Edelleen hämärää

Olen haastanut itseni uudistamaan domain-sivun sisällön, mutta sepä ei etene. En tiedä miten sen tekisin. Minulla olisi tarjolla graafisen alan apua serkunpoika Paavolta, mutta en tiedä mitä pyytäisin.

sumukapeaSuuri apu minulla on siskon miehen korkealaatuiset valokuvat, joista saan napsia osia omaan käyttöön. Tämä kuvaa hämäryyttä sieluni yllä 🙂 Sitä etsii ja etsii ja kuvittelee löytävänsä, sitten taas hämärtää.

sumupystyElämässä moni asia heijastuu yhä uudelleen, hiukan erilaisena. Suomenkielinen ja englanninkielinen blogini ovat erilaisia heijastumia. Tässä blogissa näkyy ammatillinen kasvu ja yhteisöihin osallistumiset kotimaassa. Olen kokeillut verkkoelämää ja vaiheistanut kokemuksiani. On laajoja aiheita ja suppeita, sisäkkäin. Tulevaisuus on avoin.

Englanniksi olen ollut sama oma itseni koko ajan. Olen peilannut asiantuntijuuttani osallistumalla ja saanut kavereita. Olen hahmottanut globaalin vaihdon alueita. Olen saanut tukea ja kritiikkiä sopivassa suhteessa. Vieraalla kielellä on ärtymystä vaikeampi osoittaa, siksi keskustelut ovat usein jääneet lyhyiksi. Vuoteen en ole kirjoittanut mitään eli tulevaisuus on avoin silläkin puolella. Mitä isona tekisin? on minun ikuinen kysymys.

sumuveneJotkut osat hahmottuvat sumussakin muita paremmin. Sitä paitsi vene kuvaa myös liikkumisen mahdollisuutta. Liikkeessä haluan pysyä edelleen.

Rajoitanko domain-sivun tämänhetkisiin innostuksen kohteisiin? Tuntuu oikealta ratkaisulta, henkilöhistoria jääköön kotimaassa jaetuksi. Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden muisteloa luetaan edelleen.

Toinen kiva aihe suomeksi oli mummi & lapsenlapsi yhteisopiskelu koodauksen taidoissa. Siitä lupasin käydä kertomassakin marraskuussa. Jotain muutakin senioriverkoista pitää kehitellä.

Filosofista kokonaisnäkemystä kypsyttelen seuraamalla päivittäin Teemalla klo 17 keskusteluja filosofin (Esa Saarinen) kanssa. Kirsti Paakkanen painotti omien juurien tunnistamista ja tunnustamista. Leena Palotie välitti intohimon tutkimukseen ja itsereflektion merkityksen. Leif Segerstam oli kuin luovuus itse, hän taisi virittää minut käyntiin. Säveliä on pieni määrä, mutta niistä voi kehitellä mitä vaan. M.A. Numminen osoittautui sosiologi-filosofi- kielitieteilijäksi, joka arvostaa ihmisyyttä jokaisessa.

Entä minä sitten? Tähän kysymykseen saa vastata 🙂

 

Elämänfilosofia – mitä se voisi olla?

Olen kirjoitellut itselleni havaintoja ja tulkintoja tapahtumista siitä asti kun suoritin ammatillisen opettajankoulutuksen v. 1990. Reflektoiva kirjoittaminen ns. Siniseen vihkoon oli pakollinen osa tätä koulutusta. Aloitin kirjoittamisen opetusharjoittelun yhteydessä, se viritti tarpeen selittää toimintaansa. Reflektointi jäi tavaksi ja johti muutaman vuoden päästä kokeilemaan, osaisinko määritellä elämän tehtäviä. Löytyi viisi haastetta. Niitä sitten tarkistin ajoittain. Muistiinpanoista näen, miten olen ennakoinut tulevaa mainitsemalla haaveeksi jonkin joka toteutuu 2-3 vuoden päästä.

kaunis

Tänä keväänä osallistuin Written Selfie- verkkokurssille. Sen aikana kävin taas kerran läpi elämääni ja sen tulkintoja. En edennyt suurempaan itseni rakastamiseen kuten oli tarkoitus, mutta uusia muistoja nousi mieleen. Jäsentämisestä on aina hyötyä ja kurssin rakenne tuki tiedostamisen etenemistä.

Viikko sitten osuin kuuntelemaan Esa Saarisen luentoa systeemiajattelusta Aalto-yliopiston opiskelijoille. Hän pitää tuon vuosittain ja kuuntelin sitten kaikki tämän kevään kahdeksan luentoa. Hän on kehittänyt kurssiaan opiskelijoiden oman ajattelun virittämisen suuntaan ja toimii itse mielestäni hyvänä mallina. Hän peilaa erilaisia tapahtumia (kulttuurin, urheilun, mitä tahansa yhteistä) ja tulkitsee niitä eri tavoin omaa elämänfilosofiaansa vasten. Hän asettaa oman elämänsä, perheensä, parisuhteensa ja ystäväsuhteensa avoimesti opiskelijoiden oppimisen käyttöön. Ei mennyt hukkaan nuo 16 tuntia jotka vietin hänen kanssaan. Sain syvyyttä omiin tulkintoihin.

Heräsi ajatus kuvailla oma kasvu keskeisten ajattelutapojen siirtyminä. Ensin lapsi ja nuori solahtaa osaksi ympäröivää kulttuuria niin että sitä on vaikea edes nähdä. Jotkut hetket jäävät mieleen: muistan pohtineeni miten hyvä kun minulla on kaksi kotia (oman lisäksi sukulaisperhe joka oli ulkoisesti menestyneempi). Tein havaintoja lukiolaisten erilaisista kodeista, koska tunsin oman kodin erilaiseksi. Jyväskylän yliopistoon siirtyminen asetti isoja haasteita mutta samalla vapautti vanhoista.

