Syyspäiväntasaus

Mielessäni on pyörinyt koota ja arvioida Imatran yhteislyseon ylioppilaat 1963-64-65 hankkeen tuotoksia, siis omiani ja miten niihin on reagoitu. Ensin esitän faktoja toukokuun lopulta 2014 alkaen. Silloin oli riemuylioppilasjuhla 64 vuosikurssille. Ajattelin että jotain voisi asian tiimoilta tehdä ja aloin blogata:

Dia2Kirjoituksia syntyi epätasaisesti, eniten syyskuussa 2014 kun käsittelin vauhdikkaasti koko elämäni. Myöhemmin julkaisin joitakin luokkakuvia ja ne saivat katsojia. Kirjoitusten sisällöt löytyvät helposti avaamalla sivun Muistelot 2014- . Laitan tähän toisen kuvan, jossa on blogin kommenttien määrät sinä ajankohtana kun ne on kirjoitettu, ei siis ao. postaukseen liitettynä.

Dia3Minun juttuja oli 46 ja kommentteja niihin 360. Eniten kommentteja tuli tämän vuoden loppukeväästä, joten tämä hanke on käynnistynyt hitaasti. Tämähän ei ole nuorten ohimenevää höpötystä vaan asiallista yhdessä oloa aikuisten kesken. Tuo lause ihan siksi kun olen vuosia kuunnellut ikärasistisia sanontoja netinkäytöstä.

Sama hitaasti käynnistyminen näkyy myös Google Analyticsin tarjoamassa sivuilla käymisissä:

uusinEnemmän vieraita on ollut tänä vuonna kuin ensimmäisenä. Olisiko niin että sana leviää hitaasti vai mistä on kysymys? Istuntojen määrät ovat tasaisempi käyrä (jätän sen pois), 2660 eri ihmistä käynyt lukemassa. Tänä vuonna on ollut useiden sivujen selaajia liikkeellä. Kaikkialta Suomesta lukijoita on tullut ja muistakin maista. Tykkään kartoista niin laitan oman maamme kävijät vielä:

uusin2Helsinki on pitkään ollut kärjessä eikä ihme, kun siellä niitä ihmisiä asuu. Jyväskylä on kakkonen ja Tampere kolmas, sitten Imatra ja Lappeenranta ym.

Entisistä luokkatovereista on tähän blogiin kommentoinut 15 ja Facebookissa tai sähköpostissa muutama lisää. Tämä luku on mielestäni iso, kun meitä oli 22 riemuylioppilasjuhlassa. Toiset blogaajat Pike, Eeva ja Ilmo ovat kommentoineet myös minua. Ilahduttavaa on ollut saada yhteys koulutovereihin, joita ei ole tavannut lainkaan vuoden 64 jälkeen. Pertti H on kertonut elämästään lukuisissa kommenteissa.

Lukijoita täytyy olla paljon muitenkin kuin koulutovereita ja onhan meillä jokaisella ikätovereita eri puolella maata, sukulaisia ja työtovereita. Tähän ikään sopii muistojen aktivoituminen ja on kiva jakaa ikäkauteen liittyviä kokemuksia. Lapsuus oli köyhää mutta kuitenkin kivaa. Nuoruus oli vaikeaa, niinhän se aina.

Itse olen saanut uudenlaista tiedostusta omaan historiaan. Sain tärkeää palautetta siskoltani ja serkultani, Pikeltä ja Eppikseltä ja monilta muilta. Tämä on ollut antoisa matka. Näen pysyvyyttä itsessäni: vaikka maailma ympärillä avartuu, persoonallisuus säilyy ja sen myötä suhtautuminen moniin asioihin. Pike ja Eppis ovat edelleen sosiaalisempia kuin minä – tämä lienee hyvä esimerkki. Tyttäreni kertoi oppineensa uutta äidistään seuraamalla tätä blogia – sukupolvien ketjut olisi yksi kiehtova tutkimusaihe.

Kaikki ihmiset tuntuvat täyttävän 70 tänä vuonna. Ajokortti tuli just uusi minullekin ja palautin ruostuneen ajotaitoni kesän aikana. Mitä seuraavaksi? Vieläkö tehdään jotain yhdessä?

