Historian pitkiä juuria

Keski-Suomalainen tarjosi lauantaina artikkelin Kritisoitu ja arvostettu ylioppilastutkinto, taustatietoa nyt valmistuville ylioppilaille. Kirjoitus perustui uuteen julkaisuun Sivistyksen portti: Ylioppilastutkinnon historia, (Kaarninen 2015). Sen mukaan yo-tutkinto on ollut lähtökohdiltaan sisäänpääsykoe yliopistoon. Kokeita on järjestetty vuodesta 1640, jolloin Turun Akatemia perustettiin. Sitä ennen täältä lähdettiin Euroopan yliopistoihin opiskelemaan.

Nykymuotoisen yo-kokeen aluksi ajatellaan v 1852, jolloin otettiin käyttöön kirjalliset kokeet. Ne pidettiin kouluissa, mutta suullista kuulustelua varten matkustettiin Helsingin yliopistoon. Professorit  näkivät tulokkaat, kun kuulustelivat heidät itse. Vasta sisällissodan jälkeen tästä käytännöstä luovuttiin. Ylioppilaiden määrä nousi eikä kuulusteluja voitu järjestää. Sotavuosien aikana ja niiden jälkeen yo-tutkintoa kevennettiin neljään aineeseen (aluksi viisi pakollista). Suurin kriisi oli 1960-70-luvuilla kun vaadittiin yo-tutkinnon lopettamista. Siinä ei onnistuttu, mutta peruskouluun siirryttiin.

Ylioppilaiden määrä laskettiin 1800-luvulla yliopistoon kirjautuneista ja se sadan molemmin puolin. Lukemat nousivat 1900-luvun alussa. Vuonna 1911 oli ensimmäisen kerran tuhat ylioppilasta. Ja meidän aikaan sitten vuonna 1964 rikottiin 10 000 raja.

Toisena historian kirjoituksena käteen osui säätyjen kehitys ja pyrkimys rakentaa hallintoa osaamisen pohjalle. Tästä kertoivat Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tutkijat teoksessa Siperiasta siirtoväkeen: Murrosaikoja ja käännekohtia Suomen historiassa. Toivo Nygård käsitteli Uudenaikaisen valtion syntyä Ruotsiin. Säätyerot estivät nousun hierarkiassa, Aatelilla oli valta ja virkamiehet olivat kuninkaan henkilökohtaisia luottamusmiehiä. Petri Karonen jatkoi tästä eteenpäin osoittaen miten uudenaikainen valtio syntyi Ruotsi-Suomessa 1520-1808 aikana. Ensin toimiin ei vaadittu pätevyyttä vaan hallitsijan suosio riitti. 1600-luvun loppu oli ylimmässä hallinnossa professionalistumisen aikaa. Jonkinlainen oikeudenkäyntitutkinto otettiin käyttöön 1749. Yritettiin päästä eroon syntyperästä valintaperusteena, mutta kehitys oli hidasta. Ja Venäjän yhteyteen siirryttäessä palattiin sääty-suosio-sukulaisuus valintaperusteisiin, hyvin ne olivat vielä muistissa.

Missä mahdetaan nyt sitten olla menossa?

Oppikoulussa 1950-luvulla

Lähelle ei näe hyvin, sitä vaan elää ja kuvittelee kaiken itsestään selväksi. Kävin oppikoulun Imatran Yhteislyseossa, valtion kaksoisyhteislyseossa 1956-64. Nyt jälkeenpäin hain tietoa miten kouluasioista tuohon aikaan kirjoiteltiin. Verkosta löytyi  Marjo Nieminen: Koulun ja kodin kasvatuksellinen yhteistyö Oppikoululehden kuvaamana 1950-luvulla. Kasvatus ja Aika. Kasvatuksen historiallis-yhteiskunnallinen julkaisu 2010. Juttu oli mukava lukea.

Koulun ja kodin yhteistyö oli kiintoisa aihe, koska vanhat yksityiset oppikoulut olivat harrastaneet läheistä yhteistyötä oppilaiden vanhempien kanssa. Oltiinhan paikkakunnan kermaa ja sivistyneistön näkemykset olivat samansuuntaisia. 1950-luvulla oppikouluun tuli paljon uutta väkeä eikä vanhempien tausta ollutkaan enää homogeeninen. Tähän tilanteeseen haettiin erilaisia diskursseja: kuunnellako dialogisesti, ohjata auktoriteetilla vai ohittaa kokonaan?

Imatran Yhteislyseon vuosikertomus mainitsee yhteistyöelimen, vanhempainneuvoston jäsenet (5). Siellä oli metallityömies ja rouva kolmen koulutetun jäsenen ohella. Neuvoston toiminnasta ei kerrota tarkemmin eikä kukaan meistä blogin kirjoittajista muista sellaisesta kuullensa. Ainoa kontakti kotiin oli kansakoulun 4. luokan opettajan suositus oppikouluun hakemisesta.

