castells antaa tuossa Saarikosken haastattelussa arvoa Suomelle ja näkee silloiseen tulevaisuuteen. Hakkerietiikka kirja oli saanut jo alkunsa kun Castells, Linus Torvalds ja Pekka Himanen kohtasivat Berkeleyssä v. 1998. Kirja on julkaistu 2001 ja siinä ovat mukana nämä kolme miestä. Kirja on ollut merkityksellinen niin minulle kuin monelle ystävälleni. Hahmotan siis pitkän ketjun ihmisiä ja työtä tässä isossa maailman parantamisen hankkeessa.

Viime päivinä sain taas uutta materiaalia kun seurasin valtioneuvoston lähetyksiä ns pyöreän pöydän keskusteluista, joissa Himanen tapasi n. 30 suomalaista asiantuntijaa, joilla oli annettavaa Suomen tulevaisuuden hahmottamiseen. Niin moni ihminen tekee hyvää työtä ja kantaa vastuuta sekä pystyy yhteistyöhön. Suomalaisen tulevaisuusselonteon ja kansainvälisen hankkeen välittäjinä toimivat Pekka Lindroos ja Mari Hjelt, joilla oli vetovastuu päivien ohjelmasta ja yhteenvedosta. Voin vain kiittää, opin paljon, ajatteluni kehittyi.

Ymmärrän entistä selvemmin miten talous, hyvinvointi ja ekologia on liitettävä toisiina erottamattomasti tavalla mikä nostaa ihmisen ja arvokkaan elämän keskiöön. Ei siis mikään helppo tehtävä, mahdoton, voisi sanoa. Mutta silti sitä on yritettävä ja tehtävä, koska muuten meillä ei tulevaisuutta ole. Ei ainakaan lapsenlapsilla, kai jokainen haluaa turvata heillekin hyvän elämän edellytykset. Entistä paremmin ymmärsin että ICT ja digitaalisen innovoinnin merkityksen. Sitä kautta voimme säästää ympäristöä ja samalla luoda uutta hyvinvointia. Olen toiminut kansainvälisissä online verkostoissa mutta en ole ymmärtänyt että kyse on myös talouden pelastamisesta. Olen kokenut avoimet yhteisöt ’vain’ kansainvälisen yhteisymmärryksen ja tiedon jakamisen areenoina.

Olen itse ns suuria ikäluokkia, sodan jälkeen syntynyttä polvea, jolle ensimmäisen kerran joukkomittaisesti avautuivat yliopiston portit. Tuolla seikalla on tulkittu opiskelijaliikehdintää, kun kaikki eivät enää tulleet rikkaista perheistä vaan ihan tavallisista. Kapina oli olemukseltaan kuitenkin kansainvälinen ja siitä asti tietoisuuteni on ollut avoin globaalille. Konnektivismin opinnot olivat suora jatkumo toimintaketjussa. Vein sinne idean Hakkerietiikan sitomisesta taustateoriaksi ja sain vastakaikua, vaikka hakkeri-käsite oli jo muuntunut kielteiseksi. Sitä joutui selittämään. Ihminen haluaa olla osa jotain itseä suurempaa ja osallistuessa haluaa tulla arvostetuksi vertaistensa kautta.

”Henkisesti teknologinen kumous oli jatkoa 60-luvun radikalismille”, Castells sanoi Saarikosken haastattelussa. Se oli helppo ymmärtää ja ottaa vastaan. Tämän päivän kumous vaatii yhdistämään teknologisen, ekologisen ja hyvinvoinnin. Isompaa haastetta en osaa kuvitella ja ratkaisu vaatiikin, kuten Castells sanoi jo v. 2000: ”nykyään pitää vallata ihmisten tajunta.” Ihmisten on haluttava oikeita asioita. Työtä riittää, kun Suomessakin on keskitytty Himasen ja koko tulevaisuushankkeen matalamieliseen haukkumiseen. Median roolia ihmettelen, onko pakko käyttäytyä niin huonosti, jotta edustaisi ns kansan mielipidettä vai miksi  pitää alittaa oma tasonsa. Ristiinnaulitseminen on usein tullut mieleen, se tapahtuu edelleen yhtä sujuvasti kuin muinoin.

Silti on uskottava ihmiseen ja tehtävä hyvää silti. Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitus s. 183-4 kuvaa mainiosti tätä puolta.

Ihmiset ovat epäjohdonmukaisia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä kaikesta huolimatta.

Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä ja alhaisista vaikuttaista. Tee hyvää kaikesta huolimatta.

Luettelo jatkuu yhtä osuvana, mutta lopetaan tähän. Tällaisten vaikeuksien keskellä sisu, oma usko arvoihinsa punnitaan. Jännitteiden keskellä on jännittävä elää, kirjoitin joskus jouduttuani päällikkötehtäviin.