Lisäys 24.9. Olen miettinyt erilaisia tapoja jatkaa. Tykkään kuvien käytöstä elämän jäsennyksessä ja nautin kovasti esim. sarjasta Kuusi kuvaa elämästä. Tässä linkki Laura Kolben kuvakertomukseen. Sivun alaosassa voi kuunnella ja katsella samanaikaisesti. Tarjolla on monien muidenkin kertomuksia…

Ensimmäiset 18 vuotta

Suuri oivallus minulla viimeisen koulukaverien tapaamisen myötä oli sen ymmärtäminen, miten pienellä alueella lapsuus ja nuoruus kuluivat. Löysin kartan vuodelta 1945 ja merkitsin siihen polkujani.

vanhakarttaNumero 1 on syntymäpaikka Viipurintien ja Meltolantien risteyksessä. Kun olin aloittamassa koulunkäyntiä, valmistui omakotitalo paikkaan 2. Kartalle oli merkitty isänäidin mökki samalle tontille. Tästä kodista kuljin eka vuoden parakkikouluun = 3 ja Imatrankosken uuden kansakoulun valmistuttua sinne paikkaan 4. Vihreällä merkitty polku kulkee suoraan metsän läpi, mutta talvella kuljin teitäkin (joita ei vielä tällä kartalla näy). Kirjasto oli samassa paikassa kuin uusi koulu ja se tuli heti tutuksi. Laukku oli tosi painava siellä käynnin jälkeen. Uimassa käytiin Mellonlahdella punaista polkua pitkin kartan alareunaan.

IYL on tietysi oppikoulu, jonne kävelin sinistä reittiä, Meltolantietä, Lappeentietä ja siltojen yli. Ensimmäinen työpaikka heti keskikoulun jälkeen on vastapäätä lyseota (T), siellä kuluivat kaikki lukion kesät. Kartan merkitylle alueelle rajoittuvat naapurien lisäksi Arjaserkun ja monien koulukaverien kodit. Sukulaisia oli Linnankoskella kahdessa paikassa. Kävellen kuljin aina, tosin mummo osti polkupyörän oppikouluaikana. Veli alkoi ajaa sillä, hän kun oli pienempi – toi koululaukkuni aamuisin lukion ovelle valmiiksi.

Elin näin pienellä alueella. Saimaata en nähnyt kertaakaan lapsena. Tainionkoskella kävin rippikirkossa, menin veljen kanssa bussilla. Tanssipaikoista yksi oli Vuoksenniskalla, bussilla mentiin ja palattiin. Vielä piti yöllä kävellä tuo sininen polku keskustasta kotiin ja katsella taakseen ettei kukaan seuraa. Pelotti kulkea yksin sekä pienenä koululaisena että myöhemmin tanssireissuilla. Hiihtomaja jää kartan vasemmalle puolelle, kotoa suoraan sinne hiihdettiin.  Luokkaretki Turkuun junalla keskikoulun lopussa oli ainoa matkani kauemmas.  Noin se elämä sujui luontaisesti kun rahattomia oltiin.

Siitä on nyt 51 vuotta

kun pääsin ylioppilaaksi Imatran yhteislyseosta 56 kaverin kanssa. Aloin blogata vuosi sitten riemuylioppilastapaamisen myötä toukokuussa. Nyt imatralaiset aktivistit kutsuivat meidät rääppiäisiin.Ohjelma oli mainio kerrassaan, kiitos teille.

lounas1

Aloitettiin lounaalla Varpasaaressa, Kalastuspuistossa. Mahduttiin kahteen pöytään. Jätin seinää näkyviin että pääsette tunnelmaan tekin jotka ette paikkaa tunne. Kivaa oli.

lounas2

 

 

Tässä toinen pöytä, valokuvien taso on heikko, kun kuvasin hätäisesti kännykällä. Imatran historiaa näkyy seinillä.

lounas3lounas4

Vielä tämä herrasmies joka istui minua vastapäätä ja jonka blogikirjoituksia teillä on myös mahdollista lukea.

ilmo400Letut lopetettuamme saimme myös nauttia risteilyn Vuoksella .