Jotain ajan hengestä kertoo se miten aihetta käsiteltiin. ”Oppikoulun tehtävänä oli 1800-luvulta lähtien ollut tiedollisen opetuksen lisäksi oppilaiden kokonaisvaltainen kasvattaminen sivistyneiksi, hillityiksi ja itseään korostamattomaksi ihmisiksi. Oppikoulun pyrkimys ohjaamiseen ulottui siten koulutyöskentelyn lisäksi nuorten vapaa-ajan viettoon. Koko koululaitoksen läpäisi kasvatuseetos. Oppikoulunuorten kohdalla se merkitsi kristillis-isänmaallista kasvatusta, jossa painotettiin ’tervehenkisiä’ harrastuksia. Koulu korosti oppikoulunuorten erikoisasemaa muihin nuoriin verrattuna.”

Imatran Yhteislyseossa kokoontui monia kerhoja: Teinikilta oli kristillinen keskustelu- ja raamattupiiri, sosiaalinen kerho auttoi köyhiä, yhteiskunnallinen kerho keskusteli (vieraana mm. pankinjohtaja Toiviainen), Teinikuoro, orkesteri, Teinikvartetti, näytelmäkerho, piirustuskerho, luonnonopillinen kerho sekä voimistelu-ja  urheiluseura Pauhu. Teinikunta järjesti konventteja. Vuoden 1959-60 vuosikertomuksessa mainitaan myös luonnontieteellinen yhdistys, jossa käytiin läpi alan lehtiä ja tehtiin linturetkiä.

Tuossa nousi esiin yksi vanhempien yhteistyön muoto: toimia asiantuntijana kerhoissa kuten Mandin isä näyttää olleen. Rautatehtaalle on tehty retki, liekö siellä sitten tavattu oppilaiden isiä? No, kaikesta näkee että kyllä meitä kovasti kasvatettiin 🙂

Oppikoululehden artikkeleissa tuli esille holhoamisen diskurssi. ”Siinä koulu määrittyi tietäväksi ja aktiiviseksi toimijaksi, joka erilaisilla tavoilla otti kantaa sellaisiin koulu- ja kasvatuskysymyksiin, jotka olivat lähellä kodin aluetta.. Diskurssissa koti vertautui oppilaan tavoin opetuksen kohteeksi. Kotien ja vanhempien tietämättömyyden vuoksi koulun täytyi huolehtia sellaisista kasvatuksellisista asioista, jotka voitiin määritellä kodin vastuulle. Artikkeleissa vanhemmista puhuttiin muun muassa ”yksinkertaisina”, ”tietämättöminä”, ”ymmärtämättöminä” tai ”naiiveina”. Kun kirjoituksissa käsiteltiin tiettyä ryhmää, puhe kohdistui nimenomaisesti maaseutuun: Ainakaan näin maalla eivät vanhemmat varsin monissa tapauksissa edes pysty asiaa hoitamaan, vaikka haluaisivatkin. Yksinkertaiset vanhemmat tuntuvat naiivisti luottavan siihen, että kun he kerran – usein suurin uhrauksin – kouluttavat lapsensa ylioppilaiksi, totta kai näistä tulee sivistyneitä ihmisiä.”

Totta kai noin, olisi minunkin äitini varmaan sanonut, vaikka elettiin kauppalassa.

”Holhoamisen diskurssi tuli esille erityisesti kahden teeman yhteydessä: käytöstapojen ja pukeutumisen. Teemat kytkeytyivät voimakkaasti kotien tapoihin ja kasvatuskäytäntöihin. kysymys oli kotikasvatuksen alueesta ja asioista, joita tuli lähestyä hyvin sensitiivisesti.  Koulun puuttuminen vaatetukseen on tosin kaksiteräinen miekka, mutta yleisiä suuntaviivoja olisi kuitenkin annettava, koska käytännössä näkyy kodin opastuksen puutteellisuus näissä asioissa hyvinkin räikeänä. Sitä paitsi asia on tavattoman arkaluontoinen. Se saattaa joutua naurunalaiseksi, joku voi loukkaantua, vanhemmat tuntea itsensä loukatuiksi jne.”

Siinäpä se. Ohittaminen taisikin muodostua vallitsevaksi tavaksi toimia suhteessa koulutusta vailla oleviin vanhempiin. Samalla oli ongelmia myös koulutetuissa kaupunkien vanhemmissa: ”Vääränlainen asenne määrittyi negatiivisiksi käsityksiksi, joiden katsottiin haitanneen työskentelyä koulussa. Tällaiset kodit eivät tukeneet koulua sen tehtävässä eivätkä olleet valmiita kasvatukselliseen yhteistyöhön. Nämä vanhemmat vertautuivat ”ajattelevimpiin” vanhempiin, jotka olivat esillä kumppanuuden diskurssissa. ”Väärin” kouluun suhtautuneet paikannettiin kaupunkeihin, kun taas maaseudun kotien katsottiin suhtautuneen kouluun positiivisesti.”

