Oman elämän etsimistä

Noin hassu otsikko kirjoitukselle syntyi kehittellessäni ideaa ”1964 ylioppilaat”. Huomasin, etten edes itsestäni osaa kertoa. Vuonna 1997 kirjoitin kotisivut aikuisuudestani. Tytär teki internetohjelmoinnin opintoja ja kertoi, että minun kotisivut olivat osa sitä. Ei auttanut muu kuin tuottaa tekstiä. Jäsennyksen 70-80-90-luku keksimme yhdessä ja 2000-luku oli ennusteena. Sivut olivat työpaikan palvelimella linkitettynä kasvatus- ja kehityspsykologian kurssiin jota opettajankoulutuksessa vedin. Opiskelijat saivat tutustua opettajaansa sitäkin kautta.

Jotain noista kotisivuista voisin vieläkin säilyttää. Esim. kukin vuosikymmen alkoi mietelauseella ja sisälsi muutaman kuvan sekä summauksen keskeisestä sisällöstä, tuo tuntuu edelleen hyvältä idealta. 1970-luku on mielessäni edelleen samanlaisena. Sen julkaisin tässä blogissa vuosi sitten kun Kampus kuohui -hanke keräsi aineistoa. Kirjoituksessa välittyy sekä innostus että liikkeestä irtautuminen.

1980-luku alkoi Tommy Tabermanin runolla

Yksin luoja tietää että töitä riittää. /Ensin muuttaa maailmaa, ikäänkuin verryttelyksi. /Sitten vuorossa hämärä sydäntemme yllä.

Näin kävi minullekin, kerroin kotisivuilla. ”1980-luku oli vähittäistä sisäänpäin kääntymisen aikaa. En onnistunut rakentamaann aitoa tutkijan motivaatiota, vaikka hankin rahoitusta ja keräsin aineistoa. Tohtorin tutkinnon sijaan tein mainion poikalapsen 1983 ja olin osaksi kotona seuraavat vuodet. Kotiäitinä ja työttömänä.”

Kun olin arvioinut nyt elämääni taaksepäin ja etsinyt vaikeita taitekohtia, luulin työttömyyden olleen sellainen. Minulle oli työkokemusta vain yliopistosta eikä sieltä ollut helppo siirtyä muualle. Mutta miten kirjoitinkaan 1997, aidosti ja innostuneesti:

minajakossi1”Minulle kotona perheen kanssa eläminen oli ilmeisen hyvää aikaa, tilaisuus kokea peruselämää. Erityisesti kesät mökillä järven rannalla, siinä oli alkuvoimaa, siitä sai elämänhalua. Työelämästä irti oleminen antoi tilaa itsensä kohtaamiseen. Rahaa ei ollut, mutta muuta – tärkeämpää. Ja katson ansiokseni että tiedän, miltä tuntuu ilmoittautua työttömäksi ja asioida työvoimatoimistossa.” On tuo kokemus uskottava todeksi, tunnistan oman tyylini ja muistot palaavat lukiessa. Olin menossa väärään suuntaan oman elämän tulkinnassa. Sopeutuminen on minulle luontaista ja joka tilanteessa on myös myönteisiä seuraamuksia.

Kotisivut jatkuvat uuden ammatillisen identiteetin rakentamisella, mikä tapahtui 1980-luvulla syvemmältä omasta persoonallisuudesta kuin ennen, siksi Tabermanin runo on sopiva.

”Vuodeksi palasin yliopistoon ennenkuin uskalsin jättää sen vaiheen taakseni kokonaan. Syyskuussa 1987 sain opettajan sijaisuuden ammatilliselta puolelta ja heittäydyin sen varaan. Tätä päätöstä olin kai jo vuosia kypsytellyt. Ammatillinen koulutus herätti henkiin ja avasi silmät näkemään yliopiston ulkopuolista todellisuutta. Opiskelijat olivat itsenäisiä käytännön taitajia, erilaisia kuin yliopistossa. Opettajan työmäärä oli suuri, mutta se pakotti muuttamaan tottumuksia, piti antaa tilaa opiskelijoille. Aloin luoda aikuispedagogiikkaa.