Eipä ollut tullut katseltua Imatraa Vuokselta käsin. Mentiin Tainionkosken padolle asti ja talot olivat monille tuttuja. Opimme missä se ensimmäinen lautturi oli kuljettanut ihmisiä ja hevosia virran yli kauan sitten. Veneilystä sain ainoan tarkan kuvani. Arja ja Maija punaisissaan:

risteilyOli pilvistä ja pikkuisen ripautti sadetta. Katselin vesipisaroita ulkoilupuvun pinnalla, eivät kastelleet läpi kankaan.

Loppuilta vietettiin loisteliaalla huvilalla Saimaan rannalla. En minä sitä taloa voi kutsua mökiksi, kun taso oli niin korkea. Maisemat olivat vielä mahtavammat. Karin kertoessa tajusin miten mahtava isäntä hän varmaan on ollut lukuisille vierailijoille. Oli tosi kiva kuulla hänen elämänsä kulusta siellä omassa ympäristössä. Kiitos. Karhutarina jäi mieleen.

Paikalle tulleet olivat entisiä A-luokkalaisia (yhteensä 9). Muistin Karin 6. luokalta kun hän istui edessäni koko vuoden. Kari oli yhdyshenkilö muihin poikiin kun Tupu kutsui kotihippoihin. Kari selitti miksi oman luokan pojat eivät tulleet, mutta järjesti A-luokalta tulijoita että päästiin tanssimaan. Raija J oli myös samalla luokalla kanssani pari vuotta (hän oli B-luokalta, 65 vuosikertaa). Maija oli pitempään luokkatoverini, kansakoulun 4.ltä alkaen koko keskikoulun ajan. Aakkosissa oli aina Peltonen, Penttinen, Piispa: usein vaihdoin paikkaa jonkun kanssa että Maija ja Tupu saivat olla yhdessä esim. järjestäjinä. Keskikoulussa oli myös Paakku samalla luokalla. Itse asiassa yhteislyseon aika sujui varsin pienen tyttöporukan kanssa ja moni luokkatoverikin jäi tuntemattomaksi.

Tämän 51. vuotisreissun antia kruunasi se kun asuin serkkuni Arjan kotona ja sain lukea hänen kouluaikaiset päiväkirjansa ja jutella niistä. Hän pääsi vuotta aiemmin ylioppilaaksi IYL:sta joten yhteisiä tuttuja riitti, yksi heistä oli oma siskoni, jota ehdin paluumatkalla tervehtiä. Arjan puoliso Ilkka Lampinen oli monille pojille tuttu kouluajoilta ja aktiivisena toimijana paikkakunnalla.

Yksi retki omaan menneisyyteen on taas eletty ja tajunnassa on virinnyt uudenlaisia muistoja ja tulkintoja. Jatkosta ei voi tietää.

PS Laitoin kaikki ottamani kuvat näkyviin, kertokaa heti jos haluatte minun poistavan jonkun (kommentoimalla tai s-postilla).

Vuosipäivä muistelon käynnistymisestä

Osuin lukemaan Henning Mankellin henkilökohtaisia muisteloita uudesta teoksesta Juoksuhiekka ja tuntui kuin hän olisi puhunut minulle, tuntui kuin olisin itse elänyt samaa prosessia.

”Nukahdin ja näin unta sinä päivänä ajamastani pitkästä matkasta. Mutta unessa se olikin ihmeellinen matka, ei mikään kopio muutaman tunnin takaisesta reissustani. Auto oli sama, samoin maisema. Jopa autoradion uutiset olivat samat, jotka olin kuullut. Mutta en ollut autossa yksin. Joku istui vieressäni. Ja joku toinen luultavasti takapenkillä. Mutta en koskaan uskaltanut kääntyä katsomaan kuka.

helikr300Autoa ajoin minä. Mutta minä myös istuin viereisellä penkillä. Minä murrosikäisenä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Aina silloin tällöin vilkaisin itseni nuorempaa painosta. Tietysti minä tunsin hänet. Oman peilikuvansa tapaa muistaa. …Unen viesti oli että nuoruudenminäni oli minulle yhä tärkeä. Tulin entistä vakuuttuneemmaksi että myös takapenkillä istuin minä. Mutta ehkä en ollut uskaltanut katsoa sinne, koska siellä saatoin istua minä vanhana miehenä. En voinut tietää.”