Menin aikanaan täysin sydämin mukaan opiskelijaliikkeeseen, koska siellä oli kodikasta olla. Yksi senaikainen toimintatapa tuntuu kuitenkin nykyisin täysin vieraalta: me olimme mestareita paljastamaan muiden virheitä ja puutteellisuuksia. Yhteiskunnan porvarillisuus, opetuksen länsimaiset juuret, milloin mitäkin piti osoittaa sormella. Nyt jälkikäteen tuota toimintaa voisi tulkita oman itsetunnon pönkitykseksi. Bad romance- Gagan käsitettä Esa käytti valoittaessaan lukuisia mahdollisia sivupolkuja. Pulp Fiction auttoi ulkoisten tekijöiden syyttämisen havainnollistamisessa.

Kirjoittaessani v. 97 kotisivut nimesin tiedostukseni vaiheita. Ensin parannettiin maailmaa kuin harjoitukseksi ja sitten oli vuorossa hämärä sydäntemme yllä /Taberman. Lasten kasvattava vaikutus vanhempiin on Esa Saarisen luennolla läsnä, kuten oli myös kotisivuillani. Itsen kasvatus on elinikäinen tehtävä, aina pahasti kesken. Niinpä kirjasin tärkeimmäksi tehtäväksi itseen tutustumisen: kaivaa esiin se mitä olen ja käyttää sitä vuorovaikutussuhteissa.

Aikuiskouluttajana harppaus eteenpäin tuli teorian sitomisesta käytäntöön (paremmin kuin yliopistolla). Kun pääsin välillä tutkijaksi, sain tilaisuuden vaiheistaa omaa toimintaa. Jaoin jäsennyksiä muiden kanssa, mikä oli iso askel sekin. Kotisivujeni ennuste 2000-luvulle on kovin toiveikas. Julkaisen sen tässä:

”Töistäni parhaat ovat vielä tekemättä. Ne kirjoitukset, teot, aloitteet, projektit joissa integroin oppimaani. Kirjoitan pääteokseni inhimillisen oppimisen ehdoista, työnimenä rakkauden pedagogiikka. Kuvituksella on merkittävä rooli tässä teoksessa. Se sisältää kuvia, joiden näkemisen jälkeen ei ole entisellään… (Hopper ja Cyberspace)

Uusi vuosituhat alkaa oppimisen arvon nousulla. Ihminen kasvaa eettisesti ja arvoja punnitaan. Keksitään uudelleen ammatillinen koulutus. Ymmärretään ettei markka sovi sen laadun mittariksi. Tehdään väliaikainen laki, joka estää ottamasta koulutuksen johtoon juristeja tai ekonomeja. Insinööreille järjestetään pakollista koulutusta aiheesta ”Mitä on ihminen?” He tekevät ainakin yhden käytännön harjoituksen ennen kuin heidät päästetään oppilaitokseen. Vuonna 2005 näidenkin ammattiryhmien koulutus on kehittynyt niin että esto voidaan purkaa. Päästään erilaisten ihmisten yhteistyöhön. Eheyttä etsin ikivanhan zeniläisyyden hengessä. (lainaus poistettu tästä)

Näin oppimiseen ei tarvitse liittää perinteen rasitteita vaan koulutuksen kehitystä voidaan tarkastella jatkumona, jossa viisaat kasvattajat ovat aina uudelleen löytäneet kasvatuksen totuuksia. Ei tarvitse haukkua järjestelmiä kun uskaltaa nähdä ongelmat itsessäkin. Hyväksyä oman rajallisuutensa.”

Saarisen luennot on suunnattu noille pulmallisena pitämilleni ammattiryhmille. Hän osaa käsitellä haastetta. Tämä oli yksi syy Esan luentojen puhuttelevuuteen. Hän herättää henkiin inhimillisen puolen kaikkialla, näkee ihanuuden siemenen ihmisessä. Voisin sanoa hänen rakentaneen kaipaamaani rakkauden pedagogiikkaa: ilmapiiriä joka tukee kasvua. (Vaihdoin rakkaus-käsitteen välittämiseksi jossain versiossa, kun rakkaus on suomeksi niin painava sana). Esa osoittaa esimerkein mitä korkealaatuinen toiminta on johtajuudessa, jääkiekossa, musiikissa. Jotain yhteistä löytyy …

Mitä voisin kommentoida itselle 20v taaksepäin? En kirjoita pääteosta yhtään mistään, mutta jonkinlaista kuvakirjaa digimuodossa voisin harkita. Tai siis tässä koko ajan kirjoitan 🙂

Elämän käännekohdat – 40 vuotias itsenäistyy

Tässä vaiheessa omaelämänkertaa pysähdyn miettimään kehityksen kulkua, tasaisuutta vs käännekohtia. Psykologiassa puhutaan tasaisista vaiheista joista kriisin kautta siirrytään uudelle tasolle. Blogasin joku aika sitten tutkijan kasvusta kuvaten miten vähitellen voidaan siirtyä laajempien kokonaisuuksien hallintaan.

tutkijaksiTuo kuvaus liittyy minunkin ammatilliseen kasvuun. Opin koulutuksessani toimimaan ensimmäisen tason mukaisesti, materiaalikeskeisesti. Myös lisensaatin työssä jatkoin sillä tasolla vaikka olin jo sisäisesti tyytymätön. Teoriana marxilaisuus ei ollutkaan sovellettavissa psykologiaan sellaisenaan, enkä muitakaan teorioita osannut käyttää. Ratkaisuna oli empiriassa pysyminen ja tilastomenetelmillä leikkiminen.- En ole  ennen ajatellut mitä jos olisin toiminut toisin tuossa elämänvaiheessa, mutta nyt tämän elämänkerran kirjaamisen yhteydessä nousee monia kohtia. Jos opiskelijaliikettä ei ollut noussut, olisinko käyttänyt energian tutkijaksi kasvuun (ja olisin edelleen yliopistolla töissä)?