Suurin osa suomalaisista on kuitenkin osaavaa ja yhteistyökykyistä väkeä kuten nuo pyöreitten pöytien osallistujat ja monet muut oman työnsä ääressä. Voi jos voisikin antaa kunnian heille kenelle se kuuluu. Ja jättää omaan arvoonsa pahansuovat typeryydet. Tulevaisuus 2030 hankkeella on verkkosivustoja joihin aion tutustua paremmin näiden kolmen työntäyteisen päivän virittämänä. Mielestäni hanke on kaikkien suomalaisten yhteinen ja voin miettiä, miten voisin antaa panokseni. Meitä kehittämishaluisia elinikäisiä oppijoita on lisääntyvissä määrin. Hauska fakta oli sekin että nyt on elossa enemmän isovanhempia kuin koskaan ennen – ajatelkaa mikä mahdollisuus…

Verkkoelämä taideteoksena

Kuuntelin eilen Pekka Himasen Elämä taideteoksena luennon suorana lähetyksenä Helsingin yliopiston luentosalista. Kolme tuntia kului nopeasti ja pääsin ajattelevaiseen tilaan mikä vaikuttaa edelleen. Voisiko ja millä tavoin myös verkkoelämä toteutua taideteoksena? Sehän on osa minun elämääni.

Edellisessä postissa löysin käsitteet asua ja vierailla verkoissa. Asukkaat ovat tavallaan vallanneet paikat ja rakentaneet omat norminsa, oman kielensä ja osa välineistä onkin laadittu asukkaille (twitter, FB). Diginatiivi käsite on yleisessä käytössä ja sen avulla syyllistetään meidät muut, syntymävuotemme on jotenkin väärä. Tästä natiiviajattelusta siirryin asukas-valikoiva vierailija analogiaan joka sopii paremmin. Miten siis verkoissa elää ja vierailla taideteosta rakentaen?

Himanen on filosofian lisäksi upea psykologian opettaja, hän auttaa tiedostamaan omaa kehityshistoriaansa jota kautta tavoitteetkin löytyvät. Hän tekee sen aidosti omana itsenään, muuten se ei toimisikaan. Hän etsii hyviä kysymyksiä ja toimii mallina luovasta intohimosta itse. Se tarttuu kuunnellessa: vuorovaikutus tapahtuu kuulijan mielessä ja vaikutus jatkuu tilanteen päätyttyä. Muistan edelleen Pekan luennon kesällä 2007 verkko-opettajien jazz-seminaarissa Porissa. Jotkut esimerkit olivat samoja mutta niiden työstäminen ei ole päättynyt mielessäni eikä hänenkään mielessään.

Video on nimenomaan tunnelman välittäjä ja sellaisena pedagogisesti perusteltu. Tunnelmaa ei voi selittää se pitää kokea ja sen voi tuoda videon kautta tilanteeseen. En voi välttyä ajattelemasta että tämä liittyy syvä-pinta-tasojen erotteluun. Tiedostan vaarana pinnalliseen siirtymisen ainoana normina, jossa videot ja musiikki ovat viihdettä ja kaiken pitää vaihtua nopeasti hetkestä toiseen. Emme kai anna verkkoelämän ajautua tähän, vain tähän?

Verkossa asuminen on mahdollista myös syvemmillä tavoitteilla kuin itsen viihdyttäminen ja elämän pakeneminen. Tämä on painava lause minulle ja se oli kiva löytää. Alan entistä tietoisemmin rakentaa verkkoelämää, jossa tavoite löytyy global dignity liikkeen ja menossa olevan digni.fi toiminnan kautta. Tämä elämä alkaa omien pelkojen kohtaamisella ja rohkeuslihasten jatkuvalla harjoittamisella. Se merkitsee myös oman kritiikin filosofian rakentamista: selvittää miten ottaa vastaan jatkuvan arvonkiellon ja estämisen. Verkko-opettajan arkipäivää viimeiset viisi vuotta on ollut kuunnella miten me kunnon ihmiset kohtaamme pullakahvin ääressä eikä missään ihme virtuaalissa. Siihen on tottunut, siihen on turtunut, mutta olen myös vieraantunut lähiyhteisöstä sen vuoksi – koska henkisen tuen on saanut verkoissa: toisissa blogeissa, sometu keskusteluissa, webinaareissa, globaalissa opiskelussa.

Verkkoihin lisää viisautta olisi myös voinut olla otsikkoni. Epäilemättä jatkan näistä teemoista lopun elämääni. Kiitos Pekka Himanen että olet olemassa ja kiitos kaikki ystäväni joiden kannattelemana jaksan ylläpitää luovaa intohimoani.

(Tässä kohden pitää aina kunnon ihmisille kertoa että joo, on mulla ihan hyvä puoliso – tuolla se kuorsaa, ja on kaksi lasta kuten kunnon suomalaisilla on. Sanon aina verkko-opena että en tule viemään pois niitä puolisoita sieltä sohvalta olkaa ihan rauhassa).

Oliko tuossa sulkumerkeissä verkkoelämän herättämät syvät pelot vai mitä lie?