Löysin tuohon opiskeluaikaisen kuvan, jonka äsken kuvasin ja latautuu on varmasti nopeasti (väsyin edellisen postin hitaaseen avautumiseen enkä tohtinut huonontaa taitavan kuvaajan otosta). Tuon kuvan tytön kanssa on tullut keskusteltua viimeisen vuoden aikana.

Mankellille tapahtui jotain tärkeää Salamancassa. Niin minullekin. Minä blogasin omasta kokemuksesta ikivanhassa yliopistossa tällä tavoin. Mankell kertoo illastaan Salamancassa. Hän söi illallisen ravintolassa, jossa vanha miestarjoilija kuunteli kahta valittavaa asiakasta aikansa, riisui esiliinansa ja lähti.
”Sinä iltana makasin pitkään valveilla. Minuun iski voimakas tarve tehdä päätös. Aivan kuin tarjoilijan äkillinen irtiotto, se että hän sai tarpeekseen ja päättäväisesti poistui ravintolasta, olisi ollut kannustin minullekin. Tajusin kirkkaammin kuin koskaan ennen, että minun on taas kerran päätettävä, mihin käyttäisin elämäni. Sen lyhyen elämän jota rajaa kaksi ikuisuutta, kaksi suurta pimeyttä. Aikani ei ollut enää yhtä pitkä kuin kymmenen vuotta aiemmin.”
…Mankell kävelee Salamancan yössä ja valvoo aamuun asti.
”Ajattelin että todella tärkeät tarinat kertovat vain ja ainoastaan irtiotoista.Yksittäisten ihmisten irtiotoista, kokonaisten yhteiskuntien irtiotoista vallankumousten ja luonnonkatastrofien myötä. Päätin että kirjoittaminen on sitä, että valaisen taskulampullani pimeitä nurkkia ja parhaan kykyni mukaan paljastan sen, minkä muut ovat yrittäneet piilottaa.”

Kaunokirjallisuus on tapa koskettaa, kertomus ihmisen elämästä toiselle ihmiselle. Tuollaista kirkastumisen hetkiä tulee ja menee, ja aina jotain myös jää. Kun näen ihmisiä kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, haluan puuttua tilanteeseen. Halveksin alistumista ja hiljaista hyväksyntää, vaikka tiedän ettei vääryyksien korjaamisiin kannata juuttua. Siinä vasta elämänsä pilaakin. Nuorena luulin että maailman voisi parantaa kuntoon.

Kiitos Henningille kirjoituksesta ja kiitos Wallanderista ja  ihmismielen nurkkien valaisuista. Kiitos kaikille kanssakulkijoille tästä vuodesta. Ehkä elämänkokemuksiaan kannattaa jakaa. Ja tuo nimi, Juoksuhiekka, miksi sekin puhuttelee?

Paketointivaihe?

Nyt on tullut kirjoiteltua niin monta postia menneisyydestä, että taitaa olla tauon paikka. Idean sain tästä Arjan lähettämästä pakettikuvasta (kuvaaja Lauri Pietiläinen). IYL menee piiloon.

IYLhuppuTaitaa olla vuosi ensimmäisestä Imatra-tagatusta postista.

Jotain olen oppinut itsestäni uutta, näkemään jatkuvuutta koulutytöstä tähän hetkeen. Pike ja Eppis kanssakulkijoina ovat sopivan erilaisia niin että näen heidän sosiaalisuutensa ja toiminnallisuutensa olevan edelleen itseä edellä. Minä istun koneella enemmän ja liikun vähemmän maailmalla. Kuten koululaisena, minä kotona tai kirjastossa, he retkillä ja kotihipoissa ym. Ihmisessä on pysyvyyttä ja tässä iässä voi hyväksyä samanarvoisena kaikki tyylit, ei tarvitse kilpailla keskenään.