Samanlaisen kuvauksen voisin rakentaa ihmisen elämänkaaresta. Klassikko Erikson kuvasi jo 1950-luvulla keskeiset kahdeksan elämän vaihetta kriiseineen. Vaiheen eläminen voi jäädä tavallaan kesken, jos siihen sisältyvät keskeiset haasteet eivät tule ratkaistuksi. Keskeneräiset asiat tulevat vastaan myöhemmin, jolloin on tilaisuus elää ne läpi uudella tavalla. Koskaan ei ole liian myöhäistä elää lapsuus uusiksi, sanotaan. Sama koskee nuoruutta ja aikuisuutta, aina on tilaisuus kasvaa henkisesti. Siitä tässä elämässä on kysymys.

Palaan omaan aikuisuuteen astumisen vaiheeseen. Olin töissä yliopistolla, assistenttina ja tutkijana. Parisuhde vakiintui ja ensimmäinen lapsi syntyi. Se on valtava mullistus naisen elämässä, mutta siihen aikaan työhön palaaminen 6 kk jälkeen oli itsestään selvää ja äitiydestä nauttiminen piti asettaa uomiinsa. Omistusasuminen on Suomessa tärkeä ja se mahdollistui meille kun mies oli sen jo tahollaan aloittanut. Siirryttiin kolmioon lähiössä ja tultiin juuri ja juuri toimeen opinto- ja asuntolainakierteessä. Samaan aikaan suhteeni työhön muuttui ja myös  työpaikan suhtautuminen minuun. En ollut enää lupaava nuori ja opiskelijaliikkeen heikennettyä ei verkostoillani ollut samaa arvoa kuin ennen. Mieleen hiipi että lähdettävä on, tämä ei ole minun paikkani. Vihdoin uskalsin lähteä 3 kk sijaisuuteen ja jättää ns yliopistourani (so jatkuvat sijaisuudet). Tuo oli iso askel minulle, pitkään kypsytelty. Siitä askelesta aukeni aikuiskouluttajan työ ammatillisessa opettajankoulutuksessa, toinen antoisa aktiivisen toiminnan vaihe elämässäni. Lähtiessäni en tätä kuitenkaan voinut tietää, vaan olin aika kovilla henkisesti.

Kriisivaiheessa arvioidaan omaa elämää tavallista syvemmin. Mitä minä olen, mitä haluan? Jung puhuu yksilöllistymisestä (individuaatio), itseksi tulemisesta. Hän näkee isoksi askeleeksi aikuisuudessa 40 ikävuoden vaiheen, jossa vasta irtaudutaan kodin perinnöstä. Ensin ollaan sidoksissa kotiin henkisesti, sitten irtaudutaan olemalla  vastakkaista mieltä, mikä on vain riippuvuuden toinen muoto. Noin se oli minulle tapahtunut. Olin 40 enkä tiennyt mitä MINÄ oikeasti olin. Oli mies ja kaksi lasta jotka tuntuivat kyllä oikeilta, mutta entä minä itse? Jungin mukaan individuaatio on suurelta osin tiedostamattoman johtama prosessi, jossa yksilö kohtaa omat tiedostetut ja tiedostamattomat puolensa. Prosessi alkaa tyhjyydeen ja masennuksen kokemuksilla. Individuaatio merkitsee vapautumista sovinnaisuuden kahleista ja omien aitojen elämänratkaisujen löytymistä. Oman persoonallisuuden eri puolet integroituvat niin että naiseus ja miehuus saavat tilaa kummassakin sukupuolessa. (Ihmisen elämänkaari, toim. P.Niemelä ja J.E. Ruth 1988 , J Myyrän artikkeli Keski-iän kehitystehtävät, siirtymäkauden saavutuksia s 202-204.)

Huomasin miten hyvä käsite siirtymäkausi onkaan ja lihavoin sen. Ei ole käännekohtia vaan siirtymiä, jos käytetään psykologisia käsitteitä. Sosiologit ja historian tutkijat kuvaavat ulkoisia tapahtumia joihin yksilön elämää voi peilata. Nyt piti mennä syvemmälle ja hakea muistin tueksi kirjahyllystä psykologian teos. Jospa lopetan tämän postin happy endiin: olen 40 v ja tulen omaksi itsekseni ensimmäistä kertaa. Seuraavaksi löydän työn jossa voin käyttää persoonallisuuttani ja kasvaa edelleen. Se olkoon seuraava tarina.

Kommenttina vielä tässä välissä, että 60-lukulaisuus taitaa olla ainoa vaihe jossa yleinen yhteiskunnallinen murros heijastui samanlaisena minuun. 1980-luku oli taloudellisen kasvun aikaa, mutta minun taloudellinen tilanne oli heikoimmillaan, elin ansiosidonnaisella uutta työpaikka etsiessä. Ensimmäisen pysyvän työmääräyksen taas sain 1991 jolloin muu Suomi alkoi taloudellisesti romahtaa. Olin 46-vuotias, pitkään siis viivyin pätkätöissä.

Oman elämän etsimistä

Noin hassu otsikko kirjoitukselle syntyi kehittellessäni ideaa ”1964 ylioppilaat”. Huomasin, etten edes itsestäni osaa kertoa. Vuonna 1997 kirjoitin kotisivut aikuisuudestani. Tytär teki internetohjelmoinnin opintoja ja kertoi, että minun kotisivut olivat osa sitä. Ei auttanut muu kuin tuottaa tekstiä. Jäsennyksen 70-80-90-luku keksimme yhdessä ja 2000-luku oli ennusteena. Sivut olivat työpaikan palvelimella linkitettynä kasvatus- ja kehityspsykologian kurssiin jota opettajankoulutuksessa vedin. Opiskelijat saivat tutustua opettajaansa sitäkin kautta.

