Lapsi ohjaa oppimistaan leikkimällä

Esittelen tässä muutaman kehityspsykologiaan ja erityisesti lasten oppimiseen liittyvän linkin päätteeksi omille Koodiaapinen-kurssin opinnoille. Niissähän peruskoulun opettajia rohkaistiin ottamaan koodaus mukaan koulutyöhön.

OnlineEducaBerlin konferenssi on menossa ja seuraan sitä kotoa käsin. Siellä esitettiin eilen ”Playing for change” hanke, josta nappasin taustatietoa muutamaan diaan, tekijät Jenny Fisher ja Chrissi Nerantzi.

lapsiGauntlett löytyy hyllystäni. Papert, Aristoteles ja Schön ovat alan klassikoja kaikki. Edelleen uutta tutkimusta:

lapsi2

Tässä korostuu kuvan ja animaation merkitys. Ja edelleen:

lapsi3Reflektio on toiminnan ytimessä myös luovuudessa. Mielikuvitus ja leikki luovat voimallisen coctailin, totta tosiaan. Linkitän koko esityksen tämän postin loppuun.

Toinen linkki, joka tulee lähelle lapsen itseohjautuvan oppimisen teemaa, on Sugata Mitran toiminta. Hän on antanut lapsille tilaisuuden oppia tuntemaan tietokoneita yhdessä ihmetellen. Granny pedagogics on kansainvälinen verkosto jossa mummit kautta maailman auttavat lapsia siellä missä he apua tarvitsevat. Ei tukea tarvitse rajoittaa omiin lapsenlapsiin. Ohessa blogikirjoitus jonka yhteydessä on Mitran haastattelu (7min.) Mikä on vanhentunutta ja mikä ei kun koulutuksesta puhutaan? Miten monin tavoin oppimista voidaan organisoida? Tässä Mitra myöntää hyvän opettajan arvon (häntä on käytetty usein provokatiivisesti).

Koodiaapinen kurssi palkittiin eilen pyrkimyksestä tuoda koodaus peruskouluun. Kurssi liittyy kuvailemaani pedagogiseen perinteeseen esikouluikäisten lasten opetuksessa, jota itse innostuin kokeilemaan oman lapsenlapsen kanssa.

Uutinen siihen liittyen: Uusi ScratchJR- PBS Kids julkistettiin eilen ja olen jo ihaillut sitä iPadissa: lisää hahmoja ja taustoja tarjolla. Miten paljon uutta koko ajan nouseekin.

Kehitys etenee ja sitä on kiva seurata eläkkeellä ollen. Tämä postaus on muistiinpanoja itselle tulevaisuuden opintoja varten. Tiedotan tästä myös FB-ryhmässä Koodiaapinen koska siellä on kiinnostusta samoihin teemoihin. Jospa linkit auttavat…

Kun lapsi koodaa tarinansa

Olen ollut usein tässä samassa mielentilassa: haluaisin ymmärtää miten tietokoneen omaehtoinen käyttö edistää kehitystä? Löysin vuodelta 2003 julkaisun Tietotyö ja ammattitaito-seminaarista, josta kirjoitin arvion Psykologia-lehteen. Tässä lyhyesti:

Uudenlaista oppimista nähdään nousevan nykyisen tietokonesukupolven myötä. Tätä selvitti John Cuthell monissa hankkeissa ja tutkimuksissa (UK, Leeds, Lontoo).
Hän mm. seurasi pitkittäistutkimuksella 11-19 -vuotiaiden omaehtoista kokeilemalla oppimista, jossa samanaikaisesti muuttuvat sekä ajattelutavat, oppiminen että työskentelyn
tavat. Nuorille tietokone oli monipuolinen väline, jota jatkuvasti käyttämällä edistyivät verbaaliset, loogismatemaattiset, visuaaliset ja spatiaaliset ja kinesteettiset älykkyyden puolet. Voidaan luoda uusi teoria mielen sisällöstä ja oppimisen peruskäsitteet muuttuvat muotoon ”do-undo, edit, clear or exit, don’t save”. Virheitä ei ole, vain itseä ohjaavaa kokeilutoimintaa. Prosessi on itseohjautuva, oman ilmaisun väline. Oppiminen on kokemuksellista, havainnoivaa ja semioottista. Sisällöt ja oppimisen tavat kietoutuvat toisiinsa.