Muutaman viikon päästä taas nähdään, jännää. Hienon ohjelman ovat imatralaiset taas laatineet, ei kun nauttimaan.

Viimeisellä luokalla IYL:ssa

Laitanpa vielä kahdeksannen luokan kuvan Imatran Yhteislyseon ajoilta, kun onnistuin sen valokuvaamaan jotenkuten:

002Hassua miten vasta nyt näin, miten paljon vähemmän tässä kuvassa on tyttöjä, 25, kun edellisessä oli 39. Kuvasta puuttuu Leena K ja Piite, päiväkirjani mukaan luokalla aloitti 27. Jossain muualla on 12, noin kolmannes luokasta. Kaikki eivät koskaan aloittaneet 8. luokkaa, mikä tuntuu hiukan erikoiselta, kun kuitenkin oltiin jo noin pitkällä.

Tästä ikäluokasta noin kymmenen prosenttia valmistui ylioppilaaksi. Oli alkamassa murros oppilaiden kotitaustoissa, kun työläiskodeistakin voi opiskella. Koulu kai vartioi laatuaan jättämällä runsaasti oppilaita luokalle. Vaikka 7.lle jätettiin paljon, silti myös yo-kirjoituksissa reputettiin. Jotain tässä yhtälössä on vaikea ymmärtää nyt entisenä opettajankouluttajana.

Pedagogiikka oli kangistunut uomiinsa eikä sitä kait kyseenalaistettu. Ensin kuulusteltiin läksyt ja sitten annettiin uusi. Kokeita oli usein ja numeroiden lisäksi vaikutti tuntiaktiivisuus. Muistan yhden hetken lukiosta kun filosofian ope Mono (Eila Kärkkäinen) jututti meitä ja tarjosi ajatusta että opiskelemme itseämme varten. Muistan ihmetelleeni sitä jotenkin, kun koulun käytännöt olivat jo juurtuneet minuun. Kokeita varten siellä luettiin ja todistusta, jatkoon pääsemiseksi johonkin.

Kahdeksannella piti hallita isompia kokonaisuuksia tenteissä ja tietysti yo-kirjoituksissa. Koulunkäynti päättyi jo helmikuussa. Otin päiväkirjoista ylös kirjoitusten päivät

  • 23.3. reaali
  • 25.3. aine (Autonomian aika itsenäisyytemme edellytyksenä)
  • 1.4. englanti
  • 3.4. ruotsi
  • 6.4. matematiikka
  • ? latina (tentti 27.4. minä sain poistua ilman kysymyksiä)

Tanssimassa käytiin myös kirjoitusten aikoihin ja elokuussa huomasin kertoneeni päiväkirjassa 16.8. ensin tansseista ja sitten vasta mainitsin että pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Toukokuun voin olla jo kokonaan töissä Imatran Valtion Puhelimessa ja jatkoin elokuun loppuun. Niillä rahoilla sitten lähdin opiskelemaan.

Luokan yo-tuloksia käsittelin 17.12. blogipostissa ”Mihin tarvitsit yo-tutkintoa?” No sitä tarvittiin tietysti sekä kouluun että työhön haettaessa, tyhmä kysymys.

Lukion toinen luokka, VIIB 1962-63

Nyt kirjoitan suoraan Piken blogin innostamana. Hän kun on huolellisesti julkaissut luokkakuvan ja onnistuin kopioimaan sen itselleni digimuotoon. Kiitos siis kuvasta!

7b_62-63Siinä me olemme, 39 tyttöä ja Peltsu. Kolme luokkaa on onnistuttu yhdistämään kahteen. Tällä välin olen oppinut että myös VI.B luokalla oli pari poikaa ja tyttö(jä?) jotka siirtyivät A-luokkaan vaikka eivät olleet matikkalinjalla.