Jotain noista kotisivuista voisin vieläkin säilyttää. Esim. kukin vuosikymmen alkoi mietelauseella ja sisälsi muutaman kuvan sekä summauksen keskeisestä sisällöstä, tuo tuntuu edelleen hyvältä idealta. 1970-luku on mielessäni edelleen samanlaisena. Sen julkaisin tässä blogissa vuosi sitten kun Kampus kuohui -hanke keräsi aineistoa. Kirjoituksessa välittyy sekä innostus että liikkeestä irtautuminen.

1980-luku alkoi Tommy Tabermanin runolla

Yksin luoja tietää että töitä riittää. /Ensin muuttaa maailmaa, ikäänkuin verryttelyksi. /Sitten vuorossa hämärä sydäntemme yllä.

Näin kävi minullekin, kerroin kotisivuilla. ”1980-luku oli vähittäistä sisäänpäin kääntymisen aikaa. En onnistunut rakentamaann aitoa tutkijan motivaatiota, vaikka hankin rahoitusta ja keräsin aineistoa. Tohtorin tutkinnon sijaan tein mainion poikalapsen 1983 ja olin osaksi kotona seuraavat vuodet. Kotiäitinä ja työttömänä.”

Kun olin arvioinut nyt elämääni taaksepäin ja etsinyt vaikeita taitekohtia, luulin työttömyyden olleen sellainen. Minulle oli työkokemusta vain yliopistosta eikä sieltä ollut helppo siirtyä muualle. Mutta miten kirjoitinkaan 1997, aidosti ja innostuneesti:

minajakossi1”Minulle kotona perheen kanssa eläminen oli ilmeisen hyvää aikaa, tilaisuus kokea peruselämää. Erityisesti kesät mökillä järven rannalla, siinä oli alkuvoimaa, siitä sai elämänhalua. Työelämästä irti oleminen antoi tilaa itsensä kohtaamiseen. Rahaa ei ollut, mutta muuta – tärkeämpää. Ja katson ansiokseni että tiedän, miltä tuntuu ilmoittautua työttömäksi ja asioida työvoimatoimistossa.” On tuo kokemus uskottava todeksi, tunnistan oman tyylini ja muistot palaavat lukiessa. Olin menossa väärään suuntaan oman elämän tulkinnassa. Sopeutuminen on minulle luontaista ja joka tilanteessa on myös myönteisiä seuraamuksia.

Kotisivut jatkuvat uuden ammatillisen identiteetin rakentamisella, mikä tapahtui 1980-luvulla syvemmältä omasta persoonallisuudesta kuin ennen, siksi Tabermanin runo on sopiva.

”Vuodeksi palasin yliopistoon ennenkuin uskalsin jättää sen vaiheen taakseni kokonaan. Syyskuussa 1987 sain opettajan sijaisuuden ammatilliselta puolelta ja heittäydyin sen varaan. Tätä päätöstä olin kai jo vuosia kypsytellyt. Ammatillinen koulutus herätti henkiin ja avasi silmät näkemään yliopiston ulkopuolista todellisuutta. Opiskelijat olivat itsenäisiä käytännön taitajia, erilaisia kuin yliopistossa. Opettajan työmäärä oli suuri, mutta se pakotti muuttamaan tottumuksia, piti antaa tilaa opiskelijoille. Aloin luoda aikuispedagogiikkaa.

Erityisen mahtavalta tuntui oman persoonallisuuden käyttö työssä. Sitä tarvittiin, opetus oli vuorovaikutusta. Joskus tuntui, että vain äitinä olosta voin jotain siirtää opetukseen: Tarvittiin lujaa myönteistä vaatimista kuten lasten kasvatuksessa. Yliopistollista tietämystäni ei arvostettu vähääkään, mutta jotenkin piti saada itsensä kuulluksi. Ei me tästä mitään opita sanoi tarjoilijan ammattiin opiskeleva nuorimies – yliopistolla en ollut tuollaista kuullut. Heräsi kysymys, mitä oppiminen on. Tunsin tutkimukset, mutta vasta nyt ajattelin asiaa. Olin vain tyytyväisenä luennoinut, miten heikkoa oppiminen uusimpien tutkimusten mukaan on.”

Tuossa on varmaan avainkokemuksia, joita voin edelleen käyttää. Löysin teoksen Runouden kuntokoulu (Risto Ahti ja Markku Toivonen) ja Markku Envallin aforismit. Ne tuntuivat sisältävän kaiken elämästä, esim. ”Elämä on elettävä vaikeuksien ja ristiriitojen keskellä. Ristiriidat eivät ratkea, ne vaihtuvat toisiksi.” 1970-luvulla löydetty dialektiikka käveli taas vastaan. Nyt ymmärsin sen koskevan omaa elämääni.

1990-luvulla puhutteli  Kirsti Paakkanen:

Osa ihmisistä   tekee työn ja toiset elävät työn. Tajusin kuuluvani ryhmään, joka elää työn.

”Minäkin elän työtä tehdessäni. Suoritin opettajankoulutuksen ja toimin kouluttajana. Aloin kuulla oman ääneni kirjoituksissa ja nähdä heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Nautin työstä ja suuntauduin ulospäin, syvemmältä persoonallisuudesta kuin ennen. Ammatillisen koulutuksen käytännönläheisyys vei kehitystäni eteenpäin. Käsitykseni tiedosta ja oppimisesta alkoivat liittyä kokemuksiin. Työstin näitä peruskysymyksiä ja pinnalle nousivat inhimillinen kasvu ja ihmisen muuttumisen mahdollisuus.”

