Carita Kiili väitteli lukiolaisten nettitaidoista

Jyväskylän yliopistossa tarkastettiin juuri kasvatustieteen väitöskirja ’Online Reading as an Individual and Social Practice’, väittelijä Carita Kiili. Tutkimukseen voi tutustua digitaalisesti, suosittelen. Tutkimus palvelee opetuksen kehittämistä ja sen merkeissä tutkimuksesta on blogannut ainakin Virve Vainiala. Minun orientaationi on yleisempi, kun en opettajana enää toimi. Halusin tarkistaa, saanko tutkimuksesta viitekehykstä omille toimille verkkomaailmassa: auttaako se jäsentämään puutteita ja vahvuuksia? Autttoihan se, nautinnolla kuuntelin pari tuntia varsinkin kun sain viimeisen ovensuukappaleen (paperiversion) käyttööni.

Ihan ensin tekee mieli kertoa miten nautin siitä että puhuttiin oppimisesta ja ajattelusta eikä välineistä, todella virkistävää. Välineitä ei tarvinnut edes luetella, ne eivät vieneet huomiota eikä aikaa. Niin monta vuotta suomalainen keskustelu on pysytellyt teknisissä ratkaisuissa, niiden puutteissa ja uusien opiskelussa ym. Nyt tutkittiin opiskelijoiden toimintaa tehtävissä, jotka vaativat internetin käyttöä ja huomio kohdistui toimintaan, oppimiseen, yhteistyöhön ja ohjeistuksen vaikutuksiin. Minä maistelin mielessäni ydintuloksena haasteellisten tehtävien käyttöä. Oppimisen syvyys lisääntyi argumentointiin pakottamisella. Oppimisen mielekkyys tulee siitä kun luetaan jotain varten, joku mielenkiintoinen tehtävä ohjenuorana. Yhdessä tekeminen, tehtävän ja ratkaisujen jakaminen muiden kanssa nosti käsittelyn tasoa ja paransi tulosta.

Opiskelijoiden väliset erot olivat suuria ja parannettavaa olisi sekä tiedonhauissa että muokkaamisessa ja jakamisessa. Itselle tuli mieleen viime kesäinen Googlen tarjoama kurssi Powersearching, joka tarjosi pohdittavaa hakusanojen ja hakutoiminnan parantamiseksi. Opetusvideot ovat edelleen saatavana ja havainnollistavat erinomaisesti (siis englannin taito ei ole kohtalokas). Haku muotoillaan kuten tutkimuksen kysymykset ja sitä rajataan harkiten. Nettilähteen omistaja voidaan hakea esiin.

Profiilien käyttö opiskelijoiden kuvauksessa tuntui toimivan ja pääsevän lähelle käytäntöä. Tiedonhaku voi olla monipuolista, yksipuolista, irrelevanttia, eikriittistä lainkaan. Opiskelijoiden prosentuaaliset jakaumat eivät mielestäni ole kiintoisia, mutta oppimisen jäsentely auttaa ymmärtämään toimintaansa. Kannattaa siis lukea tutkimus ja miettiä sen merkitystä omalle toiminnalle.

Minä rakensin mielessä mallin Fantasiaopinnoista (katso kaksi edellistä postausta). Oma aiheenvalinta esseen kirjoittamisessa motivoi ja sitä ohjataan kohti teemoitusta ja valintaa, ei kaiken luetun kerrontaan. Haaste on melkoinen. Opiskelijatoverien arviointi sujuu argumentointiin ohjaten: mihin huomio esseen muodossa, mihin sisällössä. Jännittävää on saada ne omat arviot, ja todella opettavaista. Viikko viikolta käsittely syvenee ja vaatimustaso kasvaa sekä itsellä että kanssaoppijoilla. Olin jo hitusen parantanut tulostani 🙂 Voisin ajan myötä rakentaa mallin omasta oppimisestani.

Kiitos Caritalle mielenkiintoisesta tilaisuudesta ja tutkimuksesta jota tulen vielä lukemaan tarkemminkin. Voisin lisätä vastaukseen ”kenelle tutkimuksesta on hyötyä?” että jokaisella verkoissa liikkujalle.