Minulla oli kotona juuri samaa tietä kulkenut poika, testasin esityksen hänellä ja hän hyväksyi sen. Sama mitä oli todettu brittiläisessä koulussa, tapahtui myös täällä. Itseäni innosti myös idea tietämyksen yhteisestä muodostamisesta. Kukaan ei voi omistaa tietoa, onko plagiointia enää olemassakaan – kysyttiin. Poikayhteisö työskenteli hyvin yhdessä ja osasi arvioida toistensa vahvuuksia. Nopeat oppijat auttoivat kavereita.

Samassa seminaarissa Roger Säljö Göteborgin yliopistosta kuvaili oppimisen kehitystä historiallisesti, sosiokulturaalisesta ja sosiohistoriallisesta perspektiivistä: miten lukutaidosta ja kirjoitustaidosta edettiin ICT taitoihin. Mitä kaikkia käsitteellisen ajattelun tukivälineitä on nykyään käytettävissä – huomaammeko niiden auttavan merkityksen? Keskeistä Säljönkin mielestä on uusi kokeileva oppiminen, valikointi, kriittisyys, metataidot ja tietämyksen jakaminen. Kuten jo Dewey ja Vygotsky aikanaan ymmärsivät: oppiminen muuttuu kun toiminta muuttuu. Pertti Saariluoman käsitteli mieltämistä. Mieltäminen on keskeinen mentaalinen prosessi, se luo kokemuksen tietoiset ja alitajuiset edellytykset. Opitut käsitteet ovat avainasemassa mieltämisessä.

Nyt Koodiaapinen kurssin yhteydessä löysin uusinta tutkimusta lasten koodauksesta, joka muuttaa lapsen suhdetta tietokoneen käyttöön. MIT Laboration Mitchel Resnick ja Tufts yliopiston Mariana Bers tutkimusryhmineen tekevät jatkuvaa toimintatutkimusta lasten kanssa. ScratchJr on lapsile mieluinen koodaustapa. Olen itse opiskellut sitä 5½-vuotiaan Justuksen kanssa ja huomannut miten monessa taidossa hän on minua edellä. Kaikki tuo mitä Cuthell totesi koululaisia tutkiessaan, pätee nykyään jo 5-7-vuotiailla, kun heillä vain on tilaisuus osoittaa oppimiskykyään.

Olennaista on varmasti se, että lapsi työskentelee / leikkii omasta halusta ja valitsee ajankohdan ja toimintatavat. Yhteisellä lomaviikolla koodaus sijoittui keskipäivään jolloin oltiin virkeitä. Minun osuudeksi jäi mummipedagogiikka (granny pedagogics) eli lapsen tekemisen ihailu. Justus lopetti koodaamisen aina itse, kun siltä tuntui. Paluumatkalla kuuden tunnin lento helpottui pelaamalla tuttuja pelejä. Seurasin miten Justus ensin pelasi StarWars-jaksoja joissa oli uutta opittavaa ja siirtyi väsyttyään tuttuihin LegoCity tapahtumiin. Hän oli siis oppinut jo ohjaamaan toimintaansa niin ettei hermosto rasitu.

Minä näen tuossa jotain hyvin arvokasta lapsen kehityksen kannalta: tilaisuuden tykätä jostakin ja harjoitella toimintaa oman rytmin mukaisesti. Tätä ei aina arvosteta.  Varsin tavallinen ohje Suomessakin on ollut mekaaninen peliajan rajoittaminen lapsen parhaaksi. Jospa sillä tavoin kasvatetaan nöyriä virkamiehiä jotka lopettaa työt klo 16.15. Minä taas olen boheemimummi, joka aina kannatan vapautta ja itsemääräämisoikeutta. No, ei se noin mustavalkoista ole, myös ohjausta tarvitaan.  Mutta tästä teemasta haluan oppia lisää: Miten oppiminen etenee?