Eipä ollut helppoa koulun vastata erilaisiin odotuksiin. Blogikirjoituksistamme muistan Piken kertoneen, että hän joutui rehtorin kansliaan pitkien housujen käytön takia. Hän sai kuitenikin käyttää niitä, koska pyöräilymatka oli 8 km. Itse muistan että meikkaamisesta oli koulussa puhetta, sitä ei tietenkään sallittu. Ilmon blogikirjoituksista muistan pohdintaa siitä, miten heikko kielten opetuksen taso oli Imatralla (vai oliko se Vuoksenniskan koulussa?) verrattuna aikaisempiin kokemuksiin. Imatra oli 9. paikkakunta jolla Pärssiset asuivat ja äiti oli opettaja. Tuollaista pohdintaa ei meillä olisi voitu käydä.

Mitä kulttuurin erilaisuudesta sitten kertoo se, että Pike ei saanut käyttää koulussa kihlasormusta siksi että naimattomaksi jääneille naisopettajille tulisi siitä paha mieli. Tuo uskomaton tosiasia (rehtorin kanslian kautta ohjattuna taas) palautti mieleeni että joku naisopettaja tosiaan perusteli meille oppilaille työssä oloaan sillä ”ettei kaikki saaneet rikasta aviomiestä.” Muistan ihmetelleeni lausuntoa jo silloin. Enkä taida vieläkään ymmärtää tällaisten asioiden jakamista oppilaiden ja opettajien kesken.

1950-luvun oppikoulun arkisessa todellisuudessa oli leimallista aikaisempaa suuremmat oppilasmäärät ja työskentelyä vaivannut kiire. Opetussuunnitelmia ja oppisisältöjä kritisoitiin liian laajoiksi ja vaativiksi. Oppilaille koulunkäynti näyttäytyi samanaikaisesti sekä opiskeltavien asioiden vaikeutena ja vakavuutena että koulupäivien tylsyytenä. Koulun piti ohjata vanhemmat ja nuoriso itse oivaltamaan, etteivät kaikki ole syntyneet harjoittamaan teoreettisia opintoja.”

Hämmästyin luokalle jättämisen ja ehtojen antamisen yleisyyttä omana kouluaikana. Imatran yhteislyseon noin 1000 oppilaasta luokalle jätettiin suoraan jopa137 ja ehtoja sai joka kolmas (parhaimmillaan 331, jatkuvasti yli 200 oppilasta). Monet lopettivat keskikouluun ja lukiossa väki väheni vuosittain. Minun ikäisiä oli keskikoulun ajan neljä rinnakkaisluokkaa, joilla oli noin 40 oppilasta. Joskus rinnakkaisluokkia oli viisi. Vielä ylioppilaskirjoituksissa 1964 yrittäneitä oli 62 joista 51 meni läpi keväällä ja kuusi syksyllä. Oli ikäänkuin normaalia kadottaa oppilaita joka vaiheessa ja monien oppikoulu piteni vuodella tai parilla. Entisenä opettajankouluttajana tämä kuulostaa oudolta. Ikäänkuin leikittiin koulun pitoa vailla vakavaa yritystä kehittää pedagogiikkaa.

Jospa tässä on paatosta 50-luvusta joksikin aikaa. Mikä kerrotusta koskettaa sinua?

Istumajärjestys VI. luokalla

Valokuva innosti minut miettimään entisten luokkatoverien nimiä. Tarkistin päiväkirjoistani ja löysin lukuisia kuvia pulpettirivistöistä, joita kerran kuukaudessa siirrettiin. Samalla huomasin että kuvat kertovat yhteisön muodostuksesta. Ensimmäinen kuva on lokakuulta.

pulpetit1Kyseessä on uusi luokka, vain osa on tuttua keskikoulun ajoilta. Heistä käytän lempinimiä Koukku, Eppis, Mandi, Jatta, Tupu ja Lellu. Osa on rinnakkaisluokilta siirtyneitä tai Joutsenosta tulleita. Heistä käytän kokonaisia nimiä alkusyksystä.

Rivistöt säilyvät melkein samoina kunnes luokanvalvoja Peltonen määrää maaliskuussa muutoksia ilmeisesti opiskelurauhan turvaamiseksi. Lempinimiä tulee lisää kuukausittain: marraskuussa Holkki, Kati, Leekku, Vespa ja Mursu. Tammikuussa Tuppura, Maska ja Tiltu. Helmikuussa Kipa, Irska ja takaisin Holkki ja Leekku. Maaliskuussa pulpettitrivit saa taulukossa jo näin kapeiksi koska jokaisella on lempinimi:

pulpetit2Pusis käytti tuohon aikaan Pussy-nimeä. Kipa on kai sitten 7.lk. Kikka kun sellainen nimi hänellä kerrottiin olleen. Tässä on kokeiltu lempinimiä myös Pirjolle ja Paulalle, en muista jäivätkö nuo käyttöön. Eniten hukassa ollut nimi on sekä Tuppura että Holkki, arvaisin Tuula Holmerus. Mandi olikin alaluokilta tuttu, vaikken heti muistanut. Taisi asua ihan keskustassa pankin talossa.