1990-luvun alku oli minulle optimistista aikaa. Olin löytänyt yhteisön (ammatillinen opettajakorkeakoulu) jossa voi yhdessä kasvaa. Rakensimme malleja kasvusta ja oppimisesta ja arvioimme niitä. Elämän ottaminen omiin käsiin tuntui toimivan koulutuksen piirissä. Vuonna 1994 jouduin apulaisrehtoriksi ja optimistisuus alkoi karista. Työelämä oli kovempi paikka kuin koulutuksen vetäminen. Pakkoliitos ammattikorkeakouluun 1997 tuotti monenlaista myllerrystä jossa oli vaikeaa säilyttää toiminnan laatua.

sllasikatto-300x230Tässä kuva naisesta joka on lasikaton päällä (avatar Second Lifessa). Jouduin opettajankoulutuspäälliköksi 1994-2000 jotta naisvaltainen työpaikka saisi empowermenttia. En tiedä voimaantuiko kukaan muu, mutta itse opin paljon. Kotisivuilla (1997) näen rivien välissä katkeruutta ja hierarkiaan alistumista. Niitä tekstejä en halua käyttää enää sellaisenaan. Uskon että kysymys lasikatosta puhuttelee naisia. Moniko meistä on sen puhkaissut? Minua on muutaman kerran syytetty turhasta lasikaton alle jäännistä (kunnianhimon puutteesta tai pelosta ottaa omat kyvyt käyttöön).

Ihminen ja yhteisöt noudattelevat ns. hypesykliä jossa valtavaa innostusta seuraa laskeutuminen realiteetteihin, sitten vähittäinen nousu, jossa näkee mitä voi oikeasti toteuttaa. Minulla on tässä kuvattu kaksi tuollaista intoilun vaihetta työelämässä ja yksi kotielämässä.

2000-luvun aloitin komeasti Nazim Hikmetin runolla

Meristä kaunein on vielä purjehtimatta. /Lapsista kaunein on vielä kehdossaan. /Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä. /Sanoista kaunein jonka haluan sinulle sanoa, on vielä sanomatta.

Ensimmäinen vuosikymmen oli verkko-opettajaksi kasvun vaihe, taas suurella innostuksella ja kehittämisen motivaatiolla. Yhteisö piti pääosin hakea kauempaa, se löytyi ensin Suomesta ja sittemmin muista maista. Tekniset vaikeudet ja oppimishaasteet pitivät jalat maassa paremmin kuin aikaisemmissa innostuksen vaiheissa. Tämä blogi syntyi syksyllä 2007 jäsentämään verkko-opettajuutta. Sen työn tunsin omakseni, sain myönteistä palautetta ja tunsin oppivani uutta koko ajan.

Eläkkeelle jäätyä 2010 oli luonnollista jatkaa toimintaa verkkoyhteisöissä. Globaalit verkkokurssit käynnistyivät ja hain sieltä oman paikkani. Minua alettiin pyytää mukaan muutamien brittiyliopistojen kursseille. Lapsenlapset syntyivät 2010 ja 2013 ja tunsin sydämeni laajenevan uudella tavalla. Heidän kasvuaan voin seurata ehkä vielä suuremmalla nautinnolla kuin omien lasten kasvua työpaineiden ohessa. Tässä olen menossa, no mitä sitten?

Kehityspsykologiassa jotkut (Jung) uskovat sisäsyntyisiin muutostarpeisiin, jotkut enemmän ulkoaohjautuvuuteen. Minulla syntyi 40-vuoden kieppeillä voimakas tarve muuttaa elämää ja jätin pitkäaikaisen työpaikkani. Tuota ikää on arveltu elämän syvimmäksi murrosiäksi. Sen murroksen jälkeen ihminen elää ensimmäistä kertaa omaa elämää. Aikuisuudessa voi löytää luontaisen itselle sopivan luovan tavan toimia ja kantaa vastuuta tai voi kapeutua ja vetäytyä (Erikson).

Hohhoijaa. Etsin tässä omaa elämääni, mahdoinko edistyä löytämisessä? Jotain tulkinnan virhesuuntia kai oikaisin. Mahtaako puhutella ketään?

Digitaalinen minä ja identiteetti

Eilen pysähdyin katselemaan Alan Levinen videota, jolla hän puhuu omana itsenään nopeasti vaihdellen reaalissa tai digimaailmassa. Tosi hyvä demo siitä miten minät ovat samat. Onko parempi sanoa minä kuin identiteetti joka identifioituu ID asioihin eikä kokonaiseen ihmiseen? Alanin cogdogblog tulee usein vastaan, hän on vuosia työskennellyt avoimesti verkoissa ja auttanut muita jakamaan materiaalia. Hänen digital storytelling juttunsa kiehtovat. Videolla kysellään hyviä kysymyksiä:

Is there a clear demarcation between who you are online and elsewhere?
What parts of you are people missing out on if they do not interact with the online you?
Why (or why not) should you manage your own personal cyber infrastructure? What does this mean to you?
Who are we in this space where the online world is not something distinctly separate?

Minä kirjoitin identiteetti 2010 sivun tähän blogiin eri tavalla kuin Alan Levine. En osaa ajatella identiteettiä ilman psykologisia tai sosiologisia käsitteitä. Mutta kysymykset tuntuvat silti toimivan. Missä raja kulkee online vs muu elämä? Mitä ihmiset eivät minusta tiedä jos eivät tunne minun verkkoidentiteettiä? Se on normaali tilanne arkielämässä, eivät vaan sitten tiedä, luulevat näkemänsä olevan kaikki. Eivät ne työpaikallakaan uskoneet kun yritin kertoa mitä verkoissa touhuan. Tätä ymmärtää vasta tekemällä itse, kuten monesti on todettu.

Oman verkkoinfran hallinta on juttu sinänsä, siinä tulee teknisen osaamisen puute pian vastaan. Otin ADDthis käyttöön blogeissa kun edellinen jakamistapa jäi pois käytöstä. Kuvittelen kaiken toimivan mutta saan silti ystävällisiä muistutuksia etten saa käyttööni hienoja syväanalyyseja. Nopeasti huomasin etten haluakaan tietää kaikkea: edellisen postin tviittauksista näin kuka on juorunnut Jyrki Kasville mitä hänestä sanoin, ja miten Jyrki on vastannut hänelle. Mitä avoimuus tuossakin tapauksessa merkitsee?