Erityisen mahtavalta tuntui oman persoonallisuuden käyttö työssä. Sitä tarvittiin, opetus oli vuorovaikutusta. Joskus tuntui, että vain äitinä olosta voin jotain siirtää opetukseen: Tarvittiin lujaa myönteistä vaatimista kuten lasten kasvatuksessa. Yliopistollista tietämystäni ei arvostettu vähääkään, mutta jotenkin piti saada itsensä kuulluksi. Ei me tästä mitään opita sanoi tarjoilijan ammattiin opiskeleva nuorimies – yliopistolla en ollut tuollaista kuullut. Heräsi kysymys, mitä oppiminen on. Tunsin tutkimukset, mutta vasta nyt ajattelin asiaa. Olin vain tyytyväisenä luennoinut, miten heikkoa oppiminen uusimpien tutkimusten mukaan on.”

Tuossa on varmaan avainkokemuksia, joita voin edelleen käyttää. Löysin teoksen Runouden kuntokoulu (Risto Ahti ja Markku Toivonen) ja Markku Envallin aforismit. Ne tuntuivat sisältävän kaiken elämästä, esim. ”Elämä on elettävä vaikeuksien ja ristiriitojen keskellä. Ristiriidat eivät ratkea, ne vaihtuvat toisiksi.” 1970-luvulla löydetty dialektiikka käveli taas vastaan. Nyt ymmärsin sen koskevan omaa elämääni.

1990-luvulla puhutteli  Kirsti Paakkanen:

Osa ihmisistä   tekee työn ja toiset elävät työn. Tajusin kuuluvani ryhmään, joka elää työn.

”Minäkin elän työtä tehdessäni. Suoritin opettajankoulutuksen ja toimin kouluttajana. Aloin kuulla oman ääneni kirjoituksissa ja nähdä heijastuksia itsestä opiskelijoissa. Nautin työstä ja suuntauduin ulospäin, syvemmältä persoonallisuudesta kuin ennen. Ammatillisen koulutuksen käytännönläheisyys vei kehitystäni eteenpäin. Käsitykseni tiedosta ja oppimisesta alkoivat liittyä kokemuksiin. Työstin näitä peruskysymyksiä ja pinnalle nousivat inhimillinen kasvu ja ihmisen muuttumisen mahdollisuus.”

1990-luvun alku oli minulle optimistista aikaa. Olin löytänyt yhteisön (ammatillinen opettajakorkeakoulu) jossa voi yhdessä kasvaa. Rakensimme malleja kasvusta ja oppimisesta ja arvioimme niitä. Elämän ottaminen omiin käsiin tuntui toimivan koulutuksen piirissä. Vuonna 1994 jouduin apulaisrehtoriksi ja optimistisuus alkoi karista. Työelämä oli kovempi paikka kuin koulutuksen vetäminen. Pakkoliitos ammattikorkeakouluun 1997 tuotti monenlaista myllerrystä jossa oli vaikeaa säilyttää toiminnan laatua.

sllasikatto-300x230Tässä kuva naisesta joka on lasikaton päällä (avatar Second Lifessa). Jouduin opettajankoulutuspäälliköksi 1994-2000 jotta naisvaltainen työpaikka saisi empowermenttia. En tiedä voimaantuiko kukaan muu, mutta itse opin paljon. Kotisivuilla (1997) näen rivien välissä katkeruutta ja hierarkiaan alistumista. Niitä tekstejä en halua käyttää enää sellaisenaan. Uskon että kysymys lasikatosta puhuttelee naisia. Moniko meistä on sen puhkaissut? Minua on muutaman kerran syytetty turhasta lasikaton alle jäännistä (kunnianhimon puutteesta tai pelosta ottaa omat kyvyt käyttöön).

Ihminen ja yhteisöt noudattelevat ns. hypesykliä jossa valtavaa innostusta seuraa laskeutuminen realiteetteihin, sitten vähittäinen nousu, jossa näkee mitä voi oikeasti toteuttaa. Minulla on tässä kuvattu kaksi tuollaista intoilun vaihetta työelämässä ja yksi kotielämässä.

2000-luvun aloitin komeasti Nazim Hikmetin runolla

Meristä kaunein on vielä purjehtimatta. /Lapsista kaunein on vielä kehdossaan. /Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä. /Sanoista kaunein jonka haluan sinulle sanoa, on vielä sanomatta.