Päiväkirjoja en muuten lukenut nyt uudelleen. Kaikki on julman kivaa ja pätevää ja kaverit ihania. Olin ylpeä että huolellisuus oli 8 eikä enemmän. Opettajien härnääminen suuttumiseen asti oli saavutus. Voi mitä pentuja oltiin tai siis ainakin minä. Ja mitä hyötyä näistä kuvista? Ei niin mitään mutta tulipa tehtyä 🙂

Imatran yhteislyseon VI. C luokka v.1961

Pitkästä aikaa heräsi uusi ajatus: miten voisimme koota valokuvia menneistä kouluajoista tai ainakin luokkakokouksista yhteen paikkaan? Laitan tähän muistin virkistykseksi 6.C :n luokkakuvan.

kuudesCKuvan oikeudet on tietty valokuvaamolla, mutta onkohan siitä enää tietoakaan. Siihen aikaan ei digitointeja harrastettu ja minullakin kuvat ovat paperisina. Tämän olin ladannut 18.6. jostain s-postin liitteestä. Hyvälaatuisina luokkakuvia ei kai saa mitenkään tänne nettiin. Tästä luokasta  otettiin toinen kuva, jossa eturivi istui tuolla oikealla ja muut seisoivat aidan takana. Siinä näkyvät kasvot paljon paremmin.

Aloin kokeilla nimien kirjoittamista kuvaan, mutta ohjelma ei totellut minua, näkyy vain Karin jalassa Vespan loppu. Siis luettelen tässä oikealta Vespa, Täni, Mursu, Tiltu (=Sinikka), Tuppura?, Maija ja Irmeli, edessä Raija J., takana Mandi (Leena T.). Sitten Tupu, Leena, Jatta, Heli, Lellu, Marjatta, Eppis, Katriina, Pusis, Marja, Irska, Raija L., Saara, Koukku, Paula, Pirjo ja Kikka. Viimeisen tytön nimeä en noloa kyllä muistanut, mutta sain apua. Onko nyt kaikki oikein?

Oli jotenkin tosi mukava katsoa näitä naamoja kun on muutamiin tullut tutustuttua uudelleen. Tunnutte taas läheisiltä, ihme kyllä. En ajatellut Imatraa yhtään noin 50 vuoteen.

Kuvatiedosto siis, kiinnostaako? Minusta sen pitäisi olla sellainen johon

  • kukin voi itse lähettää kuvia halutessaan
  •  kuvia voi kommentoida halutessaan
  • entä avoimuus: pitääkö kuvien olla näkyvissä vain ao ihmisille?

Vaihtoehtoja on paljon, Google+ ja Drive, Flickr  jne. Arjan lähettämät hyvälaatuiset riemuylioppilaskuvat ovat minulla ainakin Google Drivessä suoraan s-postista ja siellä voi jakaa valitusti sekä kommentoida. Tein tänään itselleni Google+ piirin nimeltä Koulutoverit ja liitin sinne Pirjon jonka nykyinen sukunimi alkaa K:lla. Flickriä käytettiin kansainvälisellä kurssilla jolla just oleskelen ja se toimi epätasaisesti. Kaikki ei sinne tulleet koska se vaatii taas uuden tilin perustamisen. Onko liian teknistä?

Ainakin Pirjo A (entinen K) kiinnostui tästä kuvien kokoamisen ideasta, joka mieleeni tänään pulpahti. Entä Sinä? Joku muu tuntee kuvien jakoa varmaan paremmin kuin minä. Ilmo kertoi käyttäneensä suomalaista www.kuvat.fi sivustoa, jossa näkyy olevan hyvät palvelut ja hinta kolme euroa /kk. No suomalaisille voisi tietty maksaakin jotain, mutta tarvitaanko me omaa kuvastoa kommentteineen?

Muuttuuko koululainen ja mihin suuntaan?

Ihmisen pysyvyys vs muutos kiehtoo mieltäni. Yritän nähdä itseni kun luen kaverien koulumuistoja ja kirjoittelen omia. Nyt mietin koululaisen muutosta: minkälainen ihmiskäsitys omaan mieleen iskostui koulua käydessä? Mitkä tapahtumat vaikuttivat ihmiskäsitykseen? Eilen lukaisin vanhan Koskenniemen väitöksen koululuokan sosiaalisesta elämästä ja mieleen jäi lause: Oppilas ei pyri joukkoon johon ei kuulu. Tuo tuntuu olevan totta, mutta selitäpä tarkemmin … mahdotonta.

Vuosina 56-64 uskottiin ihmisen pysyvyyteen, niin myös koululaisen. Perintötekijöistä ei puhuttu, mutta niiden uskottiin vaikuttavan kodin myötä. Koskenniemi piti selvänä että luokassa on muutamia hyviä leikinjohtajia, joita pysyvästi arvostetaan. On myös muutama ressukka tai kiusanhenki, joita vältellään pysyvästi ja se tuntui olevan ihan kuten pitääkin. Omissa kokemuksissa on näe kovin selvää suosiota enkä lainkaan täyttä syrjintää, mutta käsitys itsestä ja kaverista oli varsin vakaa. Sitä vaan oli mitä oli, sen kummemmin problematisoimatta. Luokka jakautui luontaisesti pieniin porukoihin joiden rajat olivat aika  pysyviä.