Puolittain tietoisia online identiteetin ratkaisuja lienee että Googlen profiilissa olen avatar kun muualla pidän harmaatukkaisen naisen kuvaa, samaa kaikissa palveluissa enkä muuttele jotta tunnistaminen helpottuisi. Google + en ole keksinyt itselle käyttöä, siksi kai voin yhtä hyvin olla avatar. Paljon oppimista on edessäni vielä ennenkuin tietoinen digitaalinen minä on toiminnassa. Tällä viikolla on menossa keskustelu identiteetistä Networked Learning konferenssia varten #NLC2012. Sinne menen seuraavaksi syventämään ajatteluani, siellä on mukana myös tutkija jonka käsitteille rakensin oman identiteetti-sivuna kaksi vuotta sitten. Avoimia keskusteluja on ollut käynnissä pitkin kevättä.

Tähän upotan Alan Levinen puheenvuoron, tai yritän ainakin.

Blogi identiteetin rakentajana

Ihanan viileä kesäpäivä tuo minut tietokoneen ääreen. Kuuntelin eilen uudelleen Maiju Huttusen esityksen narratiivinen identiteetti ja oppiminen/opetustyö. Suosittelen reippaan nuoren tutkijan puheenvuoroa.

Identiteetin kysymykset ovat aina ajankohtaisia. Sanotaan, että identiteetin rakentaminen on nykyään vaikeampaa kuin koskaan ennen. Siitä en ole varma, emme osaa kuvitella miten vaikeaa se on aikaisemmilla sukupolvilla ollut. Ei elämä Suomessa ole ennenkään ollut staattista ja selvää. Kun synnyin oli epäselvää pysyykö paikkakunta suomalaisena vai kuuluuko se Neuvostoliittoon. Sisko oli syntynyt Ensossa, Svetogorskissa. Luin äsken Jussi Talven teoksen Pelon varjo, jossa köyhä yrittäjähenkinen perhe muuttaa Raahesta Helsingin seudulle ja kokee siellä sodat, nälän ja talouselämän nopeat käänteet. Teos voisi sopia yrittäjäkoulutukseen luettavaksi, esim. tulevaisuuden ennakointi kuvattiin hyvin. Pitää olla nälkäinen hakeakseen aina uutta, turvallinen asema johtaa puolustamaan saavutettuja etuja. Niinpä.

Miksi sitten itse haikailen mitä uutta tekisin ja mihin yhteisöön nyt sopisin.Ihmisen pitää aina tehdä jotain, olla kiinnostunut jostain, se on elämän luonne. Tätä blogia mietin silloin tällöin, miksi ja kenelle ja miten pitkään kirjoitan. Nyt huomasin Google Analyticsin avulla että Helsinki lukee enemmän kuin Jyväskylä (jossa asun). Tässä kuva viimeiseltä kuukaudelta:

hesajkl11Sama helsinkikeskeisyys on näkynyt ennenkin, erityisesti kaikissa ns. tapahtumissa, TV-ohjelmissa ja somejutuissa. Viime viikolla tuli yksi huippu, se on minun blogissa 80 käyntiä, liittyen Internetix kesäkuun pajaan jossa linkitin moneen suuntaan. Se huomataan. Myös Ville Vuorelan esitys veti lukijoita tai vilkaisijoita oikeastaan. Huvittavalta näyttää kun jostain kaupungista on 8 käyntiä ja aina poistuttu välittömästi, aika nolla sekuntia.

Blogi heijastelee minun identiteettiä ja asiantuntijuutta eikä ne kiinnosta laajoja joukkoja Suomessa koskaan. Uskollinen lukijapiiri on tietysti sitäkin rakkaampi ja muutamia uusia tuttuja tulee ajoittain. Isommat yhteisöt ovat kuitenkin kauempana. Nytkin taisi joku tulla englanninkielisestä blogistani ja tutustui sitten tähän peräti 20 minsaa ja lukuisia sivuja. Se on harvinaista.

Jos tätä blogia luetaan nyt eniten Hesasta niin englanninkielistä blogia luetaan eniten USAsta. Tätä suomenkielistä luetaan käännöskoneen avulla mikä välillä hirvittää. Luulen voivani kirjoittaa täällä vain suomalaisille mutta ei se niin mene. Olen oppinut välttämään tiettyjen gurujen nimien kirjoittamista, koska niitä seuraa spämmitulva. Siinä on yksi puoli nettielämää, kiusaamisen ilo vai mitä lie se onkaan. Pysyvä ilmiä joka vie aikaa ihan suotta.

Maiju Huttunen viittasi Heikkiseen (varmaan Hannu L.T: Jyväskylästä) kuvatessaan tiedon ja identiteetin kerroksittaista rakentumista vuorovaikutuksen prosesseissa. Ihminen kertoo ja rakentaa tarinaansa elämänsä ajan. Bruner on joskus erottanut narratiivisen tavan tieteellisestä, paradigmaattisesta. Narratiivista alamme harjoittaa heti syntymän jälkeen, tieteellistä yritetään opettaa koulutuksissa ja joskus onnistuukin 🙂 Ihminen oppii käyttämään molempia tapoja. Niinkuin minäkin haen tässä blogissa.