Oppimisen tahto ja taidot nettisukupolvella

Tänään osallistuin Jyväskylän yliopiston Interaktiivinen opetus ja oppiminen hankkeen tilaisuuteen, jossa tutkijat kertoivat ajatuksistaan oppimisesta ja sen haasteista. Oli kiva kuunnella ja miettiä mielessään teemoja, joita olen tässä blogissakin työstämässä.

Sanna Järvelä Oulun yliopistosta valitsi käsittelyn kohteeksi oppimisen tahdon ja taidot, joista itsesäätely on keskeisimpiä. Hän oli huolissaan näiden kehittymisestä. Oppimisen strategiat tunnetaan, mutta ei toimita tiedon mukaisesti. Usein tahto oppia puuttuu tai tunnetila estää oppimisen. Hyvä oppija tunnistaa omaa pystyvyyttään ja toimiva tiimi tukee myös tunteiden säätelyä. Minulle jäi mieleen noviisin ja ekspertin ero: miten noviisi vain puuhaa tehtävän parissa sillä aikaa kun ekspertti hyppelee tarpeen mukaan tehtävän määrittelyn, analyysin, arvioinnin, tekemisen ja taas suunnittelun, arvioinnin ja verifioinnin välillä. Ekspertti työstää omaa prosessiaan ja ohjaa sitä. Osaamisen kehittyminen vaatii paljon harjoitusta, myös paineisissa tilanteissa.

Teknologia auttaa hahmottamaan oppimisen prosesseja ja kokoaa datan suoraan. Sosiaalisesti jaettu oppimisen säätely on mahdollista (kyseleminen, vertaissäätely ja -arviointi, prompting). Porukka voi oppia käsittelemään vaikeitakin tilanteita, ilman tätä taitoa olisikin vaikea edetä. Arviointiasteikosta pisti silmään ’syyllinen’ myönteisten (innostunut toiveikas jne) ja kielteisten (levoton, kyllästynyt pettynyt) adjektiivien joukossa. Syyllisyyden kokeminen taitaakin heijastaa monia tekijöitä?

Sanna Järvelä lopetti ajatukseen (Brophy 1999):

Keskeistä ei ole tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen vaan se, että oppijalle syntyy osallisuus ymmärrystä edistäviin toimintoihin ja hän ymmärtää sen toiminnan arvon.

Siinäpä se. Oppimisen omistajuus ja sen ohjaus kehittyvät oikeissa käsissä. Blogaus on yksi keino harjoitella oman oppimisen ohjausta.

Nettisukupolvesta kertoi Päivi Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Hän mainitsi lähteet Tapscott 2009 ja Prensky 2001. Kriittistä linjaa edustivat mm.  Papert 1994 ja Carr 2010. Hahmoteltiin ääripäitä ja erilaisia mahdollisuuksia, kysymyksiä on, mutta tutkimustietoa toistaiseksi vähän.  Verkostosukupolvi on kiintoisa käsite, se harjaantuu monimutkaisen ajattelun ulkoistamiseen. Sosiaalisen median käsitteisiin tarvitaan ryhmän/tiimin lisäksi parvi (tasavertainen avoin toiminta, Wikipedia, Google) ja talkoistaminen, kaverien auttaminen. Solmuhenkilöt ja sillanrakentajat ovat avainasemassa ja voivat auttaa monimutkaisten ongelmien nopeassa ratkaisussa. Toiminta onnistuu kun se lähtee osallistujien intresseistä ja heillä on valmiudet osallistua, lisäksi arvioinnin pitää olla linjassa näiden kanssa eikä ohjata väärään.

Lopuksi Memma –Merja Korhonen ja Ilona Laakkonen kertoivat PLE-hankkeista joissa uudet oppimiset ideat toteutuvat.