Minua kiinnostaa se, milloin ihminen keksii että hän voi itse vaikuttaa kohtaloonsa. Esim. tuntemamme Jorma Ollila kertoi haastatteluissa että lukioaika Walesissa sai hänet oivaltamaan miten hän ja jokainen opiskelija itse loi tulevaisuutensa. Minusta tuntuu että tämä tiedostus jäi Imatralla aika laihaksi. Sitä vaan oltiin mitä oltiin. Ahkeruus tietty mainittiin joskus selittävänä tekijänä. Rehtori kiitti puheessaan, että ylemmälle luokalle siirrettiin 58 %, ehtoja sai vain 29 % ja luokalle jäi vain 12,3% (tarkoitti 137 oppilasta lukuv. 59-60, kun oppilasmäärä oli 1116). Ahkera olisi pitänyt opettajien mielestä olla, mutta kaverien silmissä ei. Läksyt luettiin salaa ja sanottiin etten ole lukenut yhtään voi voi en osaa mitään.

raostaYlioppilaana ihmeteltiin että mitä tekisi, aikuistua olisi pitänyt ja löytää joku oma paikka. Minä menin ensimmäiseen jatko-opiskelupaikkaan mihin pääsin ja vein sen tutkinnon loppuun asti. Oliko se sitkeyttä vai yksinkertaisuutta, en tiedä. Olisi maar voinut miettiäkin, mutta en pystynyt eikä apua ollut tarjolla. Joku tie piti vaan hakea kuten tuo saniainen tuossa raossa.

Omissa käsityksissä muutokset tulivat vasta myöhemmin. 60-lukulaisuus herätti uskon koulutettavuuteen, että kaikki ihmiset ovat yhtä lailla koulutettavissa mihin tahansa. Toinen iso harppaus oli ammatillisessa opettajakorkeakoulussa jossa tuo toteutettiin. Jokainen opiskelija eteni yksilöllisesti parhaalla mahdollisella tavalla ja rakensi opettajuutensa rungon. Kolmas vaihe on menossa, internetissä voimaantuminen. Se vetää puoleensa, ensi viikolla toimin yhteisöassistenttina, tänään ryöpsähti jo monia iloisia viestejä.

Ihminen elää aikansa vankina, niin koululaisetkin. Mitä kaikkea omassa mielessä sulkeutui turhaan (nykyisin arvioituna) ja mitä kaikkea jäi käyttämättä, kehittymättä? Vaikka mitä. Mutta voinpa tuota nyt katsoa lempeästi jälkikäteen ja hymyillä itselleni. Ja mitä vielä voisin muuttaa nyt kun tuli 69 vuotta täyteen sunnuntaina… vaikka mitä?

Koululuokka pienoisyhteiskuntana

Elän mielessäni uudelleen kouluaikoja kun kirjoittelen muisteloita tässä blogissa ja luen kaverien kirjoituksia. Olen saanut kolme uutta ystävää entisistä koulutovereista joita en silloin tuntenut kuin ulkonäöltä. Olen oppinut tulkitsemaan uudelleen omia kokemuksia.

Tänään muistui mieleen että minulla on kirjahyllyssä teos Matti Koskenniemi: Koululuokan pienoisyhteiskunta, 1943, Otava. Tutkimuksia kansakoululuokan sosiaalisesta elämästä, väitöskirja. Lukaisin teoksen tänään ja nautiskelin. Kirjassa luodaan ensimmäistä kertaa Suomessa käsitteistöä sitä varten että koulu nähtäisiin myös lasten omana sosiaalisena elämänpiirinä, ei siis vain opettajan työnä. Aineisto on kerätty 38-39 ja käsitelty hitaasti käsin. Alussa puhutaan sosiologisen ja psykologisen tiedon yhdistämisestä, mutta sosiologinen jää sivuun. esim. yhteiskuntluokkien erot vain mainitaan: jotkut vanhemmat voi asettaa rajoituksia. Kirjan tulokset ovat kyllä ymmärrettäviä ja muistuttavat omia muisteloita. Kävin koulua niiden muutaman kaverin kanssa jotka asuivat samalla suunnalla kauppalaa ja koulumatkat olivat yhteisiä. Nyt kun olen lukenut Eppiksen kertomuksia  matkoistaan, tajuan entistä selvemmin miksi en ollut hänen kaveripiirissä. Mistä olisin keskustellut hänen kanssaan, kun elin niin erilaista elämää. Viidennen luokan lopussa tehtiin junamatka Turkuun ja Linnanmäen kohdalla koulutoverit muisteli kokemuksiaan siellä. Olin hiljaa tai ehkä teeskentelin käyneeni siellä, vaikka näin sen ensimmäistä kertaa.

sumupystyJospa vielä kerran hahmotan Imatran yhteislyseon koululuokat sosiaalisena elämänä 1956-64 siten kuin ne omassa mielessä näkyivät. Alaluokat olivat varmaan huoletonta yhdessä leikkimistä. Keskikoulun loppuvaiheesta muistan, miten  kaveripiirissä oli monia tyttöjä, joiden kotiolot tuntuivat erilaisilta (avioeroperhe, aviottomia lapsia, dementoitunut isä, hyvin köyhä tms.) Tunsin oloni kotoisaksi heidän kanssaan. Tuossa on varmaan samaistuminen huono-osaisuuteen kyseessä. Lisäksi oli Lea ja Tuulikki ja Maija jotka olivat tavallisempia (?) mukavia kavereita ja asuivat Imatrankoskella. Lukiosta jäivät pois nuo erilaisten perheiden lapset ja se tuntui yläluokkaisemmalta. Sitähän sen perinne olikin, koulutettiin isänmaan toivoja valkoiseen Suomeen.