Mietin miksi tunnen vierautta suomalaisilla areenoilla. Puhdas kokeminen vailla ajattelua ei sytytä minua ja samojen perusasioiden julistava hokeminen alkaa suorastaan ärsyttää. Olen siis väärissä yhteisöissä jos vain tulen vihaiseksi tai surulliseksi. Voisin erota sometusta mutta miksi senkään tekisin? Voin olla passiivinen kuten suuri enemmistö. Mutta elämää ei kannata käyttää ruikuttamiseen, pitää hakea ne areenat joilla osallistumisen kokee mielekkääksi. Niitä on globaalissa maailmassa onneksi ja nyt ne ovat tavoitettavissa. Siirryn Otavaopistosta Oxfordin yliopistoon, heh. Enkä edellistäkään jätä, syksyn pajoissa oli muutamia kiinnostavia. Itsensä löytämisen ikuinen haaste, sitä tämä vain on 🙂

Identiteetti, toimijuus ja hyvinvointi

Otsikko on Eteläpelto -juhlakirjan kolmas kappale. Siitä ajattelin kertoa tänään ennenkuin lähden tervehtimään miestäni terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hän on jo päässyt sinne asti ja opettelee mm. seisomista kun taito on kadonnut kolmen viikon makuulla.

Toimijuuden tiloista ja tunnoista kertovat opettajia tutkineet Päivi Hökkä, Katja Vähäsantanen ja Jaana Saarinen. Opettajia on monenlaisia, samoin orgaanisaatiota. Subjektikeskeinen sosiokulttuurinen lähestymistapa toimijuuteen on mainio otsikko, joka herätti muiston Psykologiasta subjektitieteenä – siihen asti pääsi joku joskus (en löytänyt hyllystä ao. julkaisua, palaan myöhemmin siihen). Jospa meidän suomalaisten olisi hyvä paikka pitää sosiokulttuurista näkokulmaa oppimiseen esillä alkuperäisten vygotskylaisten juurien kautta (kuten tässä tehdään). Tuo kappale kannattaa siis lukea. Voi kunpa nämä artikkelit voisi julkaista netissä edes osittain mutta nyt ovat WSOY:n kirja perinteiseen tapaan. Maksoin 45€ päästäkseni lukemaan.

Tutkimustulokset opettajista kiinnostavat ehkä opettajana toimivia. Yhteyksiä orgaanisaatioiden tiukkuuteen ja hierarkioihin valotetaan. Mieleeni nousi että siirtyessäni yliopistosta ammatilliseen opettajankoulutukseen 1980-luvun puolivälissä aavistin vielä ammattikasvatuksen vanhan tiukkuuden. Se oli nähdäkseni ihan eri luokkaa kuin se mistä nyt puhutaan. Sain seurata vapautumista tiukkuudesta. Nyt yliopistoon myös yritetään ohjausta ja keskustellaan mitä ja miten pitäisi. Siltä puolelta nousi mieleen psykologian professori Martti Takalan puhe 1960-luvulla, jossa hän painotti yliopiston ihmisten työtä sanoilla Luova Joutilaisuus. Kelpaa tuo löytää aina uudelleen.

Työkuormituksesta palautumista käsitteli Ulla Kinnunen, runsaan empiirisen tiedon varassa. Ohimennen sentään mainittiin, että ihan kaikki työn ajatteleminen tai tekeminen vapaa-ajalla ei ole vahingollista, kunhan itse tykkää.

Kolmas osuus koski voimaantumista identiteettityönä – miten tulla vahvaksi työssään? Kirjoittaja on Salme Mahlakaarto, jonka väitöskirjasta äskettäin blogasin kaksi postia. En käy niitä toistamaan tässä.

Vielä jää katsottavaksi viimeinen osa juhlakirjaa, tietysti innovatiivisuudesta 🙂 Siellä oli ainakin yksi vuorovaikutusta käsitteli juttu joka innosti minua, palaan asiaan.

Subjekti, identiteetti ja voimaantuminen

Jatkan vielä Salmen väikkäristä hiukan: otsikossa on sen keskeiset käsitteet. Identiteetti kokoaa ihmisen yhdeksi ja subjektius antaa soinnin, oman äänen. Voimaantuminen on tietysti prosessi, joka toteutuu aina suhteessa johonkin. Tekee mieli tarkentaa niitä neljää perustyyppiä, joihin kuivakasti viittasin edellisessä postissa. Väitöskirjan sivulla 67 Salme kuvailee niitä seuraavasti:

Löydettiin neljä erilaista voimaantujastyyppiä, joita voidaan luonnehtia identiteetin dynaamisina vaiheina. Elämänkaariteorioihin sitoen voidaan ajatella, että on kyse siirtymävaiheista, joissa rakennetaan itseä ja siirtytään uuteen vaiheeseen. Tyyppien työskentelysuunnat ovat erilaisia:

  • itsensä tunnistaminen = etsijä
  • omien kasvuesteiden työstäminen = uupuja
  • oman luovuuden löytyminen = uudistuja
  • oman elämänfilosofian kirkastaminen = syventäjä.

Tyyppitarinat ovat kerrokssisia, historiallisia, taaksepäin meneviä tai tulevaisuuteen orientoituneita tai molempia. Tutkimustulokset osoittivat, että kunkin oman tarinan ja kehitysvaiheen tunnistamisella on tärkeä merkitys subjektilähtöisessä voimaantumisessa. – Näin viisaasta tekstiä. Itse asiassa olisi kiva, jos Salme kirjoittaisi kirjan aiheesta vapaasti, ilmaisten ihmisten kasvua niin kuin vain ikinä pystyy – sen jälkeen kun nyt tohtorin näytöt on tehty ja on vapaa kehittämään omaa ilmaisua.

Keskeinen käsite oli subjektilähtöinen voimaantuminen ja mietin mitä muuta se voisi olla. Sitten muistui mieleen työpaikkani JAMK joka ilmoittaa tulevansa Suomen parhaaksi ammattikorkeakouluksi. Tuo on organisaatiolähtöistä voimaantumista kai? (näin kauan maltoin olla vitsailematta entisestä työyhteisöstäni, sallittakoon yksi kerta).