Kotitalo Googlen katunäkymässä

Vanhoja kirjoituksia lukiessa törmäsin tähän postaukseen, jossa olen innostunut Googlen katunäkymän herättämistä muistoista. Silloin kuva oli kesäinen, vehmas ja vihreä. Kun nyt kokeilin, löysinkin syksyisiä kuvia. Olin ensin pettynyt, mutta miksei nämäkin ole esittelyn arvoisia.

Ensin yleiskuva kun lähestytään Meltolasta päin. Kolme sähkölinjaa kulki ihan talon vierestä silloinkin, mutta erinäköisiä ne olivat. Keskimmäinen linja oli silloin hyvin leveä.

vanhakotiGSitten mennään lähemmäksi jotta talo näkyy. Se oli vaaleanvihreä ja katto tummanpunainen. Talo on paikallaan ja koivu sen vieressä. Meltolantie on entisellään mutta kävelytie uusi.

vanhakoti2Se on työntänyt tieltään parikin ulkorakennusta. Ensimmäinen oli iso rötiskö ihan tien laidassa. Se purettiin jo lapsuuden aikana ja rakennettiin tuon puun kohdalle uusi ulkorakennus jossa oli sauna. Ulkohuusiin mentiin pimeän puuvajan läpi molemmissa. Tien vasemmalla puolella oli silloin peltoa. Näkymä oli avara.

Käännyn katsomaan toiseen suuntaan, jossa oli Alhon maalaistalo heti sähkölinjan jälkeen. Navetta oli ensimmäinen rakennus. Sen takana on harmaatiilinen päärakennus joka on edelleen paikallaan.

vanhakotialhoTuolla pellolla oli usein lehmiä ja piikkilanka-aita rajoittui meidän tonttiin. Kuvassa näkyy nykyinen ulkorakennus, puuvaja. Vähän siitä alaspäin oli hirsimökki jossa isäni Uuno Arvid asui lapsuutensa. Hänen äitinsä asui siinä yksin silloin kun me muutimme omaan taloon. Tuota linjaa pitkin tai metsän läpi kuljin ensimmäiset kouluvuoteni. Vieressä oli mainiot hiihtomäet ja hiihtäminen oli nautinto, mitään suksiongelmia en muista.

Valitsin tarkoituksella sellaiset kuvat, joissa ei näy talomme takana olevia rivitaloja. Ne rakennettiin äidin vielä eläessä ja hänelle tarjottiin vaihtokauppana niistä asuntoa, mutta eihän miehen rakentamasta talosta voinut luopua. Silloin hän sai kuitenkin vesijohdot kaupungin avustamana ja kiitokseksi tästä myimme talon sitten Imatran kaupungille äidin kuoltua. Ei meistä kukaan ollut halukas siihen muuttamaan.

Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, nousi mieleen jostain.

Ensimmäiset 18 vuotta

Suuri oivallus minulla viimeisen koulukaverien tapaamisen myötä oli sen ymmärtäminen, miten pienellä alueella lapsuus ja nuoruus kuluivat. Löysin kartan vuodelta 1945 ja merkitsin siihen polkujani.

vanhakarttaNumero 1 on syntymäpaikka Viipurintien ja Meltolantien risteyksessä. Kun olin aloittamassa koulunkäyntiä, valmistui omakotitalo paikkaan 2. Kartalle oli merkitty isänäidin mökki samalle tontille. Tästä kodista kuljin eka vuoden parakkikouluun = 3 ja Imatrankosken uuden kansakoulun valmistuttua sinne paikkaan 4. Vihreällä merkitty polku kulkee suoraan metsän läpi, mutta talvella kuljin teitäkin (joita ei vielä tällä kartalla näy). Kirjasto oli samassa paikassa kuin uusi koulu ja se tuli heti tutuksi. Laukku oli tosi painava siellä käynnin jälkeen. Uimassa käytiin Mellonlahdella punaista polkua pitkin kartan alareunaan.