Lapset valikoituvat kavereiksi jotenkin luonnostaan. Koskenniemi sanoo että he toveristuvat. Ensin tunnustellaan ja sitten asetutaan piireihin. Sosiaalinen kehitys oli hidasta nykyiseen verrattuna, koska tilaisuuksia oli paljon vähemmän. Murrosikä ei vaikuttanut tuloksiin koska koulu päättyi 13 vuoden iässä ja mentiin töihin. Koulusta löytyi johtajia, myötäilijöitä ja syrjässäolijoita. Johtajista osa oli luontaisia, osa tilapäisiä ja osa valtiaita (määräävä asema perustui alistamiseen). Myötäilijät voitiin nimetä apuriksi, suosikiksi ja seurailijaksi. Syrjässäolo voi johtua eristymisestä, sivuuttamisesta tai torjunnasta. Koettu samanlaisuus veti lapsia yhteen. Rooliin vaikutti asuinpaikka aikana jolloin välimatkat olivat pitkiä. Kolmen opettajan koulut katsottiin sopiviksi, isommat oli levottomia 🙂 Minä tunnistin oman samaistumisen huono-osaisuuteen tuota tutkimusta lukiessani.

Omasta koulusta  emme ole maininneet mitään syrjinnästä tai kiusaamisesta. Olen puhunut omasta alemmuudentunteesta, mutta se tuli sisältäni eikä koulutoverien tai opettajien vaikutteista. Olikohan luontaista vetäytymistä heillä, jotka menivat koulupäivän jälkeen bussilla kotiin tai asuivat kortteerissa. Heihin oli vaikeampi tutustua, mutta syrjintä ei tullut mieleen. Rehellisesti sanottuna varmaan mielessäni tunsin ylemmyyttä maalaisia kohtaan, olikohan ns ajan henki.

Muistan olleeni ns luokanjohtaja kielilinjalla lukion ajan, en tiedä miksi niin kävi. Lukion päiväkirjassa oli vain yksi maininta että minut oli valittu ja arvelin että sama se, ei se vaadi työtä. Jaakko Mäkysen kanssa tarkistettiin tenttiaikataulut viimeiselle keväälle, se oli siinä. Mikään johtajatyyppi en varmasti ollut vaan hyvin epävarma. En kai osannut panna vastaan pontevasti?

Koulukaverien muisteloista olen tiedostanut, että luokka ei ollut lainkaan yhtenäinen yksikkö. Oppilaat jakaantuivat pienryhmiin ja harrastivat aivan erilaisia asioita. Koulua käytiin tai oltiin käyvinään ja lukion loppua kohti vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, mutta yksilöiden väliset erot olivat huimia kaikessa tässä. Hassua että vasta nyt 50 vuoden kuluttua voin tämän erilaisuuden nähdä. Silloinen putkinäkö piti elämäni järjestyksessä kun näin vain sellaista mikä itselle oli mahdollista. Niinhän se elämä aina sujuu…

Mitä opin kouluvuosina tulevaa elämää varten?

Minulle kouluun pääsy oli avartumisen aikaa. Äiti oli käynyt vain neljä vuotta kansakoulua, isä  kiertokoulua muutamia viikkoja. 1950-luvulla elintaso oli matala mutta koulutuksen tiedettiin avaavan mahdollisuuksia tietoon, oppimiseen ja parempaan elämään.

luokkakuvaÄiti muisteli kouluaikaa kaiholla, vaikka sen ajan lapset  tarpoivat lumessa monta kilometriä ja myös lämmittivät rakennusta vuorollaan. Minulla oli lyhyempi matka ja talvisin auratut tiet – tosin koulumatka talvisin piteni metsäpolkuun verrattuna. Uusi kansakoulu valmistui minun 3. luokalle mennessä ja siellä oli sisävessat ensimmäistä kertaa. Muistan että valmisteltiin näytelmää Adalmiinan helmi ja Tuulikki esitti pääroolin. Minä olin kukka vailla vuorosanoja. Olisiko tuo jäänyt mieleen kun iltaisin mentiin harjoituksiin ja tilanne oli jännittävä? Koulurakennuksessa oli kirjasto ja se oli toinen avartumisen paikka; raahasin kotiin painavia laukkuja ja pyrin lukemaan kaiken mahdollisen. Monet illat elin kaunokirjallisuuden lumoissa, äiti joutui vahtimaan nukkumaan menoa. .