Kaipaan syvyyttä identiteetin käsitteeseen, josta toukokuussa kirjoitin lyhyesti (katso yläpalkki). Seuraan myös Tuija Aallon jäsentelyjä mielenkiinnolla ja odotan Löydy -kirjan ilmestymistä. Käytännöllinen orientaatio on kuitenkin vain yksi puoli. Mielekäs elämä on enemmän kuin tehokas ja harkittu brändi. Osallistun avoimelle globaalille kurssille Personal Learning Environments Networks and Knowledge löytääkseni itseni taas uudelleen – vanhoissa ja uusissa verkostoissa. Aivan innoissani olen kun vanhan verkostoni Jenny Mackness ja Matthias Melcher ovat kirjoittamassa aiheesta eResonance. He yrittävät tavoittaa sitä jotakin, joka saa ihmiset pitämään yhteyttä online. Mitä ihmettä se oikein onkaan, arvoitus jota voi luonnehtia mutta ei täysin selittää.  Heidän orientaationsa taitaa vastata Salmen Subjektiksi työssä -tutkimuksen otetta. Jospa tuota tietä osaisin jatkaa..

Uusi syksy, uudet kujeet

Piti tulla vaihtamaan blogin otsikko, eivät pölyiset kirjat tänne sovi, vaikka vanhoista kirjoista tykkäänkin. Olen sitä paitsi innoissani kun pääsin lukemaan käsikirjoitukseni virtualimaailman muutoksesta – ja piristyin kovasti. Tapasin innokkaan itseni kahden vuoden takaa ja hieman varovaisemman vuoden takaa. Viimeinen versio oli lähetetty lokakuussa 2009. Mainio kokemus elää uuden ja vanhan murroksessa: saan käyttää verkkokeskustelujen juttuja, mutta ne on lähdeluettelossa samalla kaavalla kuin kaikki muut.

Samalla mielessä kypsyi monta suuntaa, mitä voisin täällä jatkaa.

  • kertoa kansainvälisistä tapahtumista ja omista kokemuksista
  • opiskella internetin psykologiaa
  • rakentaa näkemystä oppimisesta

Palaan lähipäivinä…

Mitä ihmettä voisin täällä antaa?

Minuus ikuisessa käymistilassa, niin tänä kesänäkin. Käymistilaa symboloi blogin ulkoasun haku, monesko tämä mahtaa olla, en edes muista. Halusin valkoisen taustan, ei raitoja ei. Kuvaksi annettiin sopivasti resuisia kirjoja ja juuri nyt tykkään tuosta kuvasta. Vaihdan vasta kun tarve ilmenee. Tämä on oman pesän rakentamista.

Virtuaaliyhteisöissä eläminen on teemani verkko-opettajuuden jälkeen. Voisin kertoa kokemuksistani kansainvälisissä ympyröissä, viimeksi kriittisten verkkotaitojen työstämisestä tänä kesänä. Kiintoisa ja vaikea aihe saada otetta, pieni porukka yritti ja jatkaa edelleen, ei malta lopettaa. Käynnistyminen on yksi kriittinen pointti, osaanko nyt muita nimetäkään? En kai. No ymmärrykseen pääseminen ohipuhumisen sijaan ehkä.

Konnektivismia kovasti pohdin kesäkuussa ja malleja rakentelin mielessäni. Sitä voisin työstää julkisesti suomeksikin. Ajattelen sen sateenvarjomalliksi tietynlaisten ideoiden ympärille. Selvimmin se nyt liittyy henkilökohtaisten oppimisympäristöjen toteuttamiseen – ja tänä syksynä alkavissa opinnoissa. Kaikesta tästä voisin kirjoittaa oman postinsa tai sarjan sellaisia. Samalla näkisin mitä ajattelen.

Nuo kirjat ( tuolla yläpalkissa) ovat ajankohtainen asia minulle juuri nyt, koska käyn läpi työhuonetta kotona. Tarkoituksena on saada mahtumaan kaikki kirjallisuus ym yhteen huoneeseen. Vuoden vaihteessa toin työpaikalta lisää tavaraa ja ne ovat lojuneet lattialla tähän asti. Mikä on arvokasta, säilyttämisen arvoista, mikä ei enää kiinnosta? Yritin heittää Psykologia lehdet 80-luvun alusta, mutta ei, heti näkyi kiintoisia juttuja. Jotkut kirjoitukset ovat osa ammatillista minuutta pysyvästi, sen nyt huomaan. Kasvatus– lehdet on ehkä helpompi heittää. Aikuiskasvatus-lehdet säilytän ilman muuta. Vaikka elän kaupungissa jossa on kasvatustieteen yliopistollinen keskuskirjasto! Koti ei ole museo osaan muille sanoa mutta nyt en itselle.

Hyvin tärkeä vaihe oli siirtymä ammatilliseen opettajakorkeakouluun (opistoon) 1988. Se oli eloon heräämisen vaihe yliopistourani jämähtämisen jälkeen (ei, en syytä siitä yliopistoa). Tältä ajalta säilytän keskeiset oppimisen kirjoitukset ja pedagogiikan. Ne ovat samoja kuin mitä nyt uusina julistetaan avoimissa globaaleissa opinnoissa. Kyllä Suomessa on paljon toteutettu mielekästäkin opetusta, tosin se oli helpompaa niin kauan kun oli pieni ketterä itsenäinen yksikkö. Ne pienet vaan piti liittää osaksi isompia, meidät ammattikorkeakouluun. Instituution murroksesta sai hyvät opinnot, kun jouduin toimimaan opettajankoulutuspäällikkönä.

Jospa noistakin löydöistä, siis klassikoista,  jotain kannattaa kertoa, saa nähdä. Tunnen aloittavani uuden vaiheen tässä blogissa, sisäinen muutoskokemus on varmaan suurempi kuin mitä ulkoa voi nähdä. Katsotaan mitä tulee – ja englanniksi jatkan myös. Hyvää syksyä kaikille!