Omassa päiväkirjassa seitsemäs luokka alkaa maininnalla ”39 tyttöä, 0 poikaa ja ihan typerä luokka”. Vaihtelua luokan kokoonpanossa oli aineitten mukaan. Tuohon aikaan puolet luki pitkää saksaa ja puolet englantia. Lukiossa oli vielä latina ja ranska valittavana, ja sielutiede. Koulunkäynnistä mainitsin päiväkirjoissa vain opettajat ja korjasin hiukan lapsellisia asenteitani. Tuntien aikana lähetetyt laput vähenivät. Tuulikki sai ajokortin mikä oli tapaus. Iltakävelyt kulmilla ja ketä siellä nähtiin – ne olivat edelleen merkittävä tapaus. Kulmilla käytiin Puterolla (Buttenhof) tai Jäsärillä (Jääsken baari) juomassa pullo Colaa yhdessä. Talvella hiihdettiin pitkiä matkoja.

Lukiossa ystävystyin yhteisten koulumatkojen vuoksi Imatrankoskella asuvien kanssa, Lappeentietä kuljettiin ja juostiin kouluun viimeiset metrit. Irska asui kauempana mutta hän tuli mukaan siihen porukkaan jonka kanssa valmistauduin kokeisiin. Siinä näin erilaisia koteja kun yöpyminen kuului pakettiin. Pikestä oli päiväkirjoissa vain yksi maininta, kun luettelin ketä luokkatovereita oli ollut tansseissa Ukoskassa tai Vuoksenniskalla. Nyt sitten tutustumme toisiimme 🙂

Koulukaverien muisteloista olen tiedostanut, miten oppilaat jakaantuivat pienryhmiin ja harrastivat ihan erilaisia asioita. Koulua käytiin tai oltiin käyvinään ja lukion loppua kohti vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, mutta yksilöiden väliset erot olivat huimia kaikessa tässä. Hassua että vasta nyt 50 vuoden kuluttua voin tämän erilaisuuden nähdä. Koululaisena näin vain sellaista mikä itselle silloin sopi. Niinhän se elämä sujuu – mutta nyt ollaan avaramielisiä ?

Rakkautta huhtikuussa 1959

Tämä on ainoa kirjoitetussa muodossa löytynyt muistoni keskikoulun ajalta. Päivätty 15.4.1959

kevat2”Kyllä nuoruus on jotenkin ERIKOISTA aikaa.Jos silloin rakastuu, niin kyllä tietää rakastuneensa.
Ulkona on mukava ilma. On vapauttavaa kävellä siellä ja ajatella. Oh minkälainen olet, elämä? Nyt minua vähän hymyilyttää, kun huomaan mitä olen kirjoittanut. Ehkäpä OLEN runollinen, mutta ainakin IHAN sydämestä asti kirjoitan.
Rakastan Makkea eikä se ole minun vikani.Olin välillä pääsemäisilläni siitä irti, kun Leena (joka Arjan ja Seljan ohella tietää salaisuuteni) sanoi, että hän on useita kertoja huomannut Maken katselevan suoraan minuun. Oih, ehkä hän on katsellut ikkunasta ulos tai Marikkaa tai Kitiä?
Tämä on ensimmäinen kerta kun olen näin kovin rakastunut johonkin poikaan. Monta kertaa illalla sängyssä, päivällä pulpetissa tai kotona tulevat kyyneleet silmiini, mutta ITKENYT EN OLE ja toivon että Jumala minut siitä säästää, vaikka olisikin vapauttavaa itkeä. Makessa on jotain OUTOA. Pari kolme päivää takaperin näin selvästi, että hän aina etsi katseellaan Kitiä ja muutenkin kiinnitti huomiota häneen. Välillä huomaa kumminkin selvästi, ettei hän välitä Kitistä sen enempää.
15.4.59 jatkoa
Minun täytyy ihan oppia näyttelijäksi, kun haluan olla näyttämättä Makelle, että hänestä välitän. Ja OLEN VARMA,että olen siinä onnistunut. Puhelen ihan tavallisesti, vaikka Makke kuuntelisikin tai vaikka puhuisin hänelle. Makke suree varmasti jotain. Välillä hän on kuin olisi itkuun purskahtamaisillaan. Poika parka! Vain silloin huomaan hänen olevan ujo, kun hän sanoo jollekin minun kuullessani huonon koenumeron. Herttaista! Pyh!
Kuitenkin elämässä on jotain mukavaa, en tiedä mistä se johtuu. Kouluelämä viehättää minua. Tänään meillä oli aljan kokeet. Oi, en IKINÄ unohda HÄNEN KATSETTAAN, kun hän katsoi minuun kokeitten jälkeen. Hänen poskensa olivat punaiset ajattelemisen jälkeen ja hänen katseestaan kuvastui yhtäaikaa epätoivo, tyytyväisyys, innostuneisuus ja jotain muuta.
Pidän Ritvasta paljon ja olemme paljon yhdessä. Välillä pyöritämme hyppynarua toisten hypätessä. Kerran komentelin juuri Marikkaa ja Kitiä hyppäämään kunnolla, kun huomasin Maken hymyilevän minulle leveästi, Hän on maailman HERTTAISIN poika.
Niin, tuon aljantunnin jälkeen olivat kaikki tytöt sekaisin. Me nauroimme onnellisina kaulakkain ja kiljuimme. Minä pidin siitä.
Ruokatunnilla Ritva huusi minulle että lähtisimme kauppaan ja niinpä lähdimme.Kun olin kaupan ovella tulossa ulos -”
teksti päättyy.