Oppikoulu alkoi pääsykokeen jälkeen. Uusi iso talo ja paljon rinnakkaisluokkia, kaveripiiri muuttui ja koulumatka piteni. Keskikoulussa oli paljon samanlaisen taustan omaavia lapsia ja löytyi muita huono-osaisia ystäviksi. Isän kuollessa oli 3. luokalla, mutta en muista sen vaikuttaneen kummemmin. Olimme olleet köyhiä jo sitä ennenkin ja isä oli jotenkin sivussa lasten arjesta sairastelun vuoksi. Keskikoulun viimeisellä 5.luokalla pääsin harjoittelemaan puhelinkeskukseen sata tuntia jotta kesällä pääsin töihin. Palkka oli yli 300 mk ja se tuntui suurelta. Ostin äidille mekkokankaan ensimmäisestä tilistä ja siitä jäi hyvä mieli.

Tässä keväällä ottamani kuva koulustamme. Koulunkäynti alkoi valkoisesta osasta (luokat 1 ja 2) ja sieltä siirryttiin keskimmäiseen osaan (3 ja 4). Viides luokka elettiin eka kerroksessa oikealla olevassa vanhassa puolessa ja sitten siiryttiin siellä ylemmäksi. Vanhasta osasta laitoin kuvia aiempiin blogauksiin toukokuussa.

oppikoulu

Lukiossa näkyi sosiaalisen taustan vaikutus jo selvemmin. Jäljellä oli enää muutamia työläisten lapsia, enemmän insinöörien, opettajien ja muun koulutetun porukan lapsia. Kirjoitin lukioajoista tässä blogissa 1.6. luettuani päiväkirjat. En kertaa samaa sisältöä tässä, vaan pohdin nyt enemmän oppimistani. Ahkeruudella ja puurtamisella pärjäsin hyvin kuten vapaaoppilaan kuuluikin. Läksyt luin vaikka kavereille kuului aina sanoa ettei ole lukenut yhtään. Pinkous oli pahinta ja se piti salata. (Tuo mainittiin jo 1930-luvun koulumuisteloissa, liekö ikuinen suuntaus). Koulun rutiinit tulivat tutuiksi ja kokeet säätelivät opiskelun rytmiä. Numeroita varten piti lukea ja kokeissa onnistua, se oli päivänselvää. Joskus filosofian tunnilla Hiiru yritti herättää pohdintaa että omaa elämää varten luettaisiin. Muistan miten närkästynyt olin omassa mielessä: mitä se nyt horisee, sotkee koko systeemin. (Oliko silloin tosiaan filosofia aineena? )

Kouluaineita oli monenlaisia ja tarkoitus oli kai löytää niistä eniten kiinnostavia tulevaisuutta varten. Minä pidin jotensakin kaikista, englanti oli kielistä ainoa vastenmielinen. Kemia ja fysiikka sujuivat kun pyysin pikkuveljeä opettamaan niitä. Liikunta ja urheilu olivat tasaisen heikkoja. Opettaja Olavi (Olli) Peltonen mainitsi yliopistojen uudesta alasta psykologia kertoen sen olevan tulevaisuutta. Tuo ratkaisi hakupäätökseni ja vaikutti siten pitkälle elämääni, koska pääsin suoraan läpi Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun.

Kotitaustasta johtuen minulle oli selvää että koulu piti itse hoitaa. Kaverien kanssa organisoitiin yhteisopiskelua ennen kokeita.  Annoin myös yksityistunteja nuoremmille maksusta, niihin oppilaat tulivat puskaradion kautta. Ehkä jotkut halusivat auttaa köyhää perhettä ja siksi järjestivät minulle iltahommia.

Minkälainen olin ylioppilaana keväällä 1964? Nyt arvelen olleeni epävarma ja ujo, tavanomainen koululainen. Kotoa olin saanut alemmuudentunteita mutta koulumenestys korjasi sitä jonkin verran. Esimerkiksi olin iloinen kun ylimääräisesti kirjoittamani latina nousi tarkastuksen myötä laudaturiksi. Pakolliset neljä ainetta olivat cum laudea (silloin oli vain kolme tasoa läpimenossa). Olin ainoa latinan laudaturin kirjoittanut, olin siis jotakin 🙂 Jonkinlainen sääli  nousee mieleeni kun ajattelen silloista minääni, voi ressukkaa. Miten se voi lähteä maailmalle ja pärjätä siellä?