IYL on tietysi oppikoulu, jonne kävelin sinistä reittiä, Meltolantietä, Lappeentietä ja siltojen yli. Ensimmäinen työpaikka heti keskikoulun jälkeen on vastapäätä lyseota (T), siellä kuluivat kaikki lukion kesät. Kartan merkitylle alueelle rajoittuvat naapurien lisäksi Arjaserkun ja monien koulukaverien kodit. Sukulaisia oli Linnankoskella kahdessa paikassa. Kävellen kuljin aina, tosin mummo osti polkupyörän oppikouluaikana. Veli alkoi ajaa sillä, hän kun oli pienempi – toi koululaukkuni aamuisin lukion ovelle valmiiksi.

Elin näin pienellä alueella. Saimaata en nähnyt kertaakaan lapsena. Tainionkoskella kävin rippikirkossa, menin veljen kanssa bussilla. Tanssipaikoista yksi oli Vuoksenniskalla, bussilla mentiin ja palattiin. Vielä piti yöllä kävellä tuo sininen polku keskustasta kotiin ja katsella taakseen ettei kukaan seuraa. Pelotti kulkea yksin sekä pienenä koululaisena että myöhemmin tanssireissuilla. Hiihtomaja jää kartan vasemmalle puolelle, kotoa suoraan sinne hiihdettiin.  Luokkaretki Turkuun junalla keskikoulun lopussa oli ainoa matkani kauemmas.  Noin se elämä sujui luontaisesti kun rahattomia oltiin.

Luonnonlapsia vai kasvatettuja ?

Mielessäni liikkuu kysymys lasten kasvatettavuudesta. Mihin kotioloissa ylipäätään voidaan vaikuttaa ja miten on haluttu vaikuttaa eri yhteiskuntaluokissa, Suomessa minun elinaikanani. Luin uudelleen teoksen ”Kenen sukupolveen kuulut?” Se antaa hyvän yleiskuvan suurten ikäluokkien elämästä. Suomi oli meidän syntyessä viimeistä kertaa ”samanlainen” kaikkialla, yhteiskuntaluokat olivat olemassa ja niissä pysyttiin. Suurten ikäluokkien elämän kautta alkoi eriytyminen moniin suuntiin, koulutuksen kautta eteenpäin.

Luokkatoverien muistelot herättävät omia muistikuvia ja uusia kysymyksiä. Olen miettinyt omaa alemmuudentunnetta, jonka kanssa elin nuorena ylioppilaana. Miten on mahdollista että Eppis ei sitä nähnyt ja ihmettelee vieläkin. Miksei hän nähnyt kotitaustojen erilaisuutta? Ilmon armottomat kirjoitukset omasta perheestä taas  palauttavat mieleen sellaisia omia kokemuksia, joihin lapsen ei pitäisi joutua. Esimerkiksi olin rikkaiden sukulaisten parissa anomassa rahaa kenkiin, jotka syksyn tullen tarvittiin eikä oma koti pystynyt kustantamaan. Muistan jotain tunnelmasta vieläkin, miten minusta tuntui pahalta enkä tiennyt miten olisi pitänyt olla oikein. Äidin siskon perhe oli ottanut tavaksi auttaa köyhiä, minua erityisesti. Tähän liittyi kuitenkin jotain lapsen mielessä hämärää ja epäselvää. Muistan joskus toki ajatelleeni myös miten hyvä on kun tunnen kaksi erilaisia kotia, toinen hyvinvoiva ja toinen oma. Ilmeisesti häpesin omien vanhempien kyvyttömyyttä ja passiivisuutta. Isän sydänvika kapeutti mahdollisuuksia toimia sekatyömiehenä ja aiheutti työttömyyskausia. Hän oli alunperin seppä ja vielä sodan aikana toiminut pajassa. Äiti oli kotona kuten tapana oli siihen aikaan. Hän oli suorittanut jonkun ompelijakurssin ja ompeli kotona, myös vieraille isän kuoltua. Lapsenhoitoa hän myös harrasti yksinhuoltajana ollessaan, kuten itse ja siskoni olimme tehneet 11-13 vuotiaana. Lapsena kasvoin häpeämään omaa perhettä. Ei meistä ole identiteetti on ikävä perintö.