Imatran yhteislyseon II A 1957-58

Kokeilin kuvata vanhoja luokkakuvia ja useimmat jäivät epätarkoiksi. Tämän toisen luokan kuvan kehtaan laittaa tänne.

006Kaikki lapset taitavat olla samoja kuin edellä esitetyssä III-luokan kuvassa. 42 sain tästäkin määräksi, vaikka luulin olevan vähemmän. Ollaan niin tiiviisti rinnakkain.

Minusta tämä kuva on mukava, aurinko paistaa koulun portailla sisäänkäynnin edessä. Herääkö muistoja? Tuo poika eturivissä solmio kaulassaan, hän oli samoin pukeutunut jo kansakoulun eka luokasta alkaen. En tiedä että häntä olisi tästä pilkattu, vaikken toki poikien kahinoista mitään tiedäkään. Nyt vain kuvista pisti silmään poikkeava pukeutuminen. Jospa me olimmekin suvaitsevaisia?

Eturivissä vas. Pusis, mie, Leena L., Maire?, Ritu, Asta, Markku?, Väntti, Jussi, Kari?, ja toinen rivi oik.Markku A., Rytky, Matti, ? ? Taisto, Hilkka, Eppis, Lellu, Pirkko I.?, Tupu, ja siitä 3. riviin vas. Maija, Kikka?, Hillevi, Koukku, Helena, ja poikia Niku, Lallu, Kari K., ? ja poikien ylin rivi Paakku, Epo ja Simppu. Tyttöjä yläriveissä tunnen vas. Apa, Jatta,Tiitu jonka takana Eila ja hänen vieressä kai Raija I, Keskellä takana tyttönelikko, jota en osaa nimetä (Marjatta,Sirkka-Liisa, Marja-Liisa ja Marja-Leena). Poikia vuosikertomuksessa Juhani, Tapio, Ahti ja Yrjö. Samoja taisi jäädä nimeämättä viime kerrallakin (siis III-luokan yhteydessä).

Minä hyppelen näin luokalta toiselle vailla logiikkaa. Muut muistelevat aikajärjestyksessä. Pike on aloittanut uuden blogin ja innostanut minuakin tutkimaan WordPressin mahdollisuuksia. On kiva tehdä ikäänkuin yhdessä jotakin.

Tässä koulutoveribloggaajat tähän mennessä

Kertokaa jos tiedätte muita blogaajia tai kotisivun rakentajia.

Tästä II luokasta en muista edes missä meidän luokka oli, ehkä ovesta vasemmalle ja ylös? Jotain oppilaslehden kuvaa olin ehkä piirtämässä. Mutta minun mekko kuvassa on vihertävä ja siinä on kellohame.