Taas Imatralla

Nyt oli jo toinen käynti Imatralla, mikä voimistaa omien juurien tiedostamista. Lauantaina 14.6. viettivät Arja ja Ilkka Lampinen yhteisiä 70v. juhlia ja kutsuivat mukaan vanhoja tuttuja ja sukulaisia. Minä olen Arjan serkku ja niinpä sisareni kanssa päätettiin osallistua.

pieniLaitan kuvan Arjasta ja Ilkasta talonsa edessä. Talo kuuluu heidän elämäänsä, sinne mahtuivat kaikki viisi lasta. Maitakin varmaan omistetaan mutta en sitä puolta erityisemmin tunne. Kun nyt ajattelen Arjaa ja Ilkkaa niin he taitavat edustaa pysyvyyttä monessa suhteessa, vaikka ovatkin muutoksen sukupolven edustajia. He alkoivat seurustella Imatran Yhteislyseon koululaisina (esim. Koulu Kosken Kainalossa osa 2 s. 114 mainitsee Ilkan Ford Transitin. jolla mentiin Savonlinnaan konventtiin 1962 . Arja oli Smålander silloin). Lampiset ovat vanha suku Korvenkylässä, kuten monet juhlissa paikalla olleet (Pellinen, Ikävalko, Vesivalo). Toki Ilkka on matkustellut ympäri maailmaa ja tullut kuuluisaksi Venäjäsuhteiden hoitajana. Arja taas on säilynyt sisäisesti taiteilijana myös ollessaan suurperheen äiti. Erilaisuudesta huolimatta he ovat pysyneet yhdessä. Kiitos juhlista. Pitäisikö vielä täsmentää, että en oikeastaan käynyt Imatralla vaan Rauhassa/ Lappeenrannassa, missä heidän talonsa sijaitsee. Minun mieleni vain koki sen Imatralla käynniksi. Tapasin Juhani Pellisen, joka oli ollut järjestämässä luokkokokoustamme, mutta itse estynyt osallistumasta.

Tuntuu että kaikialla tulee vastaan varhaisvaiheiden merkitys kun se on aktivoitunut omassa mielessä. Rosa Liksom totesi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä että ”ihminen kuljettaa aina mukanaan 15 ensimmäistä vuottaan.” Mäntän Göstä Serlachius taidemuseon Koli- taulu puhui eilen minulle (ihan totta, vanhat taulut puhuivat siellä) ihmisen juurista:

Männnyn juuret kiemurtavat kymmeniä metrejä maan sisässä. Ihmiselläkin on juuret, vaikka ihminen voi vapaasti kävellä ja siirtyä paikasta toiseen.

Luin kirjan ”Koulu Kosken Kainalossa 2, Imatran Yhteiskoulu 1908-2006″ kun sain sen nyt omakseni. Tässä osassa kirjaa tultiin lähemmäksi omia kokemuksia ja lukeminen oli antoisaa. Eeva Kalin (Kopra, Eppis) kertoi keskikoulun ajoista oman päiväkirjan pohjalta. Kirjoituksessa välittyi nuoren tytön mieli hyvin aitona: pukeutuminen, ihastumiset ja ystävyyssuhteet tärkeinä asioina. Myös Timo Koski (Markkanen, Tine) kertoi muutaman mielenkiintoisen tapahtuman kouluajoilta. Olimme siis mukana kirjassa, kiitos Eppis ja Tine.

Koulu -kirjassa toistuvat monet asiat. Kouluun hakeminen oli selvää vain perheissä, jossa vanhemmilla oli koulutusta tai tietty yhteiskunnallinen asema. Tavallisissa perheissä kansakoulun opettaja usein teki aloitteen oppikouluun pyrkimisestä. Pääsykoe oli mainittu usein ja vapaaoppilaspaikat olivat käytössä. Kauempana asuvat kertoivat juna- ja bussimatkansa yksityiskohtaisesti. Kun yleisillä kulkuneuvoilla ei päässyt, poljettiin pyörällä 15 kilometriä säällä kuin säällä. Imatran yhteislyseo, valtion kaksoisyhteislyseo, oli paikkakunnan sivistyneistön oma koulu. Ei ihme että tunsin siellä oloni vähän vieraaksi työläispentuna. Olin sukupolvea, jossa ensimmäistä kertaa joukkomittaisesti suoritettiin yo-tutkintoa tavallisista työläisperheistä käsin. Ehkä myös maanviljelysperheistä? Pitäisi avartaa omaa tietämystä tuohon suuntaan.

Elämänkerta- kirjallisuutta olen jatkanut lukemalla ”Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo” toim. Anja Salokannel ja Kaija Valkonen 2012. Kirjoittajia on yhteensä 21 ja  kertomukset osoittavat sen valtavan murroksen mitä he ovat elämänsä aikana kokeneet. Mökeistä on lähdetty ja globaaliin maailmaan päädytty. Löysin tuon teoksen lähikirjastosta ja maininnan ansaitseekin kirjastojen merkitys muutoksen sukupolvelle. Monet meistä raahasimme painavia kantamuksia kirjastoista ja ahmimme tieto- ja kaunokirjallisuutta yökaudet. Tiedon nälkä ja sisäinen pakko avartaa elämänpiiriä vei eteenpäin. Teokseen oli saatu mukaan monia YLEn ja TVn toimittajia, journalisteja, näyttelijöitä, opettajia. Kirjoittamiseen piti olla halua. Kiintoisa nähdä miten sitä löytyy meidän 1964-65 -ylioppilaista. Ideoita kypsyy hiljalleen.

Itse olen miettimässä että missä vaiheissa elämääni olin eniten tilanteessa jossa aikaisempi osaaminen ei selvästikään kantanut eteenpäin.. ja kuinkas sitten kävikään.