Muitakin juonteita alemmuudentunteille saattaa olla. Hämmästyin kun juttelin siskoni ja serkkuni kanssa tästä tunteesta eivätkä he olleetkaan samaa mieltä. Muistelin että vaatteissa näkyi köyhyys, mutta he eivät kokeneet sellaista. Jospa se ei ollutkaan totta.

siskotEhkä kyse oli muusta ulkonäöstä? Siskoni oli tumma ja kaunis, serkulla oli kaunis hymy. Minä oli tavallisen näköinen ja hymyni ruma hampaiden takia. Hain vanhoja kuvia, mutta niitä ei ole digitoituna. Tässä kuvassa olen nuori opiskelija ja sisko jo naimisissa, kuvaajana hänen miehensä. Paikkana sen rikkaan sukulaisen kesämökin ranta. Ei tuossa ulkonäössä nyt valtavaa eroa ole, mutta kokemus oli mitä oli.

Yksi selvä vaikutus koulunkäyntiin on vanhempien oma koulutustasolla. Minä jouduin hoitamaan kaiken itse. Päiväkirjoissa ilmenee miten koulutettujen vanhempien lapset valmistautuivat yliopistoihin lepäämällä kesän ja tekemällä etukäteen opintoja. Minä olin töissä ja menin sitten ummikkona ilmottautumaan ja lukemaan ilmoitustauluja.

Vielä tärkeämpi oli kotikulttuurin luonne, mistä keskusteltiin, mitä seurattiin. Suppean koodin kodista lähtiessä on paljon avarrettavaa ja opittavaa myöhemmin. Vasta nyt luettuani Laura Kolben teoksia 50- ja 60-luvun helsinkiläisten yläluokkien kasvatuksesta, mieleeni edes nousi että lapsia voitiin opettaa small talkia monilla kielillä ja ymmärtämään sivistyneesti kaikenlaisia ihmisiä. Ei sellainen tullut mieleen, vaikka kasvoin toki köyhien keskinäiseen solidaarisuuteen. Tähän aiheeseen sain uutta eilen kuunnellesani radiosta Liisa Keltikangas-Järvisen muisteloita. Hän kasvoi pohjanmaalla virkailijaperheessä ja oppi tavat, mutta hyvä käytös merkitsi lasten olemista hiljaa vieraitten aikana. Vasta kun hän pääsi osakunnassa hoitamaan vierailuja, hän opetteli keskustelemisen itse. Sitä tarvittiin professorin toimessa myöhemmin.

Liisa Keltikangas-Järvinen nosti lisäksi esiin sen miten yhteiskuntaluokat vaikuttivat myös herrasväen lapsiin sillä tavoin että joissakin perheissä kiellettiin leikkimästä hänen kanssaan. Meiltä ei mennä herroihin, oli joidenkin vanhempien neuvo. Tavallisempaa on kertomus, että työläisten kanssa ei saa leikkiä. Minä muistan yhden kerran kun koulutoveri sanoi että hänen äiti halua minun käyvän heillä. Muistan vieläkin. No kelpasin sitten hyvin myöhemmin kun minusta oli hyötyä. Vasta 60-lukulaisuuteen kuului yli yhteiskuntaluokkien menevä yhteistyö. Sitä kautta tunnen Eppiksen nyt sisarekseni, oikeudenmukaisempaa maailmaa tavoittelemme molemmat.

Onko iloa tai hyötyä tiedostaa tällä tavoin menneisyyttään? En kai tekisi tätä jos olisi turhaa. On kiva peilata itseä ja elämää suomalaisten sukupolvien tarinoihin.

Mielessä on myös kysymys siitä, miten tänä päivänä lapsia kasvatetaan. Saan helsinkiläisen nelivuotiaan pian seurakseni ja nautin tulevasta viikosta. Hänen päiväkotinsa painottaa lasten tunne-elämän tukemista. Lapset opettelevat tunnistamaan omia tunteitaan millä epäilemättä voisi olla suuri vaikutus tulevaan elämään. Kaikki eivät pääse siihen edes vanhuudessa. Minä tuppaan edelleen tuntemaan vihaisuutta kun oikeasti olen surullinen. Itsensä ja toisen kuunteleminen, siinä oppimistehtävä tälle viikolle 🙂