Ensimmäinen vuosikymmen oli verkko-opettajaksi kasvun vaihe, taas suurella innostuksella ja kehittämisen motivaatiolla. Yhteisö piti pääosin hakea kauempaa, se löytyi ensin Suomesta ja sittemmin muista maista. Tekniset vaikeudet ja oppimishaasteet pitivät jalat maassa paremmin kuin aikaisemmissa innostuksen vaiheissa. Tämä blogi syntyi syksyllä 2007 jäsentämään verkko-opettajuutta. Sen työn tunsin omakseni, sain myönteistä palautetta ja tunsin oppivani uutta koko ajan.

Eläkkeelle jäätyä 2010 oli luonnollista jatkaa toimintaa verkkoyhteisöissä. Globaalit verkkokurssit käynnistyivät ja hain sieltä oman paikkani. Minua alettiin pyytää mukaan muutamien brittiyliopistojen kursseille. Lapsenlapset syntyivät 2010 ja 2013 ja tunsin sydämeni laajenevan uudella tavalla. Heidän kasvuaan voin seurata ehkä vielä suuremmalla nautinnolla kuin omien lasten kasvua työpaineiden ohessa. Tässä olen menossa, no mitä sitten?

Kehityspsykologiassa jotkut (Jung) uskovat sisäsyntyisiin muutostarpeisiin, jotkut enemmän ulkoaohjautuvuuteen. Minulla syntyi 40-vuoden kieppeillä voimakas tarve muuttaa elämää ja jätin pitkäaikaisen työpaikkani. Tuota ikää on arveltu elämän syvimmäksi murrosiäksi. Sen murroksen jälkeen ihminen elää ensimmäistä kertaa omaa elämää. Aikuisuudessa voi löytää luontaisen itselle sopivan luovan tavan toimia ja kantaa vastuuta tai voi kapeutua ja vetäytyä (Erikson).

Hohhoijaa. Etsin tässä omaa elämääni, mahdoinko edistyä löytämisessä? Jotain tulkinnan virhesuuntia kai oikaisin. Mahtaako puhutella ketään?

Kampus kuohui 70-luvulla

Tämä blogiposti poikkeaa muista. Jyväskylässä ollaan kokoamassa materiaalia yliopisto-opiskelusta kuohunnan vuosina 1968- 84. Minulla on muistoja 70-luvulta. Olin koonnut niitä kotisivuilleni, jotka tyttäreni teki v.1997 ammattikorkeakoulussa opiskellessaan internet -ohjelmointia. Sivut eivät enää löytyneet miltään serveriltä, mutta onnistuin palauttamaan 70-luvun materiaalin. Julkaisen ne tässä, jotta Kampus kuohuu -julkaisun toimittajat voivat tutustua ja arvioida käyttöä.  Edublogs-ympäristö on minulle tutuin ja helpoin toteuttaa, kun olen täällä vuodesta 2007 blogannut wordpressia käyttäen..

Jos olet kiinnostunut Kampus kuohuu hankkeesta, tutustu sen nimiseen Facebook-sivustoon. 

70-luku.

Kaikki muuttuu
vaan ei itsestään
Sinä muutat kaiken
vaan et yksinään.
Kom -teatteri, Chile produktio.

70-luvulla astuin aikuisuuteen, kasvatustieteen kandina (nykyisin maisterin tutkinto) assistentiksi yliopiston psykologian laitokselle. Painopiste taisi kuitenkin olla maailman parantamisessa, aktiivisessa osallistumisessa opiskelijaliikkeeseen. Pyrimme yliopiston uudistamiseen tai oikeastaan laitoimme kuntoon koko maailmaa. Se oli yhteiskunnallisen heräämisen ja joukkomuotoisen tiedostamisen aikaa.

Kaikki alistettiin yhteiskunnalliselle, myös psykologia. Jokaisen kansalaisen kaikinpuolinen persoonallisuuden kehitys oli tavoitteemme ja totisesti myös elimme sitä todeksi. Opiskelimme filosofiaa, pohdimme dialektiikkaa ynnä muuta opintopiireissä kaiket illat. Ajattelua ja pohdintaa pyrimme saamaan myös varsinaiseen opetukseen. Perustimme oman lehden, jossa kerrottiin miten asioiden pitäisi olla. Se oli nimeltään Heijastus (Reflection) ja ilmestyi monta vuotta. Jokaviikkoinen kulttuuritapahtuma alkoi omilla ohjelmilla ja päättyi omaan musiikkiin. Into oli kova, tarkoitus hyvä ja varmasti opittiin. Tiedostin, että kaikki elollinen muuttuu jatkuvasti – ja se muuttuu yhteyksissään. Oivalsin, että vuorovaikutussuhteiden rikkaus voisi olla paras mittari toiminnan kehittymiselle.