Lisätty 26.4. vuosikertomuksesta: Anna-Maija Raittila oli meidän luokanvalvoja. Emmi Elomaa ja Pentti Koskinen saivat valtakirjan astua opettajan virkoihin: Pentti vanhemman ja Emmi nuoremman lehtorin virkaan. Kevätlukukaudella 1956 valmistuneesta uudesta lisärakennuksesta johtuen on koululla ollut käytettäviäss täysin riittävät tilat. Oppilaita oli syksyllä 1024 ja keväällä 1011 (411 poikaa ja 600 tyttöä). Ehtoja sai 251 ja luokalle jäi 49 koko koulussa: meiltä 9 sai ehdot ja yksi jäi luokalle.

Viimeiset 70 vuotta elettynä ja koettuna

Tämä blogi siirtyi viime vuonna kuin itsestään käsittelemään Imatran Yhteislyseon 1964-65 ylioppilaiden kokemuksia. Aloimme  jakaa niitä myös blogeissa.

Mitä yleisiä tapahtumia pitäisi mainita viimeisten 70 vuoden ajalta? Pyydän kommentteja tästä asiasta, jotta osaan valmistaa tätä blogin vaihetta esittelevän sivun. Laitan esimerkkejä

  • 1945 synnyimme toisen maailmansodan päättymisen vuonna köyhään Suomeen puutteen keskelle, lasten syntyvyys oli korkealla koko 40-luvun loppupuolen
  • 1952 aloitimme kansakoulun, puutetta, ruoka kortilla osittain
  • 1956 pyrimme oppikouluun, isot luokkakoot (40-43), keskikoulussa monenlaisten kotien lapsia
  • 1961- lukio, vähemmän työläiskotien lapsia mukana
  • 1964/65- hajaudumme opiskelemaan ja työelämään kuka minnekin
  • 1968- Suomeen ulottuu kansainvälinen arvojen murros, vapautuminen vanhoista traditioista: ketä koski, ketä ei?
  • 1970- lapsia ja työelämää? Ammatin vaihtoja?
  • 1980-luku vaurastumisen aikaa vai mitä? lapset kasvavat
  • 1990-luvun alussa lama, joka kosketti aikuisväestöä monin tavoin
  • 2000-luku elämä jatkuu, vaurastutaan huomaamatta?
  • 2015 70-vuotis synttärit ja ajokortin uusinta, lapsenlapset kasvaa, keho rapistuu jos ei sitä hoida, vanhenemisen väistämättömyys

Murroksen kokenut sukupolvi on meitä kuvaava nimike esim. Roosin suomalaisen elämäntavan tutkimuksessa. Mitä kaikkea murros sisälsi? Missä vaiheessa kansainvälistyttiin? Avauduttiin globaaliin maailmaan ja arvot moninaistuivat näkemään eri kulttuureja. Maalta muutto kaupunkeihin on yksi vallitseva trendi. Miten se vaikutti sinuun? Ammattitaidon hankinta ja uusien ammattien kokeilu? Tietotekniikan mukaantulo? Yksilöllisiä polkuja on varmaan monenlaisia. Oltiinko uran rakentajia vai enemmänkin seikkailijoita? Jotain tuolta väliltä kai useimmat?

On paljon sellaisia muutoksia, joita ei havaitse koska ne tapahtuvat niin hitaasti. Kuitenkin köyhyys tai rikkaus merkitsevät nyt ihan eri asiaa kuin sodan jälkeen. Nykyisin kodin mukavuudet ovat kaikille itsestäänselvyyksiä. Maailma on avartunut, matkustella voi jos halua riittää. Yhteyksiä voi ylläpitää myös netin välityksellä.

Mikä sitten on pysyvää? Onko sivistys nyt eri asia kuin oppikoulua käydessä? Mitkä harrastukset säilyvät entisellään? Klassinen musiikki ja kaunokirjallisuus, mitä muuta?

Mitä mieltä olet? Mitkä tekijät vaikuttivat nimenomaan sinun elämäsi kulkuun? Tästä puuttuvat yksilötason tärkeiksi tiedetyt asiat; kuolemantapaukset perheessä, vakavat sairastumiset, avioerot, paikkakunnan muutot, niitä riittää..