Viihdyin seminaarissa hyvin, olin utelias kuulemaan miten ammattitutkijat kohteitaan jäsentävät tällä hetkellä. Nähdäkseni keskeisiä totuuksia löydetään aina uudelleen (esim omien ja kanssaoppijoiden tunteiden säätelyn merkitys, itseluottamuksen merkitys). En tykkää käsitteestä self-efficacy vaikka tehokkaasti se kertoo mistä on kyse. Diginatiivin sitomisen ikään olen hylännyt ja seuraan esim. asukkaat vs. vierailijat –tutkimusta. PLE-ajattelussa minua hämmästyttää että onko se tosiaan uutta yliopistoissa. Ikuinen kuilu ammatillisen aikuiskoulutuksen/ korkeakoulutuksen ja yliopiston välillä on ikuinen?

Tieteellinen tutkimus kohtasi oppimisen ja verkostoelämän, antoi käsitteitä, heijasteli minunkin kokemuksia ja jätti kaikki keskeiset kysymykset edelleen avoimiksi. Hyvä niin 🙂

Lisäys 27.12. linkki esityksiin, Jyväskylän yliopiston Moniviestin tarjoaa videot

Homo interneticus

Jatkan vielä BBC:n ja Aleks Krotoskin virtuaalivallankumouksen teemaa. Viimeinen osa Homo Interneticus esitettiin Suomessa ja löytyy areenalta 30 päivän ajan. Internetin vaikutukset ihmisiin on vaativa teema jota on  oikeastaan mahdoton tutkia. Olemme mukana ihmiskokeessa kuten Aleks totesi. Emme voi kuitenkaan eristää internetin vaikutusta kaikesta muusta. Ääritapausten kautta löytyy aina jotakin, kuten ohjelman eteläkorealaiset pikkulapset osoittivat. Amerikkalaiset koululaiset kai muistuttavat aika lailla meidän kotimaisia. Nuoret ovat osa kansainvälistä kulttuuria, ystävät löytyvät milloin mistäkin.

En jaa huolta siitä että Facebook vähentäisi ystävyyksien arvoa. Siellä voi vaan seurata paljon laajemmin. Totta on varmaan. mitä todettiin että todella voi tuntea 150 ihmistä ja päivittäin on yhteydessä muutamiin, olkoon 5-6 tai mitä vaan. On siinä tietysti ansa yhdenlaiselle riippuvuudelle jos alkaa itseä mitata ystävien määrillä. Jatkuvat palautesilmukat riippuvuuden kohteena on ehkä hyvä pitää mielessä, seurata itseään miksi mitäkin tekee ja jättää tekemättä. Olin jo unohtanut kritiikin mikä nousi tilapäivitysten julkistamisesta…

Olen huolissani ajattelun pätkittymisestä ja työtapojen muutoksesta pinnallisempaan suuntaan. On luontaista hypellä asiasta toiseen, mutta jos tätä idealisoidaan ainoana oikeana tapana niin voidaan kyllä mennä karikoille pahasti. Tämä näkyy jo asiantuntijatiedon mitätöimisenä ja amatöörien nostamisena heidän rinnalleen. Wikipedia voidaan koota ”kenen tahansa” voimin, tiedon voi aina etsiä mutta entä sisäistää. Laajojen kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii edelleen muuta kuin käsitteestä toiseen hyppimistä. Netissä hypellään nopeasti sivulta toiselle, se on tiedossa. Usein tietoisuus lienee samaa tasoa kuin sohvalla helppoja TV-ohjelmia seuratessa. Sitä tehdään väsyneenä.

Internetissä ollaan aktiivisia useammin, rakennetaan kissankuvia ym. peräkkäisissä luovuusketjuissa. Ollaan puolesta ja vastaan. Todellisia vaikutuksia on jo nähtävissä: Obaman vaalityö, Viro -Venäjä ja viimeisimmät poliittiset kumoukset. Netti on kohtauspaikka ajatuksille. Mielellään näkisin myönteisenä miten globaali älykkyys kehittyy ja ihmiskunta ottaa harppauksia eteenpäin yhteisessä tietoisuudessa ja kommunikaatiokyvyssä.  Minusta ehtona tälle on nähdä tuo pinnallistuminen jota voidaan vastustaa vain kunnollisella institutionaalisella koulutuksella. Sille voidaan yhdessä hakea parempia muotoja kuten nyt Twitterissä #finnedchat tagilla tehdään. Suomalaiset ottavat johtavan paikkansa globaalissa keskustelussa koska meillä on paljon annettavaa. Samalla voimme tiedostaa omia vahvuuksia ja heikkouksia. Katso esim. Zaidin koonti videoina.

Minusta noissa videoissa oli kiva nähdä miten käsiteltiin oppimista ja ihmisen kehitystä, ei vain teknologista kehitystä. Saman ilmiön tiedostin vieraillessani Alkio-opiston opettajien kehittämispäivässä äskettäin. On vielä palavereja joissa puhutaan ajattelun oppimisesta ja tehdään aitoa yhteistyötä kokemuksia jakamalla, ilman että tekniikka hallitsee kaikkea 🙂

Virtuaalinen vallankumous torstaisin

Olen nauttinut YLE Teeman torstaisin esittämästä Virtuaalivallankumous -BBC sarjasta, jonka Aleks Krotoski on koonnut. Tuntuu että ensimmäistä kertaa elämässäni opiskelen internetin ja webin historiaa oikeiden merkkihenkilöiden kanssa. Aleks on nuori nainen joka on tutkinut internettiä jo kymmenen vuotta. Hän teki väitöskirjan sosiaalipsykologiaan, Second Lifen vaikutuksista. Sitä opiskelin toisessa blogissani.

Virtuaalivallankumous -sarja on puolivälissä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat vielä kuunneltavissa YLE Areenassa. Nautin ohjelman tutkivasta otteesta, kuullaan myös kriitikkoja, nähdään sekä myönteiset että kielteiset vaikutukset. Ihminen ja hänen kehittymisensä, oppimisensa eivät välttämättä muutu vaikka välineet kehittyvät.

Oli kiva nähdä ohjelman alkavan samasta opiskelijaliikkeestä johon itsekin usein viittaan. USA:ssa se oli hippiliike, vapauden idea, Euroopassa selvemmin vasemmistoon kallistuvaa poliittista toimintaa. Voimakas nuorisokapina osoitti suuntaa ja sen tarpeisiin rakennettiin välineitä. Wikipedia vapautti tiedon kenen tahansa muokattavaksi. Unelma tasauksesta (levelling) oli itselle uusi käsite vaikka ideana ikivanha. Vastustajana nähtiin vallanpitäjät, haluttiin tasavertaisuus, parempi maailma, elävä demokratia.

Tästä seurasi että kun välineistö oli saatu, sen piti olla ilmaista, kaikkien käytössä. Kauan ei kestänyt kun keksittiin  ohjelmistojen kaupallisen hyödyntämisen. Tästä tulee tarkemmin ensi torstaina 19.5.

Avoimuus ja tasavertaisuus eivät ole yksinkertaisia toteuttaa. Puhuttiin netin älyllisestä konkurssista, jota olen itsekin miettinyt. Kun säätelyä ei ole, kuka huutaa lujimmin ja ottaa vallan. Suuret brändit Google, FB, eBay, Amazon jne pitävät kentän eikä kilpailijoita ole. Wikipediaa valvoo sovittelukomitea. Jonkun pitää aina johtaa. Onko idealismi enää muisto? Luoko internet nahkansa uudelleen?

Toinen osa käsitteli nettiä valtion vihollisena. Uusia liittoumia syntyy mutta myös uusia taisteluja, kybersotia. Jossain on julkkisten pälpätyksestä päästy vallankumouksen tukemiseen, mutta välineistö sopii lyhytaikaisten tapahtumien organisointiin eikä pitkäaikaiseen kehittämiseen. Nörttien kekseliäisyys herää aina  kun yhteydenpitoa yritetään rajoittaa. Mielenosoituksen toolbox on olemassa ja korjattavissa yhä uudelleen. Joku osa poliittisesta toiminnasta kanavoituu uudella tavalla näiden ansiosta.

Valtio juurruttaa arvot ja tukee identiteetin rakennusta, hallitsee pelkoja ja toiveita. Näitä ei voi jättää netin varaan. Kilpavarustelua voidaan nähdä yksilö vs valtio välillä (esim. Kiina). Suurin uhka on valtion sisäinen avoin keskustelu, ei muista maista tuleva tieto. Internet kutistaa maailman ja laajentaa suhdeverkoston – myös marginaaliryhmille: fanaatikot voivat imeä radikaalit aatteensa netistä (kyberbalkanisaatio). Valtaa käytetään hyvään ja pahaan, olemme entistä haavoittuvampia. Avoimuus vs kapeat ennakkoluulot ja rajoittunut ajattelu aiheuttavat kakofonian jossa joku huutaa lujaa ja ohittaa muut. Netti on harvojen käsissä. Onhan se nuorikin, vasta 20 v. Miten pystymme kantamaan vastuun tulevaisuudesta? Tätä ohjelmaa kannattaa seurata.

Tunnelmia a2ilta ohjelmasta ja keskusteluista

Eilen Suomi katsoi TV2 klo 21-23 ja lähetti tekstareita ja tviittasi. Katsoin ohjelman ja vilkaisin tviittejä ajoittain. Nyt aamulla luin ne niin pitkälle kuin jaksoin. Minussa ohjelma ei herättänyt kummempia tunteita, heijastaa sekin todellisuutta omalta osaltaan. Toimittajat kai tekevät kysymyksiä katsojia varten eikä esittääkseen omaa tietämistään. Aihepiiri oli niin laaja että siihen oli mahdoton päästä kiinni oikein mistään kyljeltä.

Tässä blogipostissa on melko täydellinen koonti kuvineen, tulkinnat ovat tietysti kirjoittajan. Mukavaa tulkintaa tilanteen surkuhupaisuudesta on tässä blogissa. Otin tviittivirrasta vielä tämän blogauksen. Posteja varmaan tippuu vielä runsaasti lähipäivinä.  Päivittely on olennainen osa tätä osallistumisen kulttuuria.

Osallistujat  paikantavat itsensä ja oman historiansa tiettyyn asemaan, tviittaajat selvästi muita ihmisiä paremmaksi. He tietävät miten pitää ajatella ja toimia ja heillä on oikeus sumeilematta pilkata muita näkökantoja. Ei toki kaikki tviittaajat, mutta minun lukemani perusteella enemmistö. Asiaan kuuluu myös julkistaa ”voittajat”, eniten tviitanneet ym. Heistä kaikki oli vanhanaikaista ja huumorilla /pilkalla katsottavaa.

Keskustelu on taitolaji ja tuollainen ohjelma lienee mahdoton saada toimimaan niin että asian käsittely jotenkin syvenisi ja katsojille tulisi oivalluksia. Siedin katsoa sen ihan hyvin ja aika kului nopeasti. Avoimuuden ja ihmisarvon toisiinsa liittämisen kirjasin ylös, miten niitä on vaikea toteuttaa yhdessä. Ääripäät demokratian ja kansanvallan toteuttaminen vs törkykasa -tämä tuli ainakin esiin ja enemmän esimerkkejä taisi tulla jälkimmäisestä. Vai tuliko, olihan suuri osa caseistä ihan vaan tapauksia sinänsä. Ehkä moni asiallinen kommentti jäi huomaamatta. Osallistujien asiantuntemusta en menisi kiistämään.

Kimmo Pietiläisen puheenvuoro internetin typeröittävästä vaikutuksesta meni ohi kaikilta, sitä ei ymmärretty tai haluttu ottaa vastaan. Ehkä se vaatisi oman ohjelmansa jossa perusteluja voitaisiin käydä läpi laajemmin. Vastakommentti että tiedon helppo saatavuus ei voi olla pahaksi, oli hyvä mutta siitä pitäisi jatkaa syvemmälle. Pulma kun on siinä että netissä ei lueta vaan silmäillään ja skannataan. Meillä alkaa olla suuri määrä ns guruja jotka tuntevat vain wikipedian kuvaamia sanoja ja elävät pintaliidossa, muotivirroissa. Tiedon arviointia on ikäänkuin alettu pitää vanhanaikaisena. Tätä puolta olen itse työstämässä tässä blogissa ja olen iloinen Nicholas Carrin teoksen annista (siihen Pietiläinen viittasi, lukuisiin tutkimuksiin).

Internetin psykologia olisi myös kiehtova alue seurattavaksi. Eilinen ilta antoi runsaasti aineistoa. Onko ihmisen arvo liitettävä nyt hänen nettikäyttymiseensä? Onko osallistuttava tarkoituksettomiin kilpailuihin (kuten twitter kuninkuus eiliseltä) ? Meillä on yksi uusi iso peili jota vasten ihmisen pienuus heijastuu, defensiivisyys nousee näkyviin. Ja nokitaan toisiamme jotta tuntisimme itsen olevan ”hyvien” puolella. Surullista tämä minun mielestä taitaa olla.

Lisään vielä Tuija Aallon koonnin. Nähdä oma teksti jossakin muutaman sekunnin ajan, siinäkö se onni tosiaan? Osallistumisessa on varmasti vaiheita, joissa huomio kohdistuu itseen, mutta … Tänään teemana on ettei saa kritisoida eilisiä tviittaajia. Pitää vaan nauttia keskustelusta sinänsä ja tietysti kumartaa edelläkulkijoita 🙂

Mitä internet tekee aivoillemme?

Otsikko on Nicholas Carrin teoksen Pinnalliset alaotsikko. Alkuperäinen The Shallows. What the Internet is Doing to Our Brains. 2010. Luin suomeksi että aivot saivat kielen puolesta levätä.

Teos nostaa tärkeän kysymyksen ja esittää tutkimustietoa tulkintojen tueksi. Päätulos lienee että tyhmistyminen on hyvässä vauhdissa, pikku hiljaa se etenee edistyksen nimissä. Aina kun tutkimuksissa verrattiin rauhassa työskennelleitä ja moniajoja niin yhden asian tekijät voittivat laadussa ja metataidoissa. Vaikka periaatteessa tietokoneen ja internetin käyttö tarjoaa upeita välineitä työskentelyyn, niin eipä unelmat toteudu. Päinvastoin, mennään suinpäin uuteen vaikka laatu heikkenee.

Minusta tuo kannattaa kuulla ja pohtia miten tilanne itsellä milloinkin on. Hyvä esimerkki minulle: muistin että olen referoinut asiasta tästä blogissa aiemmin, mutta en löytänyt kyseistä postia. En kategorioiden, en tagien avulla. Kaikki tagit eivät näy tai se oli välillä pois käytöstä, en tiedä. Aikaan en osannut tuota tapahtumaa sitoa. Ei ollut Diigossa, unohdin katsoa Delicious, mulla on niin vähän siellä enää. Tällaista on suurenmoinen webbimuisti minun käytössä. Muistan että sain kommentteja, eipä sekään auta.

Kirjasta lisää: ensin ärsyynnyin psykologian ja aivojen toimintojen esittelyyn. Niistä tiedän eniten ja on tylsää lukea just ja just siedettävää tekstiä (on se varmaan tarkastettu ettei suoria virheitä ole). Uskon että jokaista ärsyttää nähdä oman alan esittelyjä asiantuntemattomasti tehtynä. No on toki kirjassa paljon minullekin mukavasti luettavaa historia ym tietoa. Nörttijuorut menee minuun täydestä ja opin mielestäni uutta 🙂

Yksi kysymys onkin se että nettimaailma suosii ns kirjailijoita. He menevät pariksi kuukaudeksi johkin tekaisemaan kirjan joka menee todennäköisesti kaupaksi. Amerikkalaiset osaavat rahastaa. Mutta mitä on ”kirjailija” vailla pohjakoulutusta. Voi olla lisäksi ”puhuja”, kiertää tapahtumissa julistamassa ilosanomaa. Moni guru esitellään tähän tapaan eli todellinen ansio on lukijamäärä, huomion määrä. Sillä pääsee Wikipediaan ja saa taas näkyvyyttä.

Myönteistä on että ”kirjailijat” eivät kirjoita liian vaikeasti. Tässäkin teoksessa kootaan ihmiskunnan historia kepeästi. Ymmärsin miksi slideshare esityksiin on ilmestynyt kartta ja kello kehityksen mittana. Ne on tässä kirjassa. Elämme copy-paste maailmassa, rahat saa kun pyöräyttää jotain  sopivasti provosoivaa.

Suosittelen siis Carrin Pinnallisia lämpimästi. Siinä osoitetaan meille miten olemme muuttumassa entistä keskittymiskyvyttömämmiksi ja huonommin oppiviksi olioiksi, kaikkien apuvälineiden keskellä.

Keskittymisen ongelmat taitavat ilmaantua vasta korkealla taitotasolla (heh). Kun ajattelen verkko-opettajan työtäni niin ei siellä ollut ongelmana asiasta toiseen hyppely. Aikuisopiskelijat keskittyivät siihen mitä olivat tekemässä kulloinkin. Vain plagioinnin ja referoinnin eroista jouduttiin joskus puhumaan.

Nyt on korkea aika lopettaa tämä posti. Ainoa mitä tästä muistatte, on kirjan nimi ja että suosittelin. Ihan sama mitä kirjoitan, se skannataan nopeasti. Onko muuten tästä jo jossain keskusteluketjuja suomeksi? Voisin linkittää tähän.

En ole gadgetti

Olen lueskellut Jaron Lanierin elämästä ja tuotannosta. Kesäaikaan oli Suomessakin kuhinaa hänen uusimman kirjansa tiimoilta. You Are Not a Gadget on kirjan nimi ja kai se pitää meille kertoa erikseen, eikä sitä voi tehdä kuin joku aiemmin virtuaalitodellisuuden merkeissä ansioitunut henkilö. Kirja on suomennettu nimellä Et ole koje (Terra Cognita 2010). Alaotsikko Manifesti kertoo kirjan hengestä. Psykologia lehdessä 5-6/2010 Lasse Jalonen arvioi kirjan antia.

Lanier tarkastelee kriittisesti nimettömien massojen toimintaa internetissä – samaa mitä usein kutsutaan joukkoälyksi ja verkottuneeksi asiantuntemukseksi. Mikä on lukkiutumista ja mikä uusiutumista, piristävää kääntää päälaelleen asioita. Lanier korostaa ihmisen ainutlaatuisuutta ja kehityksen monialaisuutta. Hän on muusikko ja taiteilija myös, tietojenkäsittelyssä kunniatohtori. Musiikin on usein sanottu olevan kaikkein vaativin inhimillisen toiminnan alue. Lanier soittaa ikivanhoja instrumentteja, tietokoneen edeltäjiä, hän sanoo.

Ihminen on alkanut määritellä itseään tietokoneen rajojen kautta. Itselle tämä tuli mieleen juuri kun oli pakko vaihtaa facebookin ulkoasu uuteen ja hakea itseä annetuista valikoista. Kyllä se ärsytti, vaikka ei ole pakko kertoa itsestäni mitä en halua. Ihmisen arvo alkaa riippua hänen kyvystään käyttää koneita – joku nuori nörtti salamannopeasti tarjosi Lanierille määritelmää jälkiteollinen luddiitti. Joku sentään korjasi nopeasti.

Missä ovatkaan todelliset innovaatiot voisi kysyä kun sellaisiksi kutsutaan pinnallisia koonteja vanhoista tiedoista. Mashupit eivät useinkaan tuo uutta vaikka niillä on kiva leikkiä. Itselle tuli voimakas pettymyksen tunne kun katselin ns. gurujen avoimia kursseja joita nyt tammikuussa alkaa. Sisältö on heikkotasoista vanhaa tietoa yhdistettynä joihinkin muotivempaimiin. Tiedostamatta omia lähtökohtia heitellään vaan kaikkea kivaa: We are data, sanotaan ohimennen ja täydestä menee. Minun täytynee ottaa etäisyyttä noihin ja seurata enempi humanisteja. Tähän päädyin toisellakin kielellä äskettäin.

Viisaus viipyy oli joskus Aulangon ITK-konferenssin  tunnus. Se laulettiin ja laulu jäi mieleen. Minä olen lähestynyt Lanierin nostamia teemoja asiantuntemuksen käsitteen kautta. Uskon että tie eteenpäin löytyy asiantuntemuksen rajojen näkemisen kautta. Se vasta mahdollistaa verkostoituneen oppimisen. Pöhinä ja suunsoitto säilyvät varmasti mutta ovat enempi ajan kuluttamista tai luovat mukavan illuusion osallistumisesta.