Yksi huippukokemus oli Berliinissa 1973 pidetty Weltfestspiel der Jungen und Studenten. Matkasimme pitkällä junalla Helsingistä Leningradin, Minskin, Puolan halki silloiseen Berliiniin, 800 suomalaista aktivistia lukuisista ryhmittymistä. Avajaisissa marssimme käsi kädessä halki hurraavan kaupungin rauhankyyhkypaidoissa. Osallistuimme yhdessä 150 eri maan edustajan kanssa kulttuuri- ja keskustelutilaisuuksiin ja loppujuhlaan, jossa meitä oli silmänkantamattomiin. Silloin kansainvälisyys oli elävää toimintaa ja ongelmat olivat myös kansainvälisellä tasolla työstettävinä. Opiskelimme saksaa ja venäjää, koska englanninkieli ei riittänyt. Opiskelijajärjestöillä oli omia ulkomaisia vieraita ja opintomatkoja tehtiin moniin maihin.

Yliopiston tutkinnonuudistusta tehtiin yötä päivää kauniista periaatteista lähtien: tiede piti saada kansaa palvelemaan, teoria ja käytäntö kohtaamaan demokraattisessa ammattikäytännössä. Reippaasti kritisoimme yliopistoa ja sen käytäntöjä. Paljastimme opetuksen rajoja ja vaadimme demokratiaa päätöksentekoon. Elämälle vieraista arvosanoista oli tarkoitus siirtyä ammateista nouseviin koulutusohjelmiin ja paperilla tämä tapahtuikin. Tutkimuksen tekoa pyrimme myös muuttamaan oikeimmille raiteille, todellisten ongelmien suuntaan.

No onneksi emme saavuttaneet kaikkea haluamaamme. Jälkeenpäin moni yritys tuntuu huvittavalta mutta pyrkimykset olivat eettisesti korkealla ja tarkoitus mitä parhain. Koko maailman tasolla pyrimme ihmisen elämän parantamiseen ja toimimme vilpittömästi sen puolesta.

Tämän vuosikymmenen ( 70-luvun) lopulla toiminta alkoi vähitellen hiipua.

tarja 1977Omalta osaltani sivuun jäämiseen vaikutti tyttären syntymä 1977. Lapsen synnyttyä naisen elämä ei ole enää vain omaa elämää. Kuvassa Tarja on iältään kolme viikkoa.

Työskentelin tutkijana ja yritin saada itseni innostumaan. Raportteja syntyi, puheenvuoroja pidin myös kansainvälisissä kongresseissa ja tulin lisensiaatiksi 1980. Tunsin, etten pystynyt työssäni toimimaan niin kuin olisin halunnut. Tuotokset olivat merkillisiä kompromisseja perinteisen tieteenteon ja uuden ajatteluni välillä ja vähitellen kaikkea alkoi värjätä oman motivaationi hiipuminen.

Yritys muuttaa kaikki kerralla paremmaksi oli ollut epärealistinen eikä meistä nuorista ollut rajojen näkijöiksi. Palautetta varmasti saimme mutta emme sitä kuulleet. Innostuneen kokeiluvaiheen soisin kuitenkin jokaisen sukupolven nuorille.

— kotisivu päättyy

Ensimmäinen kuva on minusta ylioppilaskunnan vaaleissa ehdokkaana. Muistaakseni osallistuin muutamiin kokouksiin.

Keskimmäinen kuva on yliopiston mäellä joukkovoiman osoitusta, en osaa sitoa sitä mihinkään tapahtumaan.  Osallistujat taitavat olla kansandemokraattien kahta siipeä, jotka silloin olivat kovin kaukana toisistaan 🙂 En ole kuvassa mukana, mutta  muistan monesti huutaneeni kulkueissa: Tiede kansaa palvelemaan!

Berliinin matkalta oli kotisivuun linkitetty useita kuvia, mutta jätän ne pois kun se oli valtakunnallista osallistumista. Berliinin matkan mainitsen myös Kuka Heli? sivulla.