Omat kokemukset ja ajatukset Koodiaapinen-kurssista

Opiskelin Koodiaapista keskittyen esikouluikään, vaikka kurssi oli suunnattu peruskoululaisille tai oikeammin heidän opettajilleen. Opiskelin lapsenlapseni kanssa. Mielessäni heräsivät muistot ajalta kun toimin kehityspsykologian assistenttina yliopistolla ja tyttäreni oli usein koehenkilönä. Nyt opiskelin hänen poikansa kanssa.

koodiaapinen

Kertaan ensin toimintani lyhyesti. Tämä blogi ja Facebookin Koodiaapinen -ryhmä ovat tallentaneet tapahtumat. Ensin heräsi idea osallistumisesta ja vaatimuksiin tutustuminen. Se johti teknisen välineistön hankintaan (iPad) ja käyttöönottoon. Päivitin FBssa 13. ja 14.10. tästä vaiheesta. Sitten pääsin varsinaiseen toimintaan. Kirjoitukset 16.-20.10. kuvaavat yhteistoiminnan luonnetta:

16.10. Olen avannut Koodiaapisen
18.10. Koodiaapista luettu viikko
19.10. Ensimmäinen koodaus ja sen jako
20.10. Koodausopinnot jatkuvat – vertaisoppimista

Kaverini eteni nopeasti ScratchJR käytössä, minä hitaasti ja varovasti. Lapsen motivaation luonne näkyi selvästi. Iloa ja innostusta riitti molemmilla. Otin valokuvia tuotteista, jotta voin jakaa nähtäväksi. Opin että jokainen blogiposti piti erikseen jakaa sekä FBssä että Twitterissä.

Seuraavassa vaiheessa minun tarve metakognitioon tuli mukaan ja opiskelin vanhoja tekstejä ja uusia videoita.

22.10. Miten koodausta opitaan?
26.10. Mielikuvitusta koodaamassa
29.10. Koodaus on oppimista vailla rajoja

Ymmärsin että tämä hanke vastasi pyrkimystäni paremman ja tasa-arvoisemman maailman luomiseen. Lapset oppivat hallitsemaan tietokoneen käyttöään ja toimintansa suunnittelua. Sitten oli edessä lomamatka, josta kirjoitin

11.11. Uintia ja koodausta viikolla 3.

Lapsen toiminnan luonne nousee taas esiin ja minä asetun pysyvästi granny-rooliin eli lähinnä ihailen hänen tuotoksiaan. Lopuksi yritän koota vanhaa ja uutta tieteellistä tietoa

26.11. Kun lapsi koodaa tarinansa
4.12. Lapsi ohjaa oppimistaan leikkimällä

Oppimisen koonti jäi tietenkin keskeneräiseksi. Varsinkin viimeinen postaus on muistiinpanon kaltainen (Online Educa Berlin -aineistoa samalta viikolta) ja Mitra muistettavaksi. Tuossa on yksi mahdollinen jatkon paikka, mutta tuskinpa yksin sitä yritän. Pitäisi olla tiimi.

Alusta asti sain tukea FB:n kautta sekä tuttavilta että Koodiaapinen-ryhmältä. Oli mukava nähdä blogiin kertyvän tykkäyksiä ja FB jakoja eteenpäin. Myös Twitter toimi #koodiaapinen hashtagilla ja sitä kautta sain yhteyden muutamaan henkilöön. Jospa laitan tähän väliin GoogleAnalytics antaman kuvan blogissa käynneistä kurssin aikana (napauta isoksi):

koodiloppuLokakuun myönteinen vastaanotto ohjaajien taholta toi lukijoita. Käyntejä on ollut yhteensä 2945, kävijöitä 765 ja istuntoja 1300. Kävijöistä 57 % on uusia. Huiput ovat 29.11. (345) ja 26.10. (255). Eniten kävijöitä oli koko ajan Helsingistä (yht 438), seuraavina Jyväskylä (307), Tampere (87) ja Oulu (48). Suosituimpiin kirjoituksiin on noussut muutama edellisen Imatran kouluvuodet -hankkeen kirjoitus, mutta suurin osa käynneistä liittyy Koodiaapiseen. Samanaikaisilla kieliopinnoilla ei virinnyt toimintaa sosiaalisessa mediassa kuin ihan hiukan. FBn kautta tuli 654 ja Twitterin 80, Linkedin 1.

Kokemus oli myönteinen ja antoisa. Laajempaakin mielenkiintoa mummi-lapsenlapsi yhteisopiskeluun heräsi ja pystyin jakamaan FB-ryhmässä koulutoverini Piken hauskan tuotoksen 28.11. – sekin sai kiitosta ohjaajilta. Tässä avautuvat valtavat näkymät antoisaan isovanhemmuuteen.

Toinen linja voisi olla esikouluikäisten lasten koodauksen kehityspsykologisen merkityksen arviointi tieteelliseen tietoon nojaten. ScratchJR tiedottaa hyvin omasta tutkimuksestaan, Suomesta pitäisi hakea tästä kiinnostuneita ihmisiä. Opettajat ovat suurenmoisia kumppaneita, sen huomasin Koodiaapinen -kurssin opinnoissa. He osaavat kannustaa, pysyä asiassa ja käyttäytyä kaikin tavoin (mikä on somessa usein hakusessa).

Koodiaapinen-opinnot toteutetaan keväällä 2016 entistä ehompina. Tekniset pulmat veivät ajoittain huomion tällä ensimmäisellä kerralla, esim. junioriversion tuotosten palauttaminen oli monille hankalaa. Vaikeuksista nousi kuitenkin toisiaan auttavaa ja tukevaa keskustelua. Kun kurssi oli useimmille ensimmäinen MOOC, voi tulosta pitää erinomaisena. Erinomaiset ja asialle omistautuneet ohjaajat ylläpitivät motivaation. Ihmetellä voin vain sitä, että he joutuvat tekemään sen palkatta oman työn ohessa.

Aika näyttää mitä kaikkea vielä seuraakaan.

Lapsi ohjaa oppimistaan leikkimällä

Esittelen tässä muutaman kehityspsykologiaan ja erityisesti lasten oppimiseen liittyvän linkin päätteeksi omille Koodiaapinen-kurssin opinnoille. Niissähän peruskoulun opettajia rohkaistiin ottamaan koodaus mukaan koulutyöhön.

OnlineEducaBerlin konferenssi on menossa ja seuraan sitä kotoa käsin. Siellä esitettiin eilen ”Playing for change” hanke, josta nappasin taustatietoa muutamaan diaan, tekijät Jenny Fisher ja Chrissi Nerantzi.

lapsiGauntlett löytyy hyllystäni. Papert, Aristoteles ja Schön ovat alan klassikoja kaikki. Edelleen uutta tutkimusta:

lapsi2

Tässä korostuu kuvan ja animaation merkitys. Ja edelleen:

lapsi3Reflektio on toiminnan ytimessä myös luovuudessa. Mielikuvitus ja leikki luovat voimallisen coctailin, totta tosiaan. Linkitän koko esityksen tämän postin loppuun.

Toinen linkki, joka tulee lähelle lapsen itseohjautuvan oppimisen teemaa, on Sugata Mitran toiminta. Hän on antanut lapsille tilaisuuden oppia tuntemaan tietokoneita yhdessä ihmetellen. Granny pedagogics on kansainvälinen verkosto jossa mummit kautta maailman auttavat lapsia siellä missä he apua tarvitsevat. Ei tukea tarvitse rajoittaa omiin lapsenlapsiin. Ohessa blogikirjoitus jonka yhteydessä on Mitran haastattelu (7min.) Mikä on vanhentunutta ja mikä ei kun koulutuksesta puhutaan? Miten monin tavoin oppimista voidaan organisoida? Tässä Mitra myöntää hyvän opettajan arvon (häntä on käytetty usein provokatiivisesti).

Koodiaapinen kurssi palkittiin eilen pyrkimyksestä tuoda koodaus peruskouluun. Kurssi liittyy kuvailemaani pedagogiseen perinteeseen esikouluikäisten lasten opetuksessa, jota itse innostuin kokeilemaan oman lapsenlapsen kanssa.

Uutinen siihen liittyen: Uusi ScratchJR- PBS Kids julkistettiin eilen ja olen jo ihaillut sitä iPadissa: lisää hahmoja ja taustoja tarjolla. Miten paljon uutta koko ajan nouseekin.

Kehitys etenee ja sitä on kiva seurata eläkkeellä ollen. Tämä postaus on muistiinpanoja itselle tulevaisuuden opintoja varten. Tiedotan tästä myös FB-ryhmässä Koodiaapinen koska siellä on kiinnostusta samoihin teemoihin. Jospa linkit auttavat…

Kun lapsi koodaa tarinansa

Olen ollut usein tässä samassa mielentilassa: haluaisin ymmärtää miten tietokoneen omaehtoinen käyttö edistää kehitystä? Löysin vuodelta 2003 julkaisun Tietotyö ja ammattitaito-seminaarista, josta kirjoitin arvion Psykologia-lehteen. Tässä lyhyesti:

Uudenlaista oppimista nähdään nousevan nykyisen tietokonesukupolven myötä. Tätä selvitti John Cuthell monissa hankkeissa ja tutkimuksissa (UK, Leeds, Lontoo).
Hän mm. seurasi pitkittäistutkimuksella 11-19 -vuotiaiden omaehtoista kokeilemalla oppimista, jossa samanaikaisesti muuttuvat sekä ajattelutavat, oppiminen että työskentelyn
tavat. Nuorille tietokone oli monipuolinen väline, jota jatkuvasti käyttämällä edistyivät verbaaliset, loogismatemaattiset, visuaaliset ja spatiaaliset ja kinesteettiset älykkyyden puolet. Voidaan luoda uusi teoria mielen sisällöstä ja oppimisen peruskäsitteet muuttuvat muotoon ”do-undo, edit, clear or exit, don’t save”. Virheitä ei ole, vain itseä ohjaavaa kokeilutoimintaa. Prosessi on itseohjautuva, oman ilmaisun väline. Oppiminen on kokemuksellista, havainnoivaa ja semioottista. Sisällöt ja oppimisen tavat kietoutuvat toisiinsa.

Minulla oli kotona juuri samaa tietä kulkenut poika, testasin esityksen hänellä ja hän hyväksyi sen. Sama mitä oli todettu brittiläisessä koulussa, tapahtui myös täällä. Itseäni innosti myös idea tietämyksen yhteisestä muodostamisesta. Kukaan ei voi omistaa tietoa, onko plagiointia enää olemassakaan – kysyttiin. Poikayhteisö työskenteli hyvin yhdessä ja osasi arvioida toistensa vahvuuksia. Nopeat oppijat auttoivat kavereita.

Samassa seminaarissa Roger Säljö Göteborgin yliopistosta kuvaili oppimisen kehitystä historiallisesti, sosiokulturaalisesta ja sosiohistoriallisesta perspektiivistä: miten lukutaidosta ja kirjoitustaidosta edettiin ICT taitoihin. Mitä kaikkia käsitteellisen ajattelun tukivälineitä on nykyään käytettävissä – huomaammeko niiden auttavan merkityksen? Keskeistä Säljönkin mielestä on uusi kokeileva oppiminen, valikointi, kriittisyys, metataidot ja tietämyksen jakaminen. Kuten jo Dewey ja Vygotsky aikanaan ymmärsivät: oppiminen muuttuu kun toiminta muuttuu. Pertti Saariluoman käsitteli mieltämistä. Mieltäminen on keskeinen mentaalinen prosessi, se luo kokemuksen tietoiset ja alitajuiset edellytykset. Opitut käsitteet ovat avainasemassa mieltämisessä.

Nyt Koodiaapinen kurssin yhteydessä löysin uusinta tutkimusta lasten koodauksesta, joka muuttaa lapsen suhdetta tietokoneen käyttöön. MIT Laboration Mitchel Resnick ja Tufts yliopiston Mariana Bers tutkimusryhmineen tekevät jatkuvaa toimintatutkimusta lasten kanssa. ScratchJr on lapsile mieluinen koodaustapa. Olen itse opiskellut sitä 5½-vuotiaan Justuksen kanssa ja huomannut miten monessa taidossa hän on minua edellä. Kaikki tuo mitä Cuthell totesi koululaisia tutkiessaan, pätee nykyään jo 5-7-vuotiailla, kun heillä vain on tilaisuus osoittaa oppimiskykyään.

Olennaista on varmasti se, että lapsi työskentelee / leikkii omasta halusta ja valitsee ajankohdan ja toimintatavat. Yhteisellä lomaviikolla koodaus sijoittui keskipäivään jolloin oltiin virkeitä. Minun osuudeksi jäi mummipedagogiikka (granny pedagogics) eli lapsen tekemisen ihailu. Justus lopetti koodaamisen aina itse, kun siltä tuntui. Paluumatkalla kuuden tunnin lento helpottui pelaamalla tuttuja pelejä. Seurasin miten Justus ensin pelasi StarWars-jaksoja joissa oli uutta opittavaa ja siirtyi väsyttyään tuttuihin LegoCity tapahtumiin. Hän oli siis oppinut jo ohjaamaan toimintaansa niin ettei hermosto rasitu.

Minä näen tuossa jotain hyvin arvokasta lapsen kehityksen kannalta: tilaisuuden tykätä jostakin ja harjoitella toimintaa oman rytmin mukaisesti. Tätä ei aina arvosteta.  Varsin tavallinen ohje Suomessakin on ollut mekaaninen peliajan rajoittaminen lapsen parhaaksi. Jospa sillä tavoin kasvatetaan nöyriä virkamiehiä jotka lopettaa työt klo 16.15. Minä taas olen boheemimummi, joka aina kannatan vapautta ja itsemääräämisoikeutta. No, ei se noin mustavalkoista ole, myös ohjausta tarvitaan.  Mutta tästä teemasta haluan oppia lisää: Miten oppiminen etenee?

Uintia ja koodausta viikolla 3

Koodiaapisen kolmas viikko vietettiin yhdessä Kanarialla kuten kerroin edellä. Koodaus sopi hyvin uinnin, leikkipuistojen ja pienoisgolfin pelaamisen oheen.

uintimer2Merivesi on puhdas Fuerteventuralla ja lämpöä oli sopivasti.

Välillä koodattiin mummin huoneessa ja ihailin 5-vuotiaan taitavuutta. Opin käteviä tapoja toimia ScratchJR:ssa. Justus heitti ylimääräiset palikat kätevästi pois, esim. pienennyksen jälkeen ne voi heti heittää takaisin (minä olin varuilta pitänyt näkyvillä). Kun emme muistaneet miten sivut liitettiin toisiaan seuraamaan ja hain kirjallista printtiä, niin nuori mies sanoi väsyneellä äänellä: ”Älä lue paperista, katso näistä ohjeista” (Scratchin omista). Ja piti myöntää että sieltä nopeammin löysin ratkaisun. Liitos oli tietenkin punainen palikka.

Justus teki sujuvasti omia juttuja ja huomasin nyt hänen tehneen kaikki viikolla 3 annetut tehtävät. Hän rakasti liikkumispalikoita ja käytti muuttujien numeroita sujuvasti. Piti laittaa 99 ja kokeilla miten toimii. Pyöritys oli kivaa sekin, esim. numerona 50. Hahmon pienennys ja suurennus olivat käytössä, samoin katoaminen ja palaaminen. Niillä sai esim. tähdenlennon välkkymään. Nopeutta lisäävä palikka otettiin käyttöön. Jopa viestiä hän osasi käyttää (minä en).

Ennakkoluulottomuutta kuvasi se, että hän alkoi heti koodata myös annettuja esimerkkejä, mitä Vuokko tälle viikolle suositteli. Minä olin vain ihaillen niitä käynyt läpi mutta totta tosiaan: niitä voi myös muuttaa. Sitä se CC merkitsee.

koodausHuumoria piti olla. Välillä hän teki pelkän alkulipun ja lopetuksen ja tiesi hyvin ettei niistä mitään seuraa. Kolme päätöntä poikaa oli yksi bravuuri ja piti aina sanoa; ”Mummi ei kestä, kolme päätöntä poikaa hyppimässä.” Hahmojen väritys ja muu tuunaus olivat aina tarpeen, ne kai tekevät ne omiksi. Oma piirroshahmo linnaan ja sitten linnan veto päälle: ne on sisällä. Valokuva itsestä otettiin isänpäiväkorttiin jaa sekin oli pantu pyörimään esittelyn ohessa.

Nimeämiset olivat tarpeen. Mummi saneli kirjaimet ja hän kirjoitti itse: pyörimisnäytös, kummitushämähäkit, AT-AT,  19000atdp, Super Mario. Aamulla katsotuista espanjankielisistä lasten TV-ohjelmista otettiin ideoita (prinsessan pienennys ja suurennus).

Koodaus tuo esiin lapsen ajattelun ja opettaa jakamaan palasiin, kuten Vuokko sanoi tämän viikon introssa. Minusta tuntuu että kaikkein tärkeintä on mielikuvituksen vapaa käyttö, tilaisuus kehitellä koko ajan uutta. ”Tämä on vähän kuin pelaamista, mutta ei sittenkään. Tämä on pelin koodaamista” ja sävystä kävi ilmi että se on enemmän kuin pelaamista.

Lopuksi raikas uintikuva altaalta

uinti

Koodaus on oppimista vailla rajoja

Koodiaapisen 3. viikolla olen katsonut monia videoita ScratchJr hakusanalla. On hienoa tiedostaa miten globaalia toimintaa leikkikoodaus onkaan. Lukuisat ihmiset ovat osallistuneet sen kehittelyyn ja lasten mielipiteitä on kuultu koko ajan. Saamme käyttöön monen yliopiston tutkimustiedon, erityisesti MIT Lab tekee upeaa työtä. Olen kuunnellut LEGO Papert professori Mitchel Resnickin luentoja. Scratch toiminta alkoi 2007 ja vuodesta 2010 projekteja on voinut jakaa yhteisillä scratch.mit.edu sivustoilla. Tämän huomasin kun Tero Toivonen jakoi linkin FB-ryhmässä.

Minua viehättää se, että käytetään hyväksi aikaisempaa tietoa lapsen kehityksestä ja tehdään vahvasti yhteistyötä. Ei julisteta että nyt kaikki muuttuu meidän ansiosta (mikä on tavallista ns innovaattoreilla). Alkuperäisenä ideana on jopa demokratia: lasten aktivoituminen ja toiminnan oma ohjaus vs. kuluttaminen. Hienoa olla tässä mukana, enpä arvannut mihin pääsin kun Koodiaapisen avasin 🙂 Luulin vain oppivani jotakin koodauksesta.

Maanantaina vietin synttäreitä, tietysti Skypessä opiskelutoverini Justuksen kanssa. Justuksen kakku on huolellisesti väritetty, siinä on ääni ja poikamainen ympäristö. Raketilla on ääni myös.

scrsynttJustus äänitti onnittelulaulun (tietysti versiona ’paljon onnea vaan, kakku lentää naamaan’) ja esitteli monia muitakin projektejaan. Hän paineli niin monia palikoita että sai koko ohjelman antamaan error ilmoituksen. Tuohon en taida itse päästä. Yksi tottelematon palikka on minuakin kiusannut: kehystä usean palikan ylle toistoa varten en millään meinannut saada toimimaan. Nyt se on kerran onnistunut.

Ensi viikolla minulla ja Justuksella, on tilaisuus opiskella yhdessä päivittäin. Uimista ja ohjelmointia, saapa nähdä miten pitkälle etenemme. Pitkä lentomatka voi helpottua flow-tilassa koodaten. Myös 2½ pikkuveljelle täytyy varmaan antaa tilaisuus kokeiluun. Palaan blogaamaan 10.11. entistä kokeneempana.

Mielikuvitusta koodaamassa

Ohjelmointi eli koodaus liittyi ennen mielessäni loogiseen ajatteluun. Luulen että ohjelmointikoulutuksiin sisältyy logiikan kursseja. Nyt kun itse opiskelen ohjelmointia, olen tarkistanut käsitystäni. Taitaa olla kyse enemmänkin mielikuvituksesta ja sen järjestämisestä monenlaisiin muotoihin.

Olen kuunnellut Seymour Papertin ja Mitchel Resnickin luentoja YouTubessa. Tämän kuvan kaappasin Resnickin luennosta joka oli linkitetty MIT labran sivustoon. Papert on Resnickin mentori.

resnickEnsin ihmettelin miksi imagine on ensimmäisenä eikä kokemus kuten olen tottunut ajattelemaan. Kun tarkastelen harjoitteluani ScratchJR ympäristössä esikouluikäisen kanssa, niin tosiaan: ideoiden kehittelystä toimintamme on lähtenyt. Kokeiluvaihe on välttämätön kuten sen reflektointikin. Idea – toteutus – arviointi – jatkokehittely on ikuisen kehityksen ketju, jossa kukin vaihe työntää eteenpäin.

Tunsin Piagetin teorian jo läpikotaisin, koska olen sitä psykologian opetustyössä ohjannut. Tytär oli lapsuutensa ajan koehenkilönä Piagetin ajattelukokeissa, kun työskentelin kehityspsykan assistenttina yliopistolla. Papert ja Resnick ovat jatkaneet eteenpäin lapsen oppimisen ymmärtämistä. Heitä oli kiva opiskella nyt Koodiaapinen kurssin ohessa, kun opettelen koodausta tyttärenpojan kanssa. Minulla on oiva tilaisuus integroida aiempaa tietämystäni uusiin opintoihin, se tuntuu kivalta.

Just nyt ihmettelyni kohdistuu kysymykseen, että mikä tässä koodauksessa on muka kivempaa kuin oikeissa palikoissa ja rakenteluleluissa? Niitä kehityksen ja kasvatuksen tuntijat ovat satoja vuosia suunnitelleet. Onko tämä into vain uutuuden viehätystä ja alkuvaiheen huumaa? Aika näyttää…

Tänään hämmästyin kun katsoin Googlen alkusivua: mikä merkkipäivä tänään on?

synttäri2015Se olikin minun oma päivä. Mikä algoritmi tuon takana mahtaa olla? Ei kai Google joka päivä onnittele kaikkia maailman ihmisiä joilla on synttärit? Luulin että syntymäpäivät kuuluu vain FB-ilmoituksiin. Totta tosiaan näistä algoritmeista pitää tietää enemmän!

Miten koodausta opitaan?

Tällä kertaa tartun Koodiaapisen opiskelussa itse opiskeluun ja ihmettelen miten se parhaiten sujuisi. Eilen virisi Facebookissa keskustelu flow-ilmiöstä suuren innoituksen osoituksena ja minä mietin rajanvetoa väsymiseen. Milloin on enemmän kyse rasituksesta, henkisestä kuormasta, aivojen väsymisestä tilanteessa jossa uutta opiskeltavaa on paljon.

Tein kuvan havainnollistaakseni tapahtumaa:

Dia1Ihminen huomaa oman innostuksensa ja eron normielämään. Mieleen nousee aikaisempia vastaavia kokemuksia ja miten niissä toimittiin. Minä opiskelin kuvankäsittelyä ja animaatioiden tekoa työtoverien kanssa päivän päätteeksi ja virkistyimme tehdessä. Kokemusten mieleen nousu auttaa tulkitsemaan nykypäivää. Joskus henkinen tila muuttuu niin aktiiviseksi ettei saa unta normaaliin tapaan. Silloin on kuunneltava tiedostamatonta osaa omassa mielessä ja se ei olekaan yksinkertainen asia. Flow on vaikeasti hallittava mielentila, ei pelkästään positiivinen asia. Ehkä se on kurssille kuitenkin plussaa että opiskelijat aktivoituvat ihan tosissaan. Näin on minulle käynyt Koodiaapista lukiessa.

Mitä olen oppimassa? Otsikkoon laitoin koodausta, mutta oikeastaan on kyse ajattelun ja toimintojen organisoinnista uuteen kuosiin. On ohjauspainikkeita ja niiden kytkentöjä, jotka on kaikki opittava. Samalla voi kuitenkin ideoida ja luoda uutta. Kokosin ajatusten kulkua tällaiseen kuvaan:

Dia3Lähteenä on Kivinen O & Ristelä P 2003 Pragmatistisia näkökulmia konstruktivistisiin oppimiskäsityksiin. Psykologia 1, 4-11.

Tavoitteena on toimintojen vähittäinen automatisoituminen kuten autolla ajossa. Kesällä palautin oman ajotaidon ja se oli pakko tehdä palaamalla tietoiseen tekemiseen. Radio piti olla hiljaa ja ajaminen vei kaiken huomion. Vaihteetkin olivat väärässä paikassa, käsi muisti edellisen auton vaihteet. Tällaista on nyt koodauksen aloittelussa.

Asiat jotka on opittava tekemään, opitaan vain tekemällä niitä riittävän monta kertaa. Metakognitiota olen kuitenkin kaivannut alusta asti, en osaa vain tehdä. Lapsi osaa sen paremmin. Tässä on kyse perustavanlaatuisista ajattelun taidoista, olen siitä varma. Otetaanpa esimerkki taas minun ScratchJR harjoituksesta:

scrpeliJustus pelaa futista on teema. Mummi siirtyi oven suuhun katselemaan ja lohikäärme tuli maalivahdiksi. Pallo odottaa potkaisua. Minulla on upea äänitiedosto, joka on nauhoitettu aidosta tilanteesta Justuksen harkoista. Sain kytketyksi sen palloon, mutta sepä ei olekaan hyvä idea. Pallo pysähtyy äänen ajaksi, ei se niin voi olla. Miten ratkaista? Justus ja maalivahti on helppo saada liikkumaan suhteellisen sopivasti ja pallo vierimään.

Näkeekö esimerkistä heti mikä innostaa? Aito tilanne, lapsenlapsi, leikkimieli, vapaus luoda jotain kivaa yhdessä. Tästä se nousee..

Koodausopinnot jatkuvat – vertaisoppimista

Kirjoitan näkyville Justuksen eilisiä kokeiluja ScratchJR ohjelman kanssa. Illalla tuli pyyntö Skypeen ja hän näytti töitään. Saturnus maalattiin ihan oikean väriseksi, samoin sen renkaat. Onnellinen hymy tekijän kasvoilla kertoi että kivaa oli. Hahmoina olikin tällä kertaa kaksi pyörremyrskyä, joita mummi ei ollut huomannutkaan. Hauskinta oli äänittää pyörremyrskyt kumpikin omalla äänellään mikkiin puhumalla. Tässä kuva loppuvaiheesta, jotta voin kokeilla koodia itse tänään.

scratch2Nyt huomaan että pyörteitä onkin kolme. Äänet voi sijoittaa liikkumis-koodien väliin. Jotain osasin minäkin opettaa Justukselle: tiesin miten kissasta pääsi eroon. Sen olin oppinut Vuokon käyttöliittymäoppaasta. Vasta kun on itse tehnyt jotain, herää halu lukaista tietoja painikkeista.

Lopuksi näytin omat juttuni, joista Justus oli äidiltään kuullut. Mummi ja Justus planeetalla (eilinen kuva) vaatii lisää koodia, hyppelyt menivät vähän miten sattuu. Pallokentälle vaaditaan maalivahti, ei pallon vieriminen tyhjään maaliin ole yhtään mitään. Pikkuveljen hyppely ja karkaaminen oli minun kolmas keskeneräinen teema.

Ihan näin tarkkaan en varmaan jatkossa kerro tekemisistämme, mutta nyt teki mieli laittaa muistiin tämä alkuvaihe. Olen saanut jopa itseni sellaiseen tilaan ettei uni iltaisin tule. Tekee mieli kokeilla koodin korjausta yölläkin ja tunnustan sitä tehneeni. En siis ole vieläkään oppinut oman innostuksen hallintaa. Noloa.

Ensimmäinen koodaus ja sen jako

Koodiaapisen lukeminen jatkuu. Minulla on palava halu jakaa tekemiseni Justuksen kanssa, joka asuu kaukana. Tietokoneiden eikä padien näyttöjen jakaminen ei onnistu, sanoivat he jotka tietävät asian. Siksi kehitin oman kömpelön menetelmän. Otan kuvan näytöstä ja jaan sen:

scratchcodeMummi ja Justus on helppo tunnistaa. Kun sinulla on ScratchJr, voit kirjoittaa alla olevan koodin siihen ja painaa lippua. Mitä tapahtuu? Ovatko he painottomassa tilassa? Miten temppua voisi jatkaa? Onnistuuko kuperkeikka?

Kamerasta voin kuvan lähettää suoraan FB tai mihin vaan kuvanjakoon, jota Justuksen äiti käyttää. Harmi kun 5v ei voi saada omia tunnuksia 🙂 Kuvan koko on tässä pienennetty kuvankäsittely-ohjelmassa, en tiedä voiko sen tehdä lennossa. Olen varsin kömpelö kaikessa, mutta teen silti. Tärähtäneitä kuvia, so what?

Hahmojen pitää olla mieluisia niin ideoita viriää ihan itsestään. Pedagoginen skripti sanoo että yhteistyö on tärkeämpää kuin yksittäiset koodit. Ehkä jonain päivänä pääsen siihen oppimiseen..

 

Koodiaapista luettu yksi viikko

Oppimispäiväkirja Koodiaapinen kurssista jatkuu. Suurin osa viikosta meni teknisiin kysymyksiin ja laitteiston varustamiseen, mitä en ihmettele enkä sure. Ihan hyvä että aukot paljastuvat ja oppimista tämäkin on. Haluan opiskella Justuksen 5½v. kanssa mutta välimatkaa on muutama sata km. Tähän mennessä on tavattu Skypessä kaksi kertaa ja olen saanut ihailla Justuksen tuotoksia kameralle näytettynä.

Justus näytti toisella kerralla lepakkoriviä synkässä metsässä lentelemässä. Lepakoiden eri värit toivat ilmettä tapahtumaan. Silmätkin voi värittää. Justus oli löytänyt lukuisia painikkeita: toisto ja  ikuinen toisto, peruutus ja palautus, viestin lähettäminen, tasolta toiselle siirtyminen. Pelikenttä oli tummien metsien ohella mieluinen tausta. ScratchJr siis motivoi tämän pojan opiskeluun.

Minä hidastelen vielä ja oudoksun iPadia. Se tuntuu niin täydelliseltä ja herkältä laitteelta että melkeinpä pelkään sitä. Olen sentään oppinut tökkäämään esim. rastia josta suljetaan. Se ei ollut kosketuksesta milläänkään ja jäin jumiin muutamia kertoja. Mieleen nousee sanonta että tietokoneahdistus muuttuu luottamukseksi. Tekemisen kautta se luottamus löytyy, sen tiedän. Olen alussa oikean kosketustavan käyttöönotossa.

ScratchJr ohjelma tuntuu mukavalta. Olen katsellut introvideon ja nauttinut esimerkeistä. Olen joten kuten tehnyt ensimmäiset harjoitukset eli eka projektini. Eilen nautin varastojen katsomisesta ja sain idean että mummo voisi pelata siellä jalkapalloa ja potkaista maalin. Se voisi Justusta huvittaa.

En osaa vielä kuvata oman oppimisen kulkua. Kokeileminen on alusta asti tärkeää, se on selvä, mutta missä vaiheessa haluan kuvan kokonaisuudesta? Eilen jo tykkäsin käydä ohjelman alalaidasta läpi painikkeiden esittelyn, se antoi jonkinlaisen kuvan. Olin printannut Vuokko-opettajan suomenkieliset kuvaukset samasta asiasta, mutta sitä en ole käyttänyt kuitenkaan. En tiedä miksi. Tuo printti taitaa olla vain perusturvallisuuden apuväline.

Olen sanonut, etten ole opiskellut koodausta koskaan. Eipä ollutkaan noin. Hämmästyksekseni löysin ikivanhan todistuksen Jyväskylän yliopiston henkilöstölle tarjotusta kurssista v 1971. Olin tuolloin aloittanut ½ assistenttina pätkätyöläisen urani yliopistossa.

todistus2

Historiallista mielenkiintoa tuosta voisi löytää. Olikohan ihan ensimmäisiä kursseja yliopistossa, eikä tiedetty mihin suuntaaan tietotekniikka tulee kehittymään ja miten assistentit sitä tarvitsevat. No koodausta ajateltiin tarvittavan – ollaanko nyt 2015 uudelleen tuossa pisteessä? Minulla on, ihme kyllä, jotain muistikuvia lohkokaavioista ja keskustelusta kurssin jälkeen, oliko Helena Hurmeen kanssa? Meillä oli yhteinen työhuone noihin aikoihin. Laskentakeskus tarjosi korkeimman asiantuntemuksen, ei ollut tietojenkäsittelyä tieteenä tai opintoina 44 vuotta sitten.

Seuraava postaus koskenee ohjelmoinnin oppimista, mistä kaikesta mahtaa